Word Work - kirjoittaminen työnä

Kauhu- ja fantasiakirjailija Bruce Holland Rogers on kerännyt Speculations-lehteä varten kirjoittamansa kolumnit kirjaksi. Speculations (www.speculations.com) on amerikkalainen spekulatiivisen fiktion kirjoittajia varten julkaistava lehti - 'jenkkikosmari' siis.

Word Work ei ole niinkään kirjoitusopas kuin pohdintaa siitä, kuinka elää kirjoittajana. Rogers pohdiskelee esimerkiksi kirjoittajan ihmissuhteita. Miten järjestää elämä, jos talossa on kaksi kirjoittajaa yhtä aikaa kirjoittamassa intensiivisesti? Miten estää ei-kirjoittavaa puolisoa pakkaamasta kamojaan ja muuttamasta pois kesken romaanin avainkohtauksen kirjoittamisen? Kuinka kirjoittaa, jos talossa on lapsia?

Rogers käsittelee myös kirjoittamiseen liittyviä ulkokirjallisia seikkoja, kuten hylkäyskirjeiden ja huonojen arvostelujen aiheuttamia tunteita ja sitä, kuinka niitä voi käyttää kirjoittamisessa hyväksi - ja toisaalta myös menestystä ja suitsutusta. Rogers puhuu myös kirjoittajayhteisöjen tärkeydestä. Kirjoittajayhteisö paitsi tarjoaa perspektiiviä omaan kirjoittamiseen, myös vahvistaa kirjoittajaidentiteettiä.

Kirjoittaminen prosessina

Kirjassa kehotetaan kiinnittämään huomiota siihen, miten erilaiset mielentilat vaikuttavat kirjoittamiseen. Rogers vertaa kirjoittamista maanis-depressiivisyyteen (pyydellen toki anteeksi poliittisesti epäkorrektia vertaustaan). Realistisesti ajateltuna ei ole mitään järkeä kirjoittaa: vain muutama prosentti kustantajille lähetetyistä teksteistä julkaistaan, eikä julkaistuillakaan teksteillä rikastu. Pystyäkseen kirjoittamaan täytyy hylätä realistinen ajattelu ja silti olla tietoinen kirjoittamisen todennäköisestä hyödyttömyydestä - toisinsanoen tasapainoilla manian ja depression välillä.

Kirjassa on myös kutkuttavasti otsikoitu luku "The Power of Negative Thinking", jossa Rogers kehottaa ruikuttamaan. Amerikkalainen kulttuuri korostaa positiivista ajattelua ja eheää julkisivua. Pelkästään positiivisiin tunteisiin keskittyminen on kuitenkin tasapainotonta. Kunnon vitutuksesta ei voi kirjoittaa, jos tukahduttaa vitutuksensa. Aina ei tarvitse hymyillä ja 'tehdä sitruunamehua jos elämä antaa sitruunan' - sitruunan tunkeminen sieraimeen voi olla parempi vaihtoehto.

Erilaisia tekstejä kirjoitetaan eri tavoin, eikä edes kokenut kirjoittaja voi tietää, millainen kirjoitusprosessista tulee. Eri tarinat vaativat erilaisia mielentiloja. Samanlaisia standardeja ei voi kaikille teksteilleen asettaa, vaan välillä teksti on hyväksyttävä ja lähetettävä maailmalle, vaikka se olisikin muotopuoli.

Karmaisevin ja luultavasti siksi hyödyllisin luku Rogersin kirjasta käsittelee kuolemaa. Rogers muistuttaa tyynesti, että kuolema on jossain vaiheessa väistämätön. Voimme hukuttaa itsemme arkeen unohtaaksemme kuoleman, tai hyväksyä sen ja tehdä elämällä sitä, mikä on merkityksellistä. Rogersille itselleen se on kirjoittaminen. Jos kirjoittaminen on itselle tärkeää, on turha lykätä sitä - huomennahan voi jo olla kuollut. Kauhistuttavaa, mutta vakuuttavampaa kuin 'löydä sielusi tie' -tyyppiset new age -hörhöilyt.

Viivytystaktiikat

Yksi osa kirjasta on varattu pelkästään aloittamisen vaikeudelle. Rogers paikallistaa pelon yhdeksi vaikeuden syyksi. Ennen kuin yhtään sanaa on kirjoitettu, tarina (ja siten myös kirjoittaja) on täynnä erilaisia mahdollisuuksia. Mutta sen jälkeen kun kirjoittaminen on aloitettu, nämä mahdollisuudet vähenevät sana sanalta. Innostus katoaa ja muuttuu raa'aksi työski. Se ihannekuva, joka kirjoittajalla oli tarinasta ennen aloittamista, haipuu ja muuttuu tekstiksi.

Rogersilla on kahdenlaisia neuvoja aloittamisen pelosta eroonpääsemiseksi. Ensimmäinen neuvo on kirjoittaa peloistaan ja suoltaa tajunnanvirtaa. Tässä on kuitenkin vaaransa, sillä terapiakirjoittamisesta tulee äkkiä uusi keino lykätä 'oikean' kirjoittamisen aloittamista. Toinen Rogersin neuvo on urakan osittaminen. On parempi päättää kirjoittavansa kaksi tuntia tai sivua tänään kuin 60 tuntia tai sivua kuukaudessa, jos haluaa pitää päätöksensä.

Rogers kehottaa myös huijaamaan itseään: kirjoittamaan vaikka suttupaperille tai kirjekuoren taakse. Sehän ei ole 'oikeaa' kirjoittamista vaan pelkkää leikkiä. Suttuiset muistiinpanot voi sitten siirtää koneelle, jos ne ovat tarpeeksi hyviä.

Useampi luku kirjasta käsittelee viivyttelyä (procrastination). Virkistävästi Rogers on sitä mieltä, että viivyttely on hyvästä - ellei se olisi, miksi me tekisimme sitä? Rogersin mukaan viivyttely on tapa suojella itseä. Perfektionisti pelkää, ettei saa täydellistä aikaan ja viivyttelee niin kauan, kunnes täydellistä on mahdotonta tehdä ja syyttää olosuhteita työnsä epätäydellisyydestä; hedonisti pelkää tylsyyttä ja tekee vain hauskoja asioita ja viivyttelee, kunnes tylsiä on mahdotonta tehdä; järjestelijä pelkää hylkäämistä ja haalii itselleen kaikenlaista tekemistä, joka on muiden mielestä tärkeämpää kuin kirjoittaminen.

Yksi keino katkaista viivyttely on luoda kirjoittamisrituaali, joka toteutetaan aina ennen kirjoittamisen aloittamista. Rituaalin tarkoituksena on muuttaa mielentila sellaiseksi, että imurointi ei ala tuntua maailman tärkeimmältä asialta heti kun on istunut koneen ääreen. Rogers kehottaa lukijoitaan pohtimaan, mikä luo sopivan mielialan kirjoittamista varten. Tietynlainen musiikki? Jonkun tekstin lukeminen? Syöminen tai juominen? Rogers kehottaa tarttumaan siihen mielentilaan, joka tuntuu otollisimmalta kirjoittamisen aloittamiselle ja luomaan rituaalin sen ympärille. Rituaalin avulla mieli huijataan sellaiseen tilaan, jossa viivyttely ei enää ole tarpeellista.

Rogers muistuttaa myös, että jonkinasteinen joutilaisuus on hyvästä kirjoittajalle. Aina ei tarvitse olla tekemässä tuottavaa työtä. Epämääräinen haahuilu auttaa luovaa prosessia eteenpäin. Joskus on tarpeellista viettää päivä pomppimalla nettisivulta toiselle mielenjuohtumien perässä. Syyllisyyden tunteminen kuitenkin estää ottamasta joutilaisuudesta kaikkea hyötyä irti, ja siksi itselle tulisi antaa lupa ajoittaiseen joutilaisuuteen. Vasta, kun kaikki aika menee epämääräiseen haahuiluun, pitää ruveta miettimään parannuskeinoja.

Rogers varoittaa sekoittamasta tavanomaista kirjoittamisen aloittamiseen liittyvää sijaistoimintavyöryä kirjoittajan loukkuun (Writer's Block). Rogers huomauttaa, että loukku voi olla merkki siitä, että kirjoittajan pitäisi keskittyä johonkin muuhun kuin kirjoittamiseen. Jos joku läheinen on kuollut, kirjoittaja sairastunut tai puolison kanssa menee huonosti, on ymmärrettävää, ettei kirjoittaminen suju. Toisaalta loukku voi kertoa siitä, että kirjoittaja keskittää voimansa vääränlaiseen kirjoittamiseen. Yrittääkö hän väkisin kirjoittaa jotain sellaista, josta ei oikeastaan ole kiinnostunut? Rogersin mukaan loukku kertoo siitä, että elämässä tai kirjoittamisessa on jotain pielessä, ja siksi sitä ei kannata lähteä purkamaan kirjoittamalla väkipakolla, vaan miettimällä, mikä loukun aiheuttaa.

Loppu hyvin - nyt harmittaa?

Rogers lopettaa kirjansa pohtimalla tekstin lopettamista ja siitä luopumista. "Tekstiä ei saada valmiiksi, se hylätään", sanoo Rogers ja antaa neuvoja, kuinka selvitä tekstille sanotuista hyvästeistä. Rogers painottaa juhlimisen merkitystä: itselle pitäisi antaa oikeus juhlia valmistunutta tekstiä kunnolla, ennen kuin tarttuu seuraavaan tekstiin. Välillä pitää ottaa myös lomaa ja olla kirjoittamatta - kunhan loma ei venähdä liian pitkäksi. Juhlinta ja lomat tekstien välillä auttavat kirjoittajaa irroittautumaan edellisestä tekstistä ja valmistavat mieltä sopivaksi seuraavaa tarinaa varten.

Rogersin teos oli laaja-alaisuudessaan mielenkiintoista luettavaa. Kirjassa on sekä suoraviivaisia neuvoja, että yleistä kirjoittamisen pohdintaa. Rogersin teksti on käytännönläheistä ja eikä sorru elämäntaito-oppaille tyypilliseen esoteeriseen hihkumiseen muuten kuin parissa kohtaa, kun kuvataan itsetunnon kohottamista NLP-tekniikalla. Rogers pohti kirjoittamista arjen keskeisenä osana, ei jonakin erillisenä harrastuksena tai muuten elämästä rajattuna ilmiönä. Nimenomaan näkökulman maanläheisyys teki kirjasta uskottavan. Keskiverto kirjoittaja kun kamppailee enemmän tiskivuoren kasvamisesta aiheutuvan syyllisyyden kuin sielunsa jalostamisen kanssa.