Naapurin naiset löytävät toisensa

Nuoret suomalaiset kirjailijat ja naisten välinen herkkä lempi

Naisten välinen läheisyys on aiheena kahdessa kustannusyhtiö Otavan julkaisemassa uudessa kotimaisessa romaanissa.

Vuonna 1972 syntynyt Joel Haahtela kertoo toisessa romaanissaan avioparista, joka muuttaa maalle äänekkäästi naiskentelevan pariskunnan naapuriin. Naapurin vaalea ja kiihkeä Emma saa sekä Klausin, aviomiehen, että Lilianin, vaimon, tuntemaan kummaa leiskuntaa. Emma kuitenkin ystävystyy Lilianin kanssa. Kakkoseksi jäävä Klaus alkaa kärsiä tyhjyyden tunteesta ja epäilee lopulta, että lumoavalla Emmalla on väkivaltaisia aikeita.

Tarina yrittää kerätä jännitettä naisten välille, mutta sortuu kliseisiin: "Lilian ja Emma viettävät toukokuun yhdessä ja maailma sulkeutuu heidän ympäriltään. He ovat kuin sisarukset, joita muut eivät voi ymmärtää. Heidän salaisuutensa ovat suurempia kuin muiden ja heidän läheisyytensä laitonta." Haahtela on muutenkin viehättynyt vertaamaan naisten välistä läheisyyttä sisaruuteen, jopa silloin kuin kyse on (luultavasti) seksistä: "Kaksi naista, kuin sisaret. Toinen laskee kätensä toisen päälle, silittää hikistä ihoa, olkapäitä. He ovat pyhiä, muiden yläpuolella."

Kahdella kirjallisuuspalkinnolla palkitun Inka Nousiaisen (s.1976) neljäs teos sitoo yhteen kaksi tarinaa, jotka kertovat täyttymättömästä rakkaudesta. Lasinpuhaltaja Aaro kirjoittaa kirjeitä kadonneelle naispuoliselle rakastetulleen ja Saran elämään tuo merkitystä naapuriin muuttava tanssijatyttö Unna.

Saralla on aluksi vaikeuksia tunnistaa kiinnostustaan Unnaan. Hän unelmoi Unnasta ja hakeutuu tämän seuraan, mutta kun Unna tekee aloitteen, Sara pakenee: "Hänen sydämensä jyskyttää ja hän silittää Unnan hiuksia painavin sormin. (Sinä olet minun kynteni kuin ohuet puulastut, sinä olet minun ihoni alla.) Hän päästää Unnan kun se lopulta nousee. [...] Kun se kävelee takaisin, auki valahtanut aamutakki paljastaa sen alastoman vartalon. Hän katsoo sitä hetken ja sitten lähtee."

Molempia romaaneja vaivaa viitteenomaisuus. Naisten välinen läheisyys - rakkaudesta olisi liioiteltua puhua - on kummassakin tarinassa keskeinen elementti, mutta sitä ei uskalleta käsitellä. Nousiaisen tarinassa viitteellisyys on perustellumpaa, kysehän on täyttymättömän ensirakkauden teemasta: "Se oikea voi olla sellainen, jota ei koskaan saa... jota ei kuulukaan saada." Nousiainen on kertonut halunneensa jättää Unnan ja Emman suhteen viitteelliseksi kustantajan päinvastaisesta toivomuksesta huolimatta. Haahtelan kirjassa naisten välinen suhde on tarinan eteenpäinvievä voima, kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, mutta suhteesta puuttuu jännite. Jännitteen puute jättää koko tarinan veltoksi.

Kummassakin romaanissa miehen ja naisen välistä suhdetta kuvataan huolettomasti ja ujostelemattomin sanakääntein. Kahden naisen suhteen kuvauksissa kirjoittajat ovat varoneet sanojaan. Lukijan on vaikea päätellä, onko kyse tyylikeinosta, yrityksestä mystifioida naisten välistä läheisyyttä, vai silkasta uskalluksen puutteesta. Nousiaisen kirja päättyy Unnan vakuutukseen Saralle: "Kyllä, jotain tapahtui". Lukijalle jää tyhjä olo: jos jotain tapahtui, niin mitä?