Lapsuus louhoksen reunalla

"Voisiko sellaisista paikoista tulla mukavia ihmisiä, missä oli kasvettu aikuisiksi kapitalistisissa riisto-olosuhteissa, missä ei välitetty muusta kuin materialistisista nautinnoista ja missä ei koskaan ollut julistettu suureksi päämääräksi maailmanrauhaa tai kamppailua Afrikassa vallitsevaa nälkää vastaan?" pohti kouluikäinen Jana Hensel yhteiskunnallisen muutoksen kynnyksellä.

Jana Hensel oli kolmetoista kun Berliinin muuri murtui. Viisitoista vuotta myöhemmin Henselin lapsuuden kotimaasta on tullut historian kuriositeetti, jota turistit käyvät pällistelemässä.

Hensel katsoo DDR:n jäännöksiä ja etsii lapsuutensa itsestäänselvyyksiä. Henselin lapsuuden maailmassa Itämeri oli yhtä saavuttamaton kuin Välimeri, koulu sijaitsi ruskohiiltä tuottavan avolouhoksen vierellä, rinnakkaisluokkalaisista urheilijatytöistä tuli yhtäkkiä leveäharteisia ja kulutustarvikkeiden säännöstely oli arkipäivää.

Pioneeri Hensel tunsi olevansa vastuussa kaikesta. Pioneeritoveriensa kanssa hän keräsi paperia Nicaraguan sandinistien hyväksi, möi kukkia Vietnamin lasten hyväksi ja marssi pioneerimarsseja Reaganin Tähtien sotaa vastaan. Vain "tarttumalla toimeen, toimimalla kuten neuvotaan, tekemällä paremmin kuin neuvotaan" voi sosialismi muuttua kommunismiksi ja maailmasta tulla parempi paikka. Öisin Hensel makasi hereillä sängyssä ja pelkäsi ydinsotaa. Vastuu tulevaisuuden paremmasta maailmasta kuului kaikille, myös pienimmille pioneereille.

Auttamisen ja yhteisöllisyyden alla oli kuitenkin jotakin synkempää. "Me synnyimme materialistiseen maailmaan", Hensel kirjoittaa. Afrikan nälkäänäkevien hyväksi Kansansolidariteettiliitolle lahjoitettu lelu etsittiin ja ostettiin takaisin. Levikset ja Adidakset olivat aina kadehditumpia kuin DDR:n omat tuotteet ja länsisuklaa joulun kohokohta. Länsisaksalaista muotia kopioitiin tekemällä collegepaidat itse ja painamalla niihin sapluunalla kuvioita tekstiiliväreillä. Tietoisuus tavaroista, niiden laadusta ja puutteesta oli koko ajan läsnä.

Muurin murruttua itäsaksalaiset nuoret halusivat sulautua joukkoon, olla saksalaisia ilman itä-etuliitettä, ja jos vain mahdollista, käydä länsisaksalaisesta. Pukeutuminen, käytös, puhetapa, kaikki oli kopioitava lännestä, jottei ddrläisyys näkyisi.

DDR:stä tuli epäonnistunut kokeilu, josta oli päästävä mahdollisimman nopeasti eroon. Itäsaksalainen identiteetti, joka perustui sosialistiselle yhteisöllisyydelle ja dopingilla saavutetuille olympiavoitoille, ei sopinut uuteen Saksaan. Uusi identiteetti oli rakennettava länsisaksalaisuuden murusista ja DDR:n unohtamisesta.

Jana Henselin lapsuuden maailmaa ei enää ole, ja nykysaksalaisessa todellisuudessa Henselistä tuntuu kuin sen muistojakaan ei saisi olla. Muistoista vaikenemisesta on tullut tapa. Zonenkinder on yritys etsiä vaietut muistot ennen kuin ne haipuvat kokonaan.