Seksuaalisuus on länsimaisessa kulttuurissa voimakkaasti dikotomisoitunut, ja seksuaaliset identiteetit määritellään useimmiten joko homo- tai heteroseksuaalisiksi. Tästä huolimatta suomalaisten biseksuaalisten nuorten biseksuaalinen identiteetti vaikuttaa vahvalta. He hyödyntävät ennakkoluuloja käyttämällä niitä biseksuaalisuuden määrittelyssä ja oman identiteettinsä rakentamisessa. He tietävät, mitä biseksuaalisuus heille merkitsee, mutta he eivät yritä yleistää omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan muihin biseksuaaleihin.
Haastattelin 30:tä nuorta biseksuaalia, jotka olivat syntyneet vuosina 1970-1981. Tarkoitukseni on pohtia, millaisia kokemuksia suomalaisilla biseksuaaleilla on koulussa ja kuinka koulu vahvistaa seksuaalisia dikotomioita.
Biseksuaaliset nuoret kohtaavat ennakkoluuloja ja vähättelyä seksuaalisesti dikotomisoituneessa länsimaisessa kulttuurissa. Ennakkoluulot biseksuaalisuutta kohtaan ovat yhteydessä dikotomiseen seksuaalijärjestelmään, joka jakaa ihmiset miehiin ja naisiin, homoihin ja heteroihin. Dikotominen seksuaalijärjestelmä voidaan määritellä rakenteelliseksi väkivallaksi, joka vaikuttaa nuoriin biseksuaaleihin sekä koulussa että koko yhteiskunnassa. Binuoret sanovat, että he eivät ole saaneet koulussa juurikaan tietoa biseksuaalisuudesta vaan he ovat joutuneet hankkimaan tiedon itse. Heidän mielestään koulun seksuaalikasvatus vahvistaa perinteistä jakoa homo- ja heteroseksuaalisuuteen sekä maskuliinisuuteen ja feminiinisyyteen.
Suomalaiset biseksuaaliset nuoret elävät kulttuurissa, jolle seksuaaliset dikotomiat, heteroseksismi ja heteronormatiivisuus ovat luonteenomaisia. Nämä ovat yleisiä piirteitä länsimaisessa seksuaalikulttuurissa. Kuitenkin Suomi on yksi maailman edistyneimmistä maista, kun tarkastellaan homo- ja biseksuaalien ja transsukupuolisten henkilöiden oikeuksia.
Vaikka lainsäädäntö, normit ja säännöt ovat nopeasti muuttumassa ei-heteroseksistisiksi ja suvaitseviksi, kulttuuri yleensä on edelleen heteroseksistinen ja seksuaalisesti dikotomisoitunut. Koulussa heteroseksistinen ja dikotomisoitunut kulttuuri on edelleen vallitseva. Nuoret rakentavat seksuaalisuuttaan aikana, jolloin he viettävät suurimman osan ajastaan koulussa. Siksi koulun rooli on ratkaisevan tärkeä pohdittaessa heteroseksistisen ja dikotomisen kulttuurin ylläpitämistä ja uudelleentuottamista.
Pyrin artikkelissani kuvaamaan, millaisia kokemuksia suomalaisilla biseksuaalisilla nuorilla on koulussa, ja pohtimaan, kuinka koulu vahvistaa seksuaalisia dikotomioita. Artikkelini pohjautuu osittain pro gradu -tutkielmaani, joka käsitteli biseksuaalisuuden kulttuurisia malleja Suomessa. Tutkielmassani kuvasin, kuinka suomalaiset biseksuaalit määrittelevät biseksuaalisuuden käsitteen. Haastateltavat puhuivat muistoistaan ja kokemuksistaan biseksuaalina elämisestä Suomessa. En kuitenkaan tutkielmassani pohtinut heidän koulukokemuksiaan juuri ollenkaan. Artikkelissani keskitynkin koulukokemuksiin laajemmin.
Aluksi määrittelen seksuaalisen dikotomian, joka on artikkelini keskeinen teoreettinen käsite. Sitten kuvaan, miten seksuaalinen dikotomisuus näkyy suomalaisessa seksuaalikulttuurissa. Lopuksi keskityn haastatteluihin ja haastateltavieni kokemuksiin koulusta.
Seksuaalinen dikotomia - tai dikotominen seksuaalijärjestelmä - tarkoittaa sitä, että seksuaalisuutta pidetään kaksijakoisena ja se jaetaan vastakkaisiin puoliskoihin: miehen seksuaalisuuteen ja naisen seksuaalisuuteen, homo- ja heteroseksuaalisuuteen, oikeaan ja väärään seksuaalisuuteen. Seksuaaliset dikotomiat rajaavat seksuaalisuudet tiukkoihin kategorioihin, jotka ovat olemassa vain toistensa vastinpareina. Miehen seksuaalisuutta ei ole olemassa ilman naisen seksuaalisuutta eikä homoseksuaalisuutta ilman heteroseksuaalisuutta - ja oikean ja väärän normit määrittelevät niiden väliset rajat. Dikotominen seksuaalijärjestelmä on kompleksinen, ja erilaiset dikotomiat ovat kietoutuneet yhteen. Seksuaaliset dikotomiat kieltävät ja marginalisoivat transsukupuoliset identiteetit ja biseksuaalisuuden mutta rajoittavat myös dikotomisiin kategorioihin mahtuvien ihmisten elämää ja kokemuksia.
Jeffrey Weeksin (1995) mukaan länsimainen käsitys seksuaalisuudesta on sidoksissa Mies-Nainen-dikotomiaan. Länsimaisessa ajattelussa seksuaalisuus ja sukupuoli ovat yhteenkietoutuneita. Seksuaalisuutta määritellään sukupuolten vastakkaisuudella: Mies ja Nainen ovat vastakohtia, ja seksuaalisuus on jotakin, joka tapahtuu näiden kahden sukupuolen välillä.
Mies-Nainen-dikotomia selittyy lisääntymisellä, jota pidetään seksuaalisuuden olemassaolon syynä (Weeks 1995, 19-41). Lisääntyminen ei kuitenkaan selitä seksuaalisuutta tyhjentävästi: suurin osa seksuaalisiksi mielletyistä asioista ei ole sidoksissa lisääntymiseen, esimerkiksi suuteleminen, hyväily, flirttailu, itsetyydytys jne. Seksuaalisuuden selittäminen lisääntymisellä on osa dikotomista seksuaalijärjestelmää.
Länsimaisessa ajattelussa on tavallista korostaa miesten ja naisten erilaisuuksia - ei samanlaisuuksia. Myös miesten ja naisten seksuaalisuudet on jaettu kahdeksi erilliseksi ja erilaiseksi ilmiöksi. Anatomiset erilaisuudet luovat olettamuksen seksuaalisuuden erilaisuudesta, ja biologisia erilaisuuksia pidetään olennaisina ja riittävinä seksuaalisuuden selityksinä. (Weeks 1995, 45-66.)
Judith Butler (1990, 1993) kehitti heteroseksuaalisen hegemonian käsitteen. Hänen mukaansa heteroseksuaalisuuden olettaminen luonnolliseksi ja normaaliksi pitää Mies-Nainen-dikotomian vakaana. Kulttuurisen Miehen ja kulttuurisen Naisen kategorioiden sisäinen yhdenmukaisuus vaatii heteroseksuaalisuutta. Institutionalisoitunut heteroseksuaalisuus, tai Butlerin termein heteroseksuaalinen hegemonia, sekä tuottaa sukupuolikategoriat että vaatii niiden olemassaoloa. Sukupuolikategoriat sisältävät syy-seuraussuhteen anatomisesta ruumiista sukupuoleen ja seksuaaliseen haluun ja väittävät, että sukupuoli kuvaa halua ja halu sukupuolta.
Siten vauva, jolla on syntyessään emätin ja munasarjat, määritellään tytöksi, naiseksi, ja naisten oletetaan tuntevan halua miehiä kohtaan. Halu mieheen nähdään naiseutta ja feminiinisyyttä kuvaavana; naisen halu naiseen tarkoittaa naiseuden ja feminiinisyyden kyseenalaistamista. Naiset, jotka haluavat naisia, on erotettu Naisen kulttuurisesta kategoriasta, joka vakiintuu tällä tavoin. Kuitenkin ihmiset, jotka haluavat sekä miehiä että naisia - tai kyseenalaistavat kategoriat sinänsä - näyttävät uhkaavan dikotomista järjestelmää.
Kahtia jakautunut, heteroseksistinen ajattelu on vallitsevaa myös suomalaisessa seksuaalikulttuurissa. Sari Charpentier kehitti sukupuoliuskon käsitteen kuvaamaan yleistä suomalaista asennetta sukupuolta kohtaan. Se tarkoittaa uskoa, jonka mukaan sukupuoliero on yhteiskunnan perusta. Sukupuoliero manifestoituu heteroseksuaalisessa avioliitossa. Charpentier tutki keskustelua, jota käytiin 1990-luvun viimeisinä vuosina homo- ja lesboavioliitoista suomalaisissa sanomalehdissä. (Charpentier 2001.)
Keskustelussa oli selkeitä heteroseksistisiä ja väkivaltaisia sävyjä. Vaikka keskustelussa oli homo- ja lesboavioliitoista sekä myönteisiä että kielteisiä mielipiteitä, kielteiset mielipiteet olivat näkyvämpiä. Sanomalehtikirjoittelun lisäksi keskustelua käytiin myös julkisissa mielenosoituksissa samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteiden rekisteröimistä koskevan lain puolesta ja sitä vastaan. Lain tultua hyväksytyksi fundamentalistiset kristityt ryhmät osoittivat mieltään jopa sen maistraatin edessä, jossa ensimmäiset samaa sukupuolta olevat pariskunnat rekisteröitiin.
Sukupuoliuskossa heteroseksuaalista avioliittoa pidetään pyhänä ja homo- ja lesboavioliittojen - ja homoseksuaalisuuden ylipäänsä - katsotaan uhkaavan tuota pyhyyttä. Heteroseksuaalista avioliittoa pidetään yhteiskunnan perustana, ja jokainen yritys sen aseman muuttamiseksi koetaan uhkaavana. Heteroseksuaalinen avioliitto perustuu sukupuolieroon. Uhka ei siis ole homo- ja lesboavioliitoissa sinänsä, vaan siinä, miten ne hämärtävät sukupuolieroa. Charpentier nimittää heteroseksuaalista sukupuolijärjestystä Pyhäksi Järjestykseksi. Järjestyksen ylläpitämistä pidetään välttämättömänä suomalaiselle yhteiskunnalle - ja jopa kansalliselle itsenäisyydelle. (Charpentier 2001, 81-92.)
Sukupuoliuskon pyhä järjestys ei pohjaudu kristinuskoon vaan uskoon essentialistisesta sukupuolierosta, joka on sekoitus kristillisiä, teleologisia ja pseudopsykologisia uskomuksia. Charpentier erotti homo- ja lesboliittoja koskevassa väittelyssä erilaisia diskursseja, jotka tuovat esiin sukupuoliuskon. Diskurssit ovat kristillinen, psykologinen ja luontodiskurssi. Nämä diskurssit oikeuttavat sukupuoliuskon kuvaamalla homoseksuaalisuuden syntisenä, sairaana ja/tai luonnottomana ja pyhittävät heteroseksuaalisuuden ja sukupuolieron. (Charpentier 2001, 46-67.)
Charpentier tutki pääasiassa sanomalehtien mielipidekirjoituksia, mutta kiinnostavaa kyllä, samat heteroseksistiset sävyt ja diskurssit voidaan löytää myös Suomen eduskunnassa käydystä lakia koskevasta keskustelusta (Charpentier 2001, 107; Suomen Eduskunta 2001). Maaliskuusta 2002 lähtien samaa sukupuolta olevien parien on ollut mahdollista rekisteröidä parisuhteensa Suomessa. Tämä on tärkeä askel kohti tasa-arvoisempaa ja suvaitsevampaa yhteiskuntaa, mutta silti monet rekisteröintiä koskevan lain piirteet ovat luonteeltaan heteroseksistisiä. Samaa sukupuolta olevat pariskunnat eivät esimerkiksi saa ottaa samaa sukunimeä rekisteröinnin kautta, mikä on mahdollista eri sukupuolta oleville pariskunnille. Jos samaa sukupuolta olevat pariskunnat haluavat saman nimen, heidän täytyy anoa sitä maistraatissa ja maksaa siitä. Adoptiokaan ei ole mahdollista rekisteröidyssä parisuhteessa eläville ihmisille edes perheen sisällä; adoptio on kuitenkin mahdollista yksin eläville.
Mutta miten tilanne on kehittynyt? Suomalainen seksuaalikulttuuri on muuttunut merkittävästi viimeisten sadan vuoden aikana - kuten seksuaalinen kulttuuri ylipäänsä kaikissa länsimaissa.
Suomi on muuttunut agraarisesta yhteiskunnasta teollistuneeksi urbaaniksi yhteiskunnaksi hyvin lyhyessä ajassa, noin kolmessakymmenessä vuodessa. Agraarisessa kulttuurissa homoseksuaalisuutta ei pidetty kiinnostavana tai tärkeänä. Homoseksuaalisuudesta tuli Suomessa puheenaihe vasta toisen maailmansodan jälkeen, eikä käsite "homoseksuaalisuus" ollut suurimmalle osalle ihmisistä tuttu ennen kuin 1960-luvulla. Nykyään tavallinen homottelu - nimittely "homo"-sanalla - yleistyi vasta 80- ja 90-luvuilla. "Homo"-sanan käyttäminen haukkumasanana kuvaa homoseksuaalisuuden asemaa suomalaisessa seksuaalikulttuurissa. (Löfström 1999a, 218-221; 1999b, 9-24; ks. myös Jukka Lehtosen artikkeli tässä kirjassa.)
Jan Löfströmin (1999a, 196-199; 1999b, 9-24) mukaan sukupuoliero ei ollut yhtä tarkkarajainen suomalaisessa agraarikulttuurissa 1800-luvulla kuin porvariston parissa ja teollistuneessa Keski-Euroopassa 1800-luvulla - tai suomalaisessa kulttuurissa nykyään. Talonpoikaiskulttuurissa sukupuolten roolit ja tilat olivat osittain päällekkäisiä, ja vaikka sukupuoleen perustuva työnjako oli olemassa, sukupuoli ei ollut essentialisoitunut. Sukupuoliero perustui enemmän perinteeseen ja työnjakoon kuin seksuaalisuuteen ja ruumiiseen. Sukupuolijärjestelmä jakoi ihmiset miehiin ja naisiin, mutta se myös salli feminiinisten miesten ja maskuliinisten naisten olemassaolon - jälkimmäiset saattoivat olla myös ihailun kohteina. Miehet olivat arvostetumpia, ja heillä oli naisia enemmän valtaa, mutta miehuus oli enemmän sidoksissa kykyyn tehdä kovaa työtä ja ottaa vastuuta teoistaan kuin seksuaalisuuteen. Miehen ja pojan välinen symbolinen ero oli tärkeämpi kuin miehen ja naisen välinen symbolinen ero. Siten kaksi kovaa työtä tekevää miestä, jotka asuivat yhdessä, saattoivat olla hyvinkin arvostettuja, eikä heidän seksuaalisuuttaan pidetty tärkeänä.
Vaikka talonpoikien keskuudessa sukupuolirajat olivat joustavia 1800-luvulla, porvariston parissa sukupuolijärjestelmä oli varsin samanlainen kuin keskieurooppalainen sukupuolijärjestelmä. Sukupuolijako oli jäykkä, ja sukupuolten polarisaatio alkoi levitä koko yhteiskunnan sukupuolijärjestelmään 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Sukupuolijaon arvoja välittivät media (aluksi kirjallisuus ja sanomalehdet, mutta myöhemmin myös elokuva), lääketiede, lainsäädäntö ja koulu. Keskiluokan arvot ja diskurssit tulivat vallitseviksi suomalaisessa kulttuurissa. 1960-luvun kuluessa sukupuolijärjestelmä oli jo hyvin polarisoitunut verrattuna perinteiseen agraariseen sukupuolijärjestelmään. (Löfström 1999a, 196-199, 234-246.)
Löfströmin mukaan polarisoituneisiin sukupuolieroihin perustuva sukupuolijärjestelmä on yhteydessä homoseksuaalisuuden määrittelyyn normatiiviselle heteroseksuaalisuudelle vastakkaiseksi kategoriaksi. Heteroseksistinen kulttuuri tarvitsee sekä sukupuolieroa että homoseksuaalisuutta, joka määrittää sukupuolirajan. (Löfström 1999a, 196-199, 234-246.) Homoseksuaalisuutta ei koettu tärkeänä tai mielenkiintoisena, ennen kuin sitä voitiin käyttää hyväksyttävän Miehen ja Naisen rajojen määrittelyssä. Homoseksuaalisuus ei ole kulttuurisesti tärkeää ilmiönä sinänsä vaan maskuliinisuuden ja feminiinisyyden rajojen vartijana. Ei-hyväksyttävästi käyttäytyvät miehet ja naiset voidaan määritellä homoseksuaaleiksi, mikä pitää normatiivisten ja hyväksyttävien, Todellisen Miehen ja Naisen kategoriat puhtaina. Miehen ja Naisen väliset tiukat sukupuolirajat ovat kehittyneet sitä mukaa kuin kulttuuri on urbanisoitunut ja miesten ja naisten roolit ja positiot lähentyneet. (Löfström 1999a, 196-199, 234-246.)
Elina Haavio-Mannila ja Osmo Kontula (1993, 1997, 2001) ovat tehneet kaksi laajaa tilastollista tutkimusta ja yhden seksuaalisiin omaelämäkertoihin perustuvan tutkimuksen. He keräsivät tutkimusmateriaalinsa 1990-luvulla ja vertasivat sitä myös vuonna 1971 kerättyyn dataan. Vaikka heidän tutkimuksiaan on kritisoitu sekä heidän tutkimusmetodiensa että tutkimusten heteronormatiivisuuden vuoksi, he ovat kuitenkin saaneet kiinnostavia tutkimustuloksia suomalaisen seksuaalikulttuurin muutoksesta 1900-luvun loppupuoliskolla.
Haavio-Mannila ja Kontula jakavat aineistonsa kolmeen seksuaalisukupolveen. Ensimmäinen sukupolvi syntyi vuosien 1917 ja 1936 välillä, ja se on nimetty "pidättyvyyden sukupolveksi". Toinen, 1937-1956 syntynyt sukupolvi on "seksuaalivallankumouksen sukupolvi" ja kolmas, 1957-1980 syntynyt on "tasa-arvoistumisen sukupolvi". Sukupolvien välisistä vuosirajoista voidaan kiistellä, mutta keskeinen väite on se, että suomalainen yhteiskunta on kehittynyt 1920-luvun seksuaalisuuden osalta pidättyvästä yhteiskunnasta 2000-luvun yhteiskunnaksi, jossa seksuaalisuutta pidetään normaalina, positiivisena osana elämää. Kehitys on tapahtunut ns. vallankumouksen kautta. Vallankumous sisältää esi- ja ulkoaviollisen seksin ja samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisten seksuaalisuhteiden dekriminalisoinnin, nais- ja homoliikkeen nousun, syntyvyyden säännöstelyn kehityksen ja seksuaalisuuden nousemisen esiin medioissa. Löfströmin tutkimukseen verrattaessa havaitaan, että kehitys tarkoitti myös sukupuolten polarisaatiota ja homoseksuaalisuuden kategorisointia.
Heteroseksuaalisesta (ja heteroseksistisestä) näkökulmasta katsottuna seksuaalisuus 2000-luvun alussa on Suomessa tyydyttävämpää, näkyvämpää ja myönteisempää kuin koskaan aiemmin. Suomalainen yhteiskunta näyttää nykyään suhtautuvan seksuaalisuuteen avoimesti ja positiivisesti. Seksuaalisuutta pidetään terveellisenä, nautittavana, normaalina ja onnellisena osana ihmiselämää, eikä seksuaalisuuden katsota olevan niinkään sidoksissa yhteiskunnan normeihin vaan yksilöllisiin makumieltymyksiin. Nuoret alkavat harrastaa seksiä nuorempina kuin heitä edeltävät sukupolvet, ja he ovat yleensä vanhempiaan tyytyväisempiä seksuaalielämäänsä. Avoliitot ovat yleisiä ja hyväksyttyjä. Sekä miehet että naiset pitävät seksuaalisuutta olennaisena parisuhteessa. Ihmiset luottavat enemmän seksuaalisiin taitoihinsa ja omaan seksuaaliseen viehättävyyteensä kuin ennen. He ovat valmiita etsimään uusia seksuaalisia kokemuksia eivätkä tuomitse mitään seksuaalisuuden muotoja, joihin osapuolet osallistuvat vapaaehtoisesti. Naisilla on paremmat mahdollisuudet olla aktiivisia seksuaalisissa suhteissa ja pitää useampia seksuaalikumppaneita ilman sosiaalisten sanktioiden pelkoa kuin aiempina vuosikymmeninä. (Haavio-Mannila - Kontula 2001.)
Kaikesta huolimatta sopii kysyä, mitä yllä esitetty seksuaalinen vapautuminen tarkoittaa. Tarkoittaako se todellakin onnellisempaa ja terveempää seksuaalielämää kaikille - kuten yleinen puhetapa seksuaalisesta vapautumisesta näyttäisi väittävän? Vai heijastaako niin sanottu seksuaalinen vapautuminen vain individualistista kulutuskulttuuria, jossa seksuaalisuudet ovat tuotteita, joita voidaan myydä, ostaa ja markkinoida? Seksuaalisuus on kaupallistunut kaupallistumistaan, ja kaupallistuminen luo uusia sorrettuja ryhmiä. Ei-heteroseksuaalisuudet hyväksytään niin kauan kuin ne ovat muodikkaita ja viihdyttäviä ja antavat pikantin lisän heteroseksistiselle kulttuurille, mutta heteroseksistinen järjestelmä itsessään muuttuu hitaasti.
Tästä huolimatta yleinen mielipide ei-heteroseksuaalisuutta kohtaan on varsin myönteinen. Vaikka Suomessa on joitakin pieniä, yleensä fundamentalistiseen Raamatun tulkintaan nojaavia kristittyjä ryhmiä, jotka ovat sillä kannalla, että ei-heteroseksuaalisuus on luonnotonta ja synnillistä, suurin osa suomalaisista suhtautuu ei-heteroseksuaalisuuteen neutraalisti - tai ei ainakaan esitä avoimesti heteroseksistisiä mielipiteitä. Verrattuna Venäjän tai Yhdysvaltojen tilanteeseen Suomi saattaa vaikuttaa suorastaan ihanteelliselta paikalta elää ei-heteroseksuaalisena. Suomalaisten asenteet ei-heteroseksuaalisuutta kohtaan ovat tulleet hyväksyvämmiksi viimeisten parin vuosikymmenen aikana. Uusi parilaki todistaa, että myös valtiovalta on valmis tunnustamaan ei-heteroseksuaaliset kansalaiset. 'Seksuaalisuus' on kuitenkin Suomessa yleensä heteroseksuaalisuutta, ja ei-heteroseksuaaliset seksuaalisuudet määritellään poikkeaviksi - vaikkei enää luonnottomiksi.
Koulu on yksi erityisalueista, joissa heteroseksististä kulttuuria vahvistetaan. Muita alueita ovat esimerkiksi media, yliopisto, valtionhallinto ja uskonto. Koulu ei ole eristyksissä muusta yhteiskunnasta, mutta se heijastaa yhteiskunnan yleisiä arvoja ja uskomuksia - ja myös ylläpitää ja tuottaa niitä.
Koulun tehtävistä kulttuurin arvojärjestelmän siirtäminen on ainakin yhtä tärkeä kuin peruskoulutuksen antaminen. Yleensä tämä on hyvä asia: koulu antaa oppilaille tietyt, hyväksytyt käytösnormit ja opettaa heidät sopeutumaan kulttuuriin, jossa he elävät. Kuitenkin silloin, kun kulttuurissa on kielteisiä ja sortavia piirteitä, kuten heteroseksismi, rasismi ja naisviha, koulun tulisi olla ensimmäinen instituutio, joka pyrkii pääsemään niistä eroon - eikä ensimmäinen, joka vahvistaa niitä. Kieltävät ja sortavat rakenteet voivat pahimmillaan estää oppilaita oppimasta yhtään mitään (esim. Owens 1998).
Suomalaista koululaitosta käsittelevät tutkimukset (esim. Lehtonen 1995) ovat osoittaneet, että heteroseksismi on olennainen osa suomalaista koulukulttuuria ja enemmänkin: kasvatus- ja koulutusorganisaatiot ylläpitävät ja tuottavat heteroseksististä kulttuuria. Opettajat yleensä sallivat ja jopa edistävät heteroseksistisiä puhetapoja ja jopa kiusaamista.
Koulun heteroseksistiset käytännöt käsitetään usein osaksi tavallista, arkipäiväistä rutiinia. Ne ovat niin yleisiä, että opettajat eivät joko ole edes tietoisia niistä ja voivat jatkaa niitä itse tai jättävät ne huomiotta, jos havaitsevat ne. Nämä käytännöt käsittävät heteroseksistisen kiusaamisen, ei-heteroseksuaalisten oppilaiden ja opettajien poissulkemisen ja heteroseksistisen opetuksen. Erityisesti poikien ja nuorten miesten sallitaan tuoda heteroseksistiset asenteensa esiin avoimesti - rasistisista huomautuksista voidaan rangaista, mutta heteroseksistisistä huomautuksista yleensä ei. Voidaan jopa sanoa, että heteroseksismi on normi pojille ja nuorille miehille. Niinpä heteroseksistinen kiusaaminen voidaan jättää huomiotta tai uhreja voidaan jopa syyttää kiusatuksi joutumisesta. (Kehily & Nayak 1996; Owens 1998, 83-99.)
Lukuisien tutkimusten (eg. Kangasvuo 2001; Lehtonen 1995; Owens 1998; Epstein 1997.) mukaan ei-heteroseksuaaliset oppilaat eivät tunne oloaan turvalliseksi vahvasti heteroseksistisessä koulussa. On itsestään selvää, että heteroseksismi koulussa sortaa, vähättelee ja ahdistaa ei-heteroseksuaalisia oppilaita. Heteroseksistisessä ympäristössä ei-heteroseksuaaliset oppilaat eivät saa tarpeeksi tai ollenkaan tietoa ei-heteroseksuaalisuudesta eivätkä itselleen sopivaa seksuaalikasvatusta. He myös joutuvat yleensä useammin kiusatuiksi kuin heteroseksuaaliset nuoret ja myös kohtaavat enemmän ongelmia seksuaalisen identiteettinsä takia.
Heteroseksismi sortaa myös heteroseksuaalisia oppilaita. Heteroseksismi luo miehistä ja naisista stereotyyppisiä kategorioita ja pakottaa tytöt ja pojat näihin kategorioihin, sopivat ne heille tai eivät. Tämä rajoittaa jokaisen oppilaan yksilöllisyyttä ja koulumenestystä - ei-heteroseksuaalisten, heteroseksuaalisten, tyttöjen, poikien, transgender-nuorten. Erityisesti ne pojat ja tytöt, jotka eivät käyttäydy niin kuin kulttuurisesti hyväksyttävältä Mieheltä tai Naiselta odotetaan, voivat joutua vaikeuksiin. Kulttuurisesti ei-hyväksyttävä käyttäytyminen tai oleminen voi tarkoittaa poikien ujoutta, hiljaisuutta, hyviä arvosanoja, pienuutta, väkivallattomuutta ja ei-fyysisiä kiinnostuksen kohteita ja tyttöjen aktiivisuutta, äänekkyyttä, fyysisiä kiinnostuksenkohteita, seksuaalista aktiivisuutta ja kapinaa. Kaikki käyttäytymistavat ja piirteet, jotka eroavat stereotyyppisestä maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä, voivat aiheuttaa heteroseksistisiä huomautuksia muilta oppilailta. (Kehily & Nayak 1996.)
Erityisesti liian hyvät arvosanat kiusaamisen syynä on kiinnostava: silloin heteroseksismi vaikuttaa kiistatta oppilaiden koulumenestykseen. Kun pohditaan oppilaiden heikkoa koulumenestystä, heteroseksimi tulisi aina ottaa huomioon, sillä se vaikuttaa osaltaan selvästi koulumenestykseen (Epstein 1997.).
Mary Jane Kehily ja Anoop Nayak (1996) pitävät heteroseksismiä ja homofobiaa keinona rakentaa heteroseksuaalista miesidentiteettiä. Heteroseksuaalinen maskuliinisuus manifestoidaan heteroseksistisillä toiminnoilla, kuten kiusaamisella, nimittelyllä ja heteroseksistisillä huomautuksilla opetuksen aikana. Pojat erottavat itsensä feminiinisyydestä ja vahvistavat maskuliinisuuttaan - ja pojan feminiinisyys assosioidaan homoseksuaalisuuteen. Siten heteroseksismi kouluympäristössä liittyy enemmän sukupuoleen kuin seksuaalisuuteen. Heteroseksismiä ja homofobiaa voidaan pitää sukupuolen rituaaleina, jotka vetävät maskuliinisuuden ja feminiinisyyden välisiä rajoja. Debbie Epstein (1997) väittää myös, että heteroseksismi ja sukupuolijako ovat tiukasti sidoksissa toisiinsa ja että seksismiä ja naisvihaa ei voida poistaa koulusta, ellei heteroseksismiä pohdita. Selkeä sukupuolijako ja heteroseksismi ovat yhteydessä toisiinsa, kuten edellä on esitetty.
Biseksuaalisuus tarkoittaa kykyä tuntea seksuaalisia, romanttisia ja kiintymyksen tunteita eri sukupuolia kohtaan - tai ihmisiä kohtaan sukupuolesta riippumatta. Pro gradu -tutkielmaani varten haastattelin 40:tä eri-ikäistä itsensä biseksuaaliseksi määrittävää ihmistä. Annoin haastateltavieni määritellä termin "biseksuaalisuus" itse, mutta suurin osa haastateltavistani määritteli biseksuaalisuuden edellä kuvatulla tavalla. Pidin tärkeänä, että haastateltavani määrittivät itsensä biseksuaaleiksi ja identifioivat itsensä biseksuaaleiksi eikä määrittelyä tehnyt kukaan muu kuin he itse. Suurin osa haastateltavista oli nuoria ja naisia. Vain yksi miespuolinen haastateltava oli syntynyt ennen vuotta 1970.
Ilmoitin tutkimuksestani viidessä suomalaisessa sanomalehdessä, Setan1 postituslistoilla ja Setan julkaisemassa Z-lehdessä. Pyysin myös joitakin ystäviäni haastateltavaksi ja käytin ns. lumipallometodia haastateltavien keräämiseen. Noin 50 ihmistä otti minuun yhteyttä ja tarjoutui haastateltavaksi, ja suunnittelin haastattelevani kaikkia. Maantieteellisistä ja aikataulullisista syistä jotkut haastattelut jäivät tekemättä. Aineistonkeruumetodini oli varsin passiivinen: olin valmis haastattelemaan kaikkia, jotka ottivat minuun yhteyttä.
Valitsin tätä artikkelia varten 30 nuoren biseksuaalin haastattelua tarkasteltavaksi erityisesti koulukokemusten kannalta. Haastateltavat ovat syntyneet vuosien 1970 ja 1981 välillä. 26 heistä on syntynyt 1970-luvulla ja neljä 1980-luvulla, ja seitsemän heistä on miespuolisia. Haastateltavien koulukokemukset ajoittuvat 80- ja 90-luvuille.
Huomautan, että haastateltavat kuvasivat koulukokemuksiaan useita vuosia kokemustensa jälkeen, joten heidän kuvauksensa kokemuksistaan ovat uudelleentulkittuja pohdintoja tapahtumista ja kokemuksista. Suurin osa haastateltavistani oli pohtinut nuoruuttaan paljon identiteettiprosessinsa aikana, ja heidän kokemuksensa saavat erilaisen merkityksen osana kerrottua identiteettihistoriaa kuin varsinaisina kokemuksina.
Haastateltavieni kertomukset koulukokemuksistaan voidaan jakaa kahteen ryhmään. Ensimmäisenä ryhmänä olivat heidän kokemuksensa ja ajatuksensa opetuksesta, ja toisena ryhmänä olivat heidän kokemuksensa ja ajatuksensa koulusta sosiaalisena ympäristönä. Haastateltavat puhuivat enemmän kokemuksistaan koulusta sosiaalisena ympäristönä - opetusta ei yleensä tarkemmin käsitelty, vain mainittiin. Yksi syy tähän oli se, että kysyin enemmän kysymyksiä koulusta sosiaalisena ympäristönä kuin opetuksesta. Toinen syy voi olla se, että biseksuaalisuus oli opetuksessa hyvin näkymätöntä, joten haastateltavilla ei ollut liiemmälti kokemuksia biseksuaalisuuden käsittelystä opetuksessa.
Haastateltavani olivat yleensä tienneet olevansa "erilaisia" jo hyvin nuorena, jopa viiden tai kuuden vuoden ikäisinä, joskaan heillä ei ollut tuossa iässä sopivaa sanaa kuvaamaan tuota "erilaisuutta". Yleensä he olivat tienneet jotakin homoseksuaalisuudesta - ainakin haukkumasanan "homo" - mutta heillä ei ollut mitään tietoa biseksuaalisuudesta. Myöhemmin, teini-iässä, heillä yleensä oli tietoa homo- ja heteroseksuaalisuudesta ja he yrittivät luokitella itsensä jommaksikummaksi. Esimerkiksi Saija (syntynyt vuonna 1971) ajatteli teini-iässä olevansa heteroseksuaali ja alkoi määritellä itsensä biseksuaaliksi vasta parikymppisenä.
[E]n mä oo ymmärtäny semmosta, enkä, en-en o tajunnu semmosen [biseksuaalisuuden] olemassaoloakaan ollenkaan... eli mulla on muistikuvia siitä, et mä oon kiinnostunu tytöistä hyvinkin nuorena, mutta ku mä oon kiinnostunu samalla pojistakin, niin sit mä oon autom-, sit mä oon päätelly, et noni, mä oon varmaan hetero... (Saija, 1971.)
Jotkut naispuoliset haastateltavani kuvasivat, kuinka he ajattelivat olevansa lesboja teini-iässä. Jako lesbojen ja heteroseksuaalisten naisten välillä oli niin vahva, että he kokivat halun toisia tyttöjä kohtaan tarkoittavan lesboutta. Vahva ihastus tai suhde toisen tytön kanssa ohjasi heidän identiteettiään kohti lesbo-identiteettiä, joka koettiin ainoaksi mahdolliseksi identiteetiksi tyttöjen kanssa seurustelevalle tytölle.
[P]ojista tykkäs ihan sen, niinku sen tavan vuoks, eikä mitenkään, mitenkään todellisuudes, todellisuudessa, et nyt sit ois oikeesti tykänny tai... tai muuta, et siinä vaihees sitten yläasteella, niinkun luulin että, mä luulin, et mä niinku lesbo, koska mä en tienny et biseksuaaleja on olemassa, koska mä ajattelin heti, et jos mä tykkään, tykkään vaik tytöistä, niin sit mä oon lesbo... (Mira, 1976.)
Haastateltavillani oli yleensä varsin pitkät identiteettiprosessit, pitemmät kuin homoilla ja heteroilla. Suurin osa heistä kävi identiteettiprosessinsa läpi myöhäisteini-iässä tai vähän yli kahdenkymmenen ikäisenä, joten suurin osa heistä oli varsin hämmentyneitä seksuaalisuudestaan kouluaikanaan. He eivät eri sukupuolia kohtaan tuntemansa halun vuoksi voineet muodostaa sen enempää yhtenäistä lesbo- tai homoidentiteettiä kuin yhtenäistä heteroidentiteettiä. Vaikka joillakin haastateltavillani oli helppo identiteettiprosessi, johon saattoi jopa liittyä avoimesti biseksuaalina oleminen koulussa, suurimmalla osalla oli kuitenkin jonkinlaisia vaikeuksia.
Ilkka (1970) kertoo yrittäneensä käsitellä seksuaalista erilaisuuttaan kieltämällä sen ja yrittämällä olla mahdollisimman täydellinen oppilas.
Sillon [kuusitoistavuotiaana] mä ensin, ensimmäisen kerran niinku oon ajatellu omilla aivoillani, siihen mennes, siihen mennes mä olin koulun kaikkein täydellisin ihminen, eli mä tein, mä olin paras luokallani, ja ja, ja mä olin kaikkien vanhempien siis okei, lapsuuttani kaikkien vanhempien niinku ihannepoika että mä tein kaiken niinku, mä olin täydellinen, mä olin helvetin täydellinen, et sen jälkeen mä mietin et joo et, et jos mä tälleen jatkan, niin mä olen edelleenkin täy-täydellinen kakskytkaheksanvuotias, mutta samaan aikaan niin viimeiset kymmenen vuotta televisiossa, monesti nähty uutisten aikaan sitä että täällä liikkuu joku tämmönen hirvee serial killer, mut niinkun... who cares... (Ilkka, 1970.)
Viittamalla "liikkuvaan serial killeriin" Ilkka tarkoitti, että jos hän olisi kieltänyt biseksuaalisuutensa, hän olisi tullut hulluksi ja että täydellisyydentavoittelu teini-iässä oli luonteeltaan patologista.
Elisa (1979) kertoo, ettei ala-asteella käyttäytynyt kuten tytöiltä odotettiin, mikä aiheutti joskus ongelmia. Hän käyttäytyi sekä tyttömäisesti että poikamaisesti, esimerkiksi sekä pukeutui prinsessaksi että leikki leikkipyssyillä. Myöhemmin häntä kiusattiin yläasteella, osittain hänen epänaisellisen käytöksensä vuoksi.
myöhemmin koulussa ala-asteella olin kiltti hyvin pärjäävä oppilas.ehken kuitenkaan kolmannesta kuudenteen luokkaan ollut aivan niin mallioppilas.sain kyllä kiitettäviä numeroita, enkä riehunut enkä käyttäytynyt häiritsevästi tunnilla,mutta kahden muun tytön kanssa piirsimme aktiivisesti neljännestä kuudenteen luokkatovereitamme ja opettajiamme ivaavia pilasarjakuvia.muistan myös meidän järjestäneen ampumakilpailun tuon ajan nuorisoidolien new kids on the blockin julisteella.muut luokan tytöt olivat suunnattoman raivoissaan ja meistä se oli huvittavaa. (Elisa, 1979.)
Biseksuaalisuus-sanan löytäminen oli tärkeää suurimmalle osalle haastateltavistani. He kertoivat, että sanan kautta he saattoivat löytää paikkansa homo- ja heteroseksuaalisuuden kategorioiden välissä.
[S]e oli tavallaan helpottavaa niinku löytää joku yhteinen nimike et et miks mä nyt niinku seittemänvuotiaana ajattelin näin, et et ku kuitenki itte tajus sillon, et ei se nyt oo ihan niinku muut... et siin mieles, et just tavallaan ne ongelmat on sit liittyny siihen. (Johanna, 1980.)
Suomalainen kouluopetus on varsin heteronormatiivista, kuten Jukka Lehtosen (1995) tutkimukset ovat osoittaneet. Myös Teemu Laajasalon (2001) tutkimus suomalaisista lukion oppikirjoista osoittaa, että heteronormatiivisuus on opetuksessa yleinen sääntö.
Seksuaalikasvatus on pakollista suomalaisessa opetussuunnitelmassa, mutta opetus keskittyy pääosin murrosikään ja sukupuolitauti- ja ehkäisyvalistukseen. Lähes kaikki haastateltavat sanoivat, että he eivät olleet saaneet minkäänlaista tietoa tai edes viittauksia biseksuaalisuuteen koulussa. Seksuaalikasvatus oli pääasiassa terveyskasvatusta ehkäisystä, murrosiästä ja sukupuolitaudeista. Homoseksuaalisuus yleensä mainittiin - mutta vain mainittiin, ei muuta. Kun seksuaalivähemmistöt tulivat opetuksessa esiin tavalla tai toisella, asenne oli vähättelevä.
En muista, mä en muista et koulus olis ollu mitään sen kummempaa, että... en muista oliko koulussa ees kauheesti mitään niinku homoista ja heteroista ja tälleen, et se oli lähinnä sellasta terveyskasvatusta et tässä on tyttö ja tässä on poika ja käykää koulunne, hankkikaa sitten ehkä lapsia, emmä muista et se ois ollu mitenkään sillee niinku kauheen avarakatseista, jos nyt ei tiukkapipostakaan, mut mä en niinku, se ilmeisesti se asia vaan niinku vaiettiin, koulussa... (Anna, 1976.)
[K]oulussa ainakaan ei ollu niinku minkäännnäköstä, missään vaiheessa, et oli ehkä just joku... joku... homo-sana sitten mainittiin ja kaikki kikattivat hirveesti ja siitä ei ollu niinku mitään... (Mira, 1976.)
Erityisesti pikkukaupungeissa ja kyläkouluissa seksuaalivähemmistöistä puhumista ei katsottu tarpeelliseksi. Haastateltavani kertoivat, että opettajat näyttivät ajattelevan, että heidän ympäristössään ja yhteisössään ei ole seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvia - eikä erityisesti koulussa, jossa he opettivat.
[M]ä oon käyny kouluni [pikkupaikkakunnalla], et eihän siellä... siellä sillä tavalla... oikeesti otettu tosissan et biseksuaaleja tai lesboja tai homoja on ees olemassa, et ne oli vaan et, ne on sitte siellä muualla, jossain suurkaupungeissa... (Tuire, 1970.)
Koulu vahvisti heteroseksuaalisuus-homoseksuaalisuusdikotomiaa opetuksessa myös silloin, kun seksuaalivähemmistöistä puhuttiin. Yleensä homomiehet esitettiin riittävinä ja tyhjentävinä esimerkkeinä seksuaalivähemmistöistä. Lesboja, saati biseksuaaleja, trans-ihmisiä tai SM-ihmisiä, ei käsitelty.
[K]oulussa puhutaan vaan heteroista ja sit siellä käy Setasta joku puhumassa ja puhuu lesboista ja homoista ja sit jää se biseksuaalisuus ihan väliin, et sitä ei niinku vieläkään oo... et tulee niinku helposti semmonen ääripääkuvitelma... (Venla, 1977.)
Kaikesta huolimatta jotkut haastateltavat kertoivat myös poikkeustapauksista, joissa opetus koettiin erityisen informatiiviseksi ja valaisevaksi.
Olen ensimmäisen kerran saanut tietoa biseksuaalisuudesta lukion toisella (?) luokalla eli 17-vuotiaana. Silloin meidän ussan tunnilla (etiikan kurssi) kävi SETAsta ihana pitkähiuksinen bi-nainen kertomassa seksuaalivähemmistöistä. Silloin ensimmäisen kerran muistan kuulleeni sanan biseksuaalisuus. Tän sanan ja koko käsitteen ja määritelmän kuuleminen oli todella vapauttavaa. Olin jo jonkin aikaa jauhanut niitä ei ole väliä kumpaan sukupuoleen rakastuu -juttuja, ja nyt kun joku asiallinen ihminen antoi tälle ilmiölle nimen, niin kyllä mun maailmani kirkastui. (Heli, 1976.)
Suurin osa informanteista sanoi, että seksuaalivähemmistöistä on tärkeää puhua koulussa objektiivisesti ja realistisesti. Harva sai seksuaalikasvatusta kotona, joten koulun roolia seksuaalikasvatuksessa korostettiin. He muistuttivat, että kaikkia seksuaalivähemmistöjä tulisi kouluopetuksessa käsitellä tasapuolisesti - ei vain homomiehiä.
No ehkä silleen et lapsille kerrottais yleensä enemmän niinku seksuaalivähemmistöistä ja luotas niinku sellast kuvaa et et vois käydä vaik niinku semmost ihmiset itte koulus kertomas ja näkis et ei homous o mikään sairaus tai tällee, et lapsille niinku avoimempaa ja yleensäkin sitte että... et tuotais esiin, että niitäkin on, siis silleen et... et tota, emmä tiedä, must tavallaan se on ihan hyvä, et siit ei o mitään hirveen isoo numeroo... mut se ois ihan hyvä, et sit halutessaan sit tietty sais enempiki tietoo [nauraa] sellast asiallista... et koulus must vois olla aika... paljon sitte parannettavaa... (Johanna, 1980.)
Haastateltavani eivät kuitenkaan kokeneet, että heidän identiteettiprosessinsa olisi häiriintynyt tai vaikeutunut siitä, että biseksuaalisuudesta ei ollut tietoa koulussa. Haastateltavat saivat tietoja biseksuaalisuudesta muualta. Jotkut haastateltavat arvostelivat kovin sanoin tapaa, jolla koulussa käsiteltiin homoseksuaalisuutta ja vähäteltiin ja sivuutettiin samaa sukupuolta olevien välistä rakkautta ja kiinnostusta. Heteroseksistisen opetuksen ja ennakkoluulojen kommentointi ja pohdinta oli yksi tapa rakentaa seksuaalista identiteettiä. Sopii kuitenkin kysyä, kumpi on parempi - rakentaa seksuaalista identiteettiä vastustamalla ennakkoluuloja ja myyttejä vai saamalla tukea ja tietoa?
Koululla sosiaalisena ympäristönä oli tärkeämpi vaikutus haastateltaviini kuin opetuksella. Koulun sosiaalinen rakenne vahvisti seksuaalisia dikotomioita. Lapset jaetaan tyttöjen ja poikien ryhmiin hyvin varhaisessa iässä, ja tyttöjen ja poikien välisiä ryhmärajoja määrittävä sosiaalinen paine on vahva. Pojat ja tytöt itse vartioivat sukupuolten välisiä rajoja. Sosiologi Jukka Lehtonen sanoo omassa artikkelissaan tässä kirjassa, että heteroseksistinen kiusaaminen ja homottelu ovat sosiaalisia strategioita, joiden avulla rakennetaan sukupuolta ja seksuaalisuutta koulukontekstissa.
[T]ämmösenä alle kouluikäsenä ja ekaluokkalaisena ni kaikki mun parhaat kaverit oli poikia, mut sit jossain vaiheessa koulussa tulee semmonen niinku ikä, millon tulee tää niinku luokkajako että tytöt niinku sosiaalisesti tytöt kulkee tyttöjen ja pojat poikien jengissä, ni sit sen jälkeen tota, sen jälkeen tuli tää kausi että niinku kaikki kaverit on oikeestaan tyttöjä... koska jotenki sosiaalisesti niinku outoa... ja tota, sit se, sitte se jatku niinku oikeestaan tonne niinku yläasteelle, melkeenpä lukionki loppuun, jonka jälkeen sitte ku, sitte on niinku tullu tää, kun tavallaan tää koulu... koulumuoti, tavallaan ku tästä päästään irti, ni sit sen jälkeen se on niinku luontevasti tullu et tämmösiä niinku, tämmösiä parhaita niinku ystäviä, ni että ne ei oikeestaan mitenkään sukupuolen perusteella niinku ja-jaoteltu... (Pirkko, 1970.)
Sukupuolijakoa peruskoulussa vahvistettiin erityisesti heteroseksistisellä kiusaamisella mutta myös heteroseksistisellä huumorilla, ihastuksilla ja suhteilla, joihin ei-heteroseksuaalisesti tuntevat oppilaat eivät voineet osallistua. Ihastumiset ja suhteet olivat tärkeä osa tyttöjen sosiaalista toimintaa koulussa. Näitä leikkirakkaussuhteita voidaan pitää institutionalisoituneen heteroseksuaalisuuden rakentamisvälineinä. Siten leikkirakkaussuhteet auttavat rakentamaan heteroseksuaalisten lasten identiteettiä ja estävät ei-heteroseksuaalisten lasten identiteetin rakentumisen samaan aikaan.
[K]u mennään ekal luokalla kouluun, niin siitä astihan tavallaan tämmönen että ollaan ihastunu niinku tyttöjen parissa ainakin tämmönen et ollaan ihastuneita johonkuhun on ihan silleen niinku norm-normaalia niinku... toimintaa ja sillä lailla... silleen sosiaalisen keskustelun niinku, keskustelussa myös mukana, ja tota... öö... elikkä on ollu niitä, niitä poikia, mihin on ihastunu, mut tosiaan... tyttöihin ihastuminenhan ei sillai, et sillehän ei ollu tavallaan sille ei o mitään sosiaalist lokeroo olemassa, ja tosiaan mä sitte ku mä niinku myöhemmin vanhempana ha-ha-hoksasin tämän, että mulla on biseksuaalinen identiteetti, ni mä sen jälkeen joskus vasta kun mietin lapsuuttani taaksepäin, ni mä tajusin, että mulla oli ollu näitä tyttöihastuksia myös, mut mullei vaan ollu mitään niinku termiä tavallaan sille asialle... (Pirkko, 1970.)
[V]armaan niinku ennen ku mä oon ollu ees koulussa, jotenki mä oon aina tajunnu et siinon kuitenki jotain sellast väärää, et sit niist tavallaan ei o niinku sanonu, ja niit ei o sillee niinku... samallailla ku joku poika et, et sit et ois alkanu oleen sen kaa muka, tai siis sillee niinku jotain semmost söpöi kymmenevuotiaitten juttuu... (Johanna, 1980.)
Kouluympäristössä ihastukset samaa sukupuolta oleviin ihmisiin eivät olleet mahdollisia: niitä ei ollut olemassa koulun sosiaalisessa ympäristössä. Haastateltavani kertoivat, että he yrittivät peittää ja estää samaa sukupuolta kohtaan tunnetut tunteet kouluaikoinaan. Ne, joilla oli ihastuksia samaa sukupuolta olevia nuoria kohtaan, kokivat ihastukset ambivalenteiksi.
[T]ajusin sen et, et mä oon niinku yhteen, yhteen mun kaveriin niinku vähän ihastunut ja sitte tota... se oli jotenki ihan hirvittävä, niinku juttu sii-siinä vaiheessa ja... niinku jotenki, jotenki, niinku tuntu siltä että kukaan muu ei ole tällainen ja... jotenki sellaselta kummalliselta, creepyltä, perverssiltä jopa... (Mira, 1976.)
Sosiaalinen paine, joka pitää oppilaat tietyissä sukupuoli- ja seksuaalikategorioissa, on hyvin vahva, ja kategoriat voi murtaa vain, jos nuoret saavat tukea esimerkiksi rakastetulta tai ystävältä.
Joskus sanaa "biseksuaali" käytettiin myös osana kiusaamista. "Homo"-sanan käyttö, jota Jukka Lehtonen (1999) on tutkinut, oli paljon yleisempää, ja sana "bi" haukkumasanana oli enemmänkin kuriositeetin osassa yleisessä heteronormatiivisessa kiusaamisessa.
Se tais kyllä tapahtua jonkun väli-välitunti... öö... puheissa, niinkun vitsin muodossa, mä en tarkalleen muista sillai... no lapsethan ovat... tietenkin, ovat... mä en nyt muista sitä muotoa, mut... se vaan tuli, jossakin niinku... tietenkin jotain haukuttiin ensiksi homoksi ja sitten puhuttiin siittä, että... väänneltiin sitten suuntaan tai toiseen ja... sanoja ja sitten yhtäkkiä löytyi vaan tälläinen hassu sana [biseksuaali] [naurua] jolle ei sinällänsä hirveesti merkitystä kyllä siinä vaiheessa ollut... sille vaan hihiteltiin [naurua] (Veli, 1975.)
Yleensä seksuaalisia vähemmistöjä ei katsottu sopivaksi puheenaiheeksi puhuttaessa kavereiden kanssa - paitsi vähättelevässä ja pilkkaavassa mielessä. Biseksuaaliset (tai homoseksuaaliset) nuoret eivät voineet jakaa ajatuksiaan ja tunteitaan muiden nuorten kanssa ilman kiusatuksi joutumisen pelkoa.
[E]i mitenkään niinku mun kavereitten kanssa tai mitenkään ollu niinku siit asiasta puhunu... et se ei ollu niinku mun, se ei ollu niinku yhtään mummielest nä- sellast näkyvää, tai se oli vielä niinku jotenki peitellympää ja vieläki jotenki niinku ihan ulkopuolella jossain, yhteiskunnan ulkopuolella, ei nyt hylkiöitä, mutta kuitenki sellasia ihan tosi friikkejä... (Mira, 1976.)
Haastateltavani kokivat koulussa myös vähättelyä ja kieltämistä, jos he päättivät puhua biseksuaalisuudestaan avoimesti. Yleensä biseksuaalisuutta ja biseksuaalista identiteettiä vähättelivät muut oppilaat ja toverit. Tämä tarkoitti joskus takaiskua haastateltavien identiteettiprosessille.
[S]e oli varmaan joskus sillon yläasteella niin, kerroin, mun muutamalle kaverille, että tota noin, että... et mä oon biseksuaali, mutta ne ei tietenkään ottanu sitä mitenkään vakavasti, vaan ajatteli lähinnä vaan et ahaa, et se on nyt päättäny jotain tollasta tai... (Mira, 1976.)
Kaisa kertoo, mitä tapahtui hänen kerrottuaan avoimesti biseksuaalisuudestaan koulussa:
[S]e [kaveri]tuli sanomaan mulle sen että tota että sä oot bi vaan sen takia et sä haluat olla jotenki erikoinen... ja mä niinku kattelin et aijaa... et niin, syvällä sisimmässäni pieni hetero huutaa apua (Kaisa, 1973.)
Elisa sanoo olleensa viisitoista, kun hän kertoi biseksuaalisuudestaan kavereilleen. Kaverit eivät ottaneet hänen biseksuaalisuuttaan vakavasti.
JK: No miten esimerkiks nää ystävät sitte suhtautu? Sillee et etsä nyt oikeesti oo?
E: Joo, et toi on muotijuttu tai jotain sellasta...
JK: No onks niitten se käsitys sit pysyny?
E: On... et se ois jotain kummallist esittämistä tai jotain, se on must tosi niinku inhottavaa...
(Elisa, 1979.)
Vaikka biseksuaaliset nuoret kokivat vähättelyä ja kieltämistä koulussa, koulu oli kuitenkin myös paikka, jossa ei-heteroseksuaaliset nuoret tapasivat. Muut ei-heteroseksuaaliset nuoret voivat olla hyvin tärkeitä ihmisiä muodostettaessa seksuaalista identiteettiä. Jotkut naispuoliset haastateltavani olivat rakentaneet lesboidentiteetin kouluaikanaan oltuaan suhteessa toisen tytön kanssa. Usein tytöt tukivat toistensa identiteettiprosesseja, ja jotkut olivat hyvinkin aktiivisia seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajamisessa koulussa. Vaikka lesboidentiteetti muuttui myöhemmin biseksuaaliseksi identiteetiksi, toisen ei-heteroseksuaalisen tytön kanssa seurustelua pidettiin vapauttavana ja voimaannuttavana. Mikko kertoo samanlaisesta kokemuksesta hänen ja toisen pojan kanssa:
[Y]ks mun tällänen tyyppi, jonka mä olin, joka oli yläasteella niinku rinnakkaisluokalla ja lukiossa samalla luokalla jollon me ei niinkun oikeestaan tunnettu vielä, mut sitte ku se tuli samaan kouluun ku minä ni sit tavallaan ku oltiin molemmat niinku ainoita jotka tunnettiin toisemme ni sit ruvettiin oleen niinku kavereita, ni sit se niinku... paljastui homoksi, ni silloli kans aika suuri vaikutus, että yhtäkkiä nyt että sit, pysty puhumaan asiasta... (Mikko, 1976.)
Ainolle musiikkilukio tarjosi tilan, jossa erilaisia seksuaalisuuksia oli mahdollista tuoda esiin vapaasti. Hänen kokemuksensa todistaa, että ei-heteroseksistisen ja suvaitsevan kouluympäristön luominen on mahdollista, jos niin halutaan.
[Mä olen] kasvanut esimerkiks ollu hirveen vapaamielisissä ympäristöissä, tyyliin käynyt erikoislukion jossa sitten se systeemi nyt oli sitä mitä oli, ihmiset... [naurahtaa] ihmiset, niinku kaikki ihmissuhteet kulki ristiin rastiin ja niin edelleen, ni se ei ollu sillee mulle millään lailla... niinku, ihmeellinen asia... (Aino, 1975.)
Muiden nuorten tuella koulu saattoi muuttua voimaannuttavaksi ympäristöksi, jossa ei-heteroseksuaaliset oppilaat voivat toimia poliittisesti ja yrittää tehdä koulusta suvaitsevamman - ja joskus jopa onnistua siinä.
Biseksuaaliset nuoret kohtaavat ennakkoluuloja ja vähättelyä seksuaalisesti dikotomisessa kulttuurissa ja myös koulussa. Ennakkoluulot ja biseksuaalisuuden vähättely liittyvät dikotomiseen seksuaalijärjestelmään, joka jakaa ihmiset miehiin ja naisiin, homoihin ja heteroihin. Dikotomista seksuaalijärjelmää voidaan pitää rakenteellisena ja prosessuaalisena väkivaltana, joka vaikuttaa biseksuaalisiin nuoriin sekä koulussa että koko yhteiskunnassa. Biseksuaaliset nuoret sanovat, että he eivät ole saaneet koulussa tietoa biseksuaalisuudesta vaan omin päin. Heidän mielestään kasvatus ja erityisesti koulun sosiaalinen järjestelmä vahvistaa perinteistä jakoa homo- ja heteroseksuaalisuuteen ja maskuliinisuuteen ja feminiinisyyteen. Siten biseksuaalisuus ja nuoret biseksuaalit ovat hyvin näkymättömiä koulussa eivätkä saa tukea seksuaalisen identiteettinsä rakentamisessa.
Kuitenkin jotkut haastattelemieni kokemukset näyttävät, että muutos on mahdollinen. Erikoiskoulut voivat tarjota suvaitsevan tilan, jossa muovata seksuaalista identiteettiä. Suvaitsemattomissakin kouluissa ei-heteroseksuaaliset nuoret voivat muodostaa ryhmiä ja yrittää yhdessä muuttaa koulun ilmapiiriä. Siten biseksuaaliset nuoret eivät olleet pelkästään heteroseksistisen ja seksuaalisesti dikotomisen koulukulttuurin uhreja vaan myös aktiivisia toimijoita, jotka vastustavat suvaitsemattomuutta ja heteroseksismiä - vaikka eivät ehkä avoimesti, niin ajatuksissaan ainakin.
Mutta mitä biseksuaalisuus tarkoittaa suomalaisessa seksuaalikulttuurissa? Ovatko biseksuaaliset nuoret poikkeustapauksia vai merkki jostain muusta? Kun muistetaan Jan Löfströmin (1999) ajatus, että polarisoituneisiin sukupuolieroihin perustuva sukupuolijärjestelmä ja homoseksuaalisuuden erottamisen normatiiviselle heteroseksuaalisuudelle vastakkaiseksi kategoriaksi ovat yhteydessä keskenään, voidaan mielestäni sanoa, että nuoret, jotka identifioivat itsensä biseksuaaleiksi, ovat merkki seksuaalikulttuurin muutoksesta.
Nuoret biseksuaalit ovat vaikeassa tilanteessa: he kamppailevat dikotomisen seksuaalijärjestelmän kanssa eivätkä voi löytää paikkaansa siinä. Samaan aikaan he voivat olla osa uutta, syntyvää seksuaalijärjestelmää. Koulu on tila, joka voi joko hyväksyä ja edistää muutosta, koettaa estää sen ei-heteroseksuaalisten oppilaiden kustannuksella tai jättää sen huomiotta. Täysin toinen kysymys on se, miltä uusi, ei-dikotominen ja ei-heteroseksistinen kulttuuri voisi näyttää. Se jää nähtäväksi.
1 Seta, Seksuaalinen Tasavertaisuus ry., on suomalainen homojen, lesbojen, biseksuaalien ja trans-ihmisten yhdistys, joka työskentelee lainsäätäjien kanssa, organisoi tiedotusta esimerkiksi kouluille ja tarjoaa sosiaalista tilaa ei-heteroseksuaaleille järjestämällä keskusteluryhmiä, kerhoja ja juhlia.
Butler J (1990) Gender Trouble. Feminism and the Subversion of Identity. Routledge, London & New York.
Butler J (1993) Bodies that matter, on the discursive limits of "sex". Routledge, London & New York.
Charpentier S (2001) Sukupuoliusko. Valta, sukupuoli ja pyhä avioliitto lesbo- ja homoliittokeskustelussa. Nykykulttuurin tutkimuskeskus, Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä, Saarijärvi.
Epstein D (1997) Boyz' Own Stories: Masculinities and sexualities in schools. [Web document] Gender & Education, Mar97, Vol. 9 Issue 1, s 105-116. [Referred 17.6.2002]
Haavio-Mannila E & Kontula O (1993) Suomalainen seksi : tietoa suomalaisten sukupuolielämän muutoksesta. WSOY, Porvoo, Helsinki, Juva.
Haavio-Mannila E & Kontula O (1997) Intohimon hetkiä - seksuaalisen läheisyyden kaipuu ja täyttymys omaelämäkertojen kuvaamana. WSOY, Porvoo, Helsinki, Juva.
Haavio-Mannila E & Kontula O (2001) Seksin trendit meillä ja naapureissa. WSOY, Helsinki.
Kangasvuo J (2001) Vapautta, kärsimystä ja mahtava etuoikeus. Suomalaisten biseksuaalien määrittelyt biseksuaalisuudesta kulttuurimalliteorian avulla tarkasteltuina. Graduation thesis of Cultural Anthropology. University of Oulu.
Kehily MJ & Nayak A (1996) Playing it Straight: Masculinities, Homophobias and schooling. [Web document] Journal of Gender Studies, July 1996, Vol. 5, Issue 2, s 211-231. [Referred 17.6.2002]
Laajasalo T (2001) Seksuaalisuus lukion oppikirjoissa. Systemaattinen analyysi lukion uskonnon, elämänkatsomustiedon, filosofian, psykologian, terveystiedon ja biologian oppikirjojen seksuaalisuusteeman käsittelystä kuuden seksuaaliteorian ja lukion 1994 opetussuunnitelman perusteiden valossa. Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos, Yliopistopaino, Helsinki.
Lehtonen J (1999) Homottelu ja heteronormatiivinen kiusaaminen koulussa. Teoksessa: Homo fennicus. Miesten homo- ja biseksuaalisuus muutoksessa. Sosiaali- ja terveysministeriö, naistutkimusraportteja 1/1999. Helsinki.
Lehtonen J (1995) Seksuaalivähemmistöt koulussa. Seta-julkaisut 6. SETA, Helsinki, Helsinki.
Löfström J (1999) Sukupuoliero agraarikulttuurissa. "Se nyt vaan on semmonen". Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki, Vaasa.
Löfström J (1999b) Homomiehen symbolinen merkitys eli miten kulttuurikuvasto muuttuu ja miksi. Teoksessa: Homo fennicus. Miesten homo- ja biseksuaalisuus muutoksessa. Sosiaali- ja terveysministeriö, naistutkimusraportteja 1/1999. Helsinki.
Owens RE Jr. (1998) Queer Kids. The Challenges and Promises for Lesbian, Gay, and Bisexual Youth.
Suomen Eduskunta (2001) PTK 101/2001 vp. Hallituksen esitys laiksi virallistetusta parisuhteesta. Hallituksen esitys HE 200/2000 vp. Lakivaliokunnan mietintö LaVM 15/2001 vp. 101. TIISTAINA 25. SYYSKUUTA 2001 kello 14.10. [Web document. Referred 17.6.2002] http://www.eduskunta.fi/thwfakta/tmp/ptk_101_2001_ke_p_2.htm
Weeks J (1995) Sexuality. Routledge, London, New York.
Jenny Kangasvuo
Tekstit ~ Blogit ~ Kuvat
Sisällys ~ Päivitykset