Uusnatsit Oulussa

Perusasetelma on hyytävä: joukko oululaisia uusnatseja on keksinyt, että lestadiolaiset ovat Suomen juutalaisia ja ryhtyy suunnittelemaan lopullista ratkaisua, joka aiotaan toteuttaa suviseuroissa. Romaanin nimi onkin oivallinen sanaleikki.

Asettamalla vastakkain uusnatsit ja lestadiolaiset tarinassa olisi mahdollisuuksia syvälliseenkin pohdintaan. Uusnatseille joukkohenki on tärkeä käyttövoima. Myös lestadiolaisuudessa yhteisöllisyys on tärkeää, mutta aate on täysin toisenlainen. Näistä ristiriidoista olisi voinut repiä synkkiäkin sävyjä tarinaan.

Takakannessa ja kustantamon verkkosivuilla Suviteuraat määritellään rikosromaaniksi, mutta rikosromaanin nousevan ja laskevan jännityksen rakennetta kirjassa ei ole. Lukijalle on alusta asti selvää, että tämä joukko keskenkasvuisia pellejä ei muodosta todellista uhkaa kansalliselle turvallisuudelle.

Vaikuttaa siltä kuin kirjoittaja itsekään ei olisi oikein uskonut luomansa uusnatsijoukon vaarallisuuteen, sillä hahmot on kirjoitettu säälittäviksi pullistelijoiksi ja hölpöttäjiksi, jotka uhoavat kyllä lyövänsä neekeriä turpaan, mutta tuhertavat itkua, kun pitäisi luovuttaa verta. Ristiriitoja ei hahmoissa ole, eivätkä henkilöt tarinan kuluessa juurikaan kehity.

Kirjoittaja ei ole kunnolla päässyt kuvaamiensa nuorten miesten pään sisään, vaan katsoo heitä yläpuolelta. Missään vaiheessa ei käy selville, mikä uusnatsismissa vetää poikia puoleensa. Syiksi kuulua uusnatsipoppooseen riittävät alkoholisoitunut äiti, työttömyys, tyhmyys ja natsien kivat univormut.

Keskeisimmäksi päähenkilöksi nouseva Mika, historiasta kiinnostunut ja Beatlesia kuunteleva 15-vuotias poika liittyy kansallissosialistiseen iskuryhmään näköjään vain siksi, että hänellä ei ole koulussa kavereita. Mikasta kirjoittaja on rakentanut lähes sairaalloisen pedantin historianharrastajan, joka kuitenkin pohjimmiltaan on hyvä poika.

Yli puolet kirjasta näkökulma on tiukasti Mikan tai muiden uusnatsipoikien, mutta sitten hypätäänkin poikien touhuja tutkivien poliisien näkökulmaan. Jos poliisit olisi tuotu jo tarinan alussa mukaan, juoneen olisi saatu enemmän jännitettä - nyt poliisit ratkaisevat uusnatsiporukan suunnitteleman rikoksen kädenkäänteessä, kun yksi porukan jäsenistä tulee synnintuntoon.

Romaanin kirjoitustyyli on raskas. Kerronta on yksityiskohdilla ladattua, mutta niillä on vain vähän merkitystä tarinalle; ne eivät juurikaan vie juonta eteenpäin, kehitä henkilöhahmoja tai rytmitä kerrontaa. Esimerkiksi tarkat kuvaukset Saksan sotahistoriasta ovat tarpeettomia. Monessa kohdin romaanin rönsyjä olisikin voinut karsia.

Tarinassa on paljon luontevan kuuloista dialogia, josta osa on kirjoitettu leveällä oulunmurteella. Dialogissa on ilmeisesti pyritty humoristisuuteen, mikä kuitenkin vähentää uusnatsiporukan luomaa uhkaa. Yksi hahmoista puhuu jonkinlaista siansaksaa, joka toistuvuudessaan on enemmän väsyttävää kuin huvittavaa.

Oululaisuus on tarinassa vahvasti läsnä, mutta sen merkitystä tarinan kannalta on vaikea havaita. Paikallisuushan ei ole arvo sinänsä, vaan sen on annettava tarinalle jotakin. Pelkkä mahdollisuus tuttujen paikkojen bongailuun ei riitä. Paikalliskuvauksessa on myös on oltava jotain yleispätevää; sen on avauduttava ulkopaikkakuntalaisellekin toimiakseen.

Rikosromaaniksi teos ei ole tarpeeksi jännittävä, satiiriksi se ei ole tarpeeksi särmikäs, perusproosastakaan ei ole oikein kyse. Teoksen suurin ongelma onkin sen jäsentymättömyys. Tarinan lähtökohdat olivat kunnossa, siksi jäi harmittamaan, että kirjoittaja ei ollut hionut tekstiä loppuun asti.