Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto

Julia Cameronin kirja Tyhjän paperin nautinto pyrkii kirjoittamisen opastamisen sijasta kertomaan, kuinka poistaa kirjoittamisen tieltä psyykkisiä esteitä ja antautua kirjoittamiselle. Cameron kehottaa lukijaansa miettimään, miksi kirjoittaa eikä miten kirjoittaa. Hän julistaa kirjoittamista elämäntapana, suorastaan missiona, jonka kuka tahansa voi ottaa vastaan. Cameronin (tai tuttavallisesti Julian, kuten hän varmasti tahtoisi itseään nimitettävän) mukaan "olemme kirjoittajia riippumatta siitä kutsummeko itseämme kirjailijoiksi." Suomeksi ajatus kuulostaa kömpelöltä, sillä englannin kielen sana 'writer' viittaa sopivasti sekä kirjoittajaan että kirjailijaan.

Cameronin kirja on lukukokemuksena erittäin ristiriitainen. Toisaalta siinä on monia aidosti hyviä ajatuksia ja harjoituksia, joista voi olla hyötyä kirjoittajalle; toisaalta se taas on niin kiiltävän amerikkalainen, että ainakin minun suomalaiset siilinpiikkini nousevat pystyyn. Kirjoittaminen on ihanaa, suurenmoista, upeaa, sitä tehdään sydämellä, se avaa maailman, riittää että ottaa kynän ja luo, sillä Jumala rakastaa kirjoittajia!

Vai niin.

Ilmiö nimeltä Julia Cameron

Cameronilta on ilmestynyt aiemmin suomeksi kaksi muuta kirjaa, "Kultasuoni. Matka luovuuden sydämeen" ja "Tie luovuuteen", jotka käsittelevät luovuutta yleisemmin eivätkä suoraan kirjoittamista. "Tie luovuuteen" on oikeastaan kahdentoista viikon kurssi, jonka aikana tehdään joukko luovuutta edistäviä tehtäviä, ja onkin aika helppo nähdä, kuinka sen pohjalta voitaisiin järjestää kursseja - ja varmasti järjestetäänkin. Tyhjän paperin nautinto kuitenkin on selkeästi kirjoitusopas, vaikka se lainaileekin monessa kohdin Cameronin muita kirjoja.

Silmiinpistävintä Tyhjän paperin nautinnossa on se, että Cameron kirjoittaa ensisijaisesti itsestään. Kuinka kustannustoimittaja sanoi hänelle pahasti, ja hän sen johdosta kirjoitti eheyttävän runon (joka tietysti on kirjassa); kuinka hän on tehnyt ihanaa yhteistyötä erään säveltäjän kanssa; kuinka hänen kirjoittajaoppilaansa käyvät kysymässä häneltä viisaita neuvoja; kuinka hänen täysiverinen arabialaishevosensa kaipaa jo ratsastuslenkkiä. Nämä omakohtaiset kokemukset sidotaan toki kirjoittamista käsitteleviin ajatuksiin kussakin luvussa, mutta liian usein tarinat Julia Cameronista varastavat tilan ja huomion kirjoittamista käsitteleviltä ajatuksilta.

Cameron näyttää kirjoittavan itsestään vailla minkäänlaista itseironiaa, mikä on aina pelottavaa. Välillä lipsahdetaan jopa itsekehun puolelle. Vaikuttaa siltä kuin Cameron näkisi omat kokemuksensa jonkinlaisina yleispätevinä kirjoittajan kokemuksina.

Kirjan rakenne perustuu Cameronin omille arkipäivän kokemuksille. Kussakin luvussa Cameron kertoo ensin, mitä hänen hevosilleen ja koirilleen kuuluu tai kuinka "toissapäivänä nuori kirjoittaja tuli luokseni kylään nauttimaan kotona leivotusta piiraasta, kävelyretkestä ja kirjoittamiskeskustelusta" eli luo illuusion läheisyydestä lukijansa kanssa. Sitten hän paneutuu käsillä olevaan asiaan: kirjoittaminen on yhtä arkista ja välttämätöntä kuin hevosten ja koirien päivittäinen hoito tai referoi "nuorelle kirjoittajalle" antamiaan viisaita neuvoja: "Sillä hetkellä, kun alat kirjoittaa, mahdollisuutesi tulla kirjailijaksi kasvavat sadalla prosentilla: sinä olet jo kirjoittaja." Välillä siteerataan Goethea, Piet Mondriania tai vaikkapa jotakuta amerikkalaista elokuvaohjaajaa.

Kirjoitustyylin itsekeskeisyyden lisäksi itseni kaltaista ateismiin taipuvaista agnostikkoa tökkii pahasti se tapa, jolla Cameron kirjoittaa Jumalasta itsestäänselvyytenä. Vaikka Cameron toki sopivan poliittisen korrektisti muistaa mainita, että kyse on jokaisen henkilökohtaisesta Jumalasta, eikä kristittyjen Jumalasta, kirjan jumala-käsitys on kuitenkin selkeän kristillinen. Hyvä on, kukin kirjoittaa omasta maailmankuvastaan käsin: Natalie Goldbergkin tuo oman zen-buddhalaisuutensa kirjoitusoppaissaan esiin. Cameronin puhe Jumalasta on kuitenkin Goldbergin zen-puhetta hyökkäävämpää.

No kannattaako Cameronin kirjaa sitten lukea? Kannattaa toki. Kirjan ajatuksista voi saada potkua omaan kirjoittamiseen ja monet kirjan harjoituksista ovat ihan mielenkiintoisia ja toteuttamiskelpoisia. Cameronin lähelletuleva ja henkilökohtainen kirjoittamistyyli voi olla jonkun toisen lukijan mielestä hyvä tapa kirjoittaa kirjoittamisesta. Kirja muistuttaa tyyliltään hiukan elämäntaito-opasta, joilla on varsin suuret markkinat Suomessakin, ja sellaiselle, joka pitää elämäntaito-oppaista, Tyhjän paperin nautinto voi olla juuri se oikea kirja.

Perusteesit

Jos kirjasta pystyy suodattamaan pois yli-innokkaan hihkumisen ja Cameron-keskeisyyden, jäljelle jää paljon hyviä vinkkejä. Cameronin perusteesit ovat säännöllinen kirjoittaminen ja ajoittainen itsensä hemmottelu, jota hän nimittää 'taiteilijatreffeiksi'.

Cameron neuvoo kirjoittamaan kolme sivua tajunnanvirtaa joka aamu: nämä 'aamusivut' keräävät kaikenlaisen kuonan, jota ihmismieleen kerääntyy ja pitävät kirjoittamisrutiinia yllä. Cameronin mukaan tajunnanvirrastakin voi seuloa myöhemmin esiin runokuvia, tarinaideoita ja aiheita, jos niin halutaan, tai sitten olla lukematta tajunnanvirtatekstejä enää ikinä. Ajatuksena on se, että kirjoittaminen tuottaa kirjoittamista, ja että tajunnanvirran kirjoittaminen on verrattavissa verryttelyyn ennen juoksulenkkiä.

'Taiteilijatreffit' puolestaan ruokkivat ihmisen alitajuntaa, jota Cameron kutsuu sisäiseksi lähteeksi. Ideana on lähteä 'sisäisen taiteilijansa' kanssa treffeille kerran viikossa tekemään jotain hauskaa, kuten mennä taidenäyttelyyn, metsään kävelylle, konserttiin, kirpputorille, kukkakauppaan. (Amerikkalaisuutta kai muuten on sekin, että hätkähdyttävän moni Cameronin treffipaikkaesimerkeistä on jokin kauppa.) Kun kirjoittaja tekee hauskoja asioita ilman päämäärätietoisuutta, alitajunta lepää ja kerää samalla aineistoa kirjoittamista varten.

Tietyssä mielessä 'taiteilijatreffien' ajatus tuntuu keinotekoiselta: eivätkö ihmiset nyt hyvänen aika osaa pitää hauskaa ihan omine nokkineen, ilman että oppaankirjoittajaa tarvitaan kertomaan, että hauskanpito on tärkeää ja nimittämään konseptia 'taiteilijatreffeiksi'? Ilmeisesti sitten eivät.

Cameronin selitykset ja nimitykset omaehtoiselle hauskanpidolle ovat kuitenkin samantekeviä sen oivalluksen rinnalla, että näennäisesti itsekäs hauskanpito voi olla kirjoittamisen kannalta olennaista. Joutilas haahuilupäivä voi viedä tekstiä paljon enemmän eteenpäin kuin jääräpäinen aherrus.

Harjoituksia henkisten esteiden poistamiseksi

Tärkeä näkökulma Cameronin kirjassa on henkisten esteiden poistaminen kirjoittamisen tieltä. Henkisiä esteitä voivat olla esimerkiksi pelko siitä, mitä vanhemmat tai sukulaiset sanovat, jos hukkaa aikaansa kirjoittamiseen; kirjoittamiseen ja kirjailijuuteen liitetyt epärealistiset mielikuvat; ajatus siitä, että aina pitäisi tuottaa hyvää tekstiä ja jos tuottaa huonoa, ei kannata edes kirjoittaa; kuvitelma siitä, että joistain aiheista saa kirjoittaa ja toisista ei; ja - amerikkalaisesta oppaasta kun on kyse - ajatus siitä, että jos ei saa aikaan bestselleriä ja rikastu, koko homma on ajanhukkaa. Omanlainen esteensä on myös tyhjän paperin kauhu, jonka kirjan suomentaja on kääntänyt nurin ja antanut kirjalle nimeksi.

Näitä esteitä puretaan harjoituksilla. Yhtenä harjoituksena on kirjoittaa mahdollisimman nopeasti ja etukäteen suunnittelematta siitä, mistä teemoista olisi hauska kirjoittaa. Harjoituksen tarkoituksena on seuloa esiin niitä teemoja, jotka ovat itseä lähellä eikä niitä teemoja, joita tietoinen mieli pitää sopivina aiheina. Toinen vastaava harjoitus on ottaa erilaisia lehtiä ja leikata irti ne jutut, jotka jostain syystä vaikuttavat kiinnostavilta. Valituista jutuista etsitään yhteisiä nimittäjiä ja mietitään, miksi juuri ne jutut kiinnittivät huomion.

Cameron nimittää kullekin kirjoittajalle läheisiä aiheita 'kultasuoneksi' (johon Cameronin Kultasuoni-kirjan nimi viittaa) ja sanoo, että silloin kun kirjottaja kirjoittaa näistä aiheista, hän tuottaa parempaa ja innoittuneempaa tekstiä kuin muutoin. Tiedostaessaan, mitkä aiheet ovat itselle tärkeitä, kirjoittaja on valmiimpi tarttumaan niihin, vaikka ne syystä tai toisesta vaikuttaisivatkin sopimattomilta.

Sisäistä kriitikkoa Cameron neuvoo hillitsemään listaamalla sekä onnistumisen että epäonnistumisen elämyksiä ja tunnistamaan ketkä ihmiset ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat itsen käsitykseen kirjoittamisesta tai luovasta toiminnasta yleensä. Omia mielialoja kannattaa tarkkailla ja miettiä, mistä mielialamuutokset johtuvat: nykyhetkestä vai joistain kaihertamaan jääneistä menneisyyden asioista?

Cameron kehottaa terapiakirjoittamiseen, eli kirjoittamaan niistä teemoista, jotka huolettavat juuri sillä hetkellä tai yleensä. Terapiakirjoittamisella ei ole muuta tarkoitusta kuin selvittää ongelmia kirjoittamalla. Cameron kuvaa kirjoittamista elämäntapana, jossa kirjoittaminen sinänsä voi olla sekä päämäärä että väline joidenkin päämäärien - kuten ongelmien ratkaisemisen - saavuttamiseen.

Kirjassa on myös sellaisia harjoituksia, jotka kiinnittävät huomiota kirjoittamisen ulkoisiin edellytyksiin. Cameron ehdottaa kokeilemaan kirjoittamista eri paikoissa, eri mielentiloissa ja eri välineillä. Punaisella tussilla ruutupaperille meluisalla asemalla, mustekynällä kalliiseen muistikirjaan yöllä kun kaikki muut nukkuvat. Miten eri paikat, ajat ja välineet vaikuttavat kirjoittamiseen?

Monet kirjan harjoituksista ovat leikkiä kirjoittamisella. Niiden tarkoituksena on tehdä kirjoittamisesta vähemmän vakavaa ja siten saada kirjoittajat suhtautumaan kirjoittamiseensa yhtäaikaa sekä jokapäiväisenä että hauskana. Tässä ehkä onkin Cameronin kirjan paras anti: se tarjoaa mahdollisuuden käyttää kirjoittamista hilpeänä ajanvietteenä, ja monet kirjan harjoituksista ovatkin sellaisia, jotka voi tehdä silloin, kun haluaa tehdä jotain vähän pöhköä.