Mitä seksuaalisuus tarkoittaa? Miksi seksuaalisuus on olemassa? Mitä on luonnollinen ja normaali seksuaalisuus?
Lääketieteessä ja biologiassa seksuaalisuus on määritelty hyvin voimakkaasti lisääntymisen kautta: seksuaalisuus on ilmiö, joka varmistaa suvun jatkumisen. Seksuaalisuus ei kuitenkaan ole pelkästään lisääntymiseen liittyvä asia - jos seksi olisi olemassa vain lisääntymistä varten, ihmisen ei tarvitsisi olla fertiili koko ajan. Mainittakoon myös sekin itsestäänselvä totuus, että ihmiset harrastavat seksiä verrattomasti useammin kuin lisääntyvät. Seksuaalisuus ei siis ole yksinomaan "luonnon keino varmistaa tuleva sukupolvi", vaan seksuaalisuutta voidaan pitää enemmän sosiaalisena kuin lisääntymisbiologisena ilmiönä, jolla on muitakin funktioita kuin lisääntyminen.
Ajatus seksuaalisuuden ja lisääntymisen yhteenliittämisestä ei vaikuta kuitenkaan vain lääketieteen ja biologian tieteenalojen sisällä, vaan koko länsimaisessa kulttuurissa. Esimerkiksi kristinusko esittää seksuaalisuuden nimenomaan lisääntymiseen tarkoitettuna, eikä niinkään nautintoa tuottavana asiana. Länsimaissa heteroseksuaalisuus, varsinkin naisen ja miehen välinen penetraatiokeskeinen seksiakti, nähdään kaikkein luonnollisimpana ja normaaleimpana seksuaalisuuden muotona, koska seksiaktin tuloksena voi olla lapsi.
Homoseksuaalisuus esitetäänkin usein luonnottomana, poikkeuksellisena ja epänormaalina nimenomaan sillä perusteella, että homoseksuaalinen seksiakti ei voi päättyä lapsen siittämiseen. Myös muita seksuaalisuuden muotoja, joiden keskeisenä osana ei ole miehen ja naisen välinen penetraatiokeskeinen seksiakti, pidetään usein poikkeavina ja luonnottomina: näistä mainittakoon vaikkapa sadomasokismi, bondage ja roolileikit, joissa yhdyntä on usein sivuseikka. Myös masturbaatiota pidetään heteroseksuaalista yhdyntää huonompana seksuaalisuuden muotona.
Länsimaisen kulttuurin suhtautumista seksuaalisuuteen voikin valottaa joukolla käsitteitä. Kulttuurissamme vaikuttaa ns. heteroseksuaalinen olettamus, joka tarkoittaa sitä, että kaikki ihmiset oletetaan niin itsestäänselvästi heteroseksuaaleiksi, ettei sitä tarvitse edes mainita. Judith Butlerin esittelemä heteroseksuaalinen hegemonia puolestaan tarkoittaa ajatusta siitä, että heteroseksuaalisuus on yhteiskunnallinen vallankäytön muoto, joka pakottaa ihmiset miehen ja naisen rooleihin ja heteroseksuaalisuuteen. Rasismiin verrattavissa oleva heteroseksismi esittää, että heteroseksuaalisuus on paras, luonnollisin ja normaalein seksuaalisuuden muoto. Muille seksuaalisuuden alueille kuin yhdyntäkeskeiselle heteroseksuaalisuudelle jää länsimaisessa kulttuurissa varsin vähän tilaa.
Heteroseksuaalinen olettamus ja heteroseksuaalinen hegemonia ovatkin keskeisiä osia länsimaisen kulttuurin sukupuolijärjestelmässä. Länsimaisen kulttuurin sukupuolijärjestelmässä ihminen nähdään jakautuneena kahteen sukupuoleen, Mieheen ja Naiseen - isot kirjaimet tarkoittavat tässä sitä, että kyse ei ole todellisista ihmisistä, vaan eräänlaisista sukupuolen stereotyypeistä, Miehestä ja Naisesta, joiden piirteitä luonnollisilla ihmisillä, miehillä ja naisilla, voi olla. Mieheyden ja Naiseuden oletetaan syntyvän biologiselta pohjalta: jos ihmisellä on munarauhaset ja emätin, hän on naispuolinen ja hänellä on feminiininen sukupuolirooli; jos hänellä on penis ja kivekset, hän on miespuolinen ja hänellä on maskuliininen sukupuolirooli. Näitä rooleja ei valita, niiden oletetaan seuraavan itsestäänselvästi ihmisen biologisesta sukupuolesta.
Mies ja Nainen nähdään länsimaisessa sukupuolijärjestelmässä vastakkaisina ja toisensa poissulkevina: Mies on aktiivinen, Nainen passiivinen; Mies on rationaalinen, Nainen on emotionaalinen; Mies voimakas, Nainen heikko; Mies itsenäinen, Nainen riippuvainen. Kukaan luonnollinen mies tai nainen ei vastaa koskaan täysin Miehen tai Naisen stereotyyppiä, sillä Miehen ja Naisen stereotyypit ovat kaavamaisia ja jäykkiä ja toisensa poissulkevia.
Luonnolliset miehet ja naiset voivat joko pyrkiä saavuttamaan nämä Miehen tai Naisen ihannetyypit, kieltää ne kokonaan, olla kiinnittämättä niihin huomiota. Useimmiten ihmiset poimivat omaan itseensä eri piirteitä kummastakin stereotyypistä ja myös käyttäytyvät eri tilanteissa eri tavoin. Siinä missä stereotyyppinen Mies on rationaalinen, voi luonnollinen mies voi olla tentissä rationaalinen, vauvaa nukuttaessa emotionaalinen; siinä missä stereotyyppinen Nainen on heikko, luonnollinen nainen voi olla voimakas tatamilla jujutsuharjoituksissa ja heikko flirttaillessaan.
Miehen ja Naisen stereotyyppeihin liittyy olennaisesti myös ajatus siitä, että Mies ja Nainen tuntevat seksuaalista halua toisiaan kohtaan eli ovat heteroseksuaalisia. Homomiehiä pidetään naismaisina, lesboja miesmäisinä, koska stereotyyppinen Mies ei voi tuntea seksuaalista halua toista miestä kohtaan eikä Nainen toista naista kohtaan. Täten ei-heteroseksuaalisesti käyttäytyviin ihmisiin liitetään paitsi poikkeavan ja luonnottoman seksuaalisuuden leima, myös epäily sukupuolesta. Siten ei-heteroseksuaaliset ihmiset suljetaan paitsi normaalin seksuaalisuuden, myös normaalin sukupuolisuuden, Mieheyden ja Naiseuden, ulkopuolelle.
Heteroseksuaalinen olettamus, heteroseksuaalinen hegemonia ja heteroseksismi tärkeinä osina länsimaista sukupuolijärjestelmää marginalisoivat ei-heteroseksuaalisuuden. Ei-heteroseksuaalisuuden muodoista selkeimpänä nousee esiin homoseksuaalisuus, jota on länsimaisen seksuaalisuuden historian aikana pidetty niin syntinä, rikoksena kuin sairautenakin. Homoseksuaalisuuden varjoon ei kuitenkaan tule unohtaa muita seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden muotoja, jotka eivät sovi länsimaiseen heteroseksuaaliseen sukupuoljärjestelmään: näitä ovat mm. transvestismi, transseksuaalisuus, interseksuaalisuus eli hermafroditismi, sadomasokismi, fetisismi ja biseksuaalisuus. Nämä länsimaiseen heteroseksuaaliseen sukupuolijärjestelmään sopimattomat seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden muodot onkin yleensä kriminalisoitu tai ainakin medikalisoitu: esimerkiksi transvestismi luokitellaan yhä edelleen sairaudeksi.
Kiinnostavaa onkin, että länsimaisessa heteroseksuaalisessa sukupuolijärjestelmässä seksuaalisuus jaetaan normaaliin ja epänormaaliin sillä perusteella, onko seksuaalisuus yhdyntäkeskeistä, miehen ja naisen välistä heteroseksuaalisuutta vai ei, eikä vaikkapa sen perusteella, ovatko seksin osapuolet mukana vapaaehtoisesti ja halukkaasti. Esimerkiksi raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin Suomessa vasta joitakin vuosia sitten. Yhä edelleen raiskaustapauksissa lieventäviksi asianhaaroiksi on tulkittu esim. uhrin ja raiskaajan välinen suhde tai uhrin provosoiva pukeutuminen: katsotaan olevan jossain määrin ymmärrettävää, jos seksikkäästi pukeutunut nainen tulee raiskatuksi. Voikin sanoa, että länsimaisessa heteroseksuaalisessa sukupuolijärjestelmässä on hyväksytympää, että mies raiskaa naisen kuin että mies harrastaa seksiä toisen miehen kanssa.
Biseksuaalisuus tarkoittaa ihmisen kykyä tuntea seksuaalisia, emotionaalisia ja/tai romanttisia tunteita eri sukupuolia kohtaan ja/tai sukupuolesta riippumatta. Biseksuaalinen ihminen on ihminen, jonka tunteet vastaavat edellämainittua. Toisaalta biseksuaalinen ihminen on myös ihminen, joka määrittelee olevansa biseksuaali, identifioi itsensä biseksuaaliksi riippumatta siitä, miten hän itse määrittelee käsitteen - luultavasti jokainen biseksuaali selittää biseksuaalisuuden hiukan eri tavalla, omista lähtökohdistaan käsin. Määrittelyn valta on ihmisellä itsellään; ihminen itse rakentaa oman seksuaalisen identiteettinsä ja myös määrittelee ja kategorioi itsensä. Tämä biseksuaalisuuden määritelmä on varsin laaja, ja se käsittää varsin suuren kirjon erilaisia tapoja elää, olla ja tuntea - biseksuaalisuus ei siis ole pelkästään halua harrastaa seksiä sekä miesten että naisten kanssa, vaan monitahoisempi sosiaalinen ilmiö.
Biseksuaalisuus on hyvin monimuotoista. Ihminen voi esimerkiksi rakastua ja tuntea seksuaalista vetoa yksilöön riippumatta sukupuolesta; rakastua pelkästään naisiin, mutta tuntea seksuaalista vetoa pelkästään miehiin; rakastua mahdollisimman androgyynisiin ihmisiin; elää täysin monogaamisessa homo- tai heteroseksuaalisessa suhteessa, mutta myöntää itselleen myös vastakkaista/omaa sukupuolta kohtaan tunnetut tunteet; pitää sekä tyttö- että poikaystävää; olla täysin selibaatissa. Biseksuaalisuus ilmiönä tuo esiin ihmisten väliset eroavaisuudet: kaikkia biseksuaalisena elämisen ja olemisen tapoja lienee mahdotonta luokitella. Toisaalta, myöskään kaikkia hetero- tai homoseksuaalisena elämisen ja olemisen tapoja lienee mahdotonta luokitella, joten luokittelun yrittäminen ei välttämättä olisi edes mielekästä.
Käsite biseksuaalisuus, kuin myös käsitteet homo- ja heteroseksuaalisuus, ovat kuitenkin hyvin nuoria. Ne ovat myös voimakkaan eurosentrisiä. Lisäksi rajaa homo- ja biseksuaalisuuden välille on vaikeata vetää. Antiikin Kreikan vapaiden miesten väliset seksuaaliset oppilas-opettaja -suhteet ovat hyvin tunnettuja ja niistä puhutaan nimenomaan homoseksuaalisina suhteina, vaikka tosiasiassa ainakin opettaja-osapuolella oli yleensä vaimo ja perhe oppilas-rakastajansa ohella. Onko siis kyse biseksuaalisista suhteista? Vai voidaanko näissä yhteyksissä edes käyttää noita käsitteitä, jotka ovat syntyneet 1800-luvun lopulla? Lisäksi käsitteet homoseksuaalisuus ja biseksuaalisuus, homoseksuaalinen ja biseksuaalinen viittaavat nykyään ensisijaisesti ihmiseen, ihmisen identiteettiin, eivät esimerkiksi tekoon tai suhteeseen. Keskiajalla kuka tahansa saattoi syyllistyä Sodoman syntiin siinä missä valehteluunkin: ajatus homoseksuaalisuudesta tai biseksuaalisuudesta ihmisen ominaisuutena on hyvin uusi ajatus. Homoseksuaalinen identiteetti sellaisena kuin se nykyään ymmärretään on lähes yksinomaan länsimainen ilmiö: eri kulttuureissa ja eri historian kausina ilmenevät homoseksuaaliset suhteet ovat pikemminkin heteroseksuaalisille suhteille rinnakkaisia kuin vaihtoehtoisia ilmiöitä, kuten edellämainitsemassani esimerkissä Kreikan vapaiden miesten suhteista.
Käsitteet ovat hankalia, mutta niitä ei kuitenkaan tarvitse kokonaan hylätä puhuttaessa muista kulttuureista kuin länsimaisesta nykykulttuurista. Sanaa 'homoseksuaalinen' voi käyttää adjektiivina kuvaamaan kaikkia samaa sukupuolta olevien suhteita, olivat ne sitten seksuaalisia tai emotionaalisia ja ylipäätään omaa sukupuolta kohtaan tunnettuja tunteita. Täten voidaan esimerkiksi sanoa, että "heteroseksuaalinaisella oli homoseksuaalinen suhde" tai että "antiikin Kreikassa yläluokan poikien kasvatukseen kuului homoseksuaalisia seksiakteja". Sanaa 'homoseksuaali' pitäisi käyttää merkitsemään nimenomaan identiteetiltään homoseksuaalisia ihmisiä. Siten esimerkiksi Leonardo da Vinci ei ollut tämän määrittelyn mukaan homoseksuaali: hänellä ei omana aikanaan voinut olla homoseksuaalista identiteettiä siinä mielessä kuin se nykyään ymmärretään. Selkeä kategoriointi on kuitenkin myös aina yksinkertaistavaa.
Biseksuaalisuus on ilmiönä tullut laajemmin esille vasta varsin vähän aikaa sitten. Tarkasteltaessa biseksuaalisuudesta julkaistuja kirjoja huomataan, että valtaosa on ilmestynyt 1990-luvulla. 1980-luvulla julkaistiin yksittäisiä kirjoja, kuten Christa Wolffin "Bisexuality: a Study" ja Fritz Kleinin "Bisexual Option", joista on sittemmin tullut suorastaan alan klassikoita. Biseksuaalinen identiteetti on tullut mahdolliseksi oikeastaan vasta 1980-luvun lopulla, 1990-luvulla. Onkin jopa väitetty, että biseksuaalisuus on vain muoti-ilmiö, joka on noussut 1990-luvulla, ja joka haipuu unholaan kun biseksuaalisiksi itseään väittävät ihmiset tiedostavat perimmäisen homo- tai heteroseksuaalisuutensa.
Biseksuaalisen identiteetin mahdollistuminen 1980-1990-luvuilla liittyy luultavasti yleisempään seksuaali- ja sukupuolikategorioiden kyseenalaistamiseen, joka näkyy toisaalta yksittäisten ihmisten valinnoissa, toisaalta humanististen ja yhteiskunnallisten tieteiden sisäisessä keskustelussa. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla on noussut esiin sukupuoli- ja seksuaaliteoreetikkojen joukko, joka kyseenalaistaa sukupuoli- ja seksuaalikategoriat: Judith Butlerista, Theresa de Laurentisista, Kate Bornsteinista ja muutamista muista on tullut hyvin nopeasti merkittäviä ja paljon siteerattuja sukupuoli- ja seksuaalijaot kyseenalaistavia teoreetikoita.
Teoreetikoiden tekstien pohjalta on luotu queer-teoriaa eli pervoteoriaa, jonka peruslähtökohtana on ajatus seksuaali- ja sukupuolijakojen historiallisuudesta ja kulttuurisidonnaisuudesta ja siitä, että ihmisen täytyy käytännössä omien tekojensa kautta tuottaa oma sukupuolisuutensa ja seksuaalisuutensa. Queer -nimikkeen alle on syntynyt myös queer-yhteisöjä, jotka muodostuvat sukupuoli- ja seksuaalirajoja eri keinoin hämmentävistä ihmisistä. Queer-ihmiset kyseenalaistavat erilaisten sukupuoli- ja seksuaalidikotomioiden ja -kategorioiden pysyvyyden ja luonnollisuuden myöntäen kuitenkin, että myös queer on kategoria. Queer on enemmänkin kokonaisvaltaista tietoisuutta kategorioista ja dikotomioista kuin varsinainen identiteetti: queer on yleistermi hyvin erilaisille dikotomioiden ja kategorioiden vastustamisen keinoille.
Biseksuaalisuuden määritteleminen ja biseksuaalisen identiteetin muodostuminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvän helppoa, vaikka biseksuaalisuus onkin 1990-luvulla näkyvämpää kuin vaikkapa 1970-luvulla. Biseksuaalisuuteen liitetään usein erilaisia kansanomaisia käsityksiä. Näitä ihmisten mielissä olevia käsityksiä ovat mm. "biseksuaalisuutta ei ole olemassa, on vain homoja tai heteroita", "biseksuaali ei itsekään tiedä mitä hän on", "biseksuaalit ovat oikeasti heteroita, mutta yrittävät olla erikoisia", "biseksuaalit ovat oikeasti homoja, mutta eivät uskalla sanoa olevansa homoja, koska pelkäävät enemmistön hyljeksintää", "biseksuaaleilla on pakko olla sekä mies- että naisystävä yhtä aikaa", "biseksuaali ei osaa olla uskollinen", "biseksuaali on yliseksuaalinen", "biseksuaalit ovat petollisia HIV:n levittäjiä", "biseksuaalit haluavat sekä homouden ja heterouden parhaat puolet, mutta eivät 'haittoja', kuten sitoutumista ja ulostuloa", "biseksuaalisuus on pelkkä muotinimike", "biseksuaalit haluavat vain kokeilla kaikkea, mutta eivät ole valmiita sitoutumaan mihinkään", "biseksuaalisuus on vain kehitysvaihe".
Monille näille käsityksille on yhteistä se, että niissä kyseenalaistetaan biseksuaalisuuden olemassaolo. Biseksuaalisesti käyttäytyvän ihmisen voidaan olettaa esimerkiksi olevan 'oikeasti' hetero, joka vain leikittelee ja yrittää olla muodikas tai erikoinen, mutta joka tarpeeksi kypsyttyään kuitenkin valitsee heteroseksuaalisuuden ja vakiintuu. Jotkut homoseksuaalisen identiteettin kehitysmallit, kuten Richard Troidenin malli, jopa esittävät biseksuaalisuuden vain yhtenä homoseksuaalisen identiteetin kehitysvaiheena ja pakokeinona oman homoseksuaalisuuden tunnustamisesta.
Jotkut biseksuaalisuuteen liitetyt käsitykset puolestaan kiinnittävät huomion nimenomaan seksiin: biseksuaalien oletetaan olevan kertakaikkiaan niin seksuaalisia, että he eivät voi hallita seksuaalista haluaan, vaan ulottavat sen kaikkiin ihmisiin. Tästä syystä ajatellaan, että biseksuaalit eivät kykene olemaan uskollisia parisuhteessa. Biseksuaalisuutta ei tässä käsityksessä nähdä kykynä tuntea erilaisia tunteita - myös seksuaalisia - erilaisia ihmisiä kohtaan, vaan nimenomaan seksuaalisena kyltymättömyytenä.
Toisaalta on olemassa myös ajatus siitä, että ihminen on pohjimmiltaan biseksuaalinen olento ja että kaikki ihmiset ovat itseasiassa biseksuaaleja. Tässä käsityksessä biseksuaalisuutta ei nähdä niinkään yksilöllisenä identiteettinä, vaan ihmislajille ominaisena piirteenä, jonka pohjalta erilaiset seksuaalisuuden muodot kehittyvät. Ajatuksessa ei pohdita yksittäisen ihmisen biseksuaalisuutta, vaan nimenomaan ihmislajin biseksuaalisuutta. Ajatuksen isänä voidaan pitää Sigmund Freudia, joskin myös Havelock Ellis on esittänyt saman käsityksen samoihin aikoihin Freudin kanssa.
Ongelmana biseksuaalisen identiteetin muodostamisessa on myös se, että biseksuaalisuus on ollut länsimaisessa kulttuurissa pitkään näkymätön. Homoseksuaaliset tunteet ovat määrittäneet ihmisen homoseksuaaliksi, täysin riippumatta siitä, mikä on ollut ihmisen seksuaalihistoria. Biseksuaalisuutta ei olla nähty mahdollisena identiteettinä, vaan biseksuaalista ihmistä on vaadittu valitsemaan joko homo- tai heteroseksuaalisuuden välillä.
Homoseksuaalisuus on ollut näkyvä ilmiö länsimaisessa kulttuurissa viimeistään 60-luvun lopulta lähtien homo- ja lesboliikkeiden kansalaisoikeustaistelujen takia. Homoseksuaalisella identiteetillä on ollut ja yhä on myös poliittinen ulottuvuutensa yksilöllisen ulottuvuuden lisäksi. Länsimaisissa homo- ja lesboliikkeissä on ollut vallalla ns. identiteettipolitiikka, jonka mukaan liikkeet järjestäytyivät nimenomaan homoseksuaalisen identiteetin ympärille. Yhtenä perusajatuksena on ollut käsitys, että homoseksuaalisuus on ihmisen olennainen, synnynnäinen ominaisuus, jonka pohjalta identiteetti rakennetaan. Vuosisadan alkupuolen homo- ja lesboliikkeille ajatus oli strategisesti tärkeä: jos homoseksuaalisuus on synnynnäinen ja olennainen piirre ihmisessä, ihmistä ei voida pitää moraalisesti vastuussa homoseksuaalisuudestaan. Ajatus antoi perustan homoseksuaalisuuden dekriminalisointivaatimuksille. Ajatus homoseksuaalisuuden essentiaalisuudesta on ollut poliittisesti tärkeä myös myöhemmille homo- ja lesboliikkeille. Essentiaalisuuskäsityksen myötä on syntynyt myös ajatus homoista ja lesboista sosiaalisesti ja kulttuurisesti omanlaisenaan kiinteänä ryhmänä, vähemmistönä. Ajatus homoista ja lesboista kulttuurisesti yhteinäisenä vähemmistöryhmänä on ollut poliittisesti tarkoituksenmukaista - homoille ja lesboille on voitu vaatia oikeuksia samoin perustein kuin vaaditaan oikeuksia etnisille vähemmistöille.
Tarve esittää homot ja lesbot suhteellisen yhtenäisenä vähemmistökulttuurina on kuitenkin sulkenut biseksuaalit ulkopuolelle. Joissakin yhdysvaltalaisissa lesbofeministisissä ryhmissä on suhtauduttu biseksuaalisiin naisiin suorastaan feminismin pettureina ja HIV-epidemian levitessä 1980-luvun alussa biseksuaalisia miehiä puolestaan pidettiin vaarallisina, koska heidän ajateltiin levittävän HIV:iä sekä homojen että heteroiden keskuuteen. Usein kumppanin sukupuoli on suorastaan stereotyyppisesti määrittänyt biseksuaalin aseman: jos hänellä on ollut samaa sukupuolta oleva kumppani, hän on ollut osa homo- ja lesboalakulttuureita - jos taas hänellä on ollut eri sukupuolta oleva kumppani, hän on sulautunut heteroseksuaaliseen valtakulttuuriin.
Vasta 1990-luvulla on alkanut syntyä biseksuaalien yhteisöjä, ryhmiä ja liikkeitä. Ryhmät eivät kuitenkaan yleensä perustu samalla tavalla seksuaaliselle identiteetille ja sisäiselle yhtenäisyydelle kuin esimerkiksi 1970-luvun homo- ja lesboliikkeet - paljolti siksi, että nimenomaan homo- ja lesboliikkeet ovat tehneet monimuotoisuuden mahdolliseksi vastustamalla yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja vaatimalla tasa-arvoisuutta seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Bi-yhteisöt ja -ryhmät ovatkin ehkä lähempänä Queer Nation -liikettä kuin homo- ja lesboliikkeitä, sillä biseksuaalisuus sinällään hajottaa sukupuolisia ja seksuaalisia kategorioita. Tästä huolimatta biseksuaalisuus itsekin on myös kategoria.
Suomessa biseksuaalit toimivat yleensä SETA ry:n piirissä - SETA järjestää mm. bi-iltoja, ylläpitää biseksuaalien postituslistaa ja muutenkin huomioi toiminnassaan biseksuaalitkin. Tiedossani ei olekaan yhtään yhdistystä tai ryhmää, joka olisi pelkästään biseksuaaleille tarkoitettu, ja joka toimisi täysin irrallaan SETAsta tai sen paikallisyhdistyksistä.
Butler, Judith, 1990: Gender Trouble. Feminism and the Subversion of Indentity. Routledge, New York, London.
Butler, Judith, 1993: Bodies That Matter. On the Discoursive Limits of "Sex". Routledge, New York, London.
Firestein, Beth A. 1996: Bisexuality. The Psychology and Politics of an Invisible Minority. Sage Publications, Thousand Oaks.
Hovatta, Outi - Ojanlatva, Ansa - Pelkonen, Risto - Salmimies, Pekka (toim.) 1995: Seksuaalisuus. Duodecim, Pieksämäki, Helsinki.
Ilen, Paula 1992: Sukupuoli - biologiaa vai kulttuuria, vai onko sillä merkitystä? Suomen antropologi, 3/1992. Suomen antropologinen seura, Vammala, Helsinki.
Juvonen, Tuula 1993: Kurittomat kokemukset. Queer Studies lesbotutkimuksen haasteena. Tiede & edistys 4/1993. Suomen tutkijaliitto ja Gaudeamus kirja, Forssa, Helsinki.
Klein, Friz MD 1993: The Bisexual Option. Haworth Press, Binghamton, USA.
Latokangas, Pirjo 1995: Tie hämmennyksestä sitoutumiseen. Homomiehen identiteettikehitys. Seksuaalinen tasavertaisuus SETA ry, Helsinki, Helsinki.
Lehtonen, Jukka - Nissinen, Jussi - Socada, Maria (Toim.) 1997: Hetero-olettamuksesta moninaisuuteen. Edita, Helsinki, Helsinki.
Luopa, Pauliina 1994: Lesboidentiteetin kehitys näkyväksi ja avoimeksi elämäntavaksi. Seksuaalinen tasavertaisuus SETA ry, Helsinki, Helsinki.
Löfström, Jan 1993: Identiteettipolitiikan loppu. Homo- ja lesbopolitiikka vuoden 2000 kynnyksellä. Tiede & edistys 4/1993. Suomen tutkijaliitto ja Gaudeamus kirja, Forssa, Helsinki.
Nieminen, Armas 1951: Taistelu sukupuolimoraalista. Avioliitto- ja seksuaalikysymyksiä suomalaisen hengenelämän ja yhteiskunnan murroksessa sääty-yhteiskunnan ajoilta 1910-luvulle. Väestöpoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja, sarja A:6. WSOY, Turku, Porvoo - Helsinki.
Sievers, Kai - Stålström, Olli 1984: Rakkauden monet kasvot. Homoseksuaalisesta rakkaudesta, ihmisoikeuksista ja vapautumisesta. Weilin+Göös, Espoo, Helsinki.
Sorainen, Antu 1996: Kyseenalaistettuja sukupuolia ja seksuaalisuuksia. Queer- ja lesbotutkimuksen suhteita antropologiaan. Suomen antropologi 4/1996. Suomen antropologinen seura, Saarijärvi, Helsinki.
Stållström, Olli 1997: Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu. Gaudeamus, Tampere.
Jenny Kangasvuo
Tekstit ~ Blogit ~ Kuvat
Sisällys ~ Päivitykset