Uskomatonta mutta totta. Mulla on käsissäni viimeistelyjä vaille valmis konferenssiesitelmä. Se on jopa hieman ylimittainen, ottaen huomioon, että on varttitunti esitysaikaa ja viis minuuttia on noin sivu. Loppujen lopuksi sen esityskuntoon laittaminen oli kohtuullisen yksinkertainen juttu, olin jo aika paljon keskeisiä pointteja merkinnyt muistiin, joten tärkeintä oli saada sen esityksen rakenne kuntoon. Tai no, kyllähän mulla siinä koko päivä meni, mutta kertaakaan ei tullut sellaista tunnetta että apua, apua tää kaatuu ja hajoaa mulla käsiin.
Vein eteenpäin myös ruumiillisuus-artikkelia, jota on peräti kymmenkunta sivua. Tosin siellä on hirveä määrä sitaatteja (varmaan puolet koko tekstistä, tai ainakin kolmasosa) ja toistoa toiston perään. Mutta se on hyvä alku - kaksi kuukautta aikaa vääntää se valmiiksi ennen Japaniinlähtöä ja Japanista paluun jälkeen vielä viikon verran aikaa viimeistellä. Hyvissä kantimissa ollaan, vaikka muutama päivä sitten tuntui toivottomalta.
Lisäksi olen sopinut toisen haastatteluajan, jee! Vaikka se litterointi tuleekiin olemaan taas tosi kauheaa (edellisestäkin on vielä se loppupätkä kesken...), niin tuon haastattelun jälkeen keskeinen aineisto on kasassa ja kaikki muu on plussaa. Voin hyvillä mielin lähteä Dubliniin pelkäämättä, että jutut kaatuu niskaan. Paitsi että pitäs oikeastaan sitä lisuria ja queer-artikkeliakin vääntämään, mutta pois se mun mielestäni nyt.
Eilen oli animevideoilta, katsottiin sitten vuoden aluksi Wings of Honneamise, joka loppujen lopuksi minusta ei ole mikään massiivinen taideteos, vaikka sitä onkin hehkutettu parhaaksi koskaan tehdyksi animeleffaksi. Juu, onhan se hyvä ja filosofinen ja viipyilevä, mutta se jättää mut jollain tasolla kylmäksi. En välitä mitä henkilöille tapahtuu, voin vain analyyttisesti tarkastella, että jotain byrokratian- ja sodanvastaisuutta tässä on ja ajatuksia päämäärien merkityksestä.
Meillä oli myös dalmatiankoira kylässä. Tai siis hoidossa. Valtavan iso otus, joka heilutti häntää niin voimakkaasti, että melkein sattui, jos häntä osui sääreen. Ovenpielet vain paukkuivat, jos se sattui heiluttamaan häntäänsä oven vieressä. Sillä oli myös paljon kovempi haukkuääni kuin pienemmillä tuntemillani koirilla; kun se käski meitä päästämään itsensä heti takaisin kotiin, niin tärykalvot vain särisivät.
Haukkumiseen meinasi itseasiassa mennä hermot, kun kyseessä oli vieras koira, eikä oikein tiennyt mikä olisi oikea konsti saada haukkuminen loppumaan. Herkkuja ei kuulemma saanut ripulivaaran vuoksi antaa, eikä sitä voinut oikein leikkimälläkään distraktoida, kun koiralla oli kokoa sen verran ettei sen kanssa voi juosta ympäri taloa. Ja kukas koira nyt muitten käskyjä tottelee kuin laumanjohtajan... kyllä minä sille huusin että "hiljaa!", ilman sanottavaa vaikutusta. Onneksi se rauhoittui illan mittaan käytyään pitkällä lenkillä Virtun kanssa. Eteiseen se kyllä leiriytyi odottamaan, että hänet hyljännyt lauman johtaja palaisi hakemaan...
Mulla on lentoliput! Iik! Osakaan huhtikuussa, eikä niitä voi perua muuta kuin force majeuren takia ja silloinkin pitäisi tapella vakuutusyhtiön kanssa. Kun menin matkatoimistoon vatsassa lepatti ja kun olin sitten varannut ja maksanut matkan, päästä huippasi hiukan. Olen halunnut käydä Japanissa suurin piirtein niin kauan kuin muistan, ja ennen kun menin töihin se on ollut pelkkä unelma. Olen itseasiassa niputtanut sen yhteen kirjan julkisaamisen kanssa: "joskus elämässäni haluan saada kirjan julki ja käydä Japanissa". Kaksi vuotta sitten päätin, että Japaniin olisi päästävä ennen kun täyttää kolmekymmentä. Olen kerännyt rahaa ja totutellut ajatukseen sen kaksi vuotta. Ja nyt kun se matka on toteutumassa, tuntuu omituiselta.
Mulla on varattu lennot, tiedän päivämäärän jolloin lähden, tiedän jopa, että istuin koneen takaosassa ikkunapaikalla ja että kannattaa ottaa villasukat mukaan, sillä koneessa on viileää (matkatoimistovirkailija sanoi). Kun kävelin matkatoimistosta ulos tuntui ihan epätodelliselta. Tällä tavallako sitä unelmia toteutetaan?
Menin Suomalaiseen kirjakauppaan hengittämään syvään ja selaamaan Tokio-passia, jonka saatan tässä vielä ostaa, ellen saa uusinta painosta kirjastosta. Hain tänään kirjastosta kumminkin kolme Dublin-opasta ja yhden Japani-oppaan luettavaksi. Ja ostin lentosukat. Ne tosin tulevat käyttöön jo Dublinin reissulla - olisi pitänyt ostaa sellaiset jo kauan sitten.
Kävin myös hypistelemässä kameroita kolmessa - ei, vaan neljässä - paikassa ja taisin löytää sen oikean. "Se oikea" on Olympuksen C-370. Aiemmin katselin Canonin ja Nikonin vehkeitä. Canonin A-75 ois ollut ihan jees, mutta kun se halvimmillaankin on maksanut jotain 279 euroa. Se on aika paljon pelkästä näppäilykamerasta kuitenkin. Nikonissa taas oli miinuspuolena se, ettei siinä ole minkäänlaista valotuksen säätöä. Molemmissa taisi olla 4 MB:n kenno, kun taas Olympuksessa on 3.2, mutta kuka sitä nyt massiivisia kuvia tarvitsee. Lueskelin kamera-arvosteluja netistä ja Olympus oli saanut ihan hyvät pojot. Luulen, että keskeisin ero noilla on kennojen kokoero ja se, että kalliimmissa malleissa on enemmän kuvausohjelmia. Vakiokuvausohjelmat riittävät mulle pikkukamerassa vallan hyvin, ja sitten jos haluan jotain edistyneempää, niin silloin pitäisi olla manuaalisäädöt eikä tusinaa kuvausohjelmaa...
Lisäksi ostin hyppynarun. Hypin sillä täällä kotona illalla ja hauskaa oli. En ole muistanutkaan, miten hauskaa on hyppiä narulla. Tuo on nyt sellainen tylsä musta kuntoilijamalli, mutta kun kesä tulee käyn kyllä ostamassa leluliikkeestä itselleni jonkun vinkeän värisen narun.
Piirsin sitten kaksi kuvaa Onnen kaukorantaan -novellia varten Spiniin. Kello on 3:29 ja Army of Darknessia lukuunottamatta olen tainnut piirtää seitsemästä asti. Eli... seitsemisen tuntia. Alle sen, kun otetaan venyttelytauot ja pyykkien taittelu mukaan. Ihan työpäivän verran meni aikaa kahteen kuvaan.
Tein kuvat sekatekniikalla eli öljyliiduilla ja tussilla niin, että öljyliidun epätasainen jälki ja pikkutarkka tussipiirustus ovat kontrastissa. Eniten vaivaa tuotti mieshahmo, joka seisoo periaatteessa ihan tavallisessa asennossa. Miehillä on tyhymän näköinen vartalo, jota on vaikea piirtää. Sellainen tasapaksu pökkelö, jossa ei ole lantiota lainkaan, ja niinpä on vaikea päättää, mistä jalat alkavat. Naisilla on lantio silleen kiva kaari, sen voi vaan piirtää vyötäröstä lähtemään ja jalat tulee siinä samalla ja hyvää tulee. Yhdellä kaareilevalla viivalla kainalosta polveen edes miettimättä millaisia mutkia kroppa siinä välillä tekee. Muutenkin huomaan, että olen tottunut piirtämään naisia: vasta tussausvaiheessa huomasin, että sankarillamme on epätavallisen sirot kädet...
Piirrän ihan liian vähän. Alussa tuhraantuu ihan liikaa aikaa siihen, että miettii miten päin tätä kynää nyt olisikaan parasta pidellä. Olen viimeksi piirtänyt jotain kutakuinkin tasan kuukausi sitten, ja sekin oli sellainen leppoisa manga-nakukuva. Vastaavanlaisia leppoisia kuvia pitäisi piirrellä huvikseen ilman paineita siitä onnistuuko kuva vai ei. Noitten Spin-kuvien dedis on ensi maanantaina, ja nyt on torstai (teknisesti jo perjantai...), joten jos jompi kumpi olisi mennyt ihan mäkeen, olisin ollut aika pulassa. Sellaisia leppoisasti piirreltyjä kuvia olisi kiva muutenkin olla pinkka aina varastossa siltä varalta, että joku mankuaa kuvituksia - tai jos tulee eteen joku tilaisuus tyrkyttää niitä.
Piirtämisen aloittaminen on aina tosi vaivalloista, mutta sitten kun saa aloitettua, vaivalloisuus katoaa. Vaikka kuva itsessään epäonnistuisi, piirtämisen prosessi tuottaa flow-tunteen hyvin helposti. Helpommin kuin kirjoittaminen. Jollain tavalla pitäisi pystyä helpottamaan piirtämisen aloittamista, ehkä sitä sitten tekisikin enemmän. Pelkkä välineiden esilläolo ei riitä - paperi ja lyijärisetti on lojunut viimeisen kuukauden valopöydällä ilman että olisin niitä vilkaissutkaan, paitsi siinä mielessä, että syyllisyys tekemättömistä Spin-kuvista on kaivertanut. Aikaa kyllä olisi, vaikka kuinka kirjoittaisi tutkimusartikkelia samalla, lusmuilen kuitenkin monta tuntia päivässä joka tapauksessa.
Miksi ihmeessä lykkään ja väistelen sellaista tekemistä, joka on oikeasti kivaa, kun siihen ryhtyy?
Ääh, ahistaa. Olen nyt jonkun nelisen tuntia kirjoittanut tuota ruumiillisuus-artikkelia siitä näkökulmasta, että osia siitä voisi sitten ottaa Dublin-paperiin. Menetelmä on ollut se, että nostin esiin tietyt teemat, joita käsittelen artikkelissa ja noukin sitten haastatteluista ne sitaatinpalaset, jotka tuntuvat käsittelevän sitä tiettyä teemaa. Nyt olen yhdistellyt niitä palasia samaan tekstiin.
Tiedän kyllä, että alkuvaiheessa kirjoitustyö on aina sirpaleista ja epäselvää, mutta nyt se ahdistaa tavallista enemmän, koska ensi viikolla todellakin pitäisi olla valmiina 3-4 sivua johdonmukaista tekstiä konferenssiesitelmää varten. Ja englanniksi, tietty. En oikein tiedä, pitäisikö tässä vaiheessa vetää suttupaperi esiin ja ruveta piirtelemään miellekarttoja vai jatkaa vain siihen tyyliin kuin olen tehnyt tänäänkin.
Periaatteessa se ruumiillisuus-artikkeli koostuu kolmesta osasta - teoriasta, omasta aineistosta ja sen käsittelystä ja sitten muista tutkimuksista, joita vertaan omiini. Niistä sirpaleista sitten liimataan kokoon se lopullinen teksti. Tässä vaiheessa ei pitäisi kovin paljoa vielä itkeskellä sitä kokonaisuutta, vaan purskia vain ympäriinsä vähän sinne sun tänne päin ja katsoa millaisia ideoita syntyy. Mutta kun se Dublin...
Ja yksi haastattelukin on vielä tekemättä, ja se sähköpostitse tehtävä haastattelu on kesken, eli aineistonikaan ei ole vielä kasassa kunnolla. Ägägägägää... multa puuttuu fokus. Jossain välissä mietin, että keskittyisin siihen, kuinka jotkut itsensä lesboiksi määrittäneet naiset onkin vaihtaneet määrittelyä bisseksi, mutta näköjään teemaksi nouseekin välitilassa oleminen. Se, että nää naiset sanoo olevansa sekä lesboja että biseksuaaleja.
Perusfokus on se ristiriita, joka syntyy yksilön omien halujen ja sitten kulttuuristen kategorioiden välille. Mutta miten seuloa ne merkitykset esiin noista haastatteluista tässä ajassa? Tällä hetkellä, kun olen litteroinut kaksi päivää (ja vielä on pikkupätkä edelleen kesken...) olen ihan liian lähellä tuota matskua nähdäkseni mitään suuria rakenteita tai merkitysverkostoja. Lähinnä poimin vaan kivan kuuloisia sitaatteja sieltä täältä.
Ehkä tämä jo riittääkin varttitunnin esitelmään? Kertoa, että mä nyt mietin tätä ristiriitaa, ja sit mul on nää haastateltavat, jotka kertoo omista kokemuksistaan näin ja näin?
Toinen päivä litterointia. Nauhamitallisesti saman verran mutta ajallisesti vähemmän. Nähtävästi litterointikin vaatii rutiinia, nyt uskalsin kuunnella pitempiä pätkiä kerrallaan, mikä tietysti säästi aikaa, jonka saatoin käyttää litteroinnin sijasta lusmuiluun. Pieni pätkä on vielä litteroimatta, se jonka otin toiselle nauhalle. Litteroin sen huomenna ja alan sitten analysoida haastattelua. Tai sitten alan analyysin heti ja litteroin loppupätkän vasta myöhemmin, koska olennaisimmat jutut ovat tuolla jo litteroidulla nauhalla.
Laitoin Osakan lennoista tiedustelun matkatoimistoon. Taidan varata Japanin reissun lennot tällä viikolla, sillä Helsingissä on matkamessut ja lentoyhtiöt ja matkatoimistot tarjoavat messualennuksia. Parhaimmillaan pääsen Japaniin ja takaisin alle seitsemänsadan euron, mikä on noin sata euroa vähemmän kuin mitä vähimmillään uskoin joutuvani maksamaan. Olen nyt tullut siihen tulokseen, että haluan lentää Osakaan ja pitää Kansain aluetta, käytännössä Kiotoa, tukikohtana. Tokiossa käynen yhden viikon reissun verran, jolloin käyn yhtenä päivänä ainakin Kamakurassa katsomassa Daibutsua.
Jaa-jaa. Dublinin reissuun on kaksi viikkoa ja Japanin reissukin taitaa toteutua, ellei mitään mullistavia tapahdu. Jos tällä viikolla saan lennot varattua, niin siinä on yksi askel kohti matkan toteutumista. Toivottavasti en kaikkien näiden vuosien jälkeen saa "Kyoto-syndroomaa". Jerusalemiin matkustavat pyhiinvaeltajathan voivat saada Jerusalemiin liitettyjen uskonnollisten odotusten vuoksi Jerusalem-syndrooman ja nyrjähtää ihan täydelleen. He voivat uskoa olevansa kuningas Salomo tai lahjoittaa kaiken omaisuutensa pois saadakseen asua teltassa lähellä Getsemanea. Jotenka toivottavasti minä nyt en sitten usko olevani Murasaki Shikibun reinkarnaatio, kun pääsen Kiotoon asti, tai päätä leiriytyä Ryoanji-temppelin pihamaalle shakuhachia soittamaan.
Täytän tänä vuonna 30. Henkka sanoi joskus pitäneensä tavoitteenaan sitä, että olisi käynyt 30:ssä maassa kolmeenkymppiin mennessä, mutta tyypillä on vielä melkein kaksi vuotta aikaa tuohon ikään ja kolmekymmentä maata on jo käyty. Minun on turha yrittääkään moista saavuttaa, muuten tulisi aika hemmetin kiireiset kolme kuukautta. Sen sijaan voisi laittaa tavoitteeksi 40 maata neljäänkymppiin mennessä. Eihän se olis kun... kun... kuinka monta maata vuodessa?
Pannaas laskien. Okei, ensin diskataan ne maat, joissa kävin alle viisivuotiaana - Japanissahan olen asunut kahdeksan kuukautta noin kaksivuotiaana, mutta eipä tuota voine laskea. Aloitetaan Norjasta, jossa kävin muistaakseni lukion kakkosella ('93) isän kanssa. Tarkemmin sanoen kävimme Lyngseidetissä, jossa isällä on purjevene. Matka kesti pitkän viikonlopun, olisiko ollut kolme yötä tai jotain. Muistan, kuinka hyvältä norjalaisessa majatalossa tuoksui, se oli sellainen hyvin pieni parin huoneen bed and breakfast -tyylinen majatalo. Vuoret olivat huikeita, ja parasta koko reissussa olivatkin matkat autolla sinne ja takaisin. Itse Lyngseidetissä oli aika tylsää, lähinnä kävelin rannalla ja keräilin kiviä, pitiköhän mun auttaa isää purjeveneen siivoamisessa? Reissusta on jotain valokuviakin, mutta ne ovat tuolla yläkaapissa kaiken mahdollisen ryönän alla.
Seuraava ulkomaanreissu olikin sitten vasta '99. Haaparannassa käyntejä lienee turha laskea. '99 kävimme Virtun projektitiimin kanssa Tanskassa, Köpiksessä, jossa oli joku konffa. Minä olin jäniksenä, en maksanut muistaakseni reissusta mitään, ellen sitten autolauttamaksua. Neljä päivää Köpiksessä olivat mainiot, yhtenä päivänä olin yhdeksän tuntia Tanskan kansallismuseossa, kun siellä oli mahtavat viikinkikokoelmat ja vieläpä keskiaikaa käsittelevä näyttely Farverige mittelalter. Tivolissa oli hyviä kanelisnackseja ja citybikellä kiersin Kastellin, vanhan linnoituksen. 1999 syksyllä kävin myös Luulajassa keskiaikajuhlassa. Onhan Ruotsikin tietysti ulkomaa.
2000 oli vuorossa Italia, Sisilia, jälleen Virtun konffareissu. Tällä kertaa maksoin matkat. Tämä oli ehkä eka oikeasti ulkomaanmatkalta tuntunut reissu, sillä vaikka Tanskassa oli hienoa, se on kuitenkin Pohjoismaa. Italialainen jäätelö oli ihanaa ja vanhat normanniaikaiset rakennukset upeita, vaikka muuten maisema oli vähän ränstynyt. Reissusta kirjoitin parikin juttua, Z-lehdessä julkaistun matkakertomuksen ja taidehistorian esseen kirkkotaiteesta. Mietin silloin, että Palermossa pitäisi ehdottomasti käydä "viiden vuoden päästä", koska siellä tuntui olevan käynnissä kova restaurointiprojekti. En kyllä arvannut, että viisi vuotta menisi näin äkkiä.
Alankomaat oli vuoden 2001 kohde. Ensin oli Rotterdamissa eka eurooppalainen bikonferenssi, josta myös kirjoitin jutun, ja sitten kävimme Amsterdamissa. Rotterdamista muistan psykedeelisen arkkitehtuurin, josta voisi skannailla kuvia Rotterdamia käsitelleeseen matkajuttuun, jota en kuitenkaan saanut julkaistua missään. Amsterdam oli sitten ihan omaa luokkaansa monessakin suhteessa - sekä turistien määrässä että stereotyyppisessä pikkusievässä hollantilaisuudessa.
Syksyllä 2001 kävin myös kahdesti Tukholmassa, ensin Stockholm Priden biseminaarissa ja sitten Epun kanssa ihan tavallisella ruotsinlaivareissulla. Ekalla reissulla asuin jossain himmeässä kämpässä Södermalmilla puolen tusinan muun pridetyypin kanssa. Mieleen on jäänyt kävely halki aamuisen kaupungin kohti rautatieasemaa, josta lähti juna Arlandaan. Gamla Stanissa söin tukevan aamiaisen jossain kahvilassa. Toinen reissu taas oli lyhkäinen muutaman tunnin piipahdus, jolla ehdittiin siskon kanssa käydä lähinnä pällistelmässä pari kauppaa ja katsomassa kuninkaanlinnaa. Tukholmaan voisi jossain välissä mennä uudelleen, ajan kanssa.
Vuosi 2002 olikin sitten varsinainen reissuvuosi, kiitos projektin. Ensin maaliskuussa Tallinna ja konferenssi, sitten toukokuussa Göteborg ja konferenssi, sitten elokuussa Varsova ja konferenssi ja lopulta Uumaja ja konferenssi. Välissä olisi voinut vielä olla Petroskoi ja konferenssi, mutta siitä jättäydyin pois. Sekin ihme tapahtui, että kieltäydyin ilmaisesta ulkomaanmatkasta, mutta projekti oli kaatumassa käsiini siinä vaiheessa, enkä jaksanut ajatella matkustamista.
Tallinnaankin voisi mennä uudelleen, mielellään kesällä. Maaliskuussa oli tolkuttoman kylmä, kävimme jollain konferenssiohjelmaan kuuluvalla opaskierroksella ympäri vanhaa kaupunkia, ja muistan olleeni ihan jäässä Toompean päällä. Viimeisenä aamuna ennen lähtöä skippasin aamun konferenssiesitelmät ja kiertelin lumista vanhaa kaupunkia. Yöllä oli satanut lunta, jolla kukaan ei ollut kulkenut. Jossain kulki vanha köyryselkäinen setä levittämässä punaista suolaa jalkakäytäville. Nikolainkirkko oli kaunis vitilumen peitossa.
Göteborg oli mäkinen kaupunki, joka vaikutti pikkukaupungilta, vaikka ilmeisesti onkin aika iso. Siellä viihdyin, vaikka olinkin siellä vain muutaman päivän. Yliopiston ympäristö puistoineen ja puutarhoin varustettuine asuinalueineen oli todella viehättävä. Mietin silloin jopa, että jos onnistun pääsemään yliopistolle duuniin, voisin yrittää päästä opettaja- tai tutkijavaihtoon Göteborgiin joksikin aikaa.
Ja Puola. Olin Mervin kanssa Varsovassa ja Krakovassa, josta Varsovassa pitempään, Krakovassa vain kaksi yötä. Varsovassa asuimme ihan hirveässä hotellissa, jossa oli käynnissä ikkunaremontti. Tai remontti yleensä. Viereisessä huoneessa paukutettiin kymmeneen asti illalla ja käytävät olivat täynnä laastipölyä ja välillä hissi ei toiminut, kun sementtisäkkejä kuskattiin sillä ylös alas. Yksi hotellin siivoojista oli nimeltään Elizabeta Bathory. Sellainen tukeva täti, jonka ei voinut kuvitella kylpevän neitsyiden veressä... Krakovasta en muista juuri mitään, sillä kaiken huomioni varasti Auschwitz.
Paikka oli monessa suhteessa pökerryttävä. Ensimmäinen on tietysti se vakiosyy, eli holokaustin konkretisoituminen. Toinen oli kauhea helle ja nestehukka, jonka seurauksena sain auringonpistoksen. Kolmas on se, mitä mietin vieläkin, ja jonka vuoksi haluaisin mennä Auschwitziin uudelleen: Auschwitz on turistikohde. Se oli toiminnassa muutaman vuoden, ja se hävitettiin lähes maan tasalle, kun neuvostoarmeija lähestyi. Vasta sodan jälkeen se kunnostettiin holokaustin muistomerkiksi. Se on ollut turistikohde ja muistomerkki paljon pitempään kuin tuhoamisleiri. Parakkien portaat olivat lommolle kuluneet - mutta pyhiinvaeltajien, ei vankien askelista. Kaikkialla näkyi se, kuinka merkittävänä symbolina nimenomaan sitä keskitysleiriä pidetään.
Ja seuraava matka: Uumaja. Luminen, marraskuinen pikkukaupunki Ruotsissa, kahdeksan tunnin bussimatkan päässä Oulusta. Pieniä sieviä puutaloja, lämmitetty kävelykatu. Parasta reissussa olivat matkat sinne ja takaisin, sillä minun ei tarvinnut tehdä yhtään mitään, istua vain ja katsoa ulos ikkunasta, korkeintaan napostella ja nukkua. Kesken projektin kiireisimmän vaiheen kahdeksan joutilasta tuntia bussissa olivat parempaa kuin mikään muu.
2003 kävin Kreetalla Rhian kanssa. Se oli ensimmäinen pakettimatkani. Menomatkalla vieressämme istui lauma kännisiä nuoria miehiä, lauloi ja kertoi tyhmiä vitsejä, mikä oli hämmentävää, koska olin lentänyt aiemmin vain reittilennoilla. Minulla oli paraneva keuhkoputkentulehdus ja Kreetalla kylmin huhtikuu vuosikymmeniin. Käytin siellä pipoa, kaulaliinaa ja lapasia niinkuin paikallisetkin. Muutama pohjoismaalainen pakettimatkaturisti kulki sinnikkäästi sortseissa ja t-paidoissa. Söimme joka päivä ravintolassa, joskus kahdesti. Turkkilainen ravintola tarjosi luultavasti parhaan koskaan missään syömäni aterian. Kylmyydestä huolimatta se oli hieno matka. Kerrankin saattoi olla vain lomalla, ilman sitä, että olisi pitänyt olla jossakin johonkin aikaan. Kävimme Knossoksessa ja ajaessamme Iraklionista takaisin bussilla läpi oliivipuulehtojen minä olin vilpittömän onnellinen.
Elokuussa 2003 oli vuorossa jälleen Tanska ja Ruotsi - Mervin kanssa päivän verran Köpiksessä haahuilua ja sitten konferenssiin Lundiin. Köpiksen parasta antia oli Christiania, jonka pääpolulla hasiksenmyyjät hymyilivät ystävällisesti. Jollain marihuanankasvattajalla oli kadun varrella kasviruukut ja suuri veltto koira. Kasviruukuissa luki "Please, don't touch my herbs, touch my dog". Kiertelimme pyörällä Christianiaa, kaikkia villisti rakennettuja taloja, sokkeloisia vanhoja armeijan bunkkereita. Nythän Christianiaa on siistitty, se on liian arvokas alue taiteilijoiden ja muiden idealistien käyttöön. Olen iloinen, että näin sen ennen poliisien tuloa. Lundissa sitten taas nukuimme suorastaan koomisen kauheassa hostellissa, joka oli tehty vanhan junan makuuvaunuihin. Samassa vaunuosastossa nukkunut suomalainen pervotutkija sai kirppuja... minä onneksi en.
Viime vuonna matkustin ihan liian vähän. Kävin Berliinissä Rhian kanssa keväällä, enkä sitten yhtään missään muualla. Berliinissä oli huikeita museoita ja muutenkin kaupunki tuntui todella kodikkaalta. Ei eksoottiselta eikä ulkomaiselta vaan melkein Helsingiltä. Berliinissä ollessa tuntui siltä, että Berliiniin tulee lähdettyä varmasti myöhemminkin, puolihuolimattomasti ja arkisesti, ei erityisesti valmistautuen.
Eli yhdeksän maata, kymmenen jos Suomikin lasketaan mukaan. Kymmenen on hyvä luku. Jos tavoitteena on 40 maata neljäänkymppiin mennessä, se tarkoittaa kolmea uutta maata vuodessa. Sehän on pirun paljon, mutta toteutettavissa. No, katsotaan.
Puolet haastattelusta litteroitu ja koko päivä mennyt. Jestas sentään. Laskisin, että lusmuilut pois luettuna olen litteroinut ainakin kuusi tuntia. En muistanutkaan, kuinka sietämätöntä hommaa litterointi on. Kiroan joka ikistä ylimääräistä kysymystä jonka olen tehnyt, jokaista päällepuhuntaa ja häsväystä. Litterointi tuntuu olevan kokonaan irrallinen osa tutkimusprosessia - sellainen osa, jolloin aineistoaan, haastateltavaa ja ennen kaikkea omia muminoitaan vihaa syvästi.
Haastattelu on hyvä, kuten sanottua, ja olen varma, että kun litteraatti on valmis, innostun taas kun poimin sieltä helmiä ja yhdistelen asioita. Mutta litteroinnin kuluessa haastattelua on mahdoton kuunnella mielenkiintoisena osana aineistoa. Haastattelu on pelkkiä sanoja, joista on pakko saada selvää, jotka täytyy saada oikeassa järjestyksessä koneelle. Sanoiko haastateltava "se et niinku" vai "se niinku et"? Mikä on tuo sana, joka kuulostaa lauseen olennaisimmalta, mutta peittyy johonkin taustahälyyn? Onko tuo minä vai haastateltava, joka puhuu hiljaisella äänellä?
Olen periaatteessa sitä mieltä, että litteroinnit kannattaa aina hoitaa itse, ellei sentään ole satojen haastattelujen sumaa käsissä. Litteroinnin kautta tutustuu aineistoon läheisesti ja muistaa myös myöhemmin, mistä puhuttiin. Mutta silti. Piru vieköön se on rasittavaa! Se hetki, jolloin litteroi, tuntuu kestävän ikuisesti. Aineisto kuulostaa samanlaiselta jaaritukselta riippumatta siitä, onko haastattelu hyvä vai huono. Briljantti vastaus kuulostaa yhtä kiinnostavalta kuin oma kysymys, kun sen kuuntelee 3-5 sanan pätkissä sen mukaan, mitä ehtii naputtelemaan - ja sitten taas puoli sekuntia takaisinkelausta.
Huomenna pitäisi jatkaa taas, mieluiten loppuun saakka, jotta pääsisin vielä tällä viikolla analysoimaan vastauksia. Saa nähdä miten jaksan ja miten paljon sijaistoimintoja keksin... Pitäisi ehkä päivällä tehdä välillä jotain muutakin, vaikka käydä läpi yksi Paula Rustin artikkeli, joka käsittelee identiteettiä, niin ei pääsisi puutumaan. Meinasin tänään melkein nukahtaa, kun litteroin jotakin pätkää silmät kiinni.
Hirmuista. Dublinin reissu lähenee uhkaavasti. Kaksi ja puoli viikkoa. Sinä aikana pitäisi polkaista pystyyn uskottava esitys. Lisäksi tällä viikolla pitäisi piirtää kaksi kuvaa Spinissä julkaistavaa novelliani varten. Olen tiennyt syksystä asti, että teen kuvitukset siihen, mutta tietysti teen ne mahdollisimman lähellä dedistä, viimeisinä päivinä. Plääh. Mittään koskaan voi ajoissa tehdä.
Paluu arkeen. Pornoakatemia on sitten virallisesti avattu luennolla ja kokouksella. Siinä sai samalla tarkempaa tietoa muiden tutkimusaiheista, kuulostivat kyllä oikein kiinnostavilta. Tosin aika harva tuntui tutkivan suoraan pornoa - pikemminkin tutkimusaiheet käsittelivät pornoutumista ja pornoistumista. Leena-Maija Rossi viilaili näitä sanoja luennossaan ja tarkoitti pornoutumisella median ja arjen puuroutumista pornovaikutteilla ja pornoistumisella saman prosessin raaempaa muotoa. Osittain kieli poskessa esitettyjä sanamääritelmiä ne olivat, mutta millä muulla tavoin kuin kielipeleillä voi luoda uutta käsitteistöä silloin kun sitä tarvitaan?
Tutkimusteemoissa oli mm. Image-lehden yksilökäsityksen seksualisoituminen 1983-2003, mieskehon seksualisointi ja urheilijakuvan muutos, visuaalisen kulttuurin pornoutuminen (vai pornoistuminen?), lesbopornokeskustelut brittiläisessä lesboyhteisössä - ja mitä vielä? Laitoin ihmisten nimiä ja tutkimusaiheita muistiin, mutta muistiinpanoni eivät ole kovin selkeät.
Harri kannusti minua ottamaan selvää "biporno-genrestä", mitä se sitten tarkoittaakin todella. Minua hiukkasen epäilyttää, ihan yksinkertaisesti sen takia, että olen enemmän kiinnostunut binaisten kuin bimiesten kokemuksista, ja ilmeisesti "bipornon" kuluttajista suurin osa on miehiä. Niinkuin pornon kuluttajista yleensäkin. Lisäksi hirveän pornovideoarsenaalin läpikahlaaminen kuulostaa kammottavalta urakalta. En ole kovin tarkkaan ajatellut tätä audiovisuaalisen pornon tutkimuspuolta, kun olen koko ajan ajatellut tutkivani nimenomaan pornolehtien diskursseja ja vertaavani niitä valtavirtalehdistön diskursseihin.
Kiinnostava pointti oli kumminkin se, että skenaario kaksi naista ja mies kuuluu yleiseen heteropornon kuvastoon samalla tavoin kuin anaalipano tai cumshot. Sen sijaan skenaario kaksi miestä ja nainen onkin aivan oma genrensä, "biporno". Tämä on ehkä juuri se käsitteellinen sauma, jota kannattaa pohtia. Näyttää näppituntumalla siltä, että naiset määrittävät itsensä helpommin biseksuaaleiksi kuin miehet. Silti (vai siksi?) naisten välistä seksuaalisuutta sallitaan enemmän ennen kuin tarvitaan määrittelyjä. Miesten välinen seksuaalisuus määrittyy helpommin pervoksi kuin naisten välinen seksuaalisuus, joka on vain lämmittelyä ennen Oikeaa Seksiä. Silti se lämmittelyn mahdollisuuskin tarjoaa tilan biksi identifioitumiselle.
Pitäisi vain löytää joku sopiva tapa käsitellä tuota - en usko, että rupean tekemään mitään syvällistä bipornon historiaa tjsp. Harri ehdotti, että menisin pornokauppaan sanelukoneen kanssa ja kyselisin myyjiltä tyhmiä. Mikä on varmaan loistava ehdotus. Niillä voisi olla käsityksiä myös siitä, mitkä voisivat olla genren klassikoita, ja mitä kannattaisi katsoa. Jossain vaiheessa (ennen Pornoakatemian toteutumista) ajattelin, että tekisin katsojavastaanottotutkimuksen, eli pistäisin nauhan pyörimään ja lauman informantteja katsomaan, mutta en tiedä saisiko siitä oikeasti mitään irti.
Pornokuvaston merkityksestä kertoo kumminkin se, että suurin osa haastateltavistani silloin aikoinaan kommentoi pornon biseksuaalisuus-käsitystä ja mm. kritisoi "biseksuaalisuus" sanan seksuaalista painottuneisuutta. Lesbot on lesboja ja homot homoja yleiskielessäkin, mutta pelkkä "bi" ei ilmeisesti riitä sanaksi. Tässä vaiheessa häiritsee vähän se, että rahoitukseni Pornoakatemiassa alkaa vasta vuoden päästä, ja tuo kokous jo herätti innostusta ja ajatuksia, jotka tavallaan menevät hukkaan (ainakin se innostus), kun joudun nyt keskittymään muihin asioihin.
Kuten Dublin-paperiin ja ruumiillisuus-artikkeliin. Kävin tekemässä sen ensimmäisen uusintahaastattelun, ja huomenna alan litteroida. Jee... muistan että litterointi oli kamala urakka, ja mulla jäi muutaman nauhan litterointi kesken. Kuuntelin ne toki kokonaan ja poimin sieltä jotain olennaisia pointteja, mutta häiritsevää se niiden roikkuminen silti on. Onneksi nyt ensi hätään on vain yksi nauha, josta voi kuitenkin poimia tärkeitä kohtia ylös sitä mukaa kuin litterointi etenee.
Tämänkertainen haastattelu oli kyllä kertakaikkiaan timanttinen. Kun nauha loppui, vaihdoin kasetin ja sanoin jotain "no, ollaanhan me tässä jo tunti puhuttu" ja huomasin vasta vähän myöhemmin, että mullahan oli ollut sisällä 90 minuutin nauha... Jo edellisestä haastattelusta huomasi, että haastateltava on kaikin puolin ihanteellinen, eli osaa ilmaista itseään puhumalla, jäsentää vastauksiaan ja rönsyillä sopivasti sillä tavoin, että haastattelussa tulee esiin kaikenlaista mitä ei ikinä tajuaisi kysyä. Nyt, kun oli tuttu haastateltava ja enemmän varaa keskustelunomaisuuteen, haastattelusta jäi todella hyvä fiilis.
Viime kerrallahan tein haastattelut melkolailla putkeen kesällä 1999 ja litteroin sitten seuraavana talvena, ja monessa kohtaa huomasi vasta jälkeenpäin, että haastattelutekniikka ei ollut oikein hallussa. Muistan, että pelkäsin aika paljon johdattelevani haastateltavia, enkä siksi antanut haastattelujen olla keskustelumaisia lukuunottamatta parin tutun tyypin haastattelua. Vasta litteroitaessa huomasin, että johdattelu ja keskustelumaisuus ei oikeastaan haittaa, koska jos haastateltava on eri mieltä, hän kyllä yleensä ilmaisee sen.
Toivottavasti tämän haastattelun myötä saan ensi viikolla potkittua Dublin-esitelmää kunnolla eteenpäin. En tiedä, ehdinkö tehdä sitä toista haastattelua ennen konffaa, mutta jos en ehdi, niin voinpahan sitten selitellä että "this is still a work in progress".
Ja otsikkohan on lähes suora, tarkistamaton sitaatti Ilta-Sanomien Pornoakatemiaa käsittelevästä jutusta.
Vielä yksi entry ennen lähtöä. Tänään eka japanintunti - japania opetetaan tänä keväänä silleen, että on vain yksi luento viikossa ja keskusteluharjoitustunti. Onnistuin änkeämään itseni sellaiseen keskusteluryhmään, joka on heti japanin luennon jälkeen. Hyvä niin, torstai tulee siis olemaan japani-päivä, eikä tarvitse erikseen stressata sitä useampana päivänä. Puhumattakaan siitä, että täytyisi herätä seitsemältä kahtena aamuna peräkkäin. Yksi neljäosa opinnoista on omaa opiskelua, mitä se sitten tarkoittaakin. Vissiin jotain tehtäviä, jotka pitää palauttaa. Vähän huolestuttaa se, että prujussa on aika vähän kielioppijuttuja enää keväälle, ja minusta meille ei ole opetettu kunnolla kaikkea kielioppia, edes arkityylin kannalta.
Tämä on vissiin viimeinen japanin kurssi, jossa on kontaktiopetusta - syventävää kurssia ei ole järjestetty vuosiin, enkä usko että sitä lähiaikoina järjestetäänkään. Opintoryhmämme on kutistunut melkein puoleen siitä, miten monta ihmistä syksyllä aloitti jatkokurssin. Eikä noista välttämättä kovin moni sinne syventävälle kurssille tulisikaan. Opinto-oppaassa on lista ns. itseopiskelukursseista, jotka hoidetaan kuunteluina ja kotitehtävinä, mutta ei se oikein ole sama asia kuin opettajan kanssa työskentely.
Saa nyt nähdä, miten tässä käy - haluaisin jatkaa japanin opiskelua syvällisemmin, mutta vissiin Helsingissä on ainoa paikka, missä voi käydä niitä syventäviä kursseja. Ja niilläkin on luentoja varmaan pari kertaa viikossa, joten Oulusta käsin kursseille osallistuminen olisi vaikeaa. Pelkäänpä, että sitten kun ei enää opiskele aktiivisesti japania, se alkaa heti unohtua, enkä haluaisi päästää irti hankituista taidoista. Saksaa osasin lukioaikoina mielestäni aika hyvin, mutta viime kevään Berliinin reissu kyllä osoitti sen, että siitä on enää rippeet jäljellä. Saksaakaan en ole sitten jaksanut kerrata sen jälkeen, vaikka suunnittelin tekeväni niin.
Väsyttää aivan sairaasti. Jo edellisen yön nukuin aika huonosti, uniaika taisi jäädä alle viiden tunnin, ja sama juttu viime yönä. Vaikka väsytti jo ennen puoltayötä kun lopettelimme maalauksen, en kertakaikkiaan päässyt petiin ennen kahta. Vai oliko se puolta kolmea? Ja makasin valveilla aika pitkään ja juttelin Virtun kanssa, vaikka väsytti niin että otsalohkossa värisi. En ymmärrä omaa nukkumistani - riippumatta siitä, kuinka vähän olen edellisenä yönä nukkunut, en saa kunnolla unta ennen pikkutunteja. Ja riippumatta siitä, kuinka monta tuntia olen nukkunut, voin jatkaa nukkumista.
En muista, koska olisin viimeksi herännyt luonnostaan - herätyskello on pakko olla soimassa, muuten varmaan nukkuisin koko vuorokauden. Joululomalla herätyskello oli soimassa joskus kahdentoista aikaan, mutta siirsimme sitä usein kahteenkin. Olisimmekohan nukkuneet kahteen ja heränneet sitten itsestään, vaikka herätyskello ei olisikaan ollut päällä?
Muistan, että olin ihan tokkurassa aamuisin töissä projektin aikaan, jos oli pakko tulla aikaisin töihin. Iltapäivää kohti tokenin ja joskus neljän maissa olin hyvässä vedossa. Projektin loppua kohden meninkin sitten töihin joskus yhdentoista tienoilla aikaisintaan ja olin töissä iltaan asti - parempi niin kuin mennä kahdeksaksi töihin ja olla täysin työkyvytön puoleenpäivään, niin sai jotain tehtyäkin.
Pitäisiköhän tähän tilanteeseen vain sopeutua ja olla edes yrittämättä "normalisoida" päivärytmiä? Ainakaan tänä vuonna, kun olen apurahatutkija, ei ole paskankaan väliä kirjoitanko väikkäriä kymmeneltä illalla vai kymmeneltä aamulla. Tai yhdeltä päivällä vai yhdeltä yöllä. Voisi nukkua sen mukaan, milloin väsyttää ja ottaa torkkuja päivällä. Esimerkiksi nyt tekisi aivan sairaasti mieli ottaa muutaman tunnin torkut (minkä epäilemättä junassa teenkin). Houkuttelevaa. Paha vaan, että Virtu on töissä, eikä voisi elää sellaisessa rytmissä, vaikka haluaisikin.
Onpas psykedeelinen olo. Lähes kuuden tunnin figumaalaussession jäljiltä niska on jumissa, verensokeri miinuksella ja silmien on vaikea tottua katsomaan yli kolmen senttimetrin päässä nenästä olevia kohteita. Mahdollisesti myös nuolaisemalla teroittamastani pensselistä suuhuni siirtyneillä akryylimyrkyillä on osuutta asiaan.
Siitä on reilusti yli viisi vuotta (sanoisin, että lähempänä seitsemää vuotta), kun olen viimeksi maalannut figuja. Nyt Virtu innosti maalaamaan, sillä netitse järjestettävä "Chick Painting Challenge" järjestetään tänä vuonna vissiin viimeistä kertaa. Kilpailua varten maalataan naispuolisia figuja. Meillä on ollut varmaan sen viisi vuotta laatikossa Virtun porukoitten Cluedo-pelin ihmishahmonappuloita, jotka Virtu lupasi maalata, jotta niillä olisi tunnelmallisempaa pelata. Keksin sitten, että maalaisin sinisen matamin, Mrs Peacockin kilpailua varten. Mrs Peacock on kaukana "chickistä" (ja chicistä). Hänellä on silmäpussit ja kaksoisleuka ja muoto on muutenkin muhkea.
Figu on vielä kesken, se on vielä työstöjalustallaan. Tein lopullisen alustan muovilevystä ja savesta, jotta figun jalkojen juureen mahtuu vielä hirttoköysi - tottahan nyt Cluedo-pelin nappulalla pitää olla murha-asekin mukana. Alusta on kumminkin vielä kesken, saven kuivuminen vie ainakin vuorokauden.
Tieteellistä uraani en ole edistänyt yhtään. Paitsi että luin yhden artikkelin siitä, kuinka biseksuaalisuus ja mulattius ovat verrannollisia siinä mielessä, että kumpikaan ei ole selkeä oma identiteetti. Artikkelissa rinnastettiin homoseksuaalisuus ja musta ihonväri siinä mielessä, että yksilö määritellään amerikkalaisessa kulttuurissa mustaksi, jos iso-iso-iso-iso-isoäiti oli musta - ja samoin yksilö määritellään homoksi tai lesboksi, jos hänellä on vähäisessäkään määrin haluja samaa sukupuolta kohtaan. Ja sitten siellä etsittiin liminaali-identiteettejä (käytettiinköhän siellä tuota sanaa, vai keksinköhän sen juuri itse?) sekä biseksuaalien että monirotuisten kokemuksista.
Monirotuinen kuulostaa muuten ihan omituiselta suomeksi - "multiracial" on alkuperäinen termi. Toinen termi oli "biracial" eli öö... kaksirotuinen? "Rotu"-sana assosioituu ainakin minulla niin voimakkaasti koirarotuihin tai muihin kotieläimiin, että en voi vakavalla naamalla ajatella ihmistä "monirotuisena".
Jenkkinäkökulmasta rotu tarkoittaa aina nimenomaan musta-valkoinen-erottelua. Hyvä on, kyse on kansallisesta traumasta ja orjuuden perinnöstä, joka paiskasi ison joukon afrikkalaisia diasporaan, mutta silti on häiritsevää, että amerikkalaisessa keskustelussa rotu ja etnisyys viittaa yleensä nimenomaan afrikkalais-amerikkalaisuuteen. On suurempi kysymys olla mustan isän ja valkoisen äidin lapsi kuin vaikkapa italialaisen isän ja kiinalaisen äidin lapsi.
Mielenkiintoinen artikkeli joka tapauksessa. Olen nyt kohtuullisen lyhyen ajan sisässä tullut lukeneeksi monta kirjaa, jossa käsitellään nimenomaan mustuutta (blackness? onkohan tuolle olemassa joku järkevä suomenkielinen sana?). Marjo Kaartisen Neekerikammo käsitteli suomalaisten käsityksiä afrikkalaisista yleensä ja kenialaisista erityisesti. Stuart Hallin Identiteetti-kirjassa oli pari artikkelia, jotka keskittyivät nimenomaan siihen, miten afrikkalaiset on diskursoitu Toisiksi eurooppalaisessa tiedemaailmassa. Ja sitten pari artikkelia noista bi-journaleista, se tämänpäiväinen ja toinen, jossa käsiteltiin Etelä-Afrikan seksuaalivähemmistöjen tilannetta.
Yhä enenevässä määrin minua hämmentää se, että "mustat" niputetaan yhdeksi ryhmäksi, amerikkalaisittain "afrikkalais-amerikkalaisiksi". Okei, orjuus katkaisi kaikki siteet orjien alkuperäisiin yhteisöihin ja paiskasi yhteen joukon ihmisiä eri kulttuureista ja pakotti elämään yhdessä. Siten olisi mahdotonta puhua "kikuju-amerikkalaisista", "emru-amerikkalaisista" tai "khoikhoi-amerikkalaisista". Mutta silti tuntuu omituiselta lukittua rodun käsitteeseen kulttuurin käsitteen sijasta.
Tietysti kyse on siitäkin, miten mustasta ihoväristä on tullut merkittävä symboli sinänsä, ja sen symbolin tulkinta on länsimaisen kulttuurin kontekstissa tärkeämpää kuin pohtia afrikkalaisia kulttuureja. Hmm. Niin. "Vieraat kulttuurit jääkööt antropologeille". Viime aikoina olen lukenut pääosin sosiologista ja yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta. Pitäisi tehdä paluu juurille ja lukea välillä jotain kulttuuriantropologia-juttuja.
Ja huomenna sitten Helsinkiin.
Dublinin reissun lennot ja majoitukset on varattu ja konferenssiin on ilmoittauduttu, nyt ei sitten muuta kuin tehdään paperi kuntoon. Dublinin reissu menee vähän paskaan saumaan - mulla jää alle vuorokausi (vai oisko just täsmälleen vuorokausi) aikaa olla kotona Dublinin reissun jälkeen ennen kun pitää lähteä Muonioon Epun lapsen ristiäisiin. Olen kyllä varmaan tosi poikki sen jälkeen. Saa nähdä jaksanko mitään lisuria ruveta miettimäänkään... Olisin mä halunnut edes pari yötä nukkua Virtun vieressä ja kuherrella reissun jälkeen.
Eppu lähetti 17 vauvakuvaa tänään sähköpostitse. Tytöllä on paljon tukkaa päässä. Harmittaa, etten ehdi käydä katsomassa vauvaa ennen ristiäisiä. Ristiäisissä on kuitenkin hirveästi porukkaa ja kaikki haluavat keskittyä lapseen, joten tutustumiseen ei jää kunnolla aikaa. Muutenkin laps olis ollut kiva nähdä sellaisena hädin tuskin sikiöasteelta nousseena olentona. Nythän se on jo kuukauden ja kasvaa koko ajan.
Saatiin halvalla aika hyvä majoitus - 30 euroa yö/hlö kahden hengen huoneessa, jossa on oma suihku (!!!). Hostellissa se on suorastaan ylellisyyttä, olin jo henkisesti valmistautunut jonottamaan puolipukeissa tusinan repputuristin kanssa. "Continental breakfast" kuuluu hintaan. Tosin haluan kyllä kokeilla sitä kuuluisaa irlantilaista rasva-aamiaista, johon kuuluu chipsit ja pekonit ja makkarat ja munakkaat ja mitä niitä vielä olikaan. Edes yhden kerran. Konffamaksuun puolestaan kuului lounaat, kahvit ja buffet iltajuhlassa ja hyvä niin, sillä perjantai ja lauantai on täyttä tavaraa yhdeksästä aamulla seitsemään illalla ja iltajuhla päälle.
On vähän ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta on älyttömän kivaa lähteä matkalle ulkomaille ja konferenssin ohjelma kuulostaa kiinnostavalta ja Dublin vaikuttaa rennolta kaupungilta. Ja siel on Book of Kells, jonka pääsen toivottavasti näkemään. Toisaalta taas kaikki se reissaaminen on rasittavaa - varsinkin se, että pitää menomatkalla viettää yö Stanstedin kentällä ja paluumatkalla tulla yöjunalla kotiin Tampereelta. Ja sitten raahautua samantien Muonioon...
Näin viime yönä taas matkapainajaista, jollaisia näen aina ennen matkoja. Keskeisimmät elementit ovat myöhästyminen jostakin (yleensä olen eksyksissä lentokentällä) ja se, että viimeisenä matkapäivänä tajuaa, ettei ole ehtinyt tehdä matkalla mitään, mitä aikoi, kun on herännyt myöhään ja lusmuillut. Viime yön unessa oli erityispiirteenä se, että olin sopinut informantin haastatteluajaksi kello kaksi iltapäivällä, mutta jossain välissä huomasin, että kello onkin jo kuusi. Informantti oli yrittänyt soittaa, mutta kännykkäni oli rikki - oli vissiin muuttunut elektroniikkapeliksi. Myöhemmin olin lähdössä Afrikkaan (Senegaliin?), mutta se lentokenttä, jonka lippu minulla oli, olikin kiinni. Kaikki paikat oli pimeänä enkä saanut vaihdettua lippua sellaiseen, jolla pääsisikin kotiin.
Ryanairilla on kyllä perhanan ovela taktiikka myydä lippuja. Lento Stansted-Dublin-Stansted kahdelle maksaa noin viisi puntaa - mutta veroineen ja muine maksuineen hinta nouseekin viiteenkymmeneen puntaan!! No, halpaa se on silti, kaikkinensa maksanee noin sata euroa per lärvi. Joka on lennosta kumminkin kohtuullisen vähän. SASilla olis Helsinki-Köpis-Dublin-reitin noin kahdella ja puolella sadalla eurolla. Ilman yötä kentällä tosin...
Tähän väliin voikin sitten ripotella tuhkaa päällensä ja julistaa syntisyyttään, kun osallistuu ilmastolle haitallisten kemikaalien viemiseen suoraan yläilmakehiin. Aivan vastikään Maan ystävät kommentoi jossakin mediassa, että halpalentoyhtiöiden hinnanpolkutalkoot ovat aiheuttaneet lentoliikenteen kasvua Euroopassa ja siten vaikuttaneet ilmastonmuutoksen etenemiseen. Halpalentoyhtiöt lentävät Euroopan vähiten käytetyille kentille, ja ne otetaan riemumielin ja käyttömaksualennuksin vastaan: on parempi antaa halvalla kenttä käyttöön kuin antaa sen rapistua hiljalleen. Lisäksi kerosiinista ei mene polttoaineveroa, eikä Kioton sopimuskaan koske lentoliikennettä. Näin ollen lentäminen on mitä suurimmassa määrin väärin. Oee voee. Mitäs väliä sillä on että vinttaa vastatuulessa pyörällä koko talven, kun karmapisteensä nollaa yhdellä lennolla?
Ja biojätteitänikään minä en jaksa kerätä... vaikka kuulemma orgaaniset jätteet kaatopaikalla vasta ilmastolle haitallisia ovatkin!
Kävin läpi lisuripinkkaani, jossa on sekä oma printattu versioni että vastaava paperinivaska opponentin kommenteilla varustettuna. Tulin siihen tulokseen, että lykkään lisurin läpikäymistä siihen, kunnes olen palannut Irlannista. Teen siis lisurin valmiiksi helmikuun lopussa. Tämä aikataulu on hyvä siinäkin mielessä, että ajattelin tehdä Naistutkimuslehden queer-numeroon artikkelin lisurini pohjalta, ja sen dedis on maaliskuun eka päivä. En suoraan sanottuna usko, että kaksi viikkoa riittää sellaisenaan lisurin loppuviilaamiseen, mutta ainakin sen saa hyvin alulle.
Nyt, lähimmän kolmen viikon aikana pitää keskittyä nimenomaan siihen Dublinin paperiin, joka on sitten runkona ruumiillisuus-artikkelille, jonka työstämiseen palaan vasta maaliskuussa. Jos saisin ennen Dublinin reissua tehtyä haastattelut ja mahdollisesti jopa litteroitua, niin oltais jo aika hyvällä mallilla. Mitä pitemmälle saan ruumiillisuus-artikkelia vietyä ennen Dublinin reissua, sen parempi.
Tähän aikatauluun sitten tuovat häiriöitä kaikenlaiset muut jutut, kuten animanga-kirja, keittokirja sekä kaunokirjalliset pyrkimykset. Romaanikäsis saa nyt olla ihan rauhassa vähintään kuukauden, joskin haluaisin sen postiin ennen kuin lähden Japaniin. Spiniin tulevalla novellilla ja sen kuvituksilla on dedis tammikuun lopussa. Kävin jo itse novellin läpi ja korjailin sieltä täältä. Loppujen lopuksi se vaati vähemmän työtä kuin mitä pelkäsin. Enemmän hirvittää ne kuvitukset - mieleeni ei tule muuta kuin kliseisiä kuvia naisen kasvoista, jotka pikselöityvät olemattomiin ja romanttisesta kohtaamisesta rannalla.
Eilen pidimme meillä kokkauspiirin valokuvakatselmuksen eli katsottiin kokkauspiireissä otettujen kuvien parhaat läpi ja suunniteltiin vähän tulevaa kaakaon ja ruuneperintorttujen ääressä. Nyt lähiviikkoina on kokkausta aika harvakseltaan ihmisten kiireiden vuoksi - esimerkiksi huomisen kokkauspiiri peruttiin. Maaliskuun puolivälin tienoille sovimme "reality checkin", jolloin katsomme miten pitkällä projektimme on, tarvitaanko joidenkin reseptien uusintakokkauksia ja vaikuttaako reseptien määrä muutenkin tasapainoiselta.
Minä hullu tarjouduin sommittelemaan johdantoa siihen mennessä, sillä ajattelimme laittaa kustantajalle ehdotuspaketin menemään sitten maaliskuussa. No, se juttu ei ole prioriteettilistani kärkipäässä. Jonkun verran olen laittanut ylös niitä asioita, joita johdannossa pitäisi käsitellä, joten eiköhän se synny nopeasti kun vain rupeaa tekemään. Samoin animanga-kirjan johdantoa sovimme tekevämme Markun kanssa - keskiviikkona olisi taas tarkoitus miettiä sitäkin. Viime keskiviikkona uumoilin, että josko saisin jotain sen kirjan eteen tehtyä ennen uutta tapaamista mutta huhhuh... Onhan tässä vielä päivä aikaa.
Ja kellokin on vasta vartin yli kuusi. Tälle illalle ajattelin viedä vähän eteenpäin sitä Dublin-paperia - lenkillä sain mullistavan ajatuksen siitä, että keskittyisin paperissa siihen kontrastiin, joka syntyy ihmisen halujen ja ruumiillisten tuntemusten JA kulttuuristen kategorioiden välille. Ehkä myös kirjoittelen muistiin jotain juttuja siitä Stuart Hallin kirjasta tai Bi-journalista, joita olen lukenut.
Onpas tyhjentynyt olo. Luin Stuart Hallin kirjan loppuun. Tein uuden kysymysrungon haastatteluja varten. Kirjoitin sivun verran juttua Dublinin paperia. Olen siis tehnyt oikeasti paljon asioita tänään. Ja periaatteessa olisi vielä aikaa lueskella Journal of Bisexualityjä.
Dublinista tuli viesti, että esitysten suuren määrän vuoksi niiden mitta pitää kutistaa varttituntiin. Sen parempi. Tekstimääräisesti se tarkoittaa yhtä sivua vähemmän - 20 minuuttia on noin neljä sivua. Oma esitykseni on vartin yli yhdeksältä perjantaina olevassa sessiossa, käytännössä siis heti, kun konferenssi on avattu. No, pääseepä siitä esityksestä äkkiä eroon, eikä tarvitse stressata koko konffaa.
Eilen siivosimme, söimme pitsaa ja katsoimme Paluu tulevaisuuteen -leffatrilogian. Se oli ensimmäinen kerta minulle, olin aiemmin nähnyt vain jotain pätkiä kakkosleffasta. Kakkosleffassa käväistään vuodessa 2015, ja siellä Marty menee 80's Cafeehen, joka oli suomennettu "Kasarikahvilaksi". Nostalgia oli kuulemma muodissa. Repesin aivan täysin: ei totisesti tarvinnut odottaa 2010-luvulle saakka, että saadaan kasarinostalgiaa.
Oli jollain tapaa hyvin hupaisaa, että vaikka esimerkiksi vaatetuksessa oli haettu tulevaisuus-fiilistä, se oli kuitenkin ennen kaikkea kasarivaatetusta samaan tapaan kuin originaalitrekin puvustus on 60-lukulaista. Marty pukeutui vyötärömittaiseen pusakkaan, farkkuihin ja lippikseen, pahisnuoriso jonkinlaisiin punk-kuteisiin.
Samassa yhteydessä tajusin kauhukseni, että nykyhetkestä on tuplasti pitempi matka leffojen "nykyhetkeen", vuoteen 1985, kuin leffojen "tulevaisuuteen" eli vuoteen 2015. "Tulevaisuuteen", jossa oli sääkontrollit, lentävät autot, itsestään kuivuvat vaatteet, yhdeksän eri kanavaa samaan aikaa näyttävät seinätelevisiot. Ja jossa viestintä hoidettiin radiopuhelimilla ja fakseilla...
Tuntuu omituiselta ajatella, kuinka teknologian kehityksen ennustaminen on niin arvaamatonta. Toki leffassa pyrittiin ennen kaikkea luomaan fiilis siitä, että nyt ollaan tulevaisuudessa eikä muualla, ja teknologisilla jutuilla se fiilis syntyy helpoimmin - ja samalla saadaan aikaan komediaa siitä, kuinka henkilöhahmot tyrivät tulevaisuuden teknologian kanssa. Siten tarkoituksena ei tietenkään ollut ennustaa tulevaisuutta, vaan luoda kuva siitä, miltä tulevaisuus 80-lukulaisin silmin näyttäisi.
Mutta silti. Esimerkiksi Internetin ja kännyköiden käytön yleistymisen sosiaaliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset ovat valtavat. Molempien esiasteet olivat olemassa jo 80-luvulla - Arpanethän perustettiin jo 60-luvulla. Hyppäys vuodesta '85 vuoteen '95 on älyttömän hurja. 90-luvun alussa kun olin lukiossa, kellään ei ollut kännykkää. Kaverini taisi saada sellaisen lakkiaislahjaksi, jotta voi soitella kotio opiskelupaikkakunnalta. Ensimmäistä kertaa kuulin Internetistä Radiomafian Vapaa vyöhyke -ohjelmassa, enkä osannut ajatella että koko juttu tulisi koskaan koskettamaan minua mitenkään.
Hyppäys '95-'05 on vähäisempi. Okei, nettisivut ovat nykyään nätimpiä ja monipuolisempia ja kauppaakin käydään, mutta graafisen web-selaimen jälkeen mikään ei ole olennaisesti muuttunut. Käytän edelleen samaa sähköpostiohjelmaa kuin silloin, kun sain tunnukseni yliopistolle syksyllä '94, yli kymmenen (!!) vuotta sitten. Keväällä '95 rustasin sitten ensimmäisiä kotisivujani.
Loppuun Virtun vaatimuksesta seuraava huomio: vastustin viimeiseen asti Paluu tulevaisuuteen -trilogian katsomista. Syitä oli kaksi. Ensimmäinen on Michael J. Fox, joka on minusta melkein yhtä ärsyttävä näyttelijä kuin Emilio Estevez. Toinen on se, että luulin että leffat olisivat toimintakomedioita. Siten olin positiivisesti yllättynyt noista leffoista. Toki ne olivat jossain määrin komediallisia, mutta aikamatkustamisen paradokseja ja vaikutuksia onnistuttiin käsittelemään ihan uskottavasti. Ja Michael J. Foxkin on ihan sopiva näyttelijä rooliinsa. Virtu myhäilee tyytyväisyydestä, kun onnistui kaiken sen hannaamisen jälkeen saamaan minut katsomaan ne leffat ja vielä lausumaan myönteisiä kommentteja...
Ai niin, päivän piristys: ovikelloamme soitti tänään setä, Taloustutkimuksesta päivää. Halusi haastatella kolmekymmentä täyttäneitä henkilöitä, löytyyköhän tästä taloudesta sellaisia? Harvoin olen hymyillyt niin leveästi kuin vastatessani, että valitettavasti ei taida löytyä. Setä sanoi, että niin minä vähän arvelinkin, hymyili takaisin ja nousi portaat yläkertaan.
Plääh. En ole tehnyt tänään yhtään mitään järjellistä. En käsitä mihin aika oikein valuu. Heräsin yhdeltä. Lueskelin Kalevaa ja vähän (hyvin vähän) Stuart Hallia. Jenni soitti. Kävin lenkillä, tein pari naistutkimuksen tenttikysymystä, tiskasin, kävin yliopiston kirjastossa tarkistamassa yhden artikkelin sivunumerot, tulin kotiin, tein ruokaa, selailin digikamerasivuja, katsoin Evil Deadin ja siinä se päivä jo olikin.
Vituttaa tällaiset päivät. Aika häviää johonkin mustaan aukkoon ilman että sitä edes huomaisi. Erityisesti aikaväli viidestä yhdeksään hävisi johonkin: sinä aikana tiskasin, kävin kirjastossa ja laitoin ruokaa. Neljä tuntia tuohon? Mitä helvettiä?
Tarkoitukseni oli tällä viikolla tehdä runko Dublin-esitykseen, mutta ennen tätä päivää ei ole ollut aikaa. Maanantaina pidin tietoisesti lusmuilupäivän, ja se oli ihan kivaa. Tiistaina oli kokkauspäivä ja keskiviikkona mangakirjapäivä, mutta tänään olis ollut koko päivä aikaa tehdä jotain, mutta jostain syystä ei saanut aikaan. Huomenna olis tarkoitus siivota ja syödä pitsaa.
Ensi viikon torstaina olen lähdössä Helsinkiin, jossa on pornoprojektin ensimmäinen kokous. Olen sopinut yhden haastateltavan kanssa tapaamisesta. Kysymyksiä en ole vielä tehnyt. Perkele. Ensi viikon alussa pitäisi saada selvitettyä Dublinin reissun yksityiskohdat. Tuntuu siltä, että kaikki hommat kaatuu niskaan äkempää kuin huomaakaan. Dublinin reissuun on noin kuukausi - oikeastaan alle kuukausi, koska olen kai lähdössä sinne muutamaa päivää ennen konffan alkua.
Kello on 1:26 eikä väsytä yhtään (yllättäen), joten sinänsä vois olla aikaa lukea pari tuntia Stuart Hallia. Mutta toisaalta vois yrittää herätä huomenna ihmisten aikoihin. Yrittää, indeed. Kyllä meillä tänäänkin oli kello yhdeltätoista soimassa, mutta kuinkas kävikään?
Luin jostain - ai niin, uudesta Image-lehdestä kirjaston lukusalissa - että joutilaisuus ja kiirettömyys on hyvästä. Siellä oli haastateltu jotain konsultteja ja tantraseksiharrastajia ja listattu tapoja vähentää kiirettä elämässään. Olikos siellä kymmenen kohdan ohjelistakin tai jotain. Keskeisintä jutussa oli se, että luovuus kukkii kun ei ole kiire minnekään ja kun voi antautua joutilaisuudelle. Näillä teeseillähän minun pitäisi suorastaan purskuta luovuuden siitepölyä.
Eilen oli keskiaikakokkauspiiri ja siihen meni koko päivä. Täydet kahdeksan tuntia, vai oliko vielä vähän päälle. Ensin etsin reseptit, mihin meni kolmisen tuntia - olisi voinut mennä enemmänkin, jos olisin keskittynyt hommaan kunnolla. Kaupassa puolisen tuntia, ja loppuilta kokkausta. Tardpolenes-hedelmäpiiraita, desirree blanche -kanaa viinissä granaattiomenan siementen kera, caudel ferree -viinijuomaa ja kirottua cameline-kastiketta, jota on tehty niin miljoona kertaa ja se on aina epäonnistunut.
Cameline-kastike. Keskiajan suosituin kastike, josta löytyy kolme eri versiota pelkästään englantilaisista 1200-luvun lähteistä (vai useampi?) Lisäksi ainakin kaksi ranskalaista versiota ja muutama italialainen. Sitä syötiin kaiken kanssa ja tykättiin kovasti. Keskeisimpinä raaka-aineina leivänmurut, kaneli ja viini, tai viinietikka - tai verjuice. Kuulin eilen, että verjuice onkin joku oma raaoista rypäleistä tehty liemensä, joka muistutti enemmän sitruunamehua kuin viinietikkaa. Lisäksi reseptissä mainitaan yleensä myös inkivääri ja neilikka. Jossain reseptissä voi laittaa rusinoita mukaan, jossain toisessa sahramia ja sokeria tai jopa valkosipulia.
No, olemme tehneet cameline-kastiketta monta, monta kertaa. Useimmiten se on ollut tajuttoman pahaa, limaista lientä, jossa on mennyt huonokin punkku hukkaan. Erityisenä epäonnistumisena on jäänyt mieleen se kammottava valkosipuliviritys, joka olisi sopinut paremmin sääskimyrkyksi kuin lihan kanssa tarjottavaksi.
Nyt korvasimme leivänmurut korppujauholla ja keitimme soosia; aiemmin se on sekoitettu kylmänä. Testasimme reseptiä myös valkoviinillä - resepteissä kun ei puhuta mitään viinin väristä. Joku kielitieteilijä pohti, että cameline-kastikkeen nimi tulisi kamelista, ja että kastikkeen olisi tarkoitus olla kamelinruskeaa. Joku toinen kielitieteilijä kiisti tämän. Oli miten oli, punkkua käyttämällä ei saa aikaan ruskeaa kastiketta, vaan punaista.
Eiliset kastikkeet onnistuivat paremmin kuin aiemmat. Tosin edelleenkään en niitä lempikastikkeikseni määrittäisi. Valkoviinikastike oli parempaa, mutta ei sekään täysosuma ollut. Parempaa suolaliha ja savulohi olivat ilman niitä kastikkeita.
Kyllä keittokirjaa voisi päivätyökseen tehdä, ainakin jonkin aikaa. On oikeastaan vähän rasittavaa keskittyä tutkimustyöhön noin kuukauden välein ja jättää sitten taas kaikki, kunnes tulee taas oma reseptienhankintavuoro. Sitä ehtii innostua asiasta, tehdä ne reseptit vauhdilla, kokata ja siinä se sitten taas onkin. Tänään pitikin keskittyä toiseen kirjaprojektiin - anime ja manga -seminaarien pohjalta suunniteltuun kirjaan.
Anime- ja mangakirjaprojekti on enemmän levällään kuin keittokirjaprojekti. Keittokirjaprojektiin olemme saaneet rahoitusta ja muutenkin olemme aika varmoja siitä, että kirjalle löytyy kustantaja. Keskiajan keittokirja on tarpeeksi erikoinen ollakseen kiinnostava, mutta kuitenkin keittokirja genrenä on tuttu ja myyvä.
Anime- ja mangakirja taas... Sillä on potentiaalia tulla mielenkiintoiseksi artikkelikokoelmaksi. Selvästi animeharrastus on tarpeeksi laajaa, jotta kirjalle olisi menekkiä. Mutta sille ei ole yhtä selvää lokeroa kuin keittokirjalle, mikä huolettaa hieman. Aiomme tehdä kirjaehdotuksen kustantajalle kevään aikana ja katsoa, saisimmeko aiesopimuksen tehtyä. Silloin homma olisi vakaammalla pohjalla. Nykyisellään suunnitelmana on saada syyskuun alkuun mennessä käsis valmiiksi. Jos potentiaalinen kustantaja antaa muita aikatauluja, niiden mukaan edetään sitten.
Suunnittelin, että loppuviikon voisi käyttää Dublin-konffapaperin rungon luonnosteluun. Niina ei sit vissiin olekaan lähössä Dubliniin, tai ainakin se näin implikoi. Plaah. Pitää sit vissiin lähteä yksin. Vielä pari viikkoa sitten mietin, että jos Niina ei lähde, niin en lähde minäkään, mutta kun nyt olen jo ehtinyt ajatella lähteväni niin minähän lähden. Prkl. No, voihan se muuttaa mielensä vielä, mutta aina kannattaa olla pessimistinen.
"Pessimismi on vähimmäisvaatimus", kuten anime- ja mangakirjan toimitusporukalla totesimme.
Olen lyhyen ajan sisään lukenut kaksi kirjaa, jotka sijoittuvat mielisairaalaympäristöön, ja joiden päähenkilönä on arjen tyhjyydestä itsensä riuhtaiseva nainen. Toisen sain loppuun juuri äsken: Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla. Toinen oli Patrick McGrathin Stella. Stellan tarina sijoittuu 1950-luvun Englantiin - siinä porvarillinen psykiatrinrouva heittäytyy suhteeseen mielisairaalassa olevan tappajan kanssa ja päätyy lopulta itse potilaaksi. Veronika elää päällisin puolin mukavaa elämää 1990-luvun Sloveniassa, yrittää itsemurhaa ja joutuu yrityksen jälkeen mielisairaalaan.
Molemmissa mielisairaala näyttäytyy toisena todellisuutena, jossa vanhat lait eivät päde. Kotirouva sekstaa pusikossa potilaan kanssa, kirjastonhoitaja masturboi ja soittaa pianoa kuunvalossa. Päivien puuduttava toistuvuus rikkoutuu, se rikotaan. Stella aloitti suhteen mielisairaalapotilaan kanssa, koska puutarhajuhlat ja miehen solmioiden silittäminen eivät enää riittäneet. Veronika yritti itsemurhaa siksi, että millään ei ollut mitään väliä: kaikki toistui samanlaisena ikuisesti. Veronika ei nähnyt edessään muuta kuin avioitumisen, väistämättömän vieraantumisen puolisosta ja sen, että kun elämässä ei ole enää mitään sisältöä, sanoo lopulta elävänsä lapsiaan varten. Noissa kummassakin mainitsemassani kirjassa suurin helvetti on arki, niin helvetillinen että pitää tehdä jotain repäisevää.
Coelho on itse ollut mielisairaalassa kolme kertaa 60-luvulla, mikä tietyssä mielessä antaa tekstille syvyyttä. Coelho yrittää vakuuttaa nykyhetken merkityksellisyyttä ja arvokkuutta, sitä, että kuunvalo, ohikulkijan hymy tai aukiolla seisova patsas muuttuvat tärkeiksi silloin, jos ihminen elää viimeisiä päiviään. Coelho vaatii samalla, että niiden olisi oltava tärkeitä myös muulloin. Mikä tietysti on aivan asiallista.
Välillä kuitenkin iskee pohjaton tyhjä uupumus, esimerkiksi kun ajattelee Intian valtameren rannoille iskenyttä tsunamia. Tai niitä 1,5 miljoonaa pikkulasta, jotka vuosittain kuolevat ripuliin tai aliravitsemukseen siksi, että äiti luulee maitovastikkeen olevan laihana ja likaiseen veteen sekoitettunakin olevan parempaa ravintoa kuin rintamaito. Mitä tämän rinnalla on yksittäisen ihmisen tyytyväinen hetki?
Ja toisaalta, mitä yhtään mikään asia on sen rinnalla, että viiden miljardin vuoden päästä aurinko paisuu punaiseksi jättiläiseksi ja nielaisee maapallon sisäänsä?
Mietin, että mikä minulle on loppujen lopuksi merkityksellisintä. Kirjoittaminen ja piirtäminen, luulen että niiden varassa pärjään aika pitkälle. Silti ne työntyvät sivuun kaiken muun tieltä.
Olin tyytyväinen tänään. Kävin Annen kanssa kaupungilla, söin kinuskiomenapaistosta ja ostin uusia alkkareita. Anttilassa oli kaunis tummaihoinen nainen, joka lakkasi kynsiään testerilakalla oranssiksi. Hänen kätensä olivat hyvin sirot ja kirkas oranssi lakka näytti upealta ruskean ihon rinnalla. Mietin, että olisin sanonut hänelle sen, mutta en kehdannut. Olisi ehkä pitänyt.
Ehkä minua olisi pidetty hulluna.
Hmm... en ole tänään tehnyt sen enempää kuin eilenkään, ehkä jopa vähemmän. Luin pikkasen Journal of Bisexualityjä ja Hallia hiukan enemmän. Parin päivän sisään pitäisi etsiä reseptit kokkauspiiriä varten. Ja kirjoittaa sekä Stk:n rinkilistalle että Uniqueerin listalle esittelyt - minustahan tuli vuoden vaihteessa rinkimanageri ja uniqueerin listamanageri. Puuh. Sekä kirjoittaa kirja-arvostelu loppuun. Äh, sen ehtisi jopa tehdä vielä tänään.
Ensi viikolla voisi käydä läpi myös vanhoja haastatteluja ja miettiä vähän runkoa Dublinin juttua varten. Teoriaa ja lähdeteoksia pitäisi lukea enemmän, mutta kun ei millään nappaisi. Maaliskuun eka päivä on Naistutkimuslehden queer-teemanumeron dedis. Josko kirjoittaisin jotakin yaoista, kun kerran muutenkin olen sellaista artikkelia suunnitellut - sopivaa bi-juttua mulla ei ole tarjota sinne, ellen sitten kehräisi jotain kokoon lisurin pohjalta.
Mietin tänään päivällä Hallia lukiessani, kumpi on rasittavampaa, olla täysin sitoutunut tekemään yhtä asiaa vai se, että on monta pientä jäytävää nakkia. Olin tosi stressaantunut silloin, kun olin töissä Aware-projektissa ja kaikki muut tekemiset olivat sille alisteisia. Toivottavasti en stressaannu yhtä pahasti, kun porno-projekti alkaa vuoden päästä. Awaren jälkeen tilanne on ollut se, että mikään homma ei ole ollut niin iso, että kaikki muu olisi sille alisteista. Ei edes lisuri. Tällä hetkellä suurin nakki on se ruumiillisuus-artikkeli, mutta pienempiäkin on takertunut minuun kuin loisia ikään. Pieniä, niljakkaita nakkeja jotka imevät mehut. Lisuri, keittokirja, kaksi kirja-arvostelua, fantasia-artikkeli, mahdollisesti kolumni Kosmariin. Olen jokaisesta pikkuprojektista innostunut, mutta huomaan stressaantuvani, kun pitää hajottaa huomiotaan liikaa. Sudenveri sentään on nyt tauolla niin kauan ainakin, kun Anne ja Rhia lukevat sitä. Sitten sen viimeinen editointi ei toivottavasti enää vie kovin kauan.
Lisuriin on tullut pieniä ideoita matkan varrella ja tavallaan tuon Hallin kirjan lukeminenkin vie lisuria enemmän eteenpäin kuin ruumiillisuus-artikkelia - lisurin opponenttihan kommentoi, että nykypäivänä ei voi oikein puhua identiteetistä viittaamatta jotenkin Stuart Halliin. Kuinkahan kauan lisurin viimeistely veisi? Jos saisi sen Dublinin jutun edes jonkinlaiseen alkuun, niin sitten voisi vähäksi aikaa keskittyä lisuriin. Dublinin juttuun riittäisi nelisen sivua uumoilua tulevasta artikkelista, vähän rakennetta, joskin noita bi-lehtiä lukiessa on tullut sellainen tunne, että en tiedä mitä uutta sanottavaa mulla loppujen lopuksi on. Jotkut bisset on olleet aiemmin lesboja - mullistavaa!! Aivan uutta!! Kukaan ei ole tätä keksinyt ennen!!
Pitäisi löytää tietty oma näkökulma tähän, en oikeastaan ajatellut asiaa kunnolla kun lähetin abstraktin Dublinin konffaan. Ehkä uusintahaastattelut tuottavat jonkinlaista tulosta, ehkä aikavertailussa on sitten sen pointti. Mutta sitä ei voi tietää ennen kuin on tehnyt haastattelut. Yks haastateltava ei ole ottanut yhteyttä, vaikka siitä on kohta jo melkein viikko, kun laitoin sille viestiä, että sopiiko se viikonloppu, jolloin olen menossa Helsinkiin. Jos ei sovi, niin en kyllä tiedä, mitä teen.
Pitäisi tosiaan käydä ne muutkin vanhat haastattelut läpi. Toivottavasti saan muihinkin vanhoihin haastateltaviin yhteyden. Olisi aika kuivaa, jos voisin haastatella vain kahta vanhaa haastateltavaa niistä viidestä, joita suunnittelin haastattelevani uudestaan.
En ole kunnolla saanut tehtyä yhtään mitään. Nukuin huonosti ja heräsin painajaiseen keskellä yötä. En ymmärrä miten tämä päivä on jo ohi, vastahan heräsin ja kello on jo vartin yli yksi. Luin vähän Stuart Hallia ja yhtä bi-artikkelia, lukemiseen olen käyttänyt tänään korkeintaan kaksi tuntia. Loppuaika on mennyt lusmuiluun. Jonkun hetken lueskelin blogeja, mutta en kumminkaan kovin pitkään. Katsottiin Tapsan kanssa Kitano Takeshin Zatoichi. Näyttävän näköistä samuraidraamaa. Making of -dokkari oli tehty huonosti, siinä oli vain Kitano-kehuja ja jotain filminpätkiä kuvauspaikoilta. Torkahdin hetkeksi sen dokkarin äärellä.
Tällaiset päivät ovat rasittavia: mitään järkevää ei tee ja aika kuluu silti. En edes käynyt lenkillä. Tuntuu, että minulla ei ole ainuttakaan omaperäistä ajatusta mistään, varsinkaan seksuaalisuudesta ja kulttuurinmuutoksesta. Mietin jotain Hallin ajatuksia moderneista identiteeteistä ja jotenkin tuntui siltä, että Hallkin pyörisi valkoisen keskiluokkaisen miehen navan ympärillä. Tai mistä minä tiedän, en ole lukenut artikkelia loppuun asti, vasta alkupuolen lähtökohtaperusteluja. Mutta jotenkin vain tuntuu, että ajatus kartesiolaisesta subjektista ei ole hetkauttanut savolaista mäkitupalaisen muijaa edes kaksisataa vuotta Descartes'n kuoleman jälkeen.
2:26... Katsoin kaksi dokkaria päivällä, toinen käsitteli tavauskilpailuun osallistuvia amerikkalaislapsia ja toinen Mani Bruce Mitchelliä, interseksuaalista uusiseelantilaista. Hiukan harmittaa, etten ottanut jälkimmäistä dokua nauhalle, mutta toisaalta siinä oli aivan uskomattoman raivostuttava amerikkalainen kertojanääni ja jotenkin populistinen ote. Itse päähenkilö puhui uusiseelantilaisella aksentilla ja oli sekä levollinen että selkeä kuvatessaan kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Hänen vuokseen dokkari olisi ollut kiva katsella toistekin.
Tavauskilpailudoku sitten oli toisenlainen, mutta tietyssä mielessä dokkareissa oli yhtymäkohtiakin. Tavauskilpailuun osallistujat nimittäin edustivat erilaisuutta amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Silmämääräisesti ja haastateltavien (8 lasta ja nuorta) perusteella amerikkalaiset tavauskilpailumenestyjät ovat ei-WASPeja, toisen sukupolven maahanmuuttajia ei-englanninkieliseltä alueelta (Intiasta olevat vaikuttivat olevan vahvoilla, kilpailun voittikin Intiasta lähtöisin oleva tyttö) ja rillipäisiä nipotyttöjä tai -poikia. Yksi haastatelluista äideistä sanoi, että vaikka hänen tyttärensä ei menestynytkään kansallisessa kilpailussa, kilpailu oli kuitenkin tytölle hieno mahdollisuus tavata muita älykkäitä lapsia - omassa koulussaan häntä kun pidettiin friikkinä.
Toisin sanoen tavauskilpailuihin osallistuva lapsi on todennäköisesti sellainen, joka erottuu muista sosiaalisen ympäristönsä lapsista joko etniseltä taustaltaan, ihonväriltään, kiinnostuksen kohteiltaan ja/tai älykkyydeltään. Ilmiselvä poikkeama normista siis - ei toki yhtä drastinen poikkeama kuin interseksuaalinen, mutta poikkeama kuitenkin. Suurin osa haastateltavista lapsista ja nuorista harjoitteli tavauskilpailuun hyvin ahkerasti, mutta on vaikea sanoa, oliko kyse kilpailutahdosta vai siitä, että he olivat omistautuneita sanoille. Varmaan molemmista.
Dokkari aiheutti vähän ristiriitaisia tunteita. Toisaalta ällistelin amerikkalaisen yhteiskunnan kilpailuhenkisyyttä - lapsiparat opettelevat jopa vuosia omituisia sanoja, joille ei ole juuri käyttöä edes akateemisessa kielenkäytössä, saati arkipuheessa. Toisaalta taas ajattelin, että tavauskilpailu on sentään yksi tapa, jolla syrjäänvetäytyvä kirjatoukka voi saada kunnioitusta.
Viime tunnit olen istunut työhuoneen lattialla ja käynyt läpi vanhoja Naistutkimuslehtiä siitä näkökulmasta, että josko niissä olevista artikkeleista olisi minun tutkimusaiheelleni jotain hyötyä. Toki muutama löytyi, olin esimerkiksi kokonaan unohtanut pari kiinnostavalta vaikuttavaa artikkelia, jotka ovat ilmestyneet silloin, kun olin Aware-projektissa töissä. Projektin aikanahan en jaksanut oikeastaan ajatella vapaa-ajalla mitään naistutkimukseen liittyvää, ja muutenkin vähissä olevan työajan tuhlaaminen artikkelien lukemiseen ei olisi ollut reilua.
Kävin niitä läpi aikajärjestyksessä, ja niistä sai kyllä aika mielenkiintoisen läpileikkauksen naistutkimuksen kehitykseen Suomessa. Vuoden 1993 jossain numerossa Tuula Juvonen ja Kati Mustola kritisoivat sitä, kuinka lesbous-teema oli vaiettu Naistutkimuspäivillä. En ole ollut Naistutkimuspäivillä muutamaan vuoteen, mutta tuntuu oudolta, että pervoteemoja ei käsiteltäisi ollenkaan tai vieläpä tietoisesti vaiettaisiin. Jossain lehdessä joku kommentoi, että Kristiina-Instituutin perustaminen oli hölmöä, koska oma, naistutkimukseen keskittyvä instituutti vie pohjaa pois koko akateemisen maailman herättelyltä. Vielä 1990-luvun puolivälin lehdetkin vaikuttavat siltä, että naistutkimus pyöri konkreettisten tasa-arvokysymysten ympärillä eikä juuri kyseenalaistanut sukupuolijärjestelmää sinänsä. Tuntui yhtäkkiä kovin nuorelta - välillä niinkin.
Tietynlaista kehitystä voi huomata siinäkin, että pervotietoisia ja -teemaisia artikkeleita on nykyään enemmän, melkeinpä joka lehdessä. Sen näkee konkreettisesti: laitoin post-it-lappuja niihin lehtiin, joitten artikkelit pitää myöhemmin tarkemmin lukea (nyt vain vilkaisin kursorisesti). Kun lehdet ovat hyllyssä kronologisessa järjestyksessä, nykypäivää kohden lappujen määrä lisääntyy. Kävin lähes kaikki lehdet läpi ja voin todeta, että Pauliina Haasjoen artikkeli Saision Kainin tyttärestä on ensimmäinen artikkeli, jonka otsikossa mainitaan sana "biseksuaalisuus". Artikkeli tuli ulos 2003. Vuoden 1999 vuosikerta puuttuu, samoin pari vanhaa numeroa 90-luvun alusta, mutta en oikein usko, että niissä olisi bissejuttuja.
Lueskelin aiemmin päivällä Bisexual Journaleita, ja välillä mietin, että mitä järkeä on lueskella jotain seksuaaliterapiaa käsitteleviä artikkeleita, tai San Franciscon bi-liikkeen historiaa 1970-luvulla. Samaa mietin joskus yhden jälkeen yöllä (noin tunti sitten siis) lueskellessani Naistutkimuslehdistä löytämiäni mielenkiintoisia ikkunoita ja kirja-arvosteluita, joilla ei sinänsä ole mitään tekemistä tutkimusaiheeni kanssa. Yritän nyt järkeillä, että hyödyttömienkin juttujen lukeminen auttaa olennaisen haarukoinnissa ja herättää uusia ajatuksia. Jos en järkeile, iskee paniikki. Paniikki sen vuoksi, että aikaa artikkelin kirjoittamiseen on kuitenkin rajatusti, ja mitä enemmän lukee hyödytöntä, sitä vähemmän aikaa on lukea hyödyllistä. Tietysti vielä pahempi olisi, ettei tekisi yhtään mitään.
2:30 - eikö hyvänen aika mulla ole mitään mahdollisuutta normaaliin elämänrytmiin? Jäi sitten känny korjaamatta, kun meikä heräs niin myöhään, että ei kannattanut enää lähteä kaupungille kuupoilemaan, kun oli iltapäivällä kumminkin pyykkivuoro.
No, lueskelin tänään sitten Stuart Hallia ja vanhoja Bisexual Journaleita. Luin ihan liian vähän verrattuna siihen, mitä suunnittelin lukevani, mutta sain kumminkin aika paljon uusia ideoita. Esimerkiksi uusi kysymyslista haastateltavia varten alkaa muotoutua. Luin Paula C. Rustin jostain kvantitatiivisesta bissetutkimuksesta ja vertailin sitten sen tuloksia omiini.
Totuus on, että loputon "biseksuaalisuus on sitä, biseksuaalisuus on tätä" -toistelu ei pitemmän päälle riitä, vaan pitäisi päästä syvemmälle, niihin kulttuurisiin rakenteisiin, jotka edellyttävät, että jokainen ihminen on seksuaalisuutensa suhteen lokeroitavissa. (Ja se oli hirviölause...) Miettiä sitä, millainen kulttuurinmuutos vaatii biseksuaalisuuden olemassaoloa erillisenä identiteettikategoriana juuri nyt. Hallilta sain jotain ajatuksia siitä, kuinka eron tekeminen on tärkeää, tyyliin että sanomalla "olen bi" sanoo samalla "en ole hetero" tai "en ole lesbo", mitkä voivat olla tärkeitäkin syitä määritellä itsensä biksi. Toisaalta tämä ei ole riittävä selitys, koska on niitä bi-lesboja ja heterosuuntautuneita bissejä ja luokittumattomia ja mitä kaikkea... Rustin tutkimuksessa oli vissiin yli kakskymmentä erilaista kategoriaa, joihin sen kyselylomakkeessa saattoi laittaa ruksin. Mutta se eronteko on silti ihan hyvä lähtökohta.
Toinen juttu, joka tuli mieleen on se, että olen ehkä liikaa keskittynyt siihen ajatukseen, että identiteetti on aina minäkuva, ihmisen käsitys itsestä. Olen harhautunut "postmoderniin solipsismiin", kuten Hall kirjoitti, eli olettanut identiteetin keskeisemmäksi tarkoitukseksi sen, että ihminen löytää totuuden itsestään. Mutta eihän se niin ole! Identiteetti muodostuu aina sosiaalisessa ympäristössä. Jos on vain lesbokavereita, on helpompi määritellä itsensä lesboksi kuin biksi, jos ei ole kovin voimakkaita tunteita miehiä kohtaan. Silloin sosiaalinen ympäristö on keskeisempi määrittäjä kuin se, mitä ihminen oikeasti tuntee. Jossain tilanteessa identiteetin voi määrittää nimenomaan sosiaalista tilannetta varten.
Mietin, että vois pokkana keskittyä lukemaan Stuart Hallia ja Bisexual Journaleita kunnes alkaa tehdä niitä haastatteluja. Bi-lehdissä oli useampia mielenkiintoisia artikkeleita, jotka sivuaa ruumiillisuus-teemaa, mutta ajattelin lukea niitä kohtuullisesti ottaen järjestyksessä. Pedanttinen mieleni ei salli karkailua sinne tänne, vaan jutut on luettava alusta loppuun kronologisesti.
Jälkeen kahdentoista olen veivannut eri vaihtoehtoja päästä Dubliniin. Ryanairilla olis sellainen lentokombinaatio, jolla pääsis halvemmalla Tampereelta Dubliniin kuin Oulusta Tampereelle. Tosin se edellyttäisi yön viettämistä Stanstedin lentokentällä... no, katsotaan.
Sain postia ruumiillisuuskirjasta. Alkoi äkkiä hirvittää aivan valtavasti. Artikkelin pitäisi mun osaltani olla valmiina jo maaliskuussa, huhtikuussa kun lähden sinne Japaniin. Enkä ole vielä edes aloittanut, ellei lasketa niitä analyysejä, jotka tein viisi vuotta sitten muutamasta haastattelusta. Ei, ei niitä lasketa. Olen tietoisesti vältellyt sitä, että pohjaisin uuden artikkelin vanhoihin päätelmiin, vaikka aineisto onkin osittain sama. Olen nimenomaan halunnut tehdä uutta lähilukua niistä muutamasta haastattelusta. Tosin nyt en tiedä käsittelisinkö vain niiden haastateltavien haastattelut, jotka haastattelen uudestaan, vai kaikki ne viisi, jotka mainitsin abstraktissani.
Lisäksi mulla on teoria hukassa. Diskurssianalyysiä tuskin käytän, mutta mitä taustateoriaa? Tunnen olevani ihan pihalla enkä tiedä mistä lähteä liikkeellekään. Ellei sitten omasta hyllystä. Tietyllä tavalla pihallaolo on hyvä asia, sillä en todellakaan halua jauhaa samoja vanhoja teorioita, päätelmiä ja ajatuksia, joita olen jauhanut gradusta asti, vaan löytää jonkun uuden näkökulman. Ehkä se löytyy vertailusta. Hm, huomisen tavoitteeksi voisikin ehkä asettaa sen, että kävisi läpitte täällä kotona olevat opukset ja artikkelit siitä näkökulmasta, että mitä ne voisivat minun työlleni antaa.
Ruumiillisuuskirjaan on tulossa pirusti kovia nimiä. Hiukan pelottaa, vaikuttivat kovin teoreettisilta monien abstraktit. Okei, osa tyypeistä on tohtoristason ihmisiä, eikä mulla voikaan olla samaa ammattitaitoa kuin heillä, mutta silti vähän jännittää, että minkätasoinen jaaritus siitä mun jutustani oikein tulee.
No, yksi kynnys on Dublin, siellähän mun pitäs esitellä se juttu parissakymmenessä minuutissa. Juttelin Niinan kanssa reissusta, ja sillä iski hurja Dublin-vaihde päälle, kaivoi kaikki kuvat, kartat ja opaskirjat esiin, ja vauhkosi että missä kaikkialla se haluaa käydä katselemassa "omaa kaupunkiaan". No, ainakin mulla on opas siellä :) Dubliniin mennessä en ehkä saa käytyä uusia haastatteluja läpi - tai mistä sen tietää - mutta onneks se on kumminkin vaan sen parikytminuuttia.
Kirjoitin tänään melkein valmiiksi arvostelun yhdestä kirjasta. Hemmetin vaikea arvostella sellaista kirjaa, joka on aika kehno. Kyse ei ole tosiaankaan mistään subjektiivisesta mielipiteestä, vaan kirjassa on rakenteellisia, hahmonkehityksellisiä ja juonellisia heikkouksia. Mitä siitä sanoo? "Tää on huano" ei riitä, ja tavallaan tuntuu pahalta vain analyyttisesti osoitella heikkouksia. Mutta on aika vaikeaa löytää sieltä vahvuuksia ja hyviä kohtiakaan. Jos kirja olisi harrastelijateksti, niin olisi helpompi sanoa että "tässä olet onnistunut aika hyvin, mutta tätä voisit vielä kehittää", mutta kun kyseessä on julkaistu kirja! Silloin teksti rinnastuu muihin julkaistuihin teksteihin eikä siihen, millaiseksi teksti voisi vielä kehittyä. On se aika paha mennä sanomaan, että "tää on keskeneräinen, paree olis jos kirjoittaja editois tätä vielä rutkasti", kun kirja on jo kansissa.
Mutta huomenna. Aion korjauttaa kännykkäni ja käydä läpitte tuon kotoisen aineistovarantoni artikkelinäkökulmasta. Hui. Melkein tekis mieli aloittaa jo nyt, mutta se olis tyhmää, koska kello on 1:31.
Kuuntelin just kaks vanhaa haastattelunauhaa. Tuntui jollain lailla vähän kummalliselta kuunnella niitä viiden vuoden takaisia nauhoja. Oli kuin olisi tehnyt aikamatkan, mikä oli omalla tavallaan ihan mukavaa. Toisaalta tuli kauhea epävarmuus ja epätoivo: näistä jutuistako mä olen seulonut ne kaikki hienot loppupäätelmät, joiden perusteella tein kulttuurimallin? Ja tästäkö pitäs saada irti jotain uutta sanottavaa vielä? Ruumiillisuuteen niissä haastatteluissa viitattiin todella vähän, joten aika paljon uusia kysymyksiä pitää yrittää väsätä, ja tehdä ne jotenkin niin, etteivät ne kuulostaisi osoittelevilta.
Biseksuaalisuusteemaan pitäisi löytää joku uusi näkökulma, jottei koko tutkimus menisi pelkäksi jutusteluksi haastateltavien kanssa. Ainakaan samaa kysymyssettiä ei voi käyttää sellaisenaan, hirvitti vähän ne kysymykset. "Miten määrittelet biseksuaalisuuden käsitteen?" Hohhoijaa, eikö sitäkin olis voinut kysyä, että "Mitä biseksuaalisuus sun mielestä tarkoittaa?" tai jotain muuta maanläheisempää.
Seuloin eilen kirjapinkkaani - uudenvuodenpuhdistus tai sellaista - ja karsin sieltä kaikki kirjat joiden lukemista lähiaikoina pidän epätodennäköisenä. Siellä oli mm. yks yliopiston kirjastosta 12.12.2003 uutuushyllystä lainaamani kirja, jota olen kyllä selaillut, mutta en lukenut. Siellä se on ollut yli vuoden mun lainakirjahyllyssäni tyhjänpanttina, ilman että kukaan olisi sitä päässyt lukemaan. Noita on muitakin, esim. Jan Guilloun Arnin perinnön löytymistä kirjastosta odotin innolla, mutta silti se on ollut kuukausikaupalla - ellei sitten jo sen vuoden - tuolla lukemattomana.
Palautin sitten tänään mahtavan pinon kirjoja kaupunginkirjastoon - yliopiston kirjasto oli mennyt kiinni jo neljältä, eli noin tuntia ennen kuin lähdin kotoa liikkeelle. Olen vihdoin saavuttanut pitkäaikaisen tavoitteeni: kaupunginkirjastosta tällä hetkellä lainassa olevien kirjojen määrä on alle kaksikymmentä eli tarkalleen 17. Olen yrittänyt päästä alle kahdenkymmenen jo vaikka kuinka kauan. Siitä huolimatta lankesin kolmeen uuteen lainaan: Paolo Coelhon "Veronika päättää kuolla", Marjo Kaartisen "Neekerikammo" ja Esko Valtaojan "Kotona maailmankaikkeudessa". Olen huono kirjastonkäyttäjä, lainaan innoissani hirveän määrän kirjoja ja panttaan niitä sitten pitempään kuin olisi sopivaakaan.
Jos pystyisin jotenkin karsimaan lainakirjojeni määrän sellaiseksi, että ehtisin lukea ne parissa kuukaudessa, niin voisi olla tyytyväinen. 17 on alku. Huono alku siinä mielessä, että lainaan tietysti aina lisää ja lisää, kun käyn kirjaston lähelläkään. Ja omiakin kirjoja on kesken, ja kolme (ei, vaan neljä) sellaista kirjaa, jotka olen lainannut ihmisiltä, en instituutioilta.
Sähköpostisuma on vielä selvittämättä, mutta tietyin ehdoin voisin sanoa täyttäneeni päivän tavoitteen. Ja huomenna? Jospa yrittäisi ehtiä yliopiston kirjastoon ennen sulkemisaikaa, palauttamaan tuon toisen kirjavuoren.
Oikeastaan on jo kolmas päivä, kello on 1:38, mutta en nyt jaksa vaivata päätäni sillä. Ajattelin ruveta pitämään blogia. Huoh. Pakko vain vääntää se ihan tavallisena html:nä Anita Konkan ja M.G. Soikkelin tapaan, sillä koivu-serverille ei voi laittaa cgi-skriptejä tai php:tä, joita blogiohjelmat vaatisivat. Laitan blogin vielä roikkumaan ilmaan, ilman linkkauksia mihinkään. Muutaman kuukauden päästä sen voisi linkata muille sivuille ja laittaa ehkä Pinseriin, jos jaksan blogata niin kauan.
Virtu kritisoi julkisen blogin merkitystä - intiimejä ei saa kirjoittaa ja tyhjänpäiväisillä ei ole merkitystä, ikäänkuin siinä välissä ei olisi mitään. Minä olen kiinnostunut muiden työpäiväkirjojen lukemisesta, ja minusta etenkin kirjailijat voisivat pitää enemmänkin blogeja, suomalaisetkin siis.
Noniin. Huomenna on maanantai ja alan taas tosissani tehdä tutkimustyötä, mitä se sitten tarkoittaakaan. Olen tietoisesti ollut tekemättä mitään joulusta asti, tai varmaan kauemminkin. Itseasiassa melkein koko joulukuun, 10.12. oli japanin tentti ja sen jälkeen en ole oikeastaan tehnyt tutkimuksen eteen mitään. Periaatteessa huomenna varmaan kannattaisi käydä kirjastossa sekä yliopistolla että kaupunginkirjastossa, sillä kirjastokassissa on melkein kymmenen erääntynyttä lainaa. Ja muutenkin olisi hyvä päästä eroon kirjavuoresta, joka odottaa makkarissa.
En oikein tiedä mistä aloittaa. Lisuri pitäisi potkia loppuun ja ruumiillisuus-artikkeli käyntiin. Hyvä alku voisi olla ehkä kuunnella vanhat haastattelunauhat ja tehdä muistiinpanoja niistä jutuista, joista pitää kysellä lisää. Litterointeja en ole vielä lukenut, mutta luulen, että kuuntelu voisi auttaa saamaan yhteyden niihin haastateltaviin. Sitten voisi setviä mailinsa - en ole lukenut posteja joulun jälkeen, piru vieköön, ja siellä on varmaan vaikka mitä juttuja, joihin pitäisi reagoida.
Niinan kanssa ei olla vieläkään suunniteltu sitä Dublinin konffareissua, vaikka se häämöttää jo aika lähellä edessä. Ääh, se reissu on kyllä aika hankalassa paikassa - siskon lapsen ristiäiset on Juuri Silloin. Tosin niitä ehkä voi vielä siirtää, en tiedä. Ja toisaalta Japanin reissu on tulossa. Osittain siksi, että olen miettinyt sitä Japaninreissua en ole ehtinyt ajatella Irlanninmatkaa ollenkaan. No, Niinalla on synttärit tiistaina, ja se kutsui minut kakkukahveille, joten ehkä keskustelemme tästä asiasta siellä. Kyllä minä haluan lähteä sinne Dubliniin, ei siinä mitään. Se on varmaan loistava konffa, ja vie tutkimusta eteenpäin ja niin edelleen. Näyttää hyvältä CV:ssä ja apurahankäyttöselvityksessä, lallallaa. Suuri Kansainvälinen Konferenssi. Mutta toisaalta se rasittaa. En ole tehnyt asian eteen vielä mitään, vaikka siihen on enää puolitoista kuukautta aikaa, ei oikeastaan edes sitä. En hyvänen aika ole edes maksanut rekisteröintimaksua. Pitäisi hoitaa se ensitilassa.
Olen unelmoinut Japanin matkasta todella pitkään. Oikeastaan melkein aina. Nyt se ei ole enää rahasta kiinni, mulla on tarpeeksi säästöjä siihen, vaikka välillä söisi ravintolassakin. Ja olen päättänyt, että se tapahtuu. Jos en mene nyt, en välttämättä mene koskaan. Tämä tarkoittaa myös sitä, että menen yksin täysin vieraaseen kulttuuriin ja ympäristöön. Olen aiemmin käynyt yksin vain Göteborgissa, ja sekin oli aika lohdutonta. Paitsi että tietysti muutin Ouluun yksin ja niin edelleen, mutta se on hiukan eri juttu.
Vaikka olen pettynyt siitä, ettei Virtu lähde kanssani, on tavallaan mielenkiintoista - ja helvetin pelottavaa - ajatella että sitten sitä on tosiaan omillaan. Täytyy nojata täysin omiin kommunikaatiokykyihinsä ja luottaa siihen, että niillä pärjää. Jenni on lähdössä Keniaan työharjoitteluun kolmeksi kuukaudeksi ensi keväänä ja sekin on aika iso juttu. Mutta toisaalta hänellä on siellä päämäärä, opastajat, paikka minne mennä. Tietty valmis ympäristö, jossa häntä odotetaan. Sama pätee vaihto-opiskelijoihin, heillä on selkeä kuvio jota noudattaa. Ja myös - jos lähtee yksin konferenssiin ulkomaille, sielläkin on valmis sosiaalinen ympäristö, vaikka se kestäisikin vain muutaman päivän.
Mutta lomamatka yksin... jos siellä haluaa sosiaalisia kontakteja, ne on otettava paikan päällä, enkä ole kovin hyvä siinä. Onneksi nyt kumminkin osaan japania jonkun verran, joten en ole ihan hädässä siellä, joskin kielen käyttäminen aidoissa tilanteissa on vähän eri juttu kuin lukea mangaa, käydä oppitunneilla ja katsoa animea. Pitäisi ottaa yhteyttä Maukkuun, jospa sen voisi kuitenkin yrittää tavata siellä.
Kyllä nykytekniikka on ihmeellistä. Laitoin siskolle tekstarin äsken ja siltä tuli heti vastaus, että ristiäispäivää ei ole lyöty lukkoon ja aikaa voi vaihtaa. Hyvä mulle, toivottavasti siitä ei ole heille hirveästi vaivaa.
Tähän väliin pitäisi laittaa kaikenlaisia uudenvuoden aavisteluja ja aikomuksia. Täytän tänä vuonna kolmekymmentä, joka on jonkinlainen rajapyykki. Joskus parikymppisenä keuhkosin, että "jos en kolmeenkymppiin mennessä ole saanut kirjaa julki, niin sit voi samantien ruveta tekemään lapsia ja ryhtyä kotiäidiksi". Noniin, ja tässä ollaan, ei kirjaa eikä (onneksi) lapsia, ellei sitten siskoin lapsia lasketa. Vain yksi hylätty ja yksi keskeneräinen käsikirjoitus. Onhan tässä vielä tietty neljä kuukautta aikaa saada käsis valmiiksi ja kustantaja sille, mutta vahvasti epäilen onnistuisiko tämä, varsinkaan kun se lisuri pitäisi saada valmiiksi ja artikkeli ruumiillisuus-kirjaan.
Eli ensi vuoden - eikun siis tietty tämän vuoden - tavoitteiksi voisi asettaa lisurin valmistuminen, Dublinin konffassa käyminen, ruumiillisuus-artikkelin kirjoittaminen sekä Japanin matka. Kaikki tämä kasaantuu keväälle. Syksystä en vielä tiedä yhtään mitään. Ehkä hion teoreettista viitekehystäni silloin.
Huomenna on tosiaankin käärittävä hihat ja ryhdyttävä hommiin. Voisi ottaa toimintalistalle kirjastossa käymisen, sähköpostisuman purkamisen ja parin haastattelunauhan kuuntelun. Sähköpostisumaan sitten kuuluu yhteyden ottaminen niihin pariin vanhaan haastateltavaan. Olisko ihan utopistista kuvitella haastattelevansa ne jo tammikuussa? Tammikuun loppupuolella on Helsingissä pornoprojektin eka kokous, jospa siinä yhteydessä pystyisi tekemään edes yhden haastattelun?
Mutta nyt, kun kello on 2:33, on aika leipoa pipareita. Tein ennen joulua ison piparkakkutaikinan, josta olen leiponut kaksi tai kolme pellillistä. Loput taikinasta on Virtu syönyt. Minä en ole sitä liiemmin syönyt enää kylmänä, se oli lämpimänä ja kovettumattomana tosi hyvää, mutta kylmänä se on sellaista jankkia. Nyt kumminkin vaivaan viimeiset taikinanjämät kahdeksi isoksi lättänäksi ja paistan ne Virtulle ja mulle.
30.1.2005
101 dalmatialaisen pilkkua
28.1.2005
Vinkeä naru
27.1.2005
Miehillä on tyhymä vartalo
26.1.2005
Fo-fo-fo-fo-fokus
25.1.2005
Ennen neljääkymmentä ympäri maailman
24.1.2005
Litteroija on aina misantrooppi
23.1.2005
"Ei tällä rahalla katsella pornoa ja matkustella maailmalla!"
20.1.2005
Vai melatoniinistako se kaikki johtuu?
19.1.2005
Khoikhoi- amerikkalaisten unohdettu perintö
18.1.2005
Akateemisen uran ilmastolliset vaikutukset
17.1.2005
Prioriteettilistan kärkiä
15.1.2005
Paluu tulevaisuuteen käymättä lähtöruudun kautta
13.1.2005
Neljän tunnin aikadilataatio
12.1.2005
Cameline-kastikkeen syvin olemus
10.1.2005
Oranssien kynsien eksistentialistinen merkitys
8.1.2005
Pieniä loisia roikkuu jaloissa
7.1.2005
Mäkitupalaismuija kartesiolaisena subjektina
6.1.2005
Metrin verran Naistutkimuslehtiä
5.1.2005
Postmoderni solipsismi ja muita hienoja sanoja
4.1.2005
Teoria hukassa ja kaikki muukin kans
3.1.2005
Aikamatka vuoteen 1999 ja kirjastotuhmurin tunnustukset
2.1.2005
Selityksen makua
Aavekettu
Human behaviour
Kirjailijan päiväkirja
My life in Japan and other lies
Sushirajan sanomat
Jenny Kangasvuo
Tekstit ~ Blogit ~ Kuvat
Sisällys ~ Päivitykset