Blog

28.2.2005 Verkkokaupankäynti tukee globaalia taloutta

Oudon aikaansaamaton olo. Tein queer-artikkelin valmiiksi ja lähetin sen ja vein apurahahakemuksen henkilökohtaisesti tukisäätiölle. Suunnittelin sen lisäksi litteroivani (ja pari sivua litteroinkin) ja käyväni käsistä läpi. En saanut aikaiseksi. Jumiuduin ensin blogeihin ja sitten Japanin turisti-infon sivuille ja sitten vielä Amazoniin.

Tokion viikon majoitukset ovat vielä varaamatta, nekin voisi vähitellen hoitaa. Mau on Suomessa nyt, ja hänen kanssaan vois sopia jostain yhteisistä tekemisistä Japanissa. En vielä tiedä, pitäisikö varata parin yön majoitus Narassa Maun kanssa vai mitä. Pitäisi tilata Amazonilta Japanin opaskirja ja japanin pikkusanakirja. Olen tässä odotellut kuun päättymistä - en Visan käyttörajan ylittämisen pelossa uskalla enää käyttää Visaa helmikuussa. Hei, huomennahan on jo maaliskuu!

Kävin läpi Amazonilla tarjolla olevat matkailufraasisanakirjat, ja totesin, että peruspokkarisanakirja on varmaan parempi kuin mikään fraasisanakirja. Minulla on kirjastosta lainassa Berlitzin matkailufraasisanakirja vuodelta 1988, ja ajattelin lukaista sen läpi, ynnä kuunnella siihen kuuluvan puolentoista tunnin kasetin, se saanee riittää. Japaninkieliset tekstit ovat fraasisanakirjoissa yleensä romajilla, ja minulla meinaa nyrjähtää aivo, kun yritän ymmärtää roomalaisilla kirjaimilla kirjoitettua japania. Pahimmoillaan niissä on vielä joku mukamas kovinkin hyödyllinen ikioma tapa translitteroida sanat englanninkielisen lukijan ääntämisen helpottamiseksi, tyyliin "sah-muh-raee" ja "wah-tah-she-wa bah-kah-nah gae-zi-nn de-ss". Siinä sitä sitten pitää yrittää ensin miettiä, miten tuon englanniksi lausuisi ja sitten vasta hoksata, miten se oikeasti lausutaan.

Mietityttää vähän se, että onko noista fraasisanakirjoista oikeasti yhtään mitään hyötyä matkalla, jos ei osaa kieltä edes vähän ennestään. Eihän sitä voi koko ajan kaupassa tai ravintolassa istua nenä kiinni kirjassa. Minulla on pieni italian fraasisanakirja, joka oli Palermossa mukanani, ja josta käytin lähinnä hyödyllistä sanaa "Vorrei...", "Saisinko..." sanan "Grazie" lisäksi. Olen jopa täysin unohtanut, miten italiaksi sanottiin anteeksi, vaikka se olisi varmasti yhtä hyödyllinen kuin nuo kaksi muuta sanaa.

***

Tilasin sitten neljä kirjaa Amazonilta - Eyewitness Travel Guide Japanin, Langscheidigtin (?) Japani-englanti-japani taskusanakirjan (jota olen hypistellyt elävänä luonnossa ja hyväksi havainnut, sillä yhdellä japanin oppituntitoverillani on se) ja kaksi vähän sokkona ostettua kirjaa japanin opiskelusta mangan avulla. Kumpikin maksaa siinä kymmenisen dollaria eli mitä se nyt sitten on euroissa, oiskohan seitsemän. Ehdin jo olla tyytyväinen siihen, että saan neljä kirjaa noin neljälläkymmenellä eurolla, kunnes vasta tilausta hyväksyessäni muistin, että tuleehan siihen ne postituskulutkin päälle... no, ei se budjettiani kaada, ja olen noiden kirjojen hankkimista miettinyt pitkään.

Eyewitness Guide on vähän sokko-ostos myös, sillä en ole nähnyt sitä elävänä luonnossa. Lonely Planet on mulla Henkalta ja Insight Guide on kirjastosta lainassa, joten en niitä viitsinyt ruveta hankkimaan. Vilkuilin toiveikkaana Dublinissa matkailuhyllyjä, jos se olisi osunut silmiini siellä, mutta ilmeisesti irlantilaiset eivät matkusta Japaniin. Ihan oikeasti: Oulun Suomalaisessa on parempi valikoima Japani-oppaita kuin Dublinin suurimmassa Eason-kirjakaupassa.

Olen kumminkin ollut aina matkalla tyytyväinen Eyewitnessin oppaisiin - Dublinissakin minulla oli mukanani sellainen. Muistaakseni myös Varsovan ja Berliinin reissuilla olen kantanut Eyewitnessin oppaita. Kaikki nuo ovat olleet kirjaston kappaleita, mutta kun tuota Eyewitnessin Japani-opasta ei kirjastossa ole. Kirjastoon tulee aika nopeasti uudet painokset Euroopan metropolien oppaista, ja niistä on suomenkielisiäkin versioita viljalti tarjolla: jokaiselle Euroopan maalle taitaa olla oma hyllyluokkansa. Japani-oppaat puolestaan on tungettu pikkuruiseen hyllyyn hyllyluokassa "Kauko-Itä".

En yleisesti ottaen näe paljon järkeä matkaoppaitten ostamisessa, ellei löydä sellaista jostain superhalvalla - ja ellei aio matkustaa kyseiseen maahan useita kertoja. No, minähän ajattelin, että tämä tulee olemaan ensimmäinen Japaninmatkani...

27.2.2005 Aika jätti keskeneräisiksi

Kävin tänään Tapsan kanssa isoisän Oulun kämpässä. Isoisän hoitaja oli Helsingissä antanut Tapsalle avaimet ja käskenyt käydä aina välillä vilkaisemassa että siellä on asiat mallillaan. Menimme sinne sitten yhdessä.

Ovessa oli pieni lappu, jossa luki "ei mainoksia eikä ilmaisjakeluita". Hoitaja oli sen laittanut salaa oveen, isoisä ei missään nimessä olisi antanut laittaa sellaista. Eteisessä ja ruokasalin oven (niin, se on hieno, suuri asunto, puolikas penthouse Oulun keskustassa) vieressä oli polvenkorkuiset pinot Forum 24 -lehtiä, Hullujen Päivien mainoksia, Pukumiehen tarjouksia. Mitään ei kuulemma saanut heittää pois. Isoisä on käynyt lukaalissaan viimeksi noin pari vuotta sitten hoitajan kanssa, ja silloin hoitajan oli pitänyt kasata kaikki eteisen täyttäneet mainos- ja ilmaisjakelulehdet siisteihin pinoihin, jotta isoisä voisi joskus käydä ne läpi.

Kyse on kai jonkinlaisesta oman kuolevaisuuden kieltämisestä. "Pinoamalla lehtiä tähän eteiseen voin ajatella katsovani ne tulevaisuudessa läpi ja siten vakuuttua, että tulevaisuus on olemassa."

Kaksi huoneista olivat ihmeellisen kaaoksen vallassa, pinottuja pahvilaatikoita ja kaikenlaista tavaraa oli seinästä seinään niin paljon, ettei lattialla pystynyt kulkemaan. Laatikollinen Oulun yliopiston tiedotuslehtiä 80-luvulta, epämääräisiä mittalaitteistoja, pinkka omakustanteena julkaistua isoisän isän runokirjaa, mattorulla ja vanha matkalaukku. Muut huoneet olivat siistimpiä kuin silloin, kun minä asuin siellä fuksina pari kuukautta yli kymmenen vuotta sitten. Silloin isoisä kielsi minua koskemasta yhtään mihinkään ja käyttämään vain keittiötä, vessaa ja yhtä huonetta. Hoitaja kuitenkin oli saanut siivota siellä.

On aika epätodennäköistä, että isoisä käy läpi edes tärkeämpiä tavaroitaan koskaan enää, saati sitten vanhoja lehtiä. Kirjahyllyssä oli leikkaamattomia kirjoja viime vuosisadan alkupuoliskolta. Isoisä alkaa olla jo sen verran dementti, että lukee saman Hesarin tyytyväisenä monta kertaa, enkä usko että hän enää lukee lukematta jääneitä kirjojaan. Oli aavemaista katsella vanhoja arjenpalasia (lehtileikkeitä, ostoslistoja, piirroksia muistilapuilla) ja tajuta, että todennäköisesti isoisä ei enää katsele niitä, ei vaikka Oulussa kävisikin.

Ajan kulumisen nopeus on pyörryttävä. On kymmenen vuotta siitä kun asuin siellä isoisän kämpillä - määrittelemätön aika siitä, kun isoisä ja isoäiti olivat aktiivisia akateemisia ihmisiä omine sosiaalisine ympyröineen, väitöstilaisuuksineen, ATK:n käyttöönottokokouksineen (niin, almanakassa vuodelta '79 oli sellainenkin kokous merkittynä) ja kesänviettoineen.

Yksi kaappi oli täynnä isoäidin vanhoja vaatteita iltapuvusta ja päällystakista nuhjaantuneisiin pitsirintsikoihin. Ymmärrän kyllä, miksi isoisä ei ole hennonut heittää tai antaa niitä pois. Tuli hiukan kummallinen olo kun katseli niitä ja ajatteli, kuinka puolihuolimattomasti isoäiti on joskus nykäissyt rintaliivin olkaimen paikalleen ollessaan lähdössä teatteriin tai illanistujaisiin uhraamatta ajatustakaan sille, kuka niitä vaatteita myöhemmin katsoo.

Toisesta kaapista löysin pinkan isoäidin vanhoja almanakkoja. Otin häikäilemättömästi mukaan ne almanakat, jotka ovat minun ja sisarusteni syntymävuosilta. Epäröin jonkin aikaa, mutta tiedän että joku kolmekymmentä vuotta vanha almanakka on ensimmäisiä, jotka pannaan roskiin kun mietitään kannattaako jotain tavaraa säästää vai ei. Minun ja Tapsan syntymävuosilta olevissa almanakoissa on merkintä syntymistämme, Epun ja Sallin syntymävuosilta olevissa ei heidän syntymistään. Sussun syntymävuoden almanakassa lukee "Inkerille viides lapsi, tyttö. Susanna?"

Ihmisestä jää jäljelle kovin kummallisia pirstaleita. Kirjoittaessani almanakkaan menojani ei käy mielessänikään, että kukaan muu niitä myöhemmin lukisi. Tuskinpa isoäitikään on sitä ajatellut.

Harmittaa, etten koskaan oppinut tuntemaan isoäitiä, en edes tavannut häntä tarpeeksi vanhana, että siitä itse jotain muistaisin. Kun isoäiti kuoli, en muistaakseni edes surrut, olin menossa partioleirille ja se oli paljon tärkeämpää.

Haluaisin käydä läpi sen roinan ja paperimäärän, seuloa sieltä esiin merkittävät jyväset, tehdä kertomuksen niistä arjen jäänteistä. Jos isoäidin ja isoisän huolettomasta elämästä ei ole enää muuta jäljellä, niin voisiko sen kertomalla edes säilyttää?

26.2.2005 Jatkuva virhe

Viilasin queer-artikkelista lisää merkkejä pois. Ohjeiden mukaan maksimipituus on 40 000 merkkiä lähteineen, joten jouduin poistamaan paljon enemmän kuin aluksi luulinkaan. Jutusta puuttuu edelleen ylevä loppulause, ja siinä on 1253 merkkiä liikaa. Vajosin jo niin alas, että metsästin pois kaikki tuplavälilyönnit ja välilyönnit kappalemerkin edellä. Tällä tavoin teksti kutistui vissiin sata merkkiä. Monessa kohdin teksti varmaan parantui kutistamisesta, koska poistin toistoja raaemmin kuin muuten olisin hennonut tehdä.

Pistin lähdeluettelon ja tekstinsisäiset viitteet kuntoon sekä kirjoitin tiivistelmän ja käänsin sen englanniksi. Nyt artikkelista siis puuttuu enää se ylevä loppulause sekä tuon noin tuhannen kahdensadan merkin poisto. Olen tekstiosuudesta poistanut tänään noin 8000 merkkiä, sillä tekstiosuuden mitta on nyt noin 35 000 merkkiä eilisen 42 700 sijaan. Rasitus rasitus rasitus. Hyvä puoli tässä nyt on se, että varmaan saan sen kuitenkin ajoissa valmiiksi ja lähetettyä.

Apurahahakemuksenkin tein, vähän puolihuolimattomasti mutta kuitenkin. Aluksi aioin vinettää blogissa siitä, kuinka hankalaa on tehdä sähköinen apurahahakemus, kun ei ole printteriä: hakemus pitää ensin lähettää ja sitten printata. Onneksi tämän hakemuksen printattavan osuuden voi kuitenkin tallentaa - olen jonkun kerran tehnyt apurahahakemuksen valmiiksi asti huomatakseni, että sen sisältöä ei voi tallentaa. Hakemus pitää siis mennä maanantaina printtaamaan ja ihan varta vasten käsin viemään tukisäätiölle, koska postitse se ei enää kerkiä. Ja tyhmähän se on postitse mennä lähettämäänkään sellaista paperinippua, jonka päämäärä on kolmensadan metrin päässä printteristä.

Söin ruhtinaallisesti: kuha-savulohirulla tuorejuustotäytteellä, riisiä, fenkoli-punasipulimuhennosta, rucolasalaattia ja lasillinen valkoviiniä. Vähän kuin olisi käynyt hienossa ravintolassa syömässä ilman että tarvitsee pestä tukkaa ja pyntätä. Kävin marketilla ostamassa leipää ja lankesin kuha-savulohirullaan. Kalliiksi tuli, mutta ei se haittaa. Tänään on lauantai.

Tuntuu vähän oudolta, melkein kuin olisi lusmuillut vaikkei olekaan. Päivällä lueskelin vähän sinisen värin kulttuurihistoriasta ja kertailin japanin matkailusanoja. Hetken verran jopa istuin ihan paikallani tekemättä mitään ja tuijottelin seiniä ja kattoa. Olen tyytyväinen meidän työhuoneeseemme, johon on viimeisen vuoden aikana ilmestynyt uusi kirjahylly, uudet verhot ja jonka julisteet on kehystetty. Vaikka täällä onkin vähän sekaista, työympäristönä se on ihan miellyttävä.

****

Olen lukenut Dublinista ostamaani Gail Sherin One Continous Mistake -kirjaa, joka käsittelee kirjoittamista. Alkaa tuntua siltä, että on mennyt liian pitkä aika kirjoittamatta mitään kaunokirjallista. Tieteellinen kirjoittaminen ei riitä täyttämään Kirjoittamisen tarvetta. En tiedä miten ajoittaisin tekemisiäni - ruumiillisuus-artikkeli täytyy saada valmiiksi maaliskuun loppuun mennessä ja lisurikin pitäisi tehdä. Olen myös lupautunut kirjoittamaan Stk:n uudistettuun kirjoitusoppaaseen luvun tekstin viimeistelystä ja palautteen vastaanotosta. Sekä yhden kirja-arvostelun. Tuntuu siltä, kuin käsikirjoitukselle olisi tilaa vasta kesällä. Kesällä pitäisi/haluaisin alkaa kirjoittaa novellia Portin kisaan, minulla olisi kolme eri tarinaideaa, joiden kaikkien toteuttamiseen ei aika välttämättä riitä.

Tiedän, että en pysty olemaan innostunut kahdesta asiasta yhtä aikaa. Keittokirjaprojektimme on ollut oikeastaan syksystä asti minun aikatauluissani ja prioriteettilistauksissani varsin alhaisella sijalla, kun olen aloitellut tutkimuksen tekemistä. Siksi en oikein uskalla innostua mistään uudesta tarinasta (tai edes siitä vanhasta) kun tiedän, etten sitten pysty keskittymään kunnolla tutkimustekstin kirjoittamiseen.

Sekä Gail Sher että Natalie Goldberg (että Julia Cameron, jonka ajatuksia kirjoittamisesta arvostan paljon vähemmän kuin kahden ensiksi mainitun) vannovat päivittäisen kirjoittamisen nimeen, kuinka kirjoittaminen tuottaa kirjoittamista, ja että on melkein samantekevää mitä kirjoittaa kunhan kirjoittaa.

En ole samaa mieltä. Vaikka akateemisen tekstin tuottaminen noudattaa tietyssä mielessä samoja lakeja kuin kaunokirjallisen tekstin tuottaminen, akateemisen ja kaunokirjallisen tekstin kirjoittamisen antama tunne on ihan erilainen. Akateeminen teksti on kontrolloitua, täsmällistä ja johdonmukaista, kaunokirjallinen teksti voi olla mitä tahansa, henkilöt elävät ja tekevät omia juttujaan. Akateemisessa tekstissä kaikki tapahtuu minun ja faktojen ehdoilla, ja pitemmän päälle sen kirjoittaminen on kuivaa.

Akateemisen tekstin kirjoittaminen tukee kaunokirjallista kirjoittamista siinä mielessä, että kirjoittamisrutiini pysyy. Mutta en yksinkertaisesti saa akateemisen tekstin tuottamisesta samanlaista nautintoa kuin tarinoiden kirjoittamisesta. Onkin sopivaa puhua "tekstin tuottamisesta" "kirjoittamisen" sijaan.

En haluaisi, että kaunokirjallinen ja akateeminen teksti olisivat minun ajankäytössäni vaihtoehtoisia. Tähän asti on aina ollut niin. Ainakaan en haluaisi, että tekstilajien vuorottelu olisi niin hidasta: olen joskus viime vuoden puolella, olisiko marras-joulukuussa työstänyt vanhaa käsistä, sitä ennen elokuussa sain valmiiksi yhden novellin ja lähetin sen Portti-kisaan. Eli oikeastaan olen kirjoittanut uusia tarinoita viimeksi kesällä...

Minulla olisi mielessä yksi aika koherentti tarina, jonka voisi ehkä kirjoittaa nopeastikin irlantilaistunnelmaiseksi saduksi. Jospa ensi viikolla pitäisinkin kirjoitusloman äljötysloman sijasta, kunhan olen saanut queer-artikkelin valmiiksi?

25.2.2005 Missä ovat ne ylimääräiset 2700 merkkiä?

Omituinen olo. Join puoli pulloa valkkaria. Tein ensin fenkoli-punasipulimuhennosta, johon tuli kolme desiä valkoviiniä. Eikä hyvää etelä-afrikkalaista valkkaria saa tietenkään hukkaan heittää: päätin juoda ruuan kanssa loput. Yksi lasillinen on vielä jäljellä, jos vaikka laskuhumalan alkaessa vetäisisi känit uudelleen nousuun.

Pöllämystyneisyyttä aiheuttaa myös se, että olen saanut tänään yllättävän paljon aikaan. Printtasin sekä reseptit kokkauspiiriä varten että queer-artikkelin, kävin ostamassa kokkauspiirin ruuat (ostin elämäni kalleimmat tuoreet mansikat...), tein sahrami-valkosipulilohta uunissa edellämainitun muhennoksen lisäksi ja vieläpä työstin queer-artikkelia. Ja maksoin laskut.

Tällä hetkellä queer-artikkeli tuntuu olevan kohtuullisen hyvissä kantimissa. Paperilta luettaessa moni asia järjestyi mielessäni ja näin selkeämmin toistot ja turhuudet. Päätin poistaa yhden luvun kokonaan - käsittelin siinä diskurssin ja kulttuurimallin käsitteiden rinnakkaisuuksia, mutta tuossa artikkelissa ne ovat oikeastaan ihan turhia.

Mielenkiintoista, miten pelkästään tekstin näkeminen paperilla auttaa lukemaan tekstiä toisin. Tietokoneella luettaessa tulee helpommin omalle tekstilleen sokeaksi. Onko kyse siitä, että kääntäessään sivua joutuu sekunnin verran miettimään sitä mitä on edellisellä sivulla lukenut ja mitä seuraavaksi tulee lukemaan? Olen huomannut saman ilmiön myös kaunokirjallisia tekstejä viimeisteltäessä - paperilla asiat kristalloituvat.

Samalla tavoin teksti kirkastuu, kun sen lukee ääneen. Kaunokirjallisia tekstejä olen usein lukenut ääneen, varsinkin dialogeja. Ääneen lukiessa huomaa helpommin kömpelyydet. Tieteellisiä tekstejä en ole niinkään äännellyt, ellei kyse ole ollut esitelmistä tai luennoista. Silti ääneenlukeminen selkeyttää niitäkin, ääneen lukiessa ei voi hyppiä sanojen yli tai ajatella jotain ihan muuta, vaan pitää keskittyä joka sanaan ja ajatukseen ja miettiä, ovatko selityskokonaisuudet johdonmukaisia. Toistot ja rautalanganpätkät törröttävät, ja niille on pakko tehdä jotain.

Kristalloitumisesta huolimatta queer-artikkelissa on vielä 2700 merkkiä liikaa. Nipistin siitä noin 13 000 merkkiä tänään pois, ja kaikki varmaan joutivatkin mennä. Tuo viimeinen poistettava pätkä on hankalampi. Tällä hetkellä artikkeli näyttää hyvältä ja selkeältä, joskin sekä alkukappale että ylevä loppulause puuttuvat. Haluaisin lisätä sinne myös yhden sitaatin. Niinpä on todennäköistä, että nykyisestä tekstistä pitäisi onnistua viilaamaan 5000 merkkiä pois, jos kerran aion lisätä tekstiin vielä pari kappaletta.

Enkä myöskään muista, oliko artikkelin pituus 40 000 merkkiä ilman lähteitä vai lähteineen. Lisäksi kyse on "ehdottomasta enimmäispituudesta", eli mieluummin ne varmaan ottaisivat luettavakseen lyhyempiä tekstejä. Raah. Mitäs mä nyt tosta enää pois otan... 2700 merkkiä on sen verran paljon, että pitäisi pystyä poistamaan kokonaisia kappaleita, pelkkä yksittäisten sanojen poisto sieltä täältä ei riitä. Hyvänen aika, sehän on melkein kokonainen sivu!

Joka tapauksessa teksti on viimeistelyjä vaille valmis. Tein lähdeluettelonkin, tosin pitää tarkistaa vielä, että se vastaa nt-lehden vaatimuksia.

24.2.2005 Valkosolujen olis syytä tehdä tehtävänsä

Mää sit sain sen flunssan. Hittolainen. Nukuin vissiin kolme tuntia viime yönä, kävin kahdeksalta aamulla kanjikokeessa (se meni ihan hyvin, yllättävää kyllä), päivitin neljä tuntia niitä yksiä sivuja (joiden hakemistorakenne oli omituisempi kuin muistinkaan), hain lausunnon apurahahakemusta varten, kävin kahvilla tyttöin kanssa, kirjastossa, kaupassa ja tulin kotiin viiden tietämissä. Päässä tuntui ilmavalta ja paleli, minkä oletin johtuvan valvomisesta, syömättömyydestä ja asunnon huonosta lämpöeristyksestä. Vaan kuumemittari kainalosta kertoi: 37,8 astetta.

Menin nukkumaan, nukuin viitisen tuntia ja heräsin juuri sopivasti ennen puoltayötä. Olo on parempi, joskaan ei silti hyvä. Kurkussa on edelleen pulloharja, päätä särkee ja paleltaa, mutta ei ole enää sellainen olo, että tässähän saattaisi löytää itsensä lattialta minä hetkenä hyvänsä.

Etsin sitten kokkauspiiriä varten reseptit, siinä meni kolmisen tuntia, eli tunti per resepti. Eilen muokkasin reseptin mansikkakastikkeesta lihalle, tänään olivat vuorossa inkiväärikakut, yrttihernemuhennos ja mausteviinikala. Huomenna pitäisi jaksaa käydä printtaamassa reseptit paperille.

En ole nyt kahteen päivään ajatellut sitä queer-artikkelia. En tänään kyllä kuvitellutkaan ehtiväni, mutta huolestuttaa vähän tämä flunssainen olo. Tiedän entuudestaan, että flunssassa ajatus juuttuu räkään eikä mistään analyyttistä älyä vaativasta toiminnasta tule mitään. Artikkeli vaatisi vielä viilausta. Lauantaina pitäisi käydä ostoksilla kokkauspiiriä varten - tai oikeastaan huomenna jo ostaa ainakin ranskanleipä kuivumaan; inkiväärikakkuihin tulee kuivattua leipää. Periaatteessa voisi jopa käydä huomenna kaupassa, jos suinkin jaksaa, niin ei lauantaina tarvitsisi ajatella tekevänsä mitään. No, täytyy nyt katsoa onko huomenna kuumetta ja kuinka paljon.

Niinpä minulla on oikeastaan kaksi päivää aikaa tehdä sitä queer-artikkelia, mahdollisesti lisäksi ensi maanantaikin. Dedis on tiistaina, mutta toisaalta maanantaina on sen apurahahakemuksenkin dedis, ja joudun varmaan keskittymään siihen. Professorista ei ole kuulunut mitään, en taida jaksaa jahdata häntä enää sen lausunnon vuoksi, sain kumminkin yhden lausunnon tänään.

Väsyttää sairaasti. Pystyisköhän sitä ensi viikolla antamaan itselleen luvan vain äljöttää muutaman päivän? Pitäisi alkaa litteroida sitä uusinta haastatteluakin. Onneksi se ei ole kovin ajattelua vaativaa toimintaa, vaikka muuten työlästä onkin.

23.2.2005 Ruma html-koodi rankaisee moittijaansa

Olen vissiin viis tuntii lukenu tänään kanjeja, kello on 1:13 ja huomenna on koe kahdeksalta aamulla. Voi rähämä. Tällasta se on kun hommat jää aina viimeiselle päivälle. Mitään muuta ei ole saanut tehtyä, mutta sentään edes sitä japaninopiskelua.

Tänään saavutin myös sijaistoimintojen uuden tason. Tuossa vähän ennen puoltayötä, opeteltuani kuutta lukuunottamatta kaikki muut 54 kanjia (tai no, okei, 24 kanjia, ne 30 olin opetellut jo aiemmin) lusmuilin koneella ja välttelin niiden viimeisten opettelemista. Lukemalla japanin kielen opetussivuja!! Selaamalla jotain saitteja, joissa listattiin Japanese Language Proficiency Testiin vaadittavia kanjeja!! Ei voi enää korkeammalle nousta sijaistoimintojen saralla.

Huomenna pitäisi kanjikokeeseen osallistumisen lisäksi tavata yksi tyyppi ja päivittää yhden projektin kotisivuja. Sain palkan päivitysurakasta joulukuussa 2003, jolloin sovittiin, että päivittäisin sivuja myöhemminkin. Viime marraskuussa käväisi mielessäni, että pitäisiköhän ottaa yhteyttä sivujen omistajaan ja kysyä, tarvitseeko sivuja päivittää, mutta en sitten viitsinyt, toivoin että hän olisi unohtanut koko jutun. Vaan ei. Ärsyttävää on kumminkin se, että käyttöoikeuteni siihen verkkoon, jossa ne sivut ovat, on lakannut, joten minun pitää temppuilla vielä käyttöoikeuden uusimisenkin kanssa.

Äägh. En ole itse tehnyt niitä sivuja, ja kun yli vuosi sitten niitä päivitin, kirosin monta kertaa sivujen tekijän olematonta logiikkaa. Linkkaukset olivat mitä sattuu, hakemistopolut epäjohdonmukaisia ja siellä täällä pomppi eteen ah, niin ihania Front Pagen aiheuttamia ongelmia sivujen koodissa. Ja nyt siihen sotkuun pitäisi lyödä näppinsä jälleen.

Helpoimmillaan päivitykset ovat pelkkää leikkaamista, liimaamista ja poistoja, mutta pahimmillaan joudun korjailemaan koodia, jotta sivuille voisi laittaa uutta tavaraa. Ja kun tässä yli vuodessa olen jo ehtinyt unohtaa sen, miten päin siellä sivuilla jutut oli, niin varmaan pari tuntia menee pelkkään tiedostojen etsimiseen.

On myös vähän häiritsevää, että kyseessä on homma, josta on jo maksettu. Kuinka kauan tämä sivujen päivittämiseen sitoutuminen kestää? Päivitänkö niitä vielä vuoden päästäkin, ja kahden vuoden päästä? Olen laittanut päivittämiseen kulutetut tunnit ylös, joten sinänsä voin kyllä kontrolloida kuinka paljon olen käyttänyt aikaa ja missä suhteessa se on siihen ammoin jo kulutettuun rahamäärään. Mutta onko mulla pokkaa kieltäytyä lisähommista, kunhan ne laskemani työtunnit on käytetty?

Minulla on hämärä muistikuva, että olisin heti alkuun kieltäytynyt koko hommasta, mutta taivuttelujen jälkeen sitten suostunut, koska kyse ei loppujen lopuksi ole isosta työstä. Eihän se iso työ varmaan olekaan, mutta hiertää silti kuin kivi kengässä. Täytyy silti olettaa, että kolmesta viiteen tuntia siinä huomenna menee ja todennäköisesti saman verran ensi viikolla. Jos nimittäin en saa hommaa tehtyä huomenna valmiiksi, palaan asiaan vasta queer-artikkelin dediksen jälkeen.

***

Noniin. Kaunista. Menin katsomaan niitä sivuja vähän etukäteen. Mitä tapahtui? Ne pirun sivut kaatoivat koko koneen!! Niin hyvin ne sivut on tehty, perkele. Ei olis pitänyt olla tunnollinen, vaan ruveta miettimään päivitysduunia vasta sen jälkeen, kun mulle kerrotaan mitä pitää päivittää.

Tämänhetkisten laskelmieni mukaan mulla olisi viisi tuntia aikaa nukkua, jos juuri tällä hetkellä nukahtaisin. Tervettä.

22.2.2005 Kevään flunssaepidemia on kuulemma pahimmillaan

Onko mulla päässä joku kello, joka sanoo, että "järkevänä ajankohtana sinun ei pidä töitä tekemän?"

Lusmuilin koko päivän, vaikka aioin ottaa queer-artikkelin käsittelyyn. Käytin kaksi tuntia näytönsäästäjän kuvien valintaan ja muokkaukseen. Luin egyptiläisiä hieroglyfejä käsittelevää kirjaa. Luin blogeja. Jatkoin sähköpostieni kanssa tappelemista. Katsoin dokumentin naisparoista, jotka ovat jatkuvassa seksuaalisessa kiihotustilassa. Niin, ja pesin pyykkejä Virtun kanssa (vaan en taitellut, sängyllä on valtava vuori taittelua odottavia pyykkejä).

Ja sitten, kello yhdeltätoista illalla, kun kaikki järkevät ihmiset ovat heittäneet kaikki päivän puuhansa ja ovat menossa nukkumaan, minä sitten otin itseäni niskasta kiinni ja rupesin käymään läpi sitä artikkelia. Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin artikkeli näyttää artikkelilta, joskin siinä on 15 000 merkkiä liikaa.

Kanjeja en ole opiskellut, mikä tarkoittaa järkyttävän isoa urakkaa huomenna. Muistaakseni siinä on vielä kolmisenkymmentä kanjia, joita en ole vilkaissutkaan. Mahdollisesti ehtisin opiskella muutaman vielä tänään (hahhah! kello on 1:26!), mutta en tarpeeksi, että huomisen pänttäys tarpeeksi vähenisi.

En kertakaikkiaan saanut aikaiseksi tehdä mitään ennen yhtätoista. Luulen, että lusmuilu johtuu siitä, että en ole saanut palautua vielä kunnolla Irlanninreissun jälkeen. Pää ei kertakaikkiaan pysy koossa. En tiedä kumpi olisi mielekkäämpää, ottaa suosiolla pari päivää lomaa vai puskea vain väkisin. Queer-artikkelin dedis on 1.3., ensi tiistaina. En nyt tiedä onko se hyvällä mallilla vai ei. Tottakai 2,5 tuntiakin sen työstämistä on parempi kuin ei mitään, mutta silti pelottaa, että homma kaatuu käsiin. Mutta onko järkevää sekään, että tekee sijaistoimintoja koko päivän, kun ei pysty keskittymään ja on hermoissaan siitä että ei pysty keskittymään?

Sunnuntaina on taas kokkauspiiri, johon pitäisi myös etsiä reseptit, viimeistään perjantaihin mennessä, niin ehdin käydä ne yliopistolla printtaamassa. Tilasin tänään kirsikoita ja mansikoita naapurimarkettiin, mutta ne eivät luvanneet mitään. Jos marjoja löytyy, niin sitten on ohjelmassa anglosaksisia marjaliharuokia. Jos ei, niin ei sitten. Suunnittelin, että olisin etsinyt ne reseptit torstaihin mennessä, niin olisin voinut printata ne samalla kun menen japanin tunnille, mutta eipä taida onnistua.

Kanjikoe. Apurahahakemus (josta edelleen puuttuvat suositukset). Queer-artikkeli. Reseptit.

Ja kurkkukin tuntuu kipeältä. Lumin ainoalla isänpuoleisella tädillä oli flunssa. Sainko minä senkin nyt sitten?

Hajottaa.

21.2.2005 Lumi wa hontoo ni utsukushii namae desu ne

Puolitoista viikkoa poissa kotoa, 766 sähköpostiviestiä inboxissa, kolme tuntia setvimistä ja vielä on kourallinen, jotka vaativat tarkempaa perehtymistä ohimennen hutaistun vastauksen sijaan.

Saman viikon aikana siirryin Dublinista Muonioon. Dublinissa paistoi aurinko, narsissit kukkivat, ruoho viheriöi ja kaksi eri tarjoilijaa valitti kuinka sääli on, että matkamme aikana sää oli niin kylmä: "It's pity about the weather" ja "It's freezing out there!". Mahtoi olla peräti vain 10 astetta plussan puolella. Kauheaa.

Ja Muoniossa oli kaksi metriä lunta. Nimenomaan Kätkäsuvannossa, siitä lumiennätyksestä kirjoitti Kalevakin. Lapset kaivelivat lumiluolia miehenkorkuisiin kinoksiin. Viulunsoittofilmiä tekevä australialainen filmiryhmä oli vallan tohkeissaan.

Lapsi sai sopivan nimen: Lumi. Lumilla on pyöreät posket ja pysty nenä kuin isällään, alahuulen muodon tunnistan sisareni suusta. Lumin isän suku on körttiläistä väkeä, ensimmäistä kertaa kuulin Siionin virsiä veisattavan asiaankuuluvassa tilanteessa. Tai ylipäätään. Talossa oli kaksi taaperoa, kaksi koiraa, yksi vauva, epälukuinen joukko nuoria aikuisia ja tuoreet isovanhemmat. Voisiko heitä sisarentyttären kautta pitää sukulaisinaan?

Minulla oli epätodellinen olo. Irlannissa oli toukokuu, tuntui kuin vappu olisi ihan kohta. Muoniossa tapahtui palautus helmikuun todellisuuteen, vaikkei Oulun korkeudella samanlaisia lumimääriä olekaan.

Viikko sitten olin Glasnevinin hautausmaalla, valokuvasin ja istuin kivellä piirtämässä. Kävimme lounaalla syömässä kasvissosekeittoa ja kirsikka-suklaatorttua - juuri samaisessa paikassa oli säästä valitteleva tarjoilija. Aamupäivällä olimme käyneet Market Arcadessa ja Powerscourtissa, molemmat shoppailupaikkoja, tosin erilaisia. Market Arcadessa oli pieniä putiikkeja punk-vaatemyymälästä parantavia kiviä myymään kauppaan; Powercourtissa myytiin timantteja ja design-laukkuja. En tainnut varsinaisesti ostaa mitään, paitsi Bettie Page -postikortin. Rakennukset olivat kumminkin hienoja. En millään muista, mitä teimme illalla. Voisin tarkistaa sen matkapäiväkirjasta, mutta en jaksa. Taisimme käydä Bad Ass Cafessa Temple Barilla syömässä Bailey's torttua, mutta kaipa teimme muutakin.

Otin Dublinissa paljon kuvia, joista sortteeraan sitten parhaat, joskus. Glasnevin-kuvista varmaan laitan kotisivuille joitain. Raahasin Irlannista viisi kirjaa, ja se on itsekurin ja tiukan kontrollin tulos. Dublinin kirjakaupoissa hullaannuin aivan, varsinkin Hodges & Figgisin aleosastolla, jossa yhdessä vaiheessa pidin kahdeksan kirjan pinoa käsissäni. Niistä valkkasin sitten kolme, kaksi kirjoittamista käsittelevää kirjaa ja David Brinin Kil'n Peoplen, joka on kiinnostanut minua pitkään. Tosin nyt harmittaa vähän, että jätin sinne yhden päiväkirjakirjoittamista käsittelevän kirjan, joka olisi voinut olla mielenkiintoinen...

Konferenssista ostin yhden bissekirjan, kuten olin suunnitellutkin. Etukäteen arvasin, että konferenssissa on kustantamojen ja kirjakauppojen esittelypöydät, joista varmasti löytyy mielenkiintoisia uutuuksia edullisesti. Oikeastaan hankintani, Hemmingsin Bisexual Spaces, ei ollut kovin edullinen, mutta koen tarvitsevani jotain uutta näkemystä biseksuaalisuuteen, ja Hemmingsin kirja voisi tarjota sitä. Vielä viimeiseksi yhdestä divarista löytyi pari vuotta sitten ilmestynyt kirja kathoeyistä, Thaimaan ladypojista (ladyboys - neitipojista?), joka päätyi matkalaukkuuni kuuden euron hintansa ja mielenkiintoisen aiheensa vuoksi.

Ja kaikkien näiden edullisten kirjaostosteni jälkeen jouduin maksamaan 35 euroa lisämaksua siitä, että matkatavarani painoivat liian paljon...

Olen reissujen jälkeen hyvin väsynyt. Dublinista kotiin pääseminen kesti melkein vuorokauden, sillä tulimme Tampereelta yöjunalla - ehdimme viimeminuutilla puoli kymmeneltä lähtevään junaan, joka oli Oulussa vähän ennen viittä aamulla. Sitten yksi puolittain nukuttu yö kotona ja taas seuraavaan reissuun: Muonioon lähti bussi kahdeksan maissa aamulla, matka-aika Oulu-Muonio-välillä noin 7 ja puoli tuntia. Ja heti seuraavana päivänä saman verran takaisin.

Tänään tein rästissä olleet japaninläksyt - raahasin japanin kurssiprujuni Irlantiin asti siinä luulossa, että jossain saumassa ehtisin lueskella niitä. No hah hah vaan. Läksyjen tekoon meni sen verran monta tuntia aikaa, että en keksi missä välissä olisin ne tehnyt, ellen sitten yöjunassa tai menomatkalla, kun vietimme yön Stanstedin lentokentällä. Tällä viikolla pitäisi saada aikaan sekä apurahahakemus yliopiston tukisäätiölle että artikkeli lähetettäväksi Naistutkimus-lehden queer-numeroon. Jos aikoo. Olen sen verran tyrmässä, etten haluaisi tehdä yhtään mitään, vaan pitää useamman päivän loman. Tai useamman viikon.

7.2.2005 Hintava patina

Tänään olen ollut pikkaisen sekaisin. Tuntuu siltä kuin olisi sunnuntai eikä maanantai, koska olen herännyt koko viikonlopun kahdeksalta ja tänään nukuin univelkojani pois melkein kahteen. Kävin päivällä yliopistolla printtaamassa kaikenlaista hyödyllistä, kuten Dublin-paperin ja konferenssiohjelman. Ylihuomenna lähtö. Ei ollenkaan tunnu lähdöltä, en tiedä miksi. Olen psyykannut itseäni lueskelemalla matkaoppaita ja selaamalla nettisivuja, mm. Glasnevinin hautausmaasta (jonne olis kyllä pakko päästä kuvaamaan ja piirtämään) ja Irlannin katolisen kirkon ylläpitämistä Magdalene-pesuloista, joihin aviottomia lapsia synnyttäneet naiset suljettiin pakkotyöhön loppuiäkseen.

Kalligrafia-kurssi oli nautittava, joskin pelkkä pintaraapaisu. Opettaja oli itse yhden danin kalligrafi, ja puhui siitä kuinka vaaditaan vuosia mestarin kopiointia, ennen kuin voi ruveta käyttämään omaa luovuuttaan kalligrafiassa. Vaikeaa se kopioiminenkin oli, totisesti - tein kaikkinensa 31 ei-merkkiä (ikuisuus) ja 15 ki-merkkiä (energia, ilma) kunnollisille papereille ja hankasin lisää mustetta aina välillä. Noihin merkkimääriin eivät ole laskettuna ne tuherrukset, joita tein sanomalehdille. Kaksi ki:tä onnistui siedettävästi, mutta yhteenkään ei:hin en ole tyytyväinen. Jos yhdessä on tasapainoiset vaakaviivat, vinot viivat repsottavat ja jos toisessa on alakoukku siisti, niin vaakaviivoissa on valumia...

Olisi ihan kiva jatkaa tuota hommaa, mutta en tiedä onnistuuko se ilman opettajaa. Ostin noin vuosi sitten siveltimen, tussikiven ja tussitangon, ja maalasin sillä ehkä kerran ennen tätä kurssia, yksinkertaisesti sen vuoksi, että kirjasta oli mahdotonta oppia tekniikkaa. Nyt tiedän, että käytössäni oli liian paksu ja liian pieni paperi, ja että sivellintä pitää painaa kunnolla. Harjoittelupaperiksi käy pelkkä sanomalehtikin, ja harjoittelupaperia todella kuluu.

Oulu-opistolla oli Antiikki- ja keräilymessut samaan aikaan kurssin kanssa. Lauantaiaamuna ovella oli aivan mieletön jono, ja vähän aikaa mietitytti, että pääseekö sinne ollenkaan sisälle. Mutta jonon ohi vaan röyhkeästi ja sisään. Antiikkimessujen pääsymaksu oli 6 euroa, joku kurssilainen oli sen kiltisti maksanut.

En kyllä oikeastaan ymmärrä, miksi kukaan haluaisi maksaa kuutta euroa siitä, että pääsee sisään katsomaan myytävää tavaraa. Niinpä en ole koskaan aiemmin ollut messuilla. Pääsipä sitten sellaisetkin näkemään ihan ilmatteeksi. En silti käsitä koko messu-konseptia. Eikö asiakkaita tulisi enemmän, jos pääsymaksua ei olisi? Vai onko ostavia asiakkaita niin vähän, että kulut katetaan pääsymaksuilla? Messukävijöitä oli pääsymaksusta huolimatta niin paljon, että enpä ihmettelisi vaikka suurimmat tulot saisi messujärjestäjä.

Messujen tavaravalikoimakaan ei ollut hirveän mullistava - samanlaista tavaraa näkee osto- ja myyntiliikkeissä ja kirppareilla, joita kyllä on tarpeeksi tullut kierrettyä. Paitsi että siellä oli todella mahtavia vanhoja Kalevala-koruja, joita kyllä kuolasin. Harmi etten tajunnut ottaa kuvia, kaikesta muusta kyllä otin ihan vain uuden kameran käyttöön totutellakseni. Ne Kalevala-korut olivat aivan tolkuttoman kalliita, sata euroa vanhasta pronssiriipuksesta ja sellaista. Hopeiset olivat sitten ihan omassa hintaluokassaan.

Yritin katsella, löytyisikö sopivia astioita kokkauspiirin kuvaustarpeiksi, mutta aika vähän oli puu- ja saviastioita. Jotkut puuastiat olisivat olleet ehkä sopivia, mutta hinnat olivat mielettömiä. Kirppareilta on tullut ostettua astioita jopa parillakymmenellä sentillä, messuhinnat olivat kymmenkertaiset.

Käsitöitä katselin innoissani myös, ihan vain ihaillen ja työn jälkeä tarkastellen. Niiden kohdalla taas hinnat hirvittivät toisella tapaa. Käsin tehtyjä kirjottuja liinoja parilla eurolla, pari metriä virkattua pitsiä samaan hintaan. Hinnoittelun maailmassa ei tunnu olevan mitään järkeä: käsin tehdyt upeat pienet jutut maksavat häviävän vähän verrattuna johonkin tehdastuotettuun prameaan posliiniastiaan.

Tuotevalikoima oli muutenkin ristiriitaista. Itämaisia mattoja, vanhoja Kotiliesiä ja uusvanhaa "antiikkia" myyvät liikkeet vierekkäin. Yhdellä myyjällä oli valtava valikoima aivan kammottavia kitsch-posliiniesineitä: hedelmän muotoisia suolasirottimia, kengän muotoisia kulhoja ja muuta pientä krääsää, jota olisin rakastanut kahdeksanvuotiaana. Mitaleiden, kolikoiden, postimerkkien ja vanhojen postikorttien myyjiä oli useampia. Jollain korumyyjällä oli vitriinissään aivan samanlainen vanha rannekello kuin mummulla, hinta 250 euroa.

Sitten toisaalta oli myös hienoja juttuja, kuten yhteen nurkkaan ängetty grammari, pari vanhaa telefoonia ja kansakoulun opetustauluja. Aarno Karimon viehättävän jyhkeää kansallisromantiikkaa, jossa partaiset miehet istuvat käräjäkivillä ja opettavaisia terveystietotauluja.

Tein tänään rungon queer-artikkeliin lisurin pohjalta. Teksti on tällä hetkellä pelkkä lisurista leikelty silppukokoelma. Saatan huomenna työstää sitä, tai sitten en. Mangakirjan johdantoa pitäisi tuhertaa myös ennen lähtöä. Ja kutu-artikkelissa oli vielä jotain korjattavaa... Huomenna pitäisi käydä myös ruokaostoksilla, että jaksaa koko pitkän matkustusvuorokauden, ensin junassa ja sitten yön kentällä.

5.2.2005 "Minusta tulisi hyvä Miss Suomi 2005, koska..."

Katsoin missikisat ensimmäistä kertaa varmaan neljään tai viiteen vuoteen. Hämmentävää, miten samanlaisena se instituutio on pysynyt. Miss Suomi -kisoissa on hampaat irvessä pidetty kiinni siitä ihanteesta, että missi on luonnollinen ja neitseellinen. Missiin ei saa liittää seksuaalista subjektiutta ja objektiuskin on sievisteltyä. Missin ei pidä oleman naimisissa eikä esiintymän alastonkuvissa, kuten tämän vuoden missikohut todistavat. Avioliitto ja suostuminen nakukuviin kertovat seksuaaliseta kokeneisuudesta, kun taas pelkkä poikaystävä ei särje neitseellisyyttä. Luodaan illuusiota siitä, että missi on kauneudestaan huolimatta ihan tavallinen, kiltti tyttö, josta kasvaa jossain vaiheessa Nainen - misseytensäkö myötä?

Tämä näkyi myös siinä, kuinka missit perustelivat sitä, miksi juuri heistä tulisi hyviä Miss Suomia. "Olen luonnollinen, huumorintajuinen, esiintymistaitoinen ja hyvä esikuva nuorille naisille." Luonnollisuutta ja aitoutta toistettiin kerta toisensa jälkeen, kuin pelkkä sanojen toisto vakuuttaisi katsojan niiden totuudellisuudesta. Tällä sitten peitetään sitä, että suurin osa tytöistä on lähes ammattimaisia kauneuskilpailuosallistujia, joista moni on tehnyt mallintöitä jo ennen missikisaa tai vähintään käynyt mallikoulussa opettelemassa miten kävellään suoraa linjaa pitkin. Joku oli jopa ollut viime vuonna missikilpailun finaalissa.

Performatiivista toistoa on koko missigaala uimapuku- ja iltapukukierroksineen. Toistoa on paitsi vuodesta toiseen samanlaisina pysyvät missikisaohjelman osuudet, myös se, kuinka kymmenkunta tyttöä pannaan toistamaan tietynlaista naiseutta tv-ruudun ääressä. "Luonnollisuutta, esikuvallisuutta." Kaikille puetaan samanlaiset puvut ja meikit riippumatta siitä, sopiiko se heille tai ei. Yksilöllisyys ja persoonallisuus häivytetään ja nostetaan sitten esiin huilunsoitto, haaveet lääkärinammatista tai suomenruotsalaisuus "persoonallisina piirteinä".

Repesin kyllä totaalisesti, kun yksi misseistä sanoi haluavansa "tulevaisuudessa työskennellä orpolasten hyväksi".

Kontrastiksi tälle tulin eilen katsoneeksi Sekaisin Miriamista, jossa pre-op trans-nainen deittailee joukkoa miehiä. Olen jo spoilaantunut sen verran, että tiedän kuka miehistä voittaa, eli halutessaan saisi rahapalkinnon ja viikon meriristeilyn Miriamin kanssa. Tiedän myös, että koko mieslauma haastoi tv-yhtiön oikeuteen henkisten traumojen tuottamisesta - heidän heteroidentiteettinsähän oli joutunut ohjelmassa julkisen häpäisyn kohteeksi, kun he kuolasivat naista, joka ei ollutkaan luomu!!

Millaista naiseutta missit esittävät, millaista Miriam esittää? Miriam olisi liian seksikäs suomalaisiin missikisoihin, vaikka Eino Makuselle ei kerrottaisikaan, että Miriamia on paranneltu. Toisaalta osa suomalaisista misseistäkin on liian seksikkäitä suomalaisiin missikisoihin, sen kertovat lukuisat missikohut, jotka poikkeuksetta liittyvät siihen, että missin pitäisi olla viaton, erityisesti seksuaalisesti mutta myös muuten.

Misseys rakentaa heteronormatiivisuutta, joskin todella omituisella tavalla. Misseistä todella harva on seksisymboli, nimenomaan siksi ettei seksikkyttä sallita. Ne ex-missit jotka ovat seksisymboleita, ovat saavuttaneet symboliutensa vasta missivuoden jälkeen. Misseyden heteronormatiivisuus on outoa 50-lukulaista asennetta, jossa naiseuden korkeimmiksi päämääriksi nostetaan äitiys ja hoivaavuus. Lasten ja eläinten oikeuksista huolehtiminen sopii missi-imagoon, kunhan ei mennä niin radikaaleiksi, että kieltäydyttäisiin käyttämästä kisasponsorina toimivan turkisliikkeen tuotteita julkisesti.

Suomalaisen missin ulkonäkö on myös stereotyyppistä. Rumasti sanottuna missit ovat yleensä blondeja pallinaamoja, kuten myös tämän vuoden missi. Persoonallisemman näköiset voidaan nostaa loppukilpailuun, mutta heidät diskataan yleensä viime metreillä. Tänäkin vuonna kaksi finaalin kauneinta tyttöä jätettiin viimeisen karsinnan ulkopuolelle. Molemmilla oli varsin terävät kasvonpiirteet, joita nenä hallitsi. Vaikka Miss Suomi -kilpailussa valitaankin virallisesti Suomen kaunein nainen kyseiselle vuodelle, missit harvemmin ovat todella kauniita. Missit ovat sieviä ja näyttävät misseiltä.

Vaan nyt väsyttää sairaasti. Olin japanilaisen kalligrafian kurssilla kuusi tuntia tänään ja olen menossa huomennakin. Nukuin viime yönä katastrofaalisen vähän, ehkä kolmisen tuntia. Tänään voisi ehkä jopa mennä nukkumaan ennen kahtatoista, jotta jaksaisi pyöräillä kurssipaikalle huomenaamulla, sopivia busseja kun ei oikein mene siihen suuntaan sunnuntaiaamuisin. Tänä aamuna lusmusin ja menin bussilla.

4.2.2005 Particularly calligraphy

Dublin-paperini on sitten valmis. Tärkein osuus eli yhteenveto syntyi saman tien kun olin aloin kirjoittaa sitä. Kirjoitin kahdessakymmenessä minuutissa puolen sivun yhteenvedon, johon olen jopa ihan tyytyväinen. Loput ajasta menikin sitten siihen, kun luin paperin ensin ääneen, totesin, että ääneenlukuun menee 22 minuuttia aiotun 15 minuutin sijasta ja rupesin leikkelemään siitä kolmasosaa pois. Toisella lukukerralla meni 16 minuuttia, mutta uskoakseni esitystilanteessa puheeni nopeutuu ihan sen ansiosta, että pikkasen jännittää, ja ylimääräistä minuuttia ei tässä vaiheessa kannata surra.

Huomaan, että englantia puhuessani - tai ainakin lukiessani ääneen - kurkkuni rasittuu valtavasti. Varttitunnin pälpätyksen jälkeen tuntui siltä kuin kurkussani olisi ollut aito skotlantilainen takiainen. Sanojen painotukset ja tietyt äänteet ovat vaikeita hahmottaa. Pötikkhylöli. Particularly. Sitä lukion englanninope laittoi meidät lausumaan kuorossa ääneen. Oiva esimerkki sanasta, jossa kieli joutuu tekemään luonnottomia loikkia kitalakeen. Japania on niin paljon helpompi lausua, vaikka siellä on niitä soinnillisia ässiäkin... vai mitä ne nyt on. Hikiniku, sehän on paljon helpompi sanoa kuin minced meat, jossa on kaksi hankalasti ääntyvää t-kirjainta peräkkäisten sanojen lopussa.

Huomenna olen menossa japanilaisen kalligrafian kurssille, se alkaa kymmeneltä aamulla, ja jos aion vintata sinne pyörällä, pitäisi oikeastaan nousta jo kahdeksalta. Tunti menee kumminkin aamutoimiin, ja koska nyt on lämpötila plussan puolella, keli voi olla aika huono. Bussikin olisi mahdollinen, mutta aikataulujen vahtaaminen ja bussipysäkeillä seisoskelu on niin rasittavaa. Pyörällä on aina helpompi lähteä, kun voi juoda teensä rauhassa ja päättää eteisessä käydä vielä pesemässä silmälasinsa. Jos menee bussilla, on pakko kiitää just nyt.

Kello on 2:27, ja jos heräisin kahdeksalta, olisi nukkuma-aikaa 5 ja puoli tuntia. Siis jos nukahtaisin juuri tällä minuutilla. Mikä on mahdotonta, sillä olen pukeissa ja pitäisi käydä suihkussa ja vielä viimeistellä figujalusta. Ääh. Miks maailma pyörii aamunvirkkujen ehdoilla? Varmaan jonkun mielestä "kymmeneltä lauantaina" on myöhään, mutta mun mielestäni viikonloppuina aamu voisi alkaa vasta kahdeltatoista.

3.2.2005 Perinteitä kunnioittaen syntyy sitko

Kokkauspiiri taas. Olemme saavuttaneet kokkauspiirissä sen tason, jossa tärkeintä on saada kivannäköisiä kuvia ja reseptit oikein, ja syöminen on toisarvoista. Teimme sipuli-olut-kastiketta ja paistettua kalaa, sahramipastaa ja ruokalajia, jonka ainesosat olivat sahrami-manteli-letut ja kala-katkaraputahna. Kala-katkaraputahna oli jaettu neljään osaan ja värjätty sahramilla, pinaattijauheella ja viikunoilla. Lettuja ja kalatahnaa laitettiin kerroksittain, ja Eerika rakensi piparimuotilla leikatuista letuista värikkään tornin. Minä tein pastan, vaivasin varttitunnin sekä valkoista että keltaista pastataikinaa, ja sitten veivattiin yhdessä pastakoneella taikina nauhoiksi.

Kokkaamisineen ja kuvaamisineen aikaa meni nelisen tuntia, ja sitten olimmekin ihan puhki, istuimme vain hiljaa paikallamme ja mussutimme kylmää ja liiskaista pastaa. Vaikka kuvauslamput lämmittävät niin, että kuvaajalla hiki virtaa, eivät ne sentään riitä pitämään ruokaakin lämpimänä. En jaksanut katsoa kuvia läpi, silmäilin vain, ja totesin että kyllä niistä sadasta kuvasta pitäisi löytyä ainakin pari onnistunutta otosta.

Silloin, kun aloitimme kokkauspiirin, keskeisintä oli se syöminen, valitsimme ruokalajeja sen mukaan mikä vaikutti herkulliselta ja kokkasimme kunnon aterian alkuruokineen, lisukkeineen ja jälkiruokineen. Nyt kokkaamme sen mukaan, mitä reseptejä tarvitaan. Olemme laiminlyöneet kalaosastoa keittiöisännän kala-allergian takia, mutta koska keskiajalla kala oli tärkein paastonajan ruoka, kalaa on kokattava myös jos kirjasta haluaa tasapainoisen. Sittenpä kokkaamme kalaa paljon kerralla, ettei keittiöisännän tarvitse haistella sitä liian usein.

Sipuli-olutkastiketta mulla on pullollinen jääkaapissa. Siitä tuli nestemäistä, sipulikeittoa pikemminkin kuin kastiketta. Ehkä siinä olisi pitänyt olla enemmän leivänmuruja saostamassa, mutta hyvää se oli noinkin. Sipuli ja olut, hämmästyttävän toimiva yhdistelmä. Syön sen huomenna lounaaksi. Vähän teki pahaa, kun tekemäämme pastasta suurin osa meni roskikseen, mutta keitetty pasta ei yksinkertaisesti säily hyvänä pitkään. Teimme sitä suurella vaivalla, söimme vain hintsusti ja sitten suoraan roskikseen. Tuli hirveän syyllinen olo. Inkivääriä ja sahramia olisi pitänyt olla pastassa rutkasti enemmän. Sahrami olisi saanut maistua kunnolla, se teki aika vängän säväyksen aika perinteiseen pastaan. Niin. Perinteiseen. Pasta on yli 600-vuotinen perinne, vai oliko se pastaohje siitä 1200-luvun käsiksestä?

1.2.2005 Eilisen ääni korvassa

Olen nyt parin päivän ajan tehnyt kummallisia sukelluksia menneisyyteen. Eilen keksin yhtäkkiä, että järjestän vanhat valokuvat. Homma on ollut rästissä jo reilusti yli vuoden - hyllyn päällä muoveissa olevaan albumiin oli teipattu Anttilan kuitti viime vuoden tammikuulta. Kuvien järjestelyssä meni oikeastaan koko päivä.

Valokuvillahan on kaksi funktiota. Ensimmäinen on olla valokuva sinällään, kuva, parhaimmillaan taideteos, mutta vähimmilläänkin esteettinen kaksiulotteinen pinta. Toinen on sitten monimutkaisempi funktio, jolloin kuvalla itsellään on vähemmän merkitystä kuin sillä muistolla, jonka kuva herättää. Hämärä ja oudosti rajautunutkin otos voi olla muiston herättäjänä tärkeä. Siksi en raskinut heittää pois esimerkiksi Tanskan matkalla otettuja ihan kummallisia hämäriä kuvia pronssikautisista partaveitsistä.

Löysin pinkan mummun ottamia ja mummusta otettuja kuvia, jotka on todennäköisesti otettu ukin vanhalla kameralla. Valokuvat ovat pieniä, sumuisia, keltaisia, oudosti rajattuja. Niiden merkitys on ensisijaisesti muistuttaa kuvaushetkestä, joulusta 1995, jolloin Kikka vielä käveli, Nannu oli elossa ja mummu jaksoi joulua varten käydä permanentissa. Oikeastaan moni kuva on jopa aika ruma; mummun takana olevasta pimeästä ikkunapinnasta heijastuu kirkas salamaläikkä ihan mummun pään viereen; Nannu istuu pyörätuolissa silmät puolitangossa kuin olisi pilvessä.

Kuvien esteettinen vaikutus on kuitenkin samantekevä. Minulle ne ovat tärkeitä kuvia, ja varmaan sisaruksillenikin, mutta niiden merkitys katoaa, kun kukaan mummun tai Kikan tunteneista ihmisistä ei enää ole elossa. Näppäilykuvien määrä on niin valtava, että yksittäisten kuvien arvo edes ajankuvana on mitätön verrattuna vaikkapa sota-aikana otetun valokuvan arvoon.

Ihanteellista olisi, jos pystyisi yhdistämään sekä muiston että esteettisen vaikutuksen, jotta sellainenkin katsoja, joka ei ole ollut kuvaustilanteessa paikalla tai ei tunne kuvattuja, voisi saada kuvasta irti jotakin. Sellaisiakin kuvia on, mutta ne ovat yleensä ammattitaitoisten kuvaajien ottamia. Tai onnistuneita sattumia. Matkakuvissani oli jonkin verran noita onnistuneita sattumia, ehkä siksi, että matkalla aistit ovat terävöityneet ja yksityiskohdat nousevat enemmän esiin kuin arjessa. Mietin, että voisin valita sellaiset, jotka irtoavat pelkästä muiston merkityksestä ja laittaa ne kotisivulle.

Tänään sitten taas litteroin viimeisen pätkän tutkimushaastattelua ja kävin läpi nauhavarastoani huomista haastattelua varten. Siellä oli kaksi merkitsemätöntä nauhaa, joita aluksi luulin tyhjiksi, mutta tarkistin kuitenkin. Kumpikin on nauhoitettu syksyllä 2000.

Toisessa oli puolisen tuntia abipäivillä nauhoitettuja lyhyitä haastatteluja; kävimme Niinan ja Tiinan kanssa ahdistelemassa ihmisiä kysymyksellä "mitä mielikuvia naistutkimus sussa herättää". Nauhan perusteella piti vissiin kirjoittaa joku juttu Ylkkäriin naistutkimuksen imagosta, mutta siitä ei tullut mitään. En muista tarkkaan miksi - joko vastaukset olivat liian ympäripyöreitä tai sitten meiltä loppui innostus kesken. Ensimmäinen vaihtoehto voi pitää hyvinkin paikkansa, sillä vastaukset olivat yleensä tyyppiä "emmä oikeen tiedä mitä se tarkottaa" tai "mä opiskelen noita kauppatieteitä enkä mä tartte mitään naistutkimusta".

Loput nauhoista olivat äänite Naistutkimuspäivien opiskelijatyöryhmästä, jossa eri yliopistojen naistutkimusopiskelijajärjestöjen aktiivit tapasivat. €änite oli todella huonolaatuinen, olin unohtanut laittaa sanelukoneesta asetukset oikein. Kirskuttelin hampaitani, kun kuuntelin sitä: samoja juttuja jauhettiin silloin kuin nytkin, valitettiin rahoituksen puutetta, pelättiin professuurin menettämisen puolesta (eikä turhaan, sillä professuuria ei enää ole) ja mietittiin naistutkimuksen huonoa imagoa Oulun yliopistossa ja yleensä. Neljä vuotta mennyt ja naistutkimus on Oulun yliopistossa vieläkin enemmän nurkkaan ajettu kuin silloin.

Tuli hyvin lannistunut olo. Muistan, kuinka perustimme Väen naistutkimuksen ainejärjestöksi 17.1.2000. Kukaan meistä entisistä aktiiveista ei edes noteerannut koko viisivuotispäivää. Alussa olimme tavattoman innostuneita, oli saunailtaa, videoiltaa, abipäivien agitaatiota ja kotisivujen pystytystä. Se oli kivaa, tottakai. Meillä oli silti toive paremmasta, siitä että kun aikaa vain tarpeeksi kuluu ja työtä tehdään, niin nais- ja sukupuolijärjestelmätutkimus aletaan ottaa vakavasti.

Viisi vuotta. Ehkä pitäisi olla kiitollinen siitä, että naistutkimus ylipäätään on enää olemassa Oulun yliopistossa. Sekin voisi olla mahdollista, että koko oppiaine olisi kokonaan kadonnut - ja voi olla tietysti mahdollista edelleenkin. Nyt on muistaakseni rahoitus varmistunut kolmeksi vuodeksi, tai siis lukuvuodeksi. Sen jälkeen tiedekunta voi hyvinkin heivata tällaiset turhakkeet ulos.

Henkilökohtaisella tasolla olemme saaneet naistutkimuksen ainejärjestöltä paljon, muutakin kuin kivoja yhteisöllisyyden kokemuksia. Neljä meistä on saanut töitä naistutkimuksen parista, tosin pätkätöitä mutta kuitenkin. Otamme kai kaikki naistutkimuksen tenttejä vastaan. Mutta yleisellä tasolla tuntuu, kuin olisimme lyöneet päätämme betoniseinään. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut koko ajan yhä enemmän tuottavuutta ja kaupallisuutta korostavaksi. Millään ei ole arvoa, ellei sitä voida myydä. Naistutkimuksenkin pelastukseksi on tarjottu tasa-arvokonsulttipalvelujen myymistä yrityksille.

Tietysti viisi vuotta on lyhyt aika, asennemuutoksiin tarvitaan kymmeniä vuosia. Olen silti pessimistinen. Suomi ei ole ollut enää lamassa vuosiin, päinvastoin, takana on jyrkkä nousukausi. Silti hirttosilmukka yliopistojen - varsinkin humanistis-yhteiskuntatieteellisten alojen - kaulassa kiristyy.