Jäniksenselässä tarinoita nielemässä

Suomi on täynnä harrastelijakirjoittelijoita, ja osa heistä parveilee Jäniksenselässä, suomalaistaajamassa, joka on kuuluisa paitsi lastenkirjailija Laura Lumikosta, myös tämän kasvateista, yhdeksästä menestyskirjailijasta. Yhdeksän on epätäydellinen luku kymmensormisessa maailmassa, ja niinpä kymmenet koululaissukupolvet ovat koettaneet kirjoittaa kirjailijatar Lumikkoa viehättäviä aineita, jotta pääsisivät mukaan Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuraan, jonka suojissa koulutetaan Kirjailijoita, isolla K:lla.

Kymmenenneksi jäseneksi päätyy kuitenkin äidinkielenopettaja, Ella Milana. Laura Lumikosta gradunsa tehnyt Ella ei oikein tiedä mitä odottaa - loistavaa kirjailijanuraa vai täydellistä väitöskirjan aihetta? Seuran muut jäsenet tuntuvat välttelevän toisiaan, kasvinkumppaneitaan. Ja mitä Peliä he pelaavatkaan keskenään, pakottaen Ellankin pelaamaan! Todellisuus vääristyy oudosti Jäniksenselässä, tutuista tarinoista tulee vieraita ja koirat kokoontuvat kirjailija Talvimaan kartanon pihalle.

Novellistina aiemmin kehuttu ja palkittu Pasi I. Jääskeläinen on kirjoittanut romaanin, jossa kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat kiehtovampia kuin mikään muu. Kirjoittaminen on myös vaarallista, sillä tarinat imevät kirjoittajansa ja heidän läheisensä tyhjiin. Mikään ei ole liian kipeää tai surullista, ettei kirjailija voisi nielaista sitä ja oksentaa ulos tarinana. Kirjassa on synkkä perussävy: loppujen lopuksi jäniksenselkäläisille kirjailijoille ei jää mitään muuta kuin tarinansa, kun kaikki on ammennettu niiden materiaaliksi. Seuran jäsenenä Ellalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin muuttua kirjailijoiden kaltaiseksi.

Jääskeläinen rakentaa oman tarinansa taitavasti; asettelee paikoilleen jännityksen koukut ja ripottelee vihjeitä pitkin juonta kuin trilleriin. Lukijaa ei ärsytetä yksinkertaisilla ratkaisuilla ja itsestäänselvyyksillä. Vetävä juoni tekee romaanista viihdyttävän, mikä suomalaisen kaunokirjallisuuden kaanonissa on liki synti. Tuntuu kuin Jääskeläinen näyttäisi kieltä realistista juoksuhautaproosaa arvostaville kirjallisuuspiireille yhdistämällä korkeakirjallisen teeman ja viihdyttävyyden. Lumikko ja yhdeksän muuta -romaania voi luonnehtia sekä "viihdyttäväksi lukuromaaniksi" että "syvälliseksi analyysiksi kirjallisuusinstituutioista". Kulttuurikritiikin ja kiinnostavan tarinan yhdistäminen tekee romaanista kestävän.

Romaanin kieli on ilmavaa ja kaunista, kevyttä lukea. Aiemmin julkaistuissa novelleissa Jääskeläisen kirjoitustyyli oli barokkisen koukeroista: parhaimmillaan herkullista, pahimmillaan vaikeasti ymmärrettävää. Romaanissa Jääskeläisen tyyli pääsee kuitenkin oikeuksiinsa. Jäniksenselän synkkä korpi, eksentrisyydellään leveilevät ja sitä peittelevät kirjailijat ja heidän varjossaan elävät tavalliset jäniksenselkäläiset nousevat esiin kerronnan vaihteluista napakan ja maalailevan välillä. Tarinassa on viistoa huumoria, joka syntyy yllättävistä kielikuvista, mutta välillä Jääskeläinen antaa kauhun pilkahdella rivien väleistä. Lukijan ei anneta unohtaa, että hauskuus on vain pintaa.

Ihan kaikkia odotuksia romaani ei sentään täytä. Lopussa juonen langat vedetään nopeasti yhteen, ja loppuratkaisu tuntuu varsin lattealta - huolimatta yhdestä suomalaisen kirjallisuuden suloisimmasta seksikuvauksesta. Aivan lopun arkijärkinen selitys tarinan suurimmalle mysteerille tuntui välittömästi pettymykseltä, mutta tarve lukea kirja uudelleen todistaa kirjan monitasoisuuden. Ymmärsinkö lopun todellakin oikein, vai jäikö joku vihje huomaamatta? Voiko tarinan kaaren sittenkin tulkita toisin? Lumikko ja yhdeksän muuta jää jyrsimään mielen reunoja kuin, no, lumikko tappamaansa myyrää.