Kunniallinen ja urhea ratkaisu

Japanilainen itsemurhakäsitys animessa ja mangassa

Samurain seppuku? Rakastavaisten kaksoisitsemurha hyppäämällä tulivuoreen? Nykynuorison netti-itsemurhat? Tokion paikallisjunan itsemurhalinja? Animessa ja mangassa synkkää aihetta käsitellään välillä hyvinkin kevyesti. Animen ja mangan kautta voidaan pureutua japanilaiseen käsitykseen kunniallisuudesta ja hyväksyttävästä kuolemasta.

Johdanto

Aloitan synkän aiheen käsittelyn omakohtaisella kokemuksella.

Olin jo kaksitoistavuotiaana hyvin innostunut Japanin kulttuurista - mahdollisesti jopa innostuneempi kuin nykyään. Sitä innostuneempi olin, kun sarjakuvahyllystä löytyi ihan oikea japanilainen sarjakuva. Tuo "ihan oikea japanilainen sarjakuva" oli Keiji Nakazawan Hiroshiman poika, joka julkaistiin vuonna 1985. Se oli ensimmäinen suomeksi julkaistu japanilainen sarjakuva, ja sillä on vahva sodanvastainen sanoma.

Siihen aikaan kirjastoissa ei ollut erikseen lasten ja aikuisten sarjakuvahyllyjä, vaan kaikki sarjakuvat niputettiin samaan hyllyyn, joka oli lastenosastolla. Nykyisissä kirjastoissa Hiroshiman poika löytyy aikuisten hyllystä, ja hyvä niin; omasta kokemuksesta voin sanoa, että kaksitoistavuotias on liian nuori lukemaan sitä.

Hiroshiman poika on alusta loppuun asti hyvin synkkää ja surullista luettavaa huolimatta pienistä huumorin pilkahduksista. Se, että koko tarina on totta, perustuu kirjoittajan omiin kokemuksiin, teki tarinasta vielä järkyttävämmän.

Kirjassa oli kuitenkin yksi aukeama, joka järkytti minua enemmän kuin mikään muu, enemmän kuin edes kuvat pommin raatelemasta Hiroshimasta ja haavoittuneista ihmisistä.

Aukeamalla kuvataan sodan loppuvaihetta Okinawalla, jolloin amerikkalaiset sotilaat ovat jo alkaneet miehittää saaria. Joukko koulutyttöjä kokoontuu meren rannalle, ja opettaja jakaa kaikille myrkkyä. Tytöt hyvästelevät iloisesti toisensa, nielevät myrkyn ja kuolevat verta sylkien.

Nämä itsemurhat eivät toki ole kirjassa ainoita. Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti kamikaze-lentäjien kokemuksia Genin armeijaan vapaaehtoisena liittyneen isoveljen näkökulmasta ja kerrotaan, kuinka eräs isoveljen sotilastovereista hirttäytyy simputuksen seurauksena. Kamikaze-lentäjät - sen enempää kuin perinteinen seppuku - eivät kuitenkaan onnistuneet koskettamaan minua samalla tavoin kuin nuo laulaen vuorenkielekkeelle kuolemaan kulkevat tytöt. Pystyin ymmärtämään, että valmius kuolla kuuluu sotilaan elämään, tapahtui kuolema sitten omasta tahdosta tai vihollisen aseesta, mutta en pystynyt ymmärtämään, kuinka koululuokan tytöt suostuivat nielemään myrkyn.

Yhä edelleenkään en tunnetasolla voi ymmärtää sitä, mutta tiedollisella tasolla voin sitä kuitenkin yrittää. Tästä lähti kiinnostukseni siihen, mitä itsemurha Japanissa tarkoittaa.

Kristillisen ja japanilaisen itsemurhakäsityksen erot

Ennen kuin alan puhua japanilaisen itsemurhan perinteestä, kuvaan lyhyesti kristillistä käsitystä itsemurhasta, joka on länsimaisen itsemurhakäsityksen taustalla.

Kristillisen käsityksen mukaan itsemurha nähdään rikoksena Jumalaa kohtaan: vain Jumala voi päättää yksilön kuolemasta, yksilöllä itsellään ei ole sitä oikeutta. Ei ole sattumaa, että Juudas Iskariot hirtti itsensä petettyään Jeesuksen. Itsemurhallaan Juudas kielsi itseltään syntien anteeksiantamuksen, joka on kristillisen mytologian ydin, ja jonka Jeesus olisi ristinkuolemallaan voinut tarjota. Itsemurha on synti, jota on mahdoton pyytää eläessään anteeksi.

Kristillisessä maailmassa itsemurhaajia onkin kuolemansa jälkeen rangaistu, useimmiten epäämällä vainajalta leposija siunatulta hautausmaalta, mutta äärimmillään hakkaamalla ruumis kappaleiksi. Niinpä itsemurha on kristillisessä maailmassa ollut yleensä omaisille häpeällinen tapahtuma, ja se on pyritty salaamaan.

Japanin historiassa itsemurha sen sijaan on ollut useimmiten julkinen ja yhteisöllinen, jopa rituaalinomainen tapahtuma. Salaisillakin itsemurhilla oli yleensä yhteisöllinen ulottuvuutensa: itsemurha ei ollut vain omien kärsimysten päättämistä, vaan viesti ympäristölle, kuten ylemmälle upseerille tai ankarille vanhemmille. Itsemurha osoitti tekijän vakaumusta ja vilpittömyyttä, ja kuolemansa jälkeen yksilöä kunnioitettiin.

Kuvaava esimerkki länsimaisen ja japanilaisen itsemurhakäsityksen erosta löytyy Yoshikazu Yasuhikon mangasta Joan, joka on sijoitettu 1400-luvun Ranskaan, Joan d'Arcin aikaan.

Nuori Emily seuraa pojaksi pukeutuneena kuolleen Orleansin neitsyen jälkiä. Sarja on tehty pieniä yksityiskohtia myöten historiallisen tarkasti: sarjakuvassa kuvatut rakennukset, puvut, haarniskat ja tunnelma ovat autenttisia. Yksi kohtaus tuntuu kuitenkin kumman vieraalta keskiajan Ranskassa.

Kohtauksessa Emily on juuri paljastunut naiseksi, ja joutuu kruununprinssin ahdistelemaksi. Emily puolustautuu uhkaamalla tappaa itsensä puremalla kielensä poikki. Uhkaus on japanilaisessa kontekstissa kunnioitettava rohkeuden ja siveyden osoitus, mutta keskiajan Ranskassa olisi ollut täysin mahdotonta, että hyveellinen, kristillinen neito uhkaisi hyökkääjää itsemurhalla. Japanilainen itsemurhakäsitys ja keskiajan kristillinen maailmankuva joutuvat kohtauksessa ristiriitaan.

Animessa ja mangassa itsemurhaa tai sen uhkaa voidaankin käyttää tyylikeinona, esimerkiksi todistamassa naisen siveyttä tai epätoivoa. Itsemurhalla uhkaamisen kautta naisen siveys ja rohkeus tulee näkyväksi myös lukijalle tai katsojalle. Itsemurhan mahdollisuutta käytetään hyväksi tarinan tai päähenkilön hahmon rakentamisessa, eli itsemurhan uhkaan suhtaudutaan varsin kevyesti.

Esimerkiksi Hideyuki Kikuchin romaanisarjaan perustuvassa anime-elokuvassa Vampire Hunter D vuodelta 1985 pientä kylää vainoava vampyyri ryöstää morsiamekseen Doris Langin, elokuvan sankarittaren. Vampyyrin kätyri aikoo tappaa Doriksen veljen ja hyvän ystävän, mutta Doris uhkaa tappaa itsensä puremalla kielensä poikki ja tukehtumalla omaan vereensä. Koska vampyyri haluaa morsiamensa ehjänä, kätyri jättää Doriksen omaiset henkiin. Doriksen valmius uhrautua, tehdä itsemurha hädän tullen, on siis tarinassa paitsi Doriksen omaisten pelastaja, myös vakuutus siitä, että Doris on tarinan todellinen sankaritar.

Itsemurhat Japanin historiassa

Japanin perinteinen uskonto, shintolaisuus suhtautuu kuolemaan torjuvasti: kuolema nähdään epäpuhtaana, ja kuoleman kanssa tekemisissä olleiden ihmisten tulisi tehdä shintolaiset puhdistautumisrituaalit. Buddhalaisuuden suhtautuminen kuolemaan on sen sijaan välinpitämätön. Buddhalaisuudessa kaikkien asioiden nähdään olevan katoavia ja ajassa kiinni olevia. Kaikki olevainen kiertää jälleensyntymien ketjussa, josta irtautuminen on mahdollista vain nirvanan, valaistumisen kautta. Kuolema on vain siirtymäpiste elämien välillä.

Shintolaisuuden torjuva suhtautuminen kuolemaan syrjäytyi jo varhain buddhalaisen, kuolemaan välinpitämättömästi suhtautuvan, ja tietyissä olosuhteissa kuoleman tervetulleeksi toivottavan käsityksen tieltä.

Buddhalaisuus ei missään tapauksessa kannusta itsemurhaan, mutta buddhalainen käsitys jälleensyntymästä tarjoaa mahdollisuuden pelkäämättömyyteen kuoleman hetkellä, tapahtuipa kuolema sitten taistelukentällä tai oman käden kautta. Niinpä itsemurhan tekijäkin voi ajatella jälleensyntymän jälkeen korjaavansa tekemänsä vääryydet ja kostavansa vihollisilleen. Tällainen suhtautuminen kuolemaan osoittautui käyttökelpoiseksi Japanissa, jota sotilaseliitti hallitsi 1100-luvulta 1800-luvun lopulle.

Ensimmäiset maininnat hävinneiden sotilaiden itsemurhista taistelukentällä ovat 900-luvulta, mutta tapa yleistyi vasta sotaisalla Kamakura-kaudella.

Japanin historiassa poliittisista syistä tapahtuva itsemurha on toistuva teema. Ensimmäinen todella suuri itsemurhatarina kertoo Minamoto- ja Taira-sukujen välisestä Genpei-sodasta, joka päättyi Dan-no-uran meritaisteluun vuonna 1185.

Esimerkkikuvani on amerikanjapanilaisen Stan Sakain sarjakuvasta Usagi Yojimbo, joka on suunnattu ensisijaisesti amerikkalaiselle yleisölle. Se ei siis ole japanilaista mangaa, mutta käsittelee kuitenkin Japanin historiaa siinä määrin tarkasti, että käy hyvin kuvittamaan Dan-no-uran tapahtumia.

Genpei-sodassa Taira-suku suojeli kahdeksanvuotiasta lapsikeisari Antokua, ja kun Taira-suvun sotilasjohtajat tulevat tuomaan viestiä häviöstä, keisarin isoäiti otti kruununaarteet ja hyppäsi lapsen kanssa mereen. Muut hovin naiset seurasivat häntä, ja keisarin kuoltua myös Taira-suvun miehet heittäytyivät mereen. Taira-suvun häviön jälkeen valtaan nousi Minamoto Yoritomo, ensimmäinen shogun, ja sotilashallinnon valta lujittui.

Ennen Edo-kautta oli tavallista, että isännän kuoltua myös hänen alaisensa tekivät itsemurhan. Esimerkiksi Kamakurakauden lopulla 1330-luvulla kaikenkaikkiaan 6000 Hojo-suvun jäsentä ja heidän vasalliaan teki itsemurhan, kun suku hävisi sodan Ashikaga-sukua vastaan. Tällainen isännän kuolemasta seurannut joukkoitsemurha kuitenkin kiellettiin Edo-kauden alkupuolella, vuonna 1663.

Alkujaan sotilasjohtajan ja hänen seuraajiensa itsemurha häviön hetkellä oli improvisoitu tapahtuma, ei vielä selkeä rituaali, jollaiseksi seppuku muodostui Edo-kaudella. Soturi saattoi hypätä hevosen selästä pää edellä miekka suussaan, katkaista kurkkunsa tai leikata vatsansa auki eli tehdä seppukun.

Valmiudesta kuolla tuli yksi sotilaseliitin miesten hyveistä. Välinpitämättömyys kuoleman edessä kiteytyi seppukussa eli rituaali-itsemurhassa, joka oli nimenomaan sotilaseliitin miespuolisten jäsenten kuolintapa. Seppuku oli keino välttää häpeää ja nöyryytystä vangiksi jouduttaessa, ja myöhemmin erityisesti tapa hyvittää oma tai lähisukulaisen rikkomus. Seppuku oli myös tapa protestoida korkea-arvoisemman henkilön toimintaa: esimerkiksi halpa-arvoisesti toimineen isännän palvelija saattoi tappaa itsensä osoittaakseen erimielisyyttä. Kyseessä ei siis yleensä ollut itsenäinen ja yksin tehty päätös, vaan kuolema, jolla oli yhteisöllisiä ulottuvuuksia. Sitä sääteli ennen kaikkea velvollisuus: velvollisuus isäntää, sukua ja bushidon eli "sotilaan tien" säännöstöä kohtaan.

Oheinen aukeama on myös Usagi Yojimbosta. Usagi on saapunut pieneen kylään, jota vainoaa sotalordin aave. Sodassa sotalordi joutui piiritetyksi kylään, ja häviön hetkellä teki seppukun. Viholliset kuitenkin mursivat piirityksen kesken rituaalin ja surmasivat sotalordin kaishakun eli avustajan. Rituaalin keskenjäämisen vuoksi aave on jäänyt piinaamaan kylää. Kun Usagi tarjoutuu toimimaan aaveen kaishakuna, seppukun rituaali täyttyy ja aave pääsee rauhaan.

Syynä sille, miksi nimenomaan vatsan auki viiltämisestä tuli sotilaallinen itsemurhatapa, pidetään kahta asiaa. Toinen on japanilainen käsitys siitä, että ihmisen sielu ja tahto sijaitsevat vatsassa. Miekanisku vatsaan merkitsi siis iskua sieluun ja tahtoon, ihmisen sisimpään minuuteen. Toisena syynä pidetään kuolintavan tuskallisuutta: vatsan viiltäminen auki vaatii erityistä rohkeutta ja päättäväisyyttä verrattuna esimerkiksi kurkun viiltämiseen, jota pidettiin naisille sopivana itsemurhatapana.

Seppukua varten pukeuduttiin valkoiseen, puhdistauduttiin ja valmistauduttiin. Miekkaa oli pidettävä kädessä oikealla tavalla, ja viilto tehtävä oikeaan kohtaan vatsaa. Seppukulla oli todistajat, joiden tehtävänä oli varmistaa kuolema kahdella tavalla. Toisaalta kaishaku, seppukun tekijän avustaja, oli valmiina lyhentämään seppukun tekijän kärsimyksiä. Toisaalta todistajien läsnäollessa seppukun tekijällä ei ollut sukunsa häpäisemisen pelossa mahdollisuutta epäröidä tai peruuttaa tekoaan.

Seppuku oli myös sotilaseliitin miesten rangaistusmuoto. Seppuku oli jalompi tapa kuolla kuin esimerkiksi hirttäminen, sillä seppukun tekijä ylevöityi kuollessaan traagiseksi sankariksi, mitä rikoksia hän sitten eläessään olikaan tullut tehneeksi. Tietyssä mielessä seppuku oli lievempi rangaistus kuin nimen poistaminen samurai-luokan perherekisteristä: seppukun tehdessään mies sentään säilyi samuraina. Seppuku oli poikkeustapaus, jonka tarkoituksena oli palauttaa yhteisöllinen tasapaino kasvojen menettämisen ehkäisemiseksi.

Kazuo Koiken mangasarjassa Kozure Ookami, englanniksi Lone Wolf and Cub -sarjan päähenkilö Ogami on entinen shogunin teloittaja, jonka shogun tuomitsee tekemään seppukun. Ogamin kapinallisuus ja armottomuus tulee esiin kohtauksessa, jossa hän pukeutuu valkeisiin vaatteisiin odottamaan shogunin käskyn tuojia. Valkeat vaatteet olivat seppukun tekijän rituaaliasu, ja pukeutumalla valkeaan Ogami näyttelee nöyrää ja yllättää shogunin käskyläiset.

Samurai-luokan naiset tekivät tarvittaessa itsemurhan katkaisemalla kaulavaltimonsa. Esimerkiksi piiritystilanteen päättyessä onnettomasti samurainaisen oli parempi kuolla kuin joutua vihollisten raiskaamaksi, sillä raiskaus ei ollut vain naiseen kohdistuvaa väkivaltaa, vaan koko perheeseen kohdistunut nöyryytys. Myös samurainaisen itsemurha oli ritualisoitunut: naiset pukeutuivat valkoiseen ja sitoivat jalkansa yhteen ennen kuolemaa, jotteivät kuolinkouristukset paljastaisi ruumista häpeällisellä tavalla.

Eräänlaisena hätäitsemurhana voitiin käyttää kielen poikkipuremista, joka näyttäytyy animessa ja mangassa nimenomaan naisten keinona puolustautua äärimmäisellä tavalla, kuten parista aikaisemmasta esimerkistä on jo käynyt ilmi.

Meiji-kaudelle sijoittuva animesarja Rurouni Kenshin kertoo entisestä salamurhaajasta, joka on aikanaan murhannut Tomoe-nimisen naisen aviomiehen. Kenshin on yrittänyt jättää väkivallan taakseen, mutta se seuraa häntä: Tomoe hivuttautuu Kenshinin elämään voidakseen kostaa aviomiehensä kuoleman. Tomoe ja Kenshin kuitenkin rakastuvat toisiinsa. Tomoen kuolleen aviomiehen suku ei kuitenkaan unohda kostoa, vaan vaatii Tomoeta olemaan uskollinen kuolleelle aviomiehelle. Viimeisen taistelun edellä Tomoe yrittää itsemurhaa, mutta hänen sukulaismiehensä estää sen työntämällä sormet tämän hampaiden väliin ja sanomalla, että kielen poikki pureminen vaatii vahvuutta ja mielen kirkkautta. Sitten sukulaismies valmistautuu tappamaan aiemmassa kaksintaistelussa pahoin haavoittuneen Kenshinin.

Tomoe kuitenkin heittäytyy sukulaismiehensä miekan ja Kenshinin väliin. Tomoen itsemurhayritys ennen kohtalokasta taistelua varmistaa tarinassa Tomoen rakkauden ja vilpittömyyden. Hän on hylännyt koston, eikä halua Kenshinille mitään pahaa. Ilman itsemurhayritystä katsojalle voisi jäädä epäselväksi, ketä Tomoe oikein suojelee syöksyessään taistelun keskelle: sukulaismiestään vai Kenshiniä? Itsemurhayritys vahvistaa Tomoen lojaalisuuden Kenshiniä kohtaan.

Seppuku oli Edo-kaudella ritualisoiduin itsemurhatapa, mutta seppukun ohella Japanissa tehtiin itsemurhia myös muista syistä. Onnettomat rakastavaiset, jotka eivät velvollisuuden ja kunnian vuoksi voineet karata ja elää yhdessä elämänsä loppuun, saattoivat kapinoida ylempiään vastaan vain kuolemalla. Tällaiset itsemurhat voidaan nähdä protesteina vallitsevaa järjestystä vastaan. Myös Tomoen itsemurhayritys on protesti suvun kostonhimolle.

Itsemurhatarinat olivat suunnattoman suosittuja sekä kabuki- ja bunraku-näytelminä että painettuina kertomuksina. Monet suosituimmista kertomuksista perustuvat tositapahtumiin, joita kirjoitti näytelmiksi esimerkiksi Chikamatsu Monzaemon (1653-1725). Chikamatsun kerrotaan kirjoittaneen traagisen näytelmän kaksoisitsemurhan tehneistä rakastavaisista esityskuntoon kuukauden päästä rakastavaisten kuolemasta. Muutkin tositapahtumat jalostuivat kertomuksiksi: prostituoiduksi myydyn tytön hirttäytymisestä tuli kummitustarina ja onnettoman rakkauden piinaaman geishan hyppy tulivuoreen painettiin kirjaksi. Yksi suosituimpia ja tunnetuimpia tarinoita kertoo 47 roninista, jotka kostavat isäntänsä kuoleman tietäen, että koston jälkeen ei ole enää muuta tulevaisuutta kuin itsemurha.

Japanin tarinaperinteessä itsemurha on toistuva teema, ja siksi ei olekaan ihme, että myös animessa ja mangassa itsemurhaa käytetään sekä juonenkäänteenä että draamallisena elementtinä, kuten äskeisessä esimerkissä sarjasta Rurouni Kenshin.

Edo-kausi päättyi vuonna 1868 Meiji-keisarin tekemään uudistukseen, jossa sotilashallinto kaadettiin, Japani avattiin ulkomaisille kontakteille ja keisari nousi nukkehallitsijasta varsinaiseksi hallitsijaksi. Sotilashallitus murtui, samurai-luokan miehiltä vietiin oikeus kantaa miekkaa ja seppuku poistui käytöstä.

Japanilainen sotilaallisen itsemurhan perinne ei kuitenkaan kuollut, vaan siirtyi uudessa muodossa uudelle vuosisadalle. Sotilaiden uhrautuvuudelle oli käyttöä toisessa maailmansodassa.

Japanin 30- ja 40-lukua leimasi fanaattinen nationalismi ja militarismi. Japani oli saanut voitot sodissa sekä Kiinaa että Venäjää vastaan, valloittanut Mantsurian ja Korean, eikä Suur-Japanin leviämiselle nähty rajaa.

Japanin sotavoimista ei kuitenkaan ollut Liittoutuneiden sotavoimille vastusta. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa turvauduttiin epätoivoisiin ratkaisuihin. Nuorissa miehissä nostatettiin fanaattista nationalistista mielialaa, jossa uskollisuus keisarille ja Japanille oli tärkeämpää kuin mikään muu. Huonokuntoisetkin koneet voitiin varustaa pommilastilla ja lähettää vihollisen laivaston kimppuun. Koneiden itsemurhalentäjiksi haettiin vapaaehtoisia nuoria miehiä, joskin fanaattisessa ilmapiirissä vapaaehtoisuus oli kyseenalaista. Hiroshiman pojassa yliopisto-opiskelija joutuu kamikaze-lentäjäksi sen vuoksi, että kaikki muutkin joukko-osaston sotilaat ryhtyvät vapaaehtoisiksi.

Kamikaze-joukoista on tehty anime- ja manga-tarinoita, joista esimerkkinä kuva Leiji Matsumoton elokuvasta Cockpit - Kamikaze Stories. Kamikaze-piloteista realistisesti kertovissa tarinoissa on yleensä Hiroshiman pojan tapaan sodanvastainen sanoma. Kamikaze-pilotteja ihannoidaan traagisina sankareina, mutta samalla kritisoidaan militarismia ja fanaattista nationalismia. Toisaalta Japanissa julkaistaan myös äärinationalistista mangaa, kuten Kobayashi Yoshinorin Gomanizumu Sengen eli Röyhkeyden julistus, jossa vähätellään Japanin sotarikoksia ja herätellään äärioikeistolaisia tunteita. Tällaiset mangat eivät yleensä pääse länsimaissa levitykseen.

Kamikaze-joukkojen taistelu kuitenkin osoittautui sodan lopputuloksen kannalta yhdentekeväksi. Atomipommien pudottamisen jälkeen oli selvää, että Japanin oli antauduttava. Monet armeijan ylemmät upseerit, mm. kamikaze-joukkojen perustaja amiraali Takijiroo Onishi vastustivat antautumista. Keisarin pitäessä kiinni antautumispäätöksestä, monet sodan jatkamista puoltaneet upseerit tekivät itsemurhan. Osa heistä teki seppukun korostaakseen sitä, kuinka he kokivat olevansa perinteisen samurai-hengen kantajia.

Nationalistisesti sävyttyneitä protesti-itsemurhia tehdään vielä nykyäänkin. Myös myöhemmät protesti-itsemurhat voidaan liittää nationalismiin. Kuuluisin sodanjälkeinen protesti-itsemurha lienee äärioikeistolaisen kirjailija Yukio Mishiman itsemurha vuonna 1970. Kannattajineen Mishima linnoittautui Japanin puolustusvoimien päämajaan ja yritti nostattaa sotilaat kapinaan. Mishiman tavoitteena oli sotilasvallankaappaus, jonka seurauksena Japani nostettaisiin samurai-arvojen avulla entiseen loistoonsa. Puolustusvoimien sotilaat eivät kuitenkaan innostuneet kapinasta, joten Mishima ja hänen lähimmät kannattajansa tekivät seppukun.

Nykyajan protesti-itsemurhissa itsemurhaaja osoittaa kannattavansa perinteisiä japanilaisia arvoja vastapainoksi länsimaistuneen nyky-Japanin arvomaailmalle. Esimerkiksi eräässä Hiroshiman kunnassa sijaitsevan lukion rehtori teki itsemurhan helmikuussa 1999 epäonnistuttuaan yrityksessään painostaa opettajakuntansa ja oppilaansa laulamaan Japanin kansallishymniä koulun kevätjuhlissa.

Itsemurhat nyky-Japanissa

Tilastollisesti nyky-Japani ei ole kärkimaita itsemurhissa - tämä kyseenalainen kunnia kuuluu Liettualle, jonka itsemurhaluku on yli kaksinkertainen verrattuna Japaniin. Liettuaa seuraa joukko muita entisiä kommunistisia maita Valko-Venäjästä Kazakhstaniin.

Maailman terveysjärjestö WHO:n tilastojen mukaan Japanissa vuoden 2000 itsemurhaluku oli 24,1 sataatuhatta ihmistä kohden. Vertailun vuoksi mainittakoon, että samana vuonna Suomessa itsemurhia tehtiin 22,5 sataatuhatta henkilöä kohden. Japanissa eniten itsemurhia tekivät miehet ikäryhmässä 55-64 ja naiset ikäryhmässä 75+.

Suomessa itsemurhaprosentti on ollut laskussa, kun taas 1990-luvun lopulta alkaen Japanin itsemurhaprosentti on ollut koko ajan nousussa. Vielä kymmenen vuotta sitten 1995 Japanin itsemurhaluku oli 17,2 ja Suomen 27,2. Suomen ja Japanin itsemurhakäyrät ovat siis menneet 90-luvun lopulla ristiin.

Tutkijat ovat liittäneet itsemurhien määrän lisääntymisen Japanin talouden laskukauteen. Eniten itsemurhia tekevät keski-ikäiset miehet, jotka ovat eläneet siinä uskossa, että työpaikka tarjoaisi elinikäisen taloudellisen turvan. Jouduttuaan työttömiksi tai velkaannuttuaan he näkevät kuoleman ainoaksi ulospääsyksi tilanteesta.

Työttömiksi joutuneet miehet saattavat nähdä itsemurhan myös keinona varmistaa perheensä taloudellinen turvallisuus. Itsemurhan jälkeen maksetut henkivakuutuskorvaukset varmistavat perheelle asunnon ja lapsille koulutuksen. Japanilaiset vakuutusyhtiöt ovatkin alkaneet jättää maksamatta korvauksia niissä tapauksissa, jossa kuolemansyy on itsemurha. Kuvaavaa kyllä, tämä on vähentänyt niiden miesten itsemurhia, joilla on henkivakuutus. Nykyisinkin itsemurhiin liittyy Japanissa vahva velvollisuudentunne lähipiiriä kohtaan.

Itsemurha ei kuitenkaan nyky-Japanissa ole hyväksytympi kuin missään muuallakaan, mutta Japanissa itsemurhalla on toisenlainen yhteiskunnallinen asema kuin länsimaissa. Itsemurha voi näyttäytyä hyväksyttävänä ratkaisuna vaikeassa tilanteessa - jopa ainoana ulospääsynä tilanteesta. Japanilaiseen itsemurhaan yleensä liittyykin jonkinlainen yhteisöllinen ulottuvuus: se ei ole vain oman elämän päättämistä, vaan viesti ympäröivälle yhteiskunnalle.

Nykyaikaan ja tähän todellisuuteen sijoittuvissa animeissa ja mangoissa itsemurhaa käsitellään yleensä realistisesti ja yhteiskuntakriittisesti.

Satoshi Konin elokuvassa Tokyo Godfathers kolme koditonta löytää hylätyn lapsen roskiksesta ja lähtee etsimään lapsen äitiä. Käy ilmi, että syvästi masentunut, vastasyntyneen lapsensa menettänyt hostess-baarin emäntä on siepannut lapsen sairaalasta. Elokuvan dramaattisessa loppukohtauksessa nainen uhkaa hypätä talon katolta lapsen kanssa. Hänen itsemurhayrityksensä julistaa prostituution reunamilla toimivien hostess-emäntien epätoivoa: Japanissa hostess-emännillä ei ole pääsyä keskiluokkaisen perheihanteen mukaiseen elämään, jota koko muu yhteiskunta pitää oikeimpana tapana elää.

Satoshi Konin elokuva käsittelee kodittomuutta, sukupuolivähemmistöjen syrjintää ja naisen asemaa, mutta yhteiskuntakriittisyydestään ja realismistaan huolimatta elokuva rakentuu toiveikkaaksi saduksi, jossa toisistaan erotetut lapset ja vanhemmat löytävät toisensa ja jossa hyvä saa palkkansa.

Myös nuorison itsetuhoisuutta on käsitelty animessa ja mangassa varsin paljon.

Itsemurha on Japanissa yleisin kuolinsyy 20-30-vuotiaiden ikäryhmässä. Japanilaisten nuorten itsemurhia on selitetty yhteiskunnallisella arvotyhjiöllä ja nuorten kokemilla paineilla, jotka johtuvat stressaavasta koulujärjestelmästä. Myös Japanin mielisairaanhoidon tilaa on moitittu surkeaksi. Vasta ihan vähän aikaa sitten itsemurhien ehkäisyyn keskittyneitä järjestöjä on alettu rahoittaa julkisin varoin. Perheenjäsenen mielisairautta on Japanissa pidetty häpeällisempänä kuin perheenjäsenen itsemurhaa.

Reiko Momochin viisiosainen sarja, joka on käännetty englanniksi nimellä Confidential Confenssions, käsittelee teini-ikäisten tyttöjen ongelmia, kuten teiniprostituutiota, huumeidenkäyttöä, seksuaalista häirintää, raiskausta ja itsetuhoisuutta. Yksi sarjan kirjoista keskittyy itsemurhaa suunnittelevan masentuneen Manatsun ympärille. Sarja ei tarjoa helppoja vastauksia tai ihmepelastusta, niinkuin todellisuudessakaan masennukselle ei ole olemassa yksinkertaista ratkaisua.

Oheisella aukeamalla Manatsu on juuri kuullut ennustajalta elävänsä 116-vuotiaaksi. Ajatus kauhistuttaa häntä: pitääkö hänen elää vielä sata vuotta päivästä päivään? Manatsulla on kavereita ja häntä kutsutaan bileisiin, mutta mikään ei oikeastaan tunnu miltään, kaikki toistuu aina samanlaisena. Manatsu miettii, mitä tapahtuisi, jos joku tönäisisi hänet junan alle.

2000-luvun alun huolestuttava ilmiö ovat olleet ns. netti-itsemurhat. Netti-itsemurha tarkoittaa tilannetta, jossa joukko itsemurhaa hautovia ihmisiä kohtaa internetin keskusteluryhmässä ja päättää tehdä ryhmäitsemurhan. Syksyllä 2004 poliisit löysivät parin päivän välein kahden eri ryhmäitsemurhan uhrit Tokion liepeiltä. Viimeisen vuoden aikana yli 60 ihmistä on tehnyt itsemurhan yhdessä internetissä tapaamiensa ihmisten kanssa. Tuhannet nuoret ihmiset kuuluvat netin keskusteluryhmiin, "itsemurhakerhoihin", joissa keskustellaan kuolemasta ja suunnitellaan itsemurhaa.

Itsemurhakerhot ovat äärimmäinen yhteisöllistymisen tapa, sillä jos eristäytymistä ja yksinäisyyttä pidetään itsemurhariskinä, itsemurhakerhot tarjoavat mahdollisuuden yhteisöllisyyteen ikäänkuin viimeisenä mahdollisuutena. Yhteisessä itsemurhassa toteutuu illuusio kumppanuudesta, jota ei muuten olisi mahdollista saavuttaa.

Samannimiseen elokuvaan perustuvassa Usumaru Furuyan mangassa Jisatsu Saakuru, Itsemurhapiiri, joukko eri syistä onnettomia koulutyttöjä ryhmittyy karismaattisen vanhemman tytön ympärille. Tytöt viiltelevät itseään ja suunnittelevat yhteistä itsemurhaa. Vaikka sarjassa sokea valmius itsemurhaan kääntyykin yliluonnollisista syistä johtuvaksi, sarjan kuvaamat itsetuhoisuuden syyt, kuten teiniprostituutio, seksuaalinen häirintä, lapsiporno, riidat kotona ja koulukiusaaminen kuvastavat aitoja teini-ikäisten kohtaamia ongelmia. Sarjan näkökulmahenkilöllä, Kyokolla on vahva itsetunto, ja siksi hän pystyy vastustamaan itsemurhapiirin vetovoimaa.

Satoshi Konin Paranoia Agentissa on myös esimerkki tällaisesta yhteisöllisestä itsemurhasta. Satoshi Kon on töissään kuvannut japanilaista nyky-yhteiskuntaa eri näkökulmista terävästi ja kriittisesti - hänen anime-elokuvansa ja tv-sarjansa eivät ole helppoa viihdepurtavaa. Konin Paranoia Agent on kokonaisuutena varsin synkkä ja pessimistinen kuvaus japanilaisesta kulutuskeskeisestä yhteiskunnasta, jossa yksilöillä on tarve paeta todellisuutta. Pakenemisen keinoiksi esitetään sekä sokerinmakea viihde että itseen kohdistuva väkivalta. Sarjan yhteisöt ovat kieroutuneita, kyräilyn, kateuden ja pahanpuhumisen paikkoja oli kyseessä sitten koulu, työpaikka tai naapuruston rouvien juorukerho. Ihmisellä ei ole turvaa edes kotonaan, sillä kotona hallitsee isä, joka on joko ankara ja etäinen tai seksuaalisesti kieroutunut.

Sarjan jaksossa Happy family planning käsitellään ryhmäitsemurhaa. Kolme ihmistä löytävät toisensa netin itsemurhakeskusteluryhmästä ja päättävät tappaa itsensä. Vanha, kuolemansairas mies, nuori homomies ja yksinäinen pikkutyttö kohtaavat lopullista ratkaisua varten. Miehet kuitenkin haluavat suojella tyttöä kuolemalta, ja vähitellen näiden kolmen ihmisen välille syntyy aito, lämmin suhde. He muodostavat perheen, jossa huolenpito ja välittäminen ovat itsestäänselvyyksiä siitä huolimatta, että perheen tavoitteena on kuolla yhdessä. Jakson lopussa he kävelevät laulaen käsi kädessä. Jaksossa vihjataan siihen, että heidän itsemurhayrityksensä onnistui, sillä heillä ei ole varjoja, vaikka muilla jakson henkilöillä on. Jakson loppu on silti toiveikas ja iloinen.

Lähes kaikki Paranoia Agentin jaksot ovat synkkiä ja käsittelevät ihmismielen pimeitä puolia, mutta itsemurhia käsittelevä jakso on suorastaan hilpeä lukuisine epäonnistuneine itsemurhayrityksineen.

Satoshi Kon onnistuu Paranoia Agentissa kertomaan jotain vaikeasti määriteltävää ja kipeää yhteiskunnasta, jossa ihmisyhteisöjä leimaa kilpaileminen ja kateus. Jopa itsemurhaa hautova ihmisryhmä on terveempi yhteisö kuin koululuokka, työpaikka tai perhe.

Myös Tatsuhiko Takimoton mangassa nimeltä NHK käsitellään ryhmäitsemurhaa.

Nuori Satoo on hikikomori - yhteiskunnasta eristäytynyt nuori mies, joka on jättänyt opintonsa kesken, ja joka elää vanhempiensa tuella. Satoo on stereotyyppisesti ryhmäitsemurhien riskiryhmään kuuluva ihminen: yksinäinen, syrjäänvetäytynyt ja tietokoneeseensa sidottu. Satoo on kuitenkin ihastunut naiseen, joka kutsuu hänet mukaan retkelle saareen. Vasta saaressa hänelle selviää, että saarelta ei ole tarkoitus palata takaisin. Itsemurharyhmään kuuluvat konkurssin tehnyt keski-ikäinen mies, lääketieteen opinnoissaan epäonnistunut opiskelija, koulukiusattu pikkupoika - ja Satoon ihastus, jolla on ollut epäonnea rakkaudessa.

Esimerkkikuvassani on myös itsemurharingin levittämä lehtinen, jossa sanotaan: "Jätetään tämä pilaantunut maailma. Itsemurha on ainoa pelastuksemme. Kokoonnutaan yhteen ja torjutaan tämä elämä". Lehtisen sisällössä näkyy se, että itsemurharingin jäsenet - mitä henkilökohtaisia ongelmia heillä sitten onkin - haluavat yhteisen itsemurhan olevan myös viesti ympäröivälle, pilaantuneelle yhteiskunnalle.

Piirin jäsenet istuvat hiilikeittimen äärellä teltassa odottamassa häkämyrkytyksen aiheuttamaa kuolemaa, kun heidän välilleen syntyy outo luottamus.

Opiskelija tajuaa, että hänen äitinsä välittää hänestä, vaikka hän epäonnistuisikin opinnoissaan; keski-ikäinen mies lupaa auttaa pikkupoikaa haastamaan kiusaajat oikeuteen; Satoon ihastusta kositaan tekstiviestillä.

Sekä Paranoia Agentissa että NHK:ssa itsemurharyhmä näyttäytyy jonakin positiivisena: tapana päästä kosketuksiin toisten ihmisten kanssa maailmassa, jossa ihmisten välisiä suhteita leimaavat kilpailu ja arvojärjestys. Itsemurharyhmän kokoontumisen lopputulos on myönteinen. Valitettavasti todellisuudessa ns. netti-itsemurhat onnistuvat liian usein ja väärällä tavalla.

Japanilainen itsemurhakäsitys?

Itsemurha ilmiönä ylittää kulttuuri- ja aikarajat. Mikä sitten on erityistä nimenomaan japanilaisessa itsemurhakäsityksessä?

Lopetan pohdintani henkilökohtaisella kokemuksella kuten aloitinkin. Katsoin pari päivää sitten dokumentin Adolf Hitlerin viimeisistä päivistä. Olin pohtinut japanilaista itsemurhakäsitystä monesta näkökulmasta, lukenut mangaa ja tietokirjoja, katsonut animea ja tutkaillut Japanin historiaa. Olin korvia myöden upoksissa japanilaisessa itsemurhakäsityksessä.

Dokumentissa kuvattiin Hitlerin kuolemaa. "Sotilaat kuulivat radiosta, että Hitler on paennut vastuutaan tekemällä itsemurhan." Antautumiskäskyssä oli sanat: "Hitler on hylännyt kaikki, jotka luottivat häneen, ja tehnyt itsemurhan."

Nämä dokumentin sanat kuulostivat jotenkin oudoilta. Paennut vastuuta? Hylännyt seuraajansa?

Yhtäkkiä oivalsin, että noihin dokumentin sanoihin kiteytyy jotain paljastavaa länsimaisen ja japanilaisen itsemurhakäsityksen erosta. Japanilaisessa käsityksessä itsemurha on ultimaattinen keino ottaa vastuu. Lukuisat Japanin armeijan johtavat upseerit tekivät Japanin antautuessa itsemurhan, kuten Kolmannen valtakunnan johtajat. Heille itsemurha oli keino pysyä uskollisena nationalistiselle ajatukselle Suur-Japanista, ja myös keino protestoida keisarin antamaa antautumiskäskyä vastaan. Japanilaisesta näkökulmasta katsottuna Hitler olisi nimenomaan kantanut vastuunsa tekemällä itsemurhan ja osoittanut seuraajilleen uskonsa kansallissosialistiseen aatteeseen.

Länsimaissa itsemurhaan liitetään vastuun väistäminen ja pakeneminen. Kolmannen valtakunnan johtajien itsemurhia kuvattiin dokumentissa seurausten pelosta johtuvaksi. Goebbelsien itsemurhan syyksi sanottiin se, että he halusivat "välttää sodan seuraukset". Göringin sanottiin "välttäneen hirttotuomion" tekemällä itsemurhan syanidikapselilla vankilassa. Siinä missä japanilaisessa näkemyksessä häviäjä osoittaa sankarillista rohkeutta tappion hetkellä tehdessään itsemurhan, länsimaisessa näkemyksessä itsemurhan tekijä on aina pelkuri.

Nämä kulttuuriset näkemyserot ovat taustalla, kun me länsimaisen enkulturaation tuotteina luemme ja katselemme animea, mangaa ja muita japanilaisia kulttuurituotteita.

Animen ja mangan itsemurhakäsityksessä asettuvat vastakkain myytit ja todellisuus. Itsemurhaa ja valmiutta siihen voidaan ihannoida kadonneen samurai-hengen ilmentymänä, tai sitä voidaan käyttää realistisen yhteiskuntakritiikin välineenä.