Suomalainen muinaispuku - myöhäisrautakautinen vai nykyaikainen juhlapuku?

Sisällys

1. 1. Johdanto
2. 2. Pukututkimus
   1. 2.1. Yleistä
   2. 2.2. Kaivauksilla saatu materiaali
   3. 2.3. Tekstiililöytöjen analysointi
   4. 2.4. Rekonstruointi
3. 3. Muinaispuku
   1. 3.1. Miehen ja naisen puku
   2. 3.2. Puvun valmistaminen
      1. 3.2.1. Materiaalit
      2. 3.2.2. Värjäys
      3. 3.2.3. Kankaankudonta
      4. 3.2.4. Ompelu ja kaavat
      5. 3.2.5. Pronssispiraalikoristelu ja nauhat
   3. 3.3. Puvun osat
      1. 3.3.1. Alusvaatteet
      2. 3.3.2. Päällyshame
      3. 3.3.3. Esiliina
      4. 3.3.4. Viitta
      5. 3.3.5. Päähineet
      6. 3.3.6. Jalkineet ja käsineet
      7. 3.3.7. Korut
4. 4. Suomalaiset muinaispukurekonstruoinnit
   1. 4.1. Vanhat puvut
      1. 4.1.1. Aino-puku
      2. 4.1.2. Perniön puku
      3. 4.1.3. Tuukkalan puku
      4. 4.1.4. Muinais-Karjalan puku
      5. 4.1.5. Kaukolan puku
   2. 4.2. Uudet puvut
      1. 4.2.1. Euran puku
      2. 4.2.2. Maskun puku
      3. 4.2.3. Kaarinan puku
      4. 4.2.4. Mikkelin puku
5. 5. Päätäntö
6. LÄHTEET
7. Linkkejä rautakaudelle

1. Johdanto

Proseminaarityöni aiheena on suomalainen muinaispuku. Tarkoituksenani on esitellä toisaalta suomalaista pukututkimuksen tuloksia ja toisaalta naisten myöhäisrautakaudella käyttämän asukokonaisuuden perusmallia Suomen alueella. Malli on luotu pukututkimuksen perusteella. Kuvailen nimenomaan naisten käyttämää asustusta, koska miehen puvusta on säilynyt hyvin vähän tietoja. Pukukokonaisuutta on käytetty viikinki- ja ristiretkiajalla, jotka luvuin ilmaistuna ajoittuvat suunnilleen vuosiin 800-1150.

Erittelen naisen puvun eri osat ja selvitän, millä perusteella tutkijat ovat päätyneet tulkintoihinsa. Aion myös kuvata, miten puku esihistoriallisella ajalla tehtiin. Lisäksi tarkastelen tehtyjä suomalaisia pukurekonstruktioita, vertailen niitä, sekä osoitan, miten sama löytöaineisto voidaan tulkita eri tavoin. Tarkoitukseni on kuitenkin keskittyä naisen puvun perusmallin esittelyyn. Olen tehnyt työni pelkästään kirjallisuuden perusteella. Olen käyttänyt työhöni kaivauskertomuksia, löytöjen analysointiselvityksiä, perinpohjaisia esinetutkimuksia, ylimalkaisia yleisesityksiä ja popularisoituja lehtiartikkeleita. Kaikista näistä on ollut enemmän tai vähemmän hyötyä.

Olen kiinnostunut pukuhistoriasta, ja niinpä minulle oli selvää, että tekisin proseminaarityöni pukuhistorian alalta. Alunperin aiheenani oli keskiajan pukeutuminen, mutta koska tästä aiheesta oli tietoja kovin vähän saatavilla, vaihdoin aiheeni suomalaiseen muinaispukuun. Aihe osoittautui monessa suhteessa erittäin antoisaksi. Materiaalia työtä varten oli saatavilla paljon, jopa niin paljon, että kaiken läpikäyminen tuntui ylitsepääsemättömältä urakalta. Ensihämmennyksen jälkeen materiaaliin perehtyminen alkoi sujua ja työn muoto hahmottua.

On kuitenkin syytä selittää pari käsitettä ennen varsinaiseen työhön paneutumista. Käytän työssäni varsin usein sanoja 'pukurekonstruktio' ja 'pukuversio'. Työssäni 'pukurekonstruktio' tarkoittaa tieteellisesti tehtyä selvitystä siitä, millainen muinaispuku olisi voinut olla. 'Pukurekonstruktio' on sellaisen tekstiilejä sisältävän ruumishaudan aineiston selvitys, analyysi ja tulkinta, jonka perusteella voi tehdä oletuksia muinaisesta vaateparresta. 'Pukurekonstruktio' on myös ohjeisto siitä, miten kyseinen vaateparsi tulisi tehdä. 'Pukuversio' on puolestaan rekonstruktion pohjalta tehty y k s i ennallistus.

Termien määrittely näin ei kenties ole täysin oikeaoppista, sillä myös konkreettisia, ennallistettuja vaatteita sanotaan rekonstruktioiksi. Olen kuitenkin tehnyt tämän erottelun selvyyden vuoksi; useimmista muinaispukurekonstruktioista on myös tehty pukuversioita käyttöpuvuiksi. Tulisiko kaikkia näitä versioita, jotka saattavat poiketa paljonkin alkuperäisestä, sanoa pukurekonstruktioiksi? Vai vainko sitä aivan ensimmäistä, jonka asiantuntijat ovat tehneet? Kuitenkin myös tiedemaailman sisällä on tehty useita versioita samasta puvusta. Esimerkiksi Kaarinan puku julkistettiin 1991. Kyseinen pukuversio oli tehty teollisesti, synteettisin värein. Kuitenkin Kaarinan puvusta on valmistumassa uusi versio, joka on tehty alkuperäisin menetelmin ja luonnonvärein. Olisiko tässä tapauksessa sanottava aidoksi ja alkuperäiseksi rekonstruktioksi sitä ensimmäistä, jota ei kuitenkaan oltu tehty yhtä suurella huolella kuin tulevaa versiota? Kiertääkseni näitä määrittelyongelmia käytän siis fyysisestä, konkreettisesta muinaispuvusta sanaa 'pukuversio', tai pelkästään 'puku'. Sanaa 'pukurekonstruktio' käytän siitä teoreettisesta mallista, jonka perusteella pukuversio(t) on tehty.

2. Pukututkimus

2.1. Yleistä

Ihminen käytti esihistoriallisella ajalla pukimiensa valmistamiseen pääasiassa materiaaleja, jotka ovat hyvin helposti tuhoutuvia. Nämä materiaalit voidaan jakaa kahteen ryhmään: eläin- ja kasviperäisiin. Eläinperäisiä ovat tietenkin turkis ja nahka, mutta myös eläinkuidut, kuten villa ja silkki. Kasviperäisiä materiaaleja ovat kasvikuidut ja muut ainekset, kuten tuohi.

Yleensä maahan joutunut luonnosta peräisin oleva materiaali maatuu hyvin nopeasti, jopa muutamassa kuukaudessa. Materiaali säilyy useimmiten vain hyvin poikkeuksellisissa olosuhteissa, kuten suossa tai metallioksidien säilyttämänä. Tekstiilifragmenttien säilymisen ensimmäisenä edellytyksenä on kuitenkin se, ettei ne tuottanut ihminen kuluttanut niitä käytössä loppuun. Useimmiten tekstiili- ja nahkafragmentit ovat säilyneet niitä kantaneiden ihmisten yllä, toisin sanoen hautauksissa. Tällöin ihminen on tietoisesti sijoittanut vainajansa maahan ja myöskin luopunut vainajan kantamien vaatteiden uusiokäytöstä.

Vaatteen valmistaminen kaikkine vaiheineen oli niin monimutkainen prosessi, ettei pienintäkään materiaalinpalaa voinut heittää hukkaan. Kangas oli epäilemättä arvokkaampaa kuin nahka, sillä lampaanvillan saattaminen kankaaksi on vaikeampaa kuin raakavuodan muokkaaminen käyttönahaksi. Vaatteita käytettiin niin kauan kuin voitiin ja todennäköisesti jäljelle jääneitä materiaalin kappaleita käytettiin rätteinä ja siteinä kunnes niistä ei ollut mitään jäljellä. Nykypäiviin säilyneet kangaspalaset ovatkin poikkeuksellisia monessa suhteessa. Toisaalta ne ovat poikkeuksellisia pelkästään sillä perusteella, että ne ovat säilyneet, toisaalta siksi, että esihistorialliselle ajalle ajoitetuista tekstiilifragmenteista lähes kaikki ovat hautauksista peräisin. Täten löydetyt tekstiilifragmentit ja niistä mahdollisesti rekonstruoidut puvut eivät välttämättä edusta yleisimpiä kangaslaatuja tai tavallisinta pukeutumista. Vainajathan useimmiten haudataan parhainta päällään, joissakin tapauksissa jopa rituaaliasuissa, joita ei ole koskaan elävänä käytetty.

Suomessa esihistorian pukeutumiskulttuurista on hyvin vähän tietoja ennen 500-lukua. Syynä tähän ei ole pelkästään materiaalien helppo tuhoutuminen, vaan myös hautausmuoto. Roomalaisella rautakaudella ja pitkään sen jälkeenkin hautausmuotona oli polttohautaus, joka luonnollisestikaan ei anna tekstiilimateriaalille säilymisen mahdollisuutta. Vasta, kun hautausmuoto vaihtui kansainvaellusajalta lähtien vähittäin ruumishautaukseksi, voi hautauksista löytää myös tekstiilifragmentteja.

Varsinkin viikinki- ja ristiretkiajalta on runsaasti ruumishautalöytöjä, joissa on tekstiilijäänteitä. Syynä tähän on ajan muoti, joka suosi runsaita korulaitteita ja kankaan pronssikoristeita. Pronssi oksidoituu maassa ollessaan ja kehittää ns. pronssihometta, joka on myrkyllistä ja suojaa siten kangasta mikrobien hyökkäyksiltä. Kangas onkin säilynyt parhaiten korujen ympärillä. Tästä syystä naisten asuista tiedetään huomattavasti enemmän kuin miesten puvuista - naisten puvut olivat runsaammin koristellut pronssikierukoilla ja koruilla kuin miesten.

Kaikki Suomessa tehdyt tieteelliset pukurekonstruktiot ovat naisten pukuja, miehen puvusta on pystytty rekonstruoimaan ainoastaan viitta. Kaikki rekonstruoidut puvut ovat viikinki- tai ristiretkiajalta, toisin sanoen rautakauden loppuvaiheesta.

Suomen esihistorian pukeutumiskulttuureista voi saada tietoja kahdella tavalla. Tärkeimpänä tiedonlähteenä ovat kaivauksilla saadut tekstiilifragmentit, joiden antama tieto on kuitenkin rajallista. Toinen tietolähde on vertailuaineisto. Suomalaisia muinaispukurekonstruktioita tehdessä on käytetty varsin paljon vertailuaineistoa. Aineistona käytetään mm. tekstiililöytöjä muualta Pohjois-Euroopasta, kirjallista aineistoa (jopa Kalevalaa) sekä uuden ajan kansanpukuja.

2.2. Kaivauksilla saatu materiaali

Kaivettaessa myöhäisrautakautista ruumishautaa esille tuleva materiaali on valikoitunutta. Valikoitumiseen vaikuttaa ensisijassa se, mitä hautaan on alunperin pantu - haudan esinevalikoima ei välttämättä edusta myöhäisrautakautista arkikalustoa. Hautaan on luultavimmin pantu sellaisia esineitä, jotka ovat olleet arvokkaita vainajalle tämän eläessä, sekä mahdollisesti sellaisia esineitä, jotka kuvaavat vainajan asemaa, ja joista voisi vainajalle olla hyötyä mahdollisessa tulevassa elämässä. Toinen valikoiva tekijä on maatuminen. Metalli-, varsinkin jalometalli-, ja keramiikkaesineet säilyvät paremmin kuin orgaaniset materiaalit, kuten kangas. Siten ruumishautakaivausten löydöistä suuri osa onkin epäorgaanista ainesta. (Kivikoski 1961, 110-111, 167-168, 242; Tomanterä 1978, 49; Lehtosalo-Hilander 1982d, 19-21.)

Rautakauden loppuvaiheen ruumishauta voi sisältää jäänteitä vainajasta, joko suoraan luita, tai sitten värieroja, massamaisia möykkyjä tms. jälkiä maassa (Nallinmaa-Luoto 1978, 18, 25; Lehtosalo-Hilander 1982b, 163, 170.). Välttämättä vainajasta ei kuitenkaan ole mitään jälkiä (Lehtosalo-Hilander 1982b, 181; Nallinmaa-Luoto 1978, 50.). Joissain tapauksissa vainajan sukupuolen voi määritellä luiden perusteella, mutta yleensä sukupuoli tunnistetaan hauta-antimista.

Haudoissa on siis usein myös hauta-antimia, joiden määrä on todennäköisesti vaihdellut vainajan arvoaseman ja rikkauden mukaan: varakas ja merkittävä ihminen sai luonnollisesti enemmän mukaansa tuonpuoleiseen, kuin köyhempi ihminen. Tyypillisiä hauta-antimia ovat vainajan kantaman puvun lisäksi aseet, työkalut ja astiat. Vainajalle mukaan laitetut hauta-antimet riippuivat usein sukupuolesta: miehet saivat hautoihinsa aseita, naiset runsaan koruston (Kivikoski 1961: 110-111.). Suomesta on kuitenkin löydetty myös aseellisia naisten hautoja ja miesten hautoja, joissa on verraten runsaasti koruja. Työkaluja kuten sirppejä, vaakoja ja hevosvarusteita on annettu hauta-antimiksi sekä miehille että naisille, joskin kaupankäyntiin liittyvät varusteita on useammin miesten haudoissa ja karjanhoitoon ja maanviljelykseen liittyviä esineitä on laitettu naisille mukaan enemmän kuin miehille. Myös kotieläimiä on saatettu laittaa vainajan hautaan. (Lehtosalo-Hilander 1982d, 16-19, 34-36.)

Esimerkkinä Suomen rautakauden loppuvaiheen ruumishaudasta kuvailen Lehtosalo-Hilanderin 70-luvulla kaivaman Euran Luistarin kalmiston haudan 56, jonka löytöjen perusteella rekonstruoitiin Euran muinaispuku. Vainajasta haudassa oli jäänteinä leukaluita, raajojen ja lonkan luita. Hauta 56 sisälsi erityisen runsaasti koruja, jotka peittivät suuria osia vainajan puvusta. Korujen erittämä myrkyllinen pronssihome suojasi niihin kosketuksessa olleita kankaita lahottajaeliöiltä. Olkapäillä oli pyöreät kupurasoljet ketjulaitteineen, ranteissa spiraalirannerenkaat ja sormissa sormuksia. Kaulalla oli helminauha ja esiliinan helmaan oli ommeltu pronssispiraalikuvioita. Vyötäröllä oli suuri, pronssikoristeinen veitsentuppi. Kaikki nämä metalliesineet olivat suojanneet lähistöllään olevia kankaita, ja siten talteen saatiin osia paitamekosta, päällysmekosta, esiliinasta, vyöstä ja jopa neulakintaista. Muita haudan löytöjä olivat mm. sirppi, keritsimet, rikkoontunut saviastia, joka myöhemmin liimattiin kokoon, sekä haudan vuorauksena ja vainajan peitteenä olleiden tuohen ja puun jäänteet. (Lehtosalo-Hilander 1982b, 89-94.)

Rautakautiset ruumishautaukset, kuten monet muutkin arkeologisesti tutkittavat kohteet, löytyvät useimmiten kun maa-ainesta liikutellaan. Schvindtin tutkiman, Käkisalmessa sijaitsevan Suotniemen kalmiston ensimmäiset esineet löytyivät perunapeltoa tehdessä sekä hiekanotossa (Schvindt 1893, 1.) ja Euran Luistarin rikas kalmisto puolestaan tuli esiin viemäritöiden yhteydessä (Lehtosalo-Hilander 1982b, 7-8.). Täten kohteet ovat usein jo löydettäessä vahingoittuneet. Lisäksi kauan käytössä olleessa kalmistossa saattaa olla päällekkäisiä hautauksia, jolloin alla oleva hautaus on osittain tai kokonaan tuhoutunut, ja hautojen sisällöt ovat saattaneet sekoittua jo esihistoriallisella ajalla (Lehtosalo-Hilander 1982b, 89.). Monia näkyviä tai yleisesti tunnettuja hautoja ja kalmistoja on lisäksi saatettu yrittää ryöstää.

Löytöjen tuhoutumista saattaa tapahtua myös kaivaustilanteessa. Kosteassa maassa, viileässä lämpötilassa vuosisatoja olleet materiaalit joutuvat kaivausten aikana verrattain nopeasti kuivaan, lämpimään ilmaan. Tämä olosuhteisen muutos jättää jälkiä löytöihin. Siksipä kaikki mahdolliset detaljit pyritään dokumentoimaan heti, kentällä, joskin informaatiota saattaa kadota dokumentoinnin aikanakin. Ihanteellista olisikin saada varsinkin tekstiilejä sisältävät haudat kokonaisina laboratorioon, jossa maamöykyt voidaan purkaa säilymiselle otollisissa olosuhteissa. (Lehtosalo-Hilander 1982a: 6.)

Tuhoutumista tapahtuu joskus myös konservoinnin ja säilytyksen aikana. Ongelmia syntyy silloin, kun löytö käsittää erilaisia materiaaleja, jotka vaativat erilaiset käsittelyolosuhteet. Tällainen hankala löytö on kankaan ja pronssin yhdistelmä; materiaalit vaativat päinvastaiset kosteusolosuhteet, kangas kostean ja pronssi kuivan. (Lehtosalo-Hilander 1982a: 6.) Usein pukurekonstruktiota ei tehdä suhteellisen pian löydön tekemisen jälkeen, kuten Euran puvun ollessa kyseessä, vaan vuosikymmenien säilytyksen jälkeen, niin kuin Kaarinan puku. Tällöin puutteelliset säilytysolosuhteet ja löydön aiempi huolimaton käsittely ja laiminlyönnit voivat vaikeuttaa työtä. (Riikonen 1989, 16, 32-33.)

2.3. Tekstiililöytöjen analysointi

Kaivauslöytöjä konservoidaan ja tutkitaan laboratorio-olosuhteissa. Kankaan materiaalin varmaan tunnistamiseen tarvitaan mikroskooppia: eri kuidut on tunnistettavissa pintarakenteensa perusteella. Useimmiten Suomen myöhäisrautakautisten ruumishautalöytöjen tekstiilit ovat villaa, joskin jopa silkkiä on haudoista löytynyt. Pellava säilyy maassa heikommin kuin villa, joten pellavalöytöjen vähäisys selittyy osittain huonolla säilyvyydellä. Toinen osittaisselitys on pellavakankaan teon hankaluus: lampaasta kerityn villan muodostuminen kankaaksi vaatii vähemmän työvaiheita kuin pellavakasvin muuttaminen kankaaksi. Täten pellava on todennäköisesti ollut ylellisyystuote. (Riikonen 1990, 36; Tomanterä 1978, 50.)

Mikroskoopilla voi päätellä myös jotakin tutkittavana olevan kuidun väristä. Suurinta osaa kasviväreistä ei voi todeta kemiallisin keinoin, joten värityksen tulkinta on useimmiten mikroskoopilla tehtyjen silmämääräisten havaintojen varassa. Vain indigo, värimorsingosta (Isatis tinctoria) tai Intian luonnonindigosta saatava sininen kasviväri, ja alitsariinihappo, värimatarasta saatava punainen väri (Tunkkari 1995.), voidaan kemiallisesti tunnistaa liuotuskokein. Käytetyistä väreistä voi saada tietoja myös kansanperinteestä; kuituja, jotka on värjätty nykyaikana kasvivärein, voidaan vertailla hautalöytöjen tekstiileihin. Kuitenkin värinmääritys on paljolti arvailua, sillä väri on saattanut muuttua maassa ollessaan. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 6; Tomanterä 1978, 56-58.)

Myös tutkittavan kankaan lankojen laatua voidaan selvittää. Useimmiten loimi on aina vahvempaa lankaa kuin kude - jos kankaanpalasessa on sekä kerrattua, että ainoastaan kierrettyä lankaa, loimena on kerrattu, vahvempi lanka (Tomanterä 1978, 51.). Myös langan kiertosuuntaa voidaan määritellä. Langan kiertosuunta riippuu kehräystavasta. Suomen hautalöytöjen kankaiden langat ovat useimmiten Z-kierrettyjä eli myötäpäivään kierrettyjä. Z-kierrettyä lankaa syntyy luontaisesti pitkäkuituisesta villasta alapainoisella värttinällä kehräämällä. S-kierretty lanka, joka on yleistä muissa skandinaavisissa hautalöydöissä, puolestaan saa kiertosuuntansa lyhytkuituista villaa yläpainoisella värttinällä kehräämällä. Joskus eri kiertosuuntaisia lankoja on käytetty samassa kankaassa. Kerrattaessa kaksi tai useampi kierretty lanka liitetään yhteen vahvemmaksi langaksi. Z-kierretty lanka kertautuu itsestään S-kerratuksi. (Riikonen 1990, 37-38; Pihlava 1996.) (Liite 2.)

Kankaan sidostyyppi voidaan useimmiten nähdä paljain silminkin. Kankaan sidoksena on viikinki- ja ristiretkiajalle ajoitetuissa suomalaisissa löydöissä useimmin 2/2-S-toimikas, eli ns. bataviatoimikas. Tätä sidostyyppiä käytettiin vaippahameeseen, esiliinaan ja viittaan, kun paitaan käytetyn kankaan sidos oli useimmiten palttinasidos. Myös murtotoimikasta sekä muita sidoksia käytettiin. (Riikonen 1990, 39-40; Tomanterä 1978, 59.) (Liite 1.)

Kankaan laatu koostuu tietenkin monesta eri tekijästä, mutta yksi mittari on kankaan tiheys, joka voidaan määrittää paljain silmin tai mikroskoopilla. Tiheys saadaan selville laskemalla loimi- ja kudelankojen määrä neliösenttiä kohden. (Riikonen 1989, 39.) Kuinka monta lankaa sentille mahtuu, riippuu useimmiten siitä, miten ohuita langat ovat. Karkeatekoisessa kankaassa loimi- ja kudelankoja on neliösentillä vähän. Hienommassa, ohuemmassa kankaassa lankoja on useita.

Se, mistä pukineesta mitkäkin kankaan palat ovat, määritellään tutkimalla kangaspalojen paikkaa hautauksessa. Materiaaliltaan, väriltään, lankatyypiltään ja sidokseltaan identtisten kangaspalojen voidaan olettaa kuuluvan samaan vaatteeseen. Näiden palojen koosta, muodosta ja sijainnista hautauksessa voidaan päätellä mm. pukineiden koko ja leikkaus. (Tomanterä 1978, 51.)

Pukuun kuuluu olennaisena osana myös sen korusto. Korut puhdistetaan ja konservoidaan laboratoriossa. Korujen materiaali selviää sekä esineen ulkonäön ja värin, hajoamisasteen ja korun käyttötarkoituksen perusteella. Lejeerinkisuhteet määritellään kemiallisesti, mutta pukurekonstruktiota tehdessä metallilejeerinkien suhteiden tarkka tietäminen ei yleensä ole tarpeellista. Hautauksessa olevien korujen paikan perusteella pystytään päättelemään paljon siitä pukineesta, jota korut ovat koristaneet.

2.4. Rekonstruointi

Puvun rekonstruointi jonkin tietyn löytökokonaisuuden perusteella perustuu sekä löytöihin, että silkkoihin olettamuksiin. Useimmiten eniten tietoa on niistä vaatekappaleista, joissa on ollut eniten pronssikierukkakoristelua ja joihin korut ovat olleet kiinnitettyinä. Sen sijaan vähemmän koristellut vaatekappaleet ovat jääneet vaille pronssihomeen suojaa, ja niinpä niistä tehdyt rekonstruktiot ovat suurelta osin olettamuksiin perustuvia.

Kankaan materiaali, sidos, tiheys ja siihen käytettyjen lankojen kierto- ja kertaussuunnat ovat suhteellisen helposti selvitettävissä, kuten edellä on selitetty. Useimmiten tehtäessä pukuversiota pyritään alkuperäisen kankaan ominaispiirteitä jäljittelemään mahdollisimman tarkasti. Esimerkiksi Euran pukua tehtäessä langat kehrättiin alkuperäisiä vastaaviksi käsin, vaikka kankaat kudottiinkin vaakakangaspuissa. Kaarinan puvusta tehtiin ensin yksi versio teollisin menetelmin ja synteettisin värein, mutta toista, mahdollisimman alkuperäiseksi aiottua pukuversiota varten hankittiin erikseen pitkävillaisia lampaita, joiden villa muistuttaa myöhäisrautakaudella kasvatetun rodun villaa. Tätä versiota varten kankaat kudotaan pystykangaspuissa. Luonnollisesti alkuperäisin menetelmin tehty versio tulee paljon kalliimmaksi. (Kirves 1995, 8-9; Lehtosalo-Hilander 1983, 18-19.)

Puvun värien määrittely on hankalampaa, kuten edellisissä luvuissa on selostettu. Joskus tyydytään mallipukua värjätessä synteettisiin väreihin, jotka muistuttavat alkuperäisiä, kuten Kaarinan puvun ensimmäisessä versiossa (Häyrinen 1991, 35-41.). Toisinaan, kun rahat riittävät, kuten Euran puvun ensimmäistä versiota tehdessä, pidetään tarkkaa huolta siitä, että sävyt värjätään luonnonväreillä mahdollisimman paljon alkuperäistä muistuttaviksi (Lehtosalo-Hilander 1983, 18-19.). Joskus pukuversiota tehdessä jopa tietoisesti liioitellaan värisävyjen kirkkautta (Laitinen 1996.).

Puvun kaavoja ja mittoja pohdittaessa voidaan usein ottaa avuksi vertailuaineisto. Euran puvun paitamekon leikkauskaaviota tehtäessä tutustuttiin sekä nykyisiin kansanomaisiin paitamekon leikkauksiin, että skandinaavisiin esihistoriallisiin löytöihin (Lehtosalo-Hilander 1982a, 24.). Kaarinan puvun päähineen malli taas löytyi etsittäessä sille vastineita Itä-Baltiasta (Riikonen 1990, 98-99.). Puvun mittoja mietittäessä on otettava huomioon sitä kantaneen ihmisen arvioitu koko ja esihistorialliset työtavat: pystykangaspuissa ei esimerkiksi pystytty kutomaan pitkiä ja kapeita kankaita, lyhyitä ja leveitä kylläkin. Joissakin tapauksissa on pystytty selvittämään puvun osien tarkat mitat säilyneiden korujen ja kangasta koristaneiden pronssispiraalien perusteella. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 25, 30.)

Korut pukuversioita varten tehdään mahdollisimman tarkasti alkuperäisten mukaan - joskin muinaispukurekonstruktioiden historian aikana on tapahtunut myös ylilyöntejä: korut on kyllä pukua varten valmistettu huolella alkuperäisten mukaan, mutta alkuperäiset onkin sitten haalittu samaan pukuun useammasta eri haudasta! Korujen kopioiden tekijöinä ovat yleensä olleet ammattikultasepät, ja pukuversioita tehdessä onkin usein turvauduttu Kalevala Korun työntekijöiden ammattitaitoon. Se, millä tekniikalla korujen kopiot tehdään, riippuu toisaalta tavasta, jolla alkuperäinen on tehty ja toisaalta alkuperäisen kunnosta. Valetuista alkuperäisistä koruista pyritään ottamaan valos, jos esineen kunto sen kestää, ja valamaan myös kopio. Kaiverrettujen ja pakottamalla tehtyjen esihistoriallisten korujen kopiot tehdään samalla tekniikalla kuin alkuperäiset. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 21; Lehtosalo-Hilander 1984, 72-74.)

3. Muinaispuku

3.1. Miehen ja naisen puku

Vaikka työni aiheena onkin nimenomaan naisen myöhäisrautakaudella käyttämä asukokonaisuus, katson silti tarpeelliseksi kertoa myös jotakin miehen puvusta niiden vähäisten tietojen perusteella, joita miehen myöhäisrautakaudella käyttämästä puvusta on saatu. Tämä antaa mahdollisuuden jossakin määrin verrata eri sukupuolten käyttämiä vaatteita.

Naisen pukuun kuului yleensä jokinlainen alusmekko tai -paita, päällysmekko, esiliina, vaippa, päähine, sekä jonkilaiset jalkineet ja jalkaverhot eli sukat tai jalkarätit. Myös korut kuuluivat pukuun. Näitä kaikkia ei välttämättä käytetty aina yhtä aikaa. Miesten pukua hahmoteltaessa on turvauduttava paljon enemmän arvauksiin kuin naisten pukua määritellessä: naisen puvusta on säilynyt huomattavasti enemmän jäänteitä kuin miesten.

Miehen pukuun kuitenkin kuului paita, jonkinlaiset jalkojen verhot (joko suoranaiset housut tai irralliset säärystimet tai lahkeet), päällyspaita, joka saattoi olla takkimainen ja avoin tai tunikamainen, sekä vaippa ja jalkineet. Päähineistä on hyvin vähän viitteitä, mutta metallikoristeinen vyö on kuulunut miehen hautaan useimmiten. Miehen paita oli usein kaksiniitistä villakangasta, kuten naisen paitakin. Paita saattoi olla materiaaliltaan myös pellava. Pääntiessä oli halkio, joka oli suljettu soljella (Schvindt 1893, 136-137.). Tällaisista aluspaidoista on usein hyvin vähän jäänteitä niin miesten kuin naistenkin haudoissa, sillä aluspaitoja ei välitetty koristella pronssispiraalein tai hakasin - aluspaitahan jäi näkymättömiin.

Jalkojen pukineista on myöskin hyvin vähän tietoja. Selkeimmät jäänteet lähellä jalkoja ovat useimmiten jonkinlaisia nyörejä, jotka ovat kiinnittäneet joko jalkineita tai alaruumiin vaatetta. Euran Luistarista on löytynyt pronssispiraalikoristeisia nauhanpätkiä miespuolisten vainajien hautojen jalkopäästä. Eräässä yhteydessä näiden spiraalien kanssa oli säilynyt myös sinistä, toimikassidoksista villakangasta ja kolmiväristä lautanauhaa, ja onkin mahdollista, että jalkojen pukimia kiinnittäneet nyörit olivat lautanauhaa, jonka päät oli koristettu spiraaleilla. Myös Maskun Humikkalan kalmistosta on löytynyt miesten hautojen jalkopäästä pronssispiraaleita, jotka ovat voineet kuulua nyöreihin. (Lehtosalo-Hilander 1982c, 166-168; Pälsi 1928, 77.)

Se, ovatko nämä nauhat kiinnittäneet jalkineita vai housuja/säärystimiä, onkin toinen juttu. Kaukolan Kekomäen kalmiston haudoista Schvindt löysi jalkojen läheltä palasia nahkaa ja lautanauhaa. Pälsi tutki Maskun Humikkalan kalmiston 20-luvulla ja tulkitsi omiaan ja Shvinditin löytöjä ja vertasi niitä mm. saamelaisten käyttämiin jalkineisiin. Niiden perusteella Pälsi päätteli, että Suomen alueella käytettiin myöhäisrautakaudella ruojullista, nautaeläimen nahasta tehtyä paulakenkää, jonka pauloina olivat mm. lautanauhat, ja jonka sisällä käytettiin kenkäheiniä tai jalkarättejä. Raision Ihalasta löytyi vuonna 1959 jäännös ruojullista nahkakenkää, jonka kiinnittimenä oli nahkahihna. Jalkineen jäänteen sisällä oli kangasta, joka tulkittiin jalkarätiksi. Tämä löytö vahvisti Pälsin olettamukset. (Pälsi 1936 61-67; Itkonen 1960, 40-43.)

Täten voidaan olettaa, että säilyneet nauhat ovat useimmiten kenkien kiinnittimiä. Kuitenkin Keski-Euroopassa miehet nyörittivät 1000-luvulla b r a i e s-housunsa polvesta nilkkaan jalkaa kiertävillä nauhoilla, joten voi olla mahdollista, että Suomen alueellakin miesten housut kiinnitettiin joskus näin. Keski-Euroopassa miesten käyttämien kenkien muoto oli kuitenkin erilainen.

Jonkinlaista viitettä siitä, millaiset miesten käyttämät alaruumiin vaatteet olivat, voi saada myös muualta Skandinaviasta tehdyistä löydöistä. Esimerkiksi 500-luvulla elänyt Högomin mies puki päälleen takapuolesta tiukat housut, joiden lautavyökoristeisissa lahkeissa oli hakaskiinnitys. Housut olivat 2/2-toimikassidoksista villakangasta. Myös Högomin miehen paidan hihansuissa oli kalvosimen tapainen hakaskiinnitys ja lautanauhaa. (Nockert 1991, 23-25, 34-35.) Suomesta on löytynyt saman tyyppisiä hakasnappeja, kuin Högomin miehen puvussa, ja usein lautanauhojen yhteydessä. Hakasnapit ovat itseasiassa varsin tavallisia esineitä kansainvaellusajan löydöissä Suomen alueella. (Heinonen 1954, 43-47.)

Schvindtin 1880-luvulla Karjalassa kaivamien kalmistojen löytöjen mukaan miesten päällyspaita oli useimmiten paksumpaa materiaalia kuin naisten pukineet. Kangas oli kaksi- kolme- tai neliniitistä villakangasta, joka oli vanutettu saraksi. Päällyspaita oli Schvinditin löytöjen mukaan umpinainen, tunikamainen paita, jonka kaula-aukossa ei ollut halkiota. Pituudeltaan päällyspaita tai -mekko oli joko polvien yläpuolelle ulottuva tai vähän pitempi. (Schvindt 1893, 138.)

Pälsi puolestaan löysi Maskun Humikkalan kalmistosta miesten haudoista jälkiä takin napituksesta: joidenkin miespuolisten vainajien rinnalla kulki harmahtavien pilkkujen jono. Jono osoittautui nappijonoksi, kun löydettiin paremmin säilynyt hauta, jonka keskivaiheilla oli säilynyt nappeja. Nappeina käytettiin etenkin hopeakulkusia, mutta myös pronssinappeja. Niinpä voidaan olettaa ainakin länsisuomalaisen miehen päällyspaidan, tai pikemminkin takin, olleen edestä avoin, vyötäisiin asti napitettu. Myös muun Länsi-Suomen haudoista, kuten Teuvalta, on löytynyt tarpeeksi monia kulkusia, jotta niitä voidaan pitää miehen takin nappeina. Kulkusten käyttöön takin nappeina antaa vertailumateriaalia mm. eräs Birkassa kaivettu miehen hauta, jossa miehen takissa oli käytetty kulkusnappeja. (Pälsi 1928, 77; Paloniemi 1960, 26-27.) Niinpä avointa, kulkusnappista takkia voi pitää länsisuomalaisena vaatteena. Tunikan materiaalina oli yleensä villa, mutta haudoista on löytynyt jäänteitä jopa silkistä.

Edellämainitut takkimuodot, itäsuomalainen tunikamainen päällysmekko ja länsisuomalainen kulkusnappinen takki ovat viikinki- ja ristiretkiaikaisia päällysvaatemuotoja. Kuitenkin kansainvaellusaikaisistakin päällyspaidoista on saatu joitakin tietoja, vaikka hautamuotona olikin yleisimmin polttohautaus. Huittisten Viittaanmäeltä löytyi 1940-luvulla kansainvaellusaikainen ruumishautaus. Löydössä oli mm. runsaasti hakasnappeja, joiden yhteydestä löytyi myös tekstiiliä. Hakasnapit ovat verrattain yleisiä löytöjä kansainvaellusajan polttohautauksissa, mutta hakasnappien varsinaista käyttötarkoitusta ja -tapaa ei polttohautauksen perusteella voi määrittää. (Heinonen 1954, 43-47)

Huittisten hakasnappien yhteydessä säilyneet tekstiilit olivat lautanauhaa. Skandinaavinen vertailuaineisto kertoo, että kansainvaellusajalla käytettiin lautanauhaan kiinnitettyjä hakasia hihansuissa, päänteissä ja vöissä. (Heinonen 1954, 43-47) Ruotsin Högomista löydetty miehen hauta sisälsi tunikan, jossa oli lautanauhat ja hakaskiinnitys tiukkojen hihojen suissa. Helma oli koristettu lautanauhalla. Sama hauta myös todistaa, että hakasia käytettiin hihansuiden lisäksi myös housunlahkeissa. (Nockert 1991, 31-35.) Tällaista paitaa, jossa on hakaset hihansuissa, on todennäköisesti käytetty kansainvaellusajalla Länsi-Suomessakin, ehkä myöhempäänkin. Miehen pukuun kuului myös vyö, joka useimmiten oli myös puvun koristeellisin osa. Schvinditin Karjalassa tutkimissa haudoissa vyö oli useimmiten nahkaa, leveydeltään 1,5-2,5 cm. Vyönsolki oli joko pronssia tai rautaa. Usein nahkavyö oli koristeltu rauta- tai pronssinastoin. Vöihin saattoi kuulua myös hihnanjakajia ym. renkaita huotraa varten. (Schvindt 1893, 139-141.)

Kansainvaellusajan loppupuolella Länsi-Suomessa käytettiin erityistä heloitetun nahkavyön tyyppiä, eli ns. permalaista helavyötä joka oli Schvindtin kuvaamaa hieman leveämpi ja toisenlaisin heloin heloitettu. Permalainen helavyö oli tuontitavaraa Kama-joelta, jossa vyötä käyttivät alunperin naiset. Suomessa permalaisen helavyön osia on löydetty vain miesten haudoista. (Kivikoski 1961, 177-178.) Tämän vyötyypin rinnalla käytettiin myös yksinkertaisempaa helavyötä, jonka solki, helat ja hihnanjakajat olivat useimmiten rautaa. Vyö itse saattoi olla nahkaa tai lautanauhaa. (Lehtosalo-Hilander 1982c 154-155.)

Viikinkiajalla Länsi-Suomessa helavyöt olivat hyvin monimuotoisia, jopa siinä määrin erilaisia, että vyönheloista on tehty tyypittelyjä. Kansainvaellusaikaisista ne eroavat lähinnä eniten siinä, että metalliosat olivat raudan sijasta useimmiten pronssia. Pidän tarpeettomana luetella kaikkia tyyppejä, mutta mainitsen, että tällä ajalla esim. skandinaavinen eläinornamentiikka ilmestyi myös vyönsolkiin ja -heloihin. (Kivikoski 1961, 204; Lehtosalo-Hilander 1982c 154-155.)

Länsisuomalaisissa viikinkiajan hautalöydöissä on vielä yksi mainitsemisen arvoinen miesten vyötyyppi, nimittäin spiraalitupsuinen vyö. Itse vyö saattoi olla lautanauhaa tai nahkaa. Vyön päissä oli lantiolla roikkuvat, spiraalikoristeiset tupsut. Samantyyppisiä pronssispiraalitupsullisia vöitä on löytynyt myös Gotlannista ja Latviasta. (Lehtosalo-Hilander 1982c 168-169, 172.)

Miehen pukuun kuului myös viitta. Viitta on myös ainoa miehen käyttämistä vaatekappaleista, joka on onnistuttu rekonstruoimaan. Miehen viitta oli suorakaiteen muotoinen tai neliömäinen kuten naisen viittakin. Schvindt ei löytänyt muita viitteitä Karjalan miesten käyttämästä viitasta, kuin hevosenkenkäsoljen hartioiden seutuvilta. Koska myös naiset käyttivät viittansa kiinnittimenä hevosenkenkäsolkea, on todennäköistä, että nämä miesten hautojen hevosenkenkäsoljet olivat myös viitansolkia. (Schvindt 1893, 138.)

Luistarin kalmisto todistaa, että Länsi-Suomessa miesten viitoissa käytettiin pronssispiraalikoristeita jo 900-luvulla, kun naisten viittoja alettiin koristella niillä vasta 1100-luvulla. (Lehtosalo-Hilander 1980, 243-245.) Miesten ja naisten viittojen spiraalikoristeet myös erosivat toisistaan jossain määrin: miesten viitoissa koristeet olivat useimmiten suurempia kuin naisilla. Miesten viittojen spiraalikoristeet olivat viittakankaan päälle ommeltuja, spiraaleista valmistettuja kuvioita, joissa spiraalien kiinnitykseen käytetyt langat näkyivät ja muodostivat ristikkokuvion. Naisten viittojen kuviot olivat myöskin päällikeommeltuja, mutta tiiviimpiä kuvioita, joissa kiinnityslankoja ei oltu jätetty näkuviin. Kuvioitten muodot saattoivat olla tähtimäisiä, pyöreitä tai ristimäisiä. Viitan kulmissa oli usein kaksoispyörökoristeita. (Lehtosalo-Hilander 1982, 156, 160-161, 165-166.)

Euran Luistarin kalmistolöytöjen perusteella on myös rekonstruoitu miehen viitta, ainoa osa miehen puvusta, josta on ylipäänsä ollut tarpeeksi tietoja rekonstruointia varten. Viitta on rekonstruitu 900-luvulta olevan haudan perusteella. Viitta on neliömäinen, noin puolitoista metriä sivuiltaan. Kankaan väri on indigonsini, joka oli verrattain yleinen miesten viitan väri; Luistarista on löytynyt useita miesten hautoja, joissa on ollut jäänteitä sinisestä viittakankaasta. (Maansalo 1996.)

Viittakankaan eri suuntiin kiertyvät kudelangat tekevät kankaan pinnasta raidallisen - kudontatapa on varsin poikkeuksellinen. Myös rekonstruoidun viitan kulmissa on pronssiset kulmakoristeet. Viittaa kiinnittää eläinkuvioinen pronssisolki, joka on tunnettu myös Kalevala Korun mallistossa nimellä "Sudenpääsolki". (Maansalo 1996.)

Muista miehen puvun osista on hyvin vähän tietoja. On oletettavaa, että jonkinlaista päähinettä pidettiin, joskaan mitään jäänteitä tällaisesta päähineestä ei ole. Jäänteitä on myös kinnasompelutekniikalla tehdyistä kintaista ja sukista. Näihin palaan myöhemmin naisen puvun yhteydessä, sillä miesten ja naisten käyttämät kintaat eivät ainakaan löytöjen perusteella eronneet paljon toisistaan.

3.2. Puvun valmistaminen

3.2.1. Materiaalit

Löydetyt myöhäisrautakautiset tekstiilit ovat useimmiten lampaanvillaa. Nahasta, pellavasta, turkiksista, silkistä ja muista materiaaleista on löytöjä, mutta vähemmän. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että niitä olisi välttämättä käytetty aina vähemmän kuin villaa; pellava ja silkki ovat helpommin hajoavia materiaaleja kuin villa, joka säilyy maassa varsin hyvin oltuaan kosketuksissa pronssikorujen erittämään kuparisuolan kanssa. Nahkaa ja turkiksia taas on harvemmin koristeltu pronssilla.

Rautakautisiin pukuihin käytetty lampaanvilla on jossakin määrin poikennut nykyisten lampaiden villasta. Rautakaudella kasvatettujen lampaiden villa oli pitkäkuituisempaa kuin nykyisten Suomessa kasvatettujen rotujen villa. Tällainen pitkäkuituinen villa sopii erityisen hyvin alapainoisella värttinällä kehräämiseen. Alapainoisella värttinällä syntyy helpoimmin z-kierrettyä eli myötäpäivään kiertyvää lankaa. Z-kierretty lanka kertautuu itsestään s-kerratuksi. Suurin osa myöhäisrautakauden tekstiililöydöistä onkin z-kierretyistä langoista tehtyjä, jos kerrattuja, niin s-kerrattuja. Joskus lampaanvillaan on saatettu sekoittaa myös muiden eläinten karvoja. (Kirves 1995, 8-9; Riikonen 1990, 36-38.) (Liite 2.)

Pellava on kauan tunnettu kuitukasvi, jota on viljelty Suomen alueella myöhäisrautakaudellakin. Pellava on ehkä kuitenkin ollut enemmän tai vähemmän ylellisyystuote, sillä ollakseen käyttökelpoista pellavakuitu vaatii enemmän työtä kuin lampaanvilla. Siten vain rikkaimmilla lienee ollut ylimääräistä työvoimaa pellavankasvatukseen uhrattavaksi. Mahdollista on myös, että pellava on ollut tuontituote. (Riikonen 1990, 36; Tomanterä 1978, 50.)

Silkki ja brokadi ovat myöskin olleet ehdottomasti tuontitavaraa. Näistä materiaaleista on hyvin vähän löytöjä, ja onkin hyvin todennäköistä, että ne ovat olleet myöhäisrautakaudella harvojen koristuksia. Silkkiä on Euran Luistarissa löytynyt miehen haudasta, jonka silkki on tunikasta. Brokadinauhoja on löytynyt sekä Länsi- että Itä-Suomen kalmistoista, joskin Länsi-Suomessa brokadinauhat ovat löytyneet miesten haudoista, Karjalassa taas brokadi lienee naisten päähineistä. (Lehtosalo-Hilander 1984, 8-9.)

Mielenkiintoinen myöhäisrautakaudella käytetty kuitukasvi on nokkonen, josta sanotaan tulevan pellavaakin kauniimpaa ja kiiltävämpää kangasta. Sitä kasvoi luonnonvaraisena Suomen alueella jo tuolloin, joten voidaan olettaa sitä käytetyn kuituna vähintäänkin yhtä paljon kuin pellavaa. Löytöjä siitä on suhteellisen vähän, sillä kuten pellavakin, nokkonen kasvikuituna maatuu helposti. Nokkosesta kudotiin palttinasidoksista kangasta. Myös hamppua käytettiin. (Lehtosalo-Hilander 1984, 8-9; Riikonen 1990, 36; Rautavaara 1981, 109, 114.)

Yllä mainittuja kuituja käytettiin tietysti kankaiden kutomiseen ja villaa myös neulakinnastekniikalla neulomiseen. Silkki on tuotu maahan valmiina kankaana, kuten mahdollisesti myös pellava, silloin kun se oli tuontituote. Villa oli yleisin kankaisiin käytettävä kuitu, ja siten villakangas myös oli materiaalina suurimmalle osalle pukineista. Muista kuiduista tehtyjä kankaita on käytetty paljolti samaan tapaan kuin villakangastakin: paitoihin, tunikoihin, huntuihin jne., mutta kenties juhlavampiin pukineisiin.

Mutta luonnollisestikaan kankaat eivät olleet ainoita pukineiden materiaaleja, vaan myös nahkaa ja turkiksia käytettiin. Turkikset ovat myöhäisrautakaudella olleet Suomessa varsin tärkeä vaihdon väline, joten niiden merkitystä ei suinkaan sovi vähätellä. Puvuissa nahkaa käytettiin esim. jalkineisiin - jalkineista onkin peräisin varsin suuri osa myöhäisrautakautisten hautojen nahkalöydöistä.

Turkiksilla saatettiin vuorata vainajan hauta, joten hautojen turkislöydöt ovatkin usein haudan vuorauksesta. Schvindt löysi Karjalan kalmistoista viitteitä siitä, että turkiksia olisi käytetty myös helmojen koristeena. (Schvindt 1893, 115, 135-136.) Voidaan pitää varsin todennäköisenä, että varsinkin talvella käytettiin turkkeja, turkiskintaita -jalkineita ja -lakkeja, vaikka jäänteitä tällaisista vaatekappaleista ei hautalöydöistä olekaan saatu, sillä Suomen alueen ilmasto vaatii talvisin varsin lämpimän vaatetuksen.

3.2.2. Värjäys

Varsin suuri osa myöhäisrautakautisten tekstiililöytöjen kankaista on värjätty. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ainakin rikkaimpien juhlavaatetus oli värikäs - parhaat vaatteethan puettiin ylle myös tuonpuoleiseen. Arkivaatteista ja köyhempien pukimista lienee suuri osa ollut myös värjäämättömiä. Toisaalta pronssikierukkakoristelu ja värikkäät lautanauhat saattavat tehdä harmaasta, värjäämättömästäkin kankaasta näyttävän ja äveriään näköisen.

Värjäys voi tapahtua eri työvaiheissa. Voidaan värjätä kuidut ennen kehräystä, langat kehräyksen jälkeen, värjätä valmis kangas tai jopa valmis pukine. Rautakaudella lienee pääsääntöisesti värjätty langat ennen kankaan kutomista.

Ainoat myöhäisrautakaudella käytetyt väriaineet, jotka voidaan kemiallisesti todeta, ovat indigo ja alitsariinihappo. Indigoa saadaan joko intialaisesta indigosta, jota on saatettu jo myöhäisrautakaudella tuoda maahan, tai sitten nykyään harvinaisena Lounais-Suomessa kasvavasta värimorsingosta (Isatis tinctoria), jota myöhäisrautakaudella on kasvanut rannoilla runsaammin ja jota on historiallisena aikana jopa viljelty. Indigo saa aikaan voimakkaan sinisen värin. Alitsariinihappo puolestaan indikoi värimataran käyttöä. Värimatarasta saa punaista väriä. (Tunkkari 1995; Lehtosalo-Hilander 1982a, 6; Tomanterä 1978, 56-58.)

Muuten värinmääritys on silmien ja kansanomaisen värjäystiedon varassa. Silmämääräisesti värejä arvioitaessa on valmistauduttava siihen, että täydellisen alkuperäistä vastaaviksi ei värejä rekonstruktoita ja pukuversoita tehtäessä saada. Kankaiden värit ovat saattaneet muuttua paljonkin maassa ollessaan; hautalöytöjen tekstiilien yleisväri on useimmiten ruskea. Mikroskoopilla katsottaessa ruskeankin kankaan kuidut saattavat näyttää värikkäämmiltä. Kun silmämääräiset väriarviot yhdistetään tietoon siitä, millaisia kasvivärejä on käytettävä kulloistakin värisävyä varten, saatetaan kuitenkin päästä aika lähelle alkuperäisiä värityksiä. (Lehtosalo-Hilander 1984, 7-8.)

Analysoiduissa hautalöydöissä sininen väri näyttää olevan yksi yleisimpiä - esimerkiksi Euran Luistarin kalmistossa suurin osa miesten viittojen jäänteistä on sinisiä, indigolla tai morsingolla värjättyjä. Indigoa käytettiin myös muiden värikasvien kanssa erilaisten värisävyjen aikaansaamiseksi. Euran Luistarin muinaispukua rekonstruoitaessa havaittiin kemiallisissa kokeissa, että esiliinaan ja peplos-hameeseen oli käytetty indigoa, vaikka niiden sävy oli vaaleampi, vihertävämpi kuin indigolla siniseksi värjättyjen tekstiilien sävy. Niinpä sitten rekonstruktiota tehdessä päädyttiin tulokseen, että indigon lisäksi oli käytetty jotakin muuta väriä vihertävän sävyn saamiseksi. (Tomanterä 1978, 56-60.)

Erilaisia värisävyjä samastakin kasvista on saatu myös käyttämällä erilaisia puretusaineita. Puretusaineina on käytetty esimerkiksi virtsaa, lipeää, metalleja ja alunaa. Näitä aineita on käytetty myös kankaiden valkaisuun, esimerkiksi virtsa on vanhastaan tunnettu valkaisuaine. (Tomanterä 1978, 56.)

Mutta sininen ei ollut ainoa käytetty väri, vaikka valtamiesten keskuudessa suosittu olikin. Punaisen käytöstä kertovat paitsi näkyvät punaisen jäänteet, niin myös alitsariinihappo, mataroiden juuresta saatava väriaine. Punaista väriä saa myös eräistä jäkälistä kuten naavasta. Jäkälistä ja mataroista saa myös keltaista väriä: esimerkiksi keltamataran juuret antavat punaisen mutta kukat keltaisen värin. (Rautavaara 1981, 26-31, 56, 88-89.)

Keltaisia värejä saa myös liekokasveista ja kanervasta. Vihreitä värisävyjä syntyy mm. nokkosta ja kuusenhavuja käyttämällä ja ruskeita saa sammaleista. (Lehtosalo-Hilander 1984, 7-8.) Myös sieniä saatettiin käyttää värjäämiseen. Näitä väriaineita ja eri puretustapoja yhdistelemällä syntyy laaja värikirjo. Muiden värien, kuin kirkkaansinisen ja -punaisen yleisyydestä on vaikea sanoa mitään värinmäärityksen vaikeuden vuoksi. Itsestäänselvää kuitenkin on, että myöhäisrautakaudella oli käytössä suuri määrä erilaisia kasvivärejä, joita myös käytettiin.

3.2.3. Kankaankudonta

Rautakaudella Suomen alueella käytettiin kankaankudonnassa todennäköisimmin loimipainollisia pystykangaspuita. Pystykangaspuissa kutominen vaikutti myös vaatekappaleen leikkuusuunnitelmaan, sillä näissä kudotut kankaat ovat useimmiten lyhyitä ja leveitä, eivätkä kapeita ja pitkiä, kuten vaakatasoisissa kangaspuissa kutoessa. (Lentosalo-Hilander 1982a, 25.) Aion käsitellä pystykangaspuissa kutomisen vaikutuksia kankaan leikkuusuunnitelmaan tarkemmin seuraavassa alaluvussa.

Ohuen ja tiheän kankaan kutominen pystykangaspuissa ei suinkaan ollut lyhytaikainen urakka. Nykyaikana tehdyt kudontanopeuksien vertailut ovat osoittaneet, että harvaloimisen villaraanun (loimen tiheys n. 2 lankaa/cm ja kuteen n. 6 lankaa cm), jonka koko on n. 2 x 1,5 m, kutomiseen menee aikaa vähintään 60 tuntia. Tiheämpiä ja ohuempia kankaita kudottaessa aikaa menee luonnollisesti moninkertaisesti enemmän; esimerkiksi Raision haudan IV vaipan kankaan tiheys oli 14 loimilankaa/cm ja 8 kudetta/cm ja päähineen 16 loimea/cm ja 10 kudetta/cm. Kun loimilankojen määrä on moninkertaistunut ja ne ovat ohentuneet, työ vaatii enemmän tarkkuutta ja siten myös enemmän aikaa. (Hirviluoto 1987, 13; Jarva 1994, 48-50.)

Pystykangaspuissa kudottaessa loimi joutuu kovemmalle rasitukselle, kuin vaakatasokangaspuissa kudottaessa - loimihan kannattelee valmistuvan kankaan painon. Siksi loimeksi yleensä valittiin vahvempi lanka kuin kuteeksi. Niinpä kuteen ja loimen voi erottaa muinaisesta kangaskappaleesta siitä, että kun kankaassa on sekä kerrattua että kierrettyä lankaa, on loimi kerrattua, kaksinkertaista lankaa. Jos kumpikin on kertaamattomia, on loimi se, joka on ohuempaa ja tiheämpää - ja jos kumpikin on kerrattu, kulkee kude suoraan ja loimi pujottelee kuteitten välitse. Helpointa loimen ja kuteen erottaminen kankaasta kuitenkin on, jos kankaanpalassa on säilynyt osa hulpiota, loimensuuntaista reunaa, tai lautanauhalopetusta, kuteensuuntaista kankaan päätettä. (Tomanterä 1978, 51; Riikonen 1990, 37.)

Kankaankudontaa aloitettaessa tehtiin aloitukseksi lautanauha, jonka kuteina olivat valmistuvan kankaan loimet. Kankaan päädyn huolitteleva lautanauha kudottiin noin kahdeksalla laudalla. Tämä lautanauha piti loimet järjestyksessä ja paikoillaan kudonnan ajan; lautanauha myös esti kangasta purkaantumasta. Samanlainen lautanauha tehtiin myös valmistuneen kankaan lopetukseksi. (Sarkki 1979, 14, 24-29.)

Huolitteleva lautanauha saattoi olla myös koristeellinen elementti. Kankaan loimia ei välttämättä kudottukaan lautanauhan sisään, vaan ne jätettiin roikkumaan ja niistä palmikoitiin koristeellinen, pronssispiraalein korostettu ristikko. Joskus ne vain jätettiin roikkumaan hapsuiksi kankaan reunaan. Yleensä huolitteleva lautanauha oli samanvärinen kuin itse kangaskin, mutta toisinaan lautanauhan loimet olivat eriväristä lankaa kuin kangas. Myös tällöin nauhoilla oli koristava tarkoitus huolittelevan lisäksi. (Sarkki 1979, 14, 24-29.)

Yleisimmät kankaan sidostyypit myöhäisrautakaudella olivat palttina, 2/2-toimikas eli bataviatoimikas sekä murtotoimikas. Näistä bataviatoimikas oli ehdottomasti käytetyin. Bataviatoimikas erosi nykyaikana yleisimmin käytetyistä toimikkaista, esimerkiksi farkkukankaasta, monellakin tapaa. Bataviatoimikas saa toisen nimensä, 2/2-toimikkaan, siitä, että bataviatoimikkaassa kuteet pujottelevat aina kahden loimen alta, kahden yltä, kun esim. farkkukankaassa kuteet pujottelevat kahden ali, yhden yli. Nykyisissä farkkukankaissa myös toimikkaan toimiviivan suunta on nouseva, kun se myöhäisrautakaudella käytetyssä bataviatoimikkaassa on laskeva. (Tomanterä 1978, 59.) Toimiviivan suunta tarkoittaa sitä suuntaa, jota kohti kankaan vinottaisen pintakuvion viivat kankaan oikealla puolella kulkevat. (Liite 1.)

Bataviatoimikasta käytettiin lähes kaikkiin vaatekappaleisiin, viittoihin, hameisiin, tunikoihin, esiliinoihin. Muita sidoksia käytettiin melkeinpä marginaalisesti ja vain tiettyihin tarkoituksiin. Palttinasidosta, joka on yksinkertaisin sidostyyppi, käytettiin useimmiten aluspaitoihin ja -mekkoihin, vaikka aluspaita tai -mekko saattoi myös olla bataviatoimikasta, kuten Kaarinan puvussa hyvin todennäköisesti on laita. (Ken kantaa Kalevalaa 1985, 36-37; Schvindt 1893, 111, 114, 118, 136-139; Riikonen 1990, 84.)

Murtotoimikasta, sidostyyppiä, joka muodostaa kankaan pintaan sahalaitakuvioita, käytettiin harvemmin ja vain tiettyjä vaatekappaleita tehtäessä. Varsinaissuomalainen kaarihuntu, joka kuuluu mm. Kaarinan ja Maskun pukurekonstruktioon, oli useimmiten tehty murtotoimikkaasta. Myös hurstut-hame, eli eräänlainen helmastaan näkyviin tarkoitettu alushame, tehtiin usein murtotoimikkaasta. (Riikonen 1990, 83-84, 92, 97-101; Ken kantaa Kalevalaa 1984, 38; Hirviluoto 1987, 13-14.)

Joskus valmistunut kangas vanutettiin saraksi. Varsinkin miesten tunikoita ja naisten päällysmekkoja varten valmistettu kangas vanutettiin saraksi, joka pitää tuulta ja kosteutta paremmin kuin vanuttamaton kangas. (Schvindt 1893, 155.) Kuitenkin on muistettava, että käytössä villakangas vanuttuu itsestään jonkin verran, joskin epätasaisesti; löydetyt tekstiilijäänteet ovat yleensä niin pieniä, ettei niistä täysin varmasti pystytä sanomaan, onko kangas vanutettu saraksi tarkoituksella, vai onko se vanuttunut käytössä.

3.2.4. Ompelu ja kaavat

Pystykangaspuissa voi kutoa leveitä kankaita, mutta ei kovin pitkiä, ellei kangasta pystytä rullaamaan ylhäältä. Tämä vaikuttaa myös siihen, millaisia pukuja kankaista voi tehdä, jos halutaan käyttää kangas mahdollisimman taloudellisesti. Kankaanvalmistus vaati paljon työtä, eikä pienintäkään palasta sopinut heittää hukkaan. Siksipä puvun osat pyrittiin tekemään valmiiksi kangaspuissa. Muinaispukuun kuuluvassa peplosmekossa ei ole yhtään leikattua saumaa, kuten ei myöskään esiliinassa: vaatekappaleet on kudottu haluttuun kokoon suoraan kangaspuissa. Joskus peplokseen ommeltiin sivusauma, mutta tämä ei vaatinut kankaan leikkaamista.(Lehtosalo-Hilander 1982a, 25-26.)

Myös sellaiset pukineet, jotka täytyi ommella kokoon jotta ne olisivat olleet käyttökelpoisia, tehtiin kangasta säästäen. Sekä Riikosen Kaarinaan pukuun konstruoima aluspaita, että Lehtosalo-Hilanderin tulkitsema Euran puvun alusmekko on leikattu kankaasta niin, ettei suorakulmion muotoisesta kankaasta jää yhtään hukkapalaa. Leikkuuvälineenä käytettiin mitä todennäköisimmin rautaisia keritsimiä, joita on laitettu myös hauta-antimiksi. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 25-26; Riikonen 1990, 101-102.) (Liite 3, kuvat 1, 2, 3, 4, ja 5.)

Ommeltavat saumat ommeltiin luonnollisesti käsin. Silmäneulat olivat rautaa tai pronssia, silmäpäästään litteitä. Ompelulankana oli joko yksin- tai kaksinkertainen rihma. Schvindt kuvaa Karjalan hautalöytöjen tekstiileissä olevien saumojen ompelua harvaksi. Kohdat, joista kangasta oli leikattu, ja josta se saattaisi purkaantua, oli yleensä päärmätty. Kankaan laita käännettiin kaksin kerroin ja ommeltiin yhteen niin, että leikattu reuna jäi kankaan poimuun. Näitä leikattuja kohtia olivat esimerkiksi kaulus. Joskus kauluksen päärmeen vahvikkeeksi saatettiin laittaa nyöri poimun sisään. (Schvindt 1893, 136, 156.)

3.2.5. Pronssispiraalikoristelu ja nauhat

Pukuun kuului muitakin koristeita kuin pelkät korut. Puku tai pukukangas saatettiin koristella lautanauhoin, nyörein tai pronssispiraalein. Lautanauha voitiin tehdä kankaan kudontavaiheessa, kuten edellä olevassa luvussa on selostettu, tai kutoa erikseen ja ommella valmiiseen vaatteeseen. Samoin oli pronssispiraalien laita. Ne voitiin liittää kankaaseen kudottaessa pujottelemalla loimiin spiraaleita niin, että ne muodostivat kuvioita, tai tehdä irrallisia ornamentteja pronssispiraaleista ja ommella ne sitten kankaalle. (Vahter 1928, 61.)

Jos pronssispiraalikoristelu suoritettiin jo kudontavaiheessa, oli kuvio kaksipuolinen eli näkyi sekä oikealla että nurjalla puolella. Päällikeommellut kuviot näkyivät vain oikealla puolella, kuten applikoidut kuviot yleensä. (Vahter 1928, 61.)

Applikoitujen kuvioiden aiheina olivat erilaiset tähdet, hannunvaakunat, svastikat, ristikuviot ja ristikot, jotka tehtiin villalankaan, Karjalassa jouheen ja villalankaan pujottamalla. Villalangalla kuviot myös useimmiten ommeltiin kiinni kankaaseen. Kuviot saattoivat olla yksittäisiä, kuten esimerkiksi Euran puvun esiliinan helmaan ommellut moninkertaiset ristit ja hannunvaakunat, tai sitten esiliinaan applikoitava pronssispiraalikoriste oli leveä nauha, joka ommeltiin yhtenäisenä helmaan. Yksittäisen tähdykän koristeellisuus ei aina muodostunut pelkästään pronssispiraaleista, vaan ompeluun käytettävät langat tai nyörit saatettiin myös jättää tarkoituksella näkyviin. Näin tehtiin varsinkin Karjalassa, jossa näkyviin jäävää rihmaa saatettiin vielä korostaa kiertämällä sen ympärille villalankaa. (Vahter 1928, 63.)

Kangasta kudottaessa tehdyt kuviot kiinnitettiin loimiin, ja olivat siten riippuvaisia loimien suunnasta. Esiliinojen kulmiin tehtävät kuviot olivat säteittäisiä, niiden sisällä kulki loimea ja kudetta. Palmikoituihin loimiin pujotetut pronssispiraalit saattoivat muodostaa esimerkiksi siksakkuvioita kahden kankaaseen kudotun lautanauhan välissä kankaan reunassa. Spiraalikoristelu saattoi olla myös vain yksinkertainen, kankaan reunaan puristettu nauha. Pronssispiraaliputket tehtiin kiertämällä ohutta pronssilankaa pyöreän tangon ympärille. Jousimaisista spiraaliputkista katkottiin sitten tarvittavan pituisia pätkiä, jotka ommeltiin kankaalle tai pujotettiin loimiin. Päällikeompelua tehtäessä pitkä jousi voitiin myös oikaista tietyin välimatkoin, ja laittaa spiraalit ristikkäin oikaistuista kohdista - tämä oli tapana etenkin Länsi-Suomessa. (Vahter 1928, 64.)

Spiraaliputkien koko vaihteli sen mukaan, mitä koristetarkoitusta varten ne oli tehty: päähineen tai esiliinan reunaan kiinnitettävät putket olivat halkaisijaltaan suurempia kuin esiliinan tai viitan päälle ommeltavat pikku spiraalit. Päähineen reunaan kiinnitettävät spiraalit saattoivat olla halkaisijaltaan lähes sentin, kun päällikeommeltavien tähdykkäkuvioiden spiraalit olivat halkaisijaltaan n. 2 mm.

Naisenpuvussa käytettiin pronssispiraaleja runsaasti. Pronssispiraalein koristettiin Länsi-Suomessa esiliinat, viitat ja päähineet, varsinaissuomalaiset kaarihunnut. Karjalassa pronssikoristelua ei käytetty viittoihin, mutta esiliinojen koristelu oli runsasta ja näyttävää. Karjalassa ei käytetty varsinaissuomalaista kaarihuntua, jonka nimikin kertoo sen olevan läntinen vaatekappale Suomen alueella. (Vahter 1928, 69-70; Schvindt 1893, 114.)

Pronssikoristelua alettiin käyttää Suomen alueella puvuissa n. 900-luvulla. Vanhimmat pronssispiraalikoristeet olivat esiliinojen kulmia ja miesten viittojen pikku koristeita. Rautakauden loppua kohden pronssispiraalikoristeet runsastuivat ja muuttuivat monimuotoisemmiksi. Viikinkiajalla naisten esiliinojen helmukset olivat Länsi-Suomessa koristeellisimmillaan, ristiretkiajalle mentäessä runsain spiraalikoristelu naisenpuvussa siirtyy esiliinasta viittaan ja saavuttaa siellä huippunsa. (Hirviluoto 1973, 66; Lehtosalo-Hilander 1978, 244-245.)

Rautakaudella puvussa käytettiin erilaisia nauhoja moniin tarkoituksiin. Nauhat olivat kankaan päätöksinä, kuten edellä on selostettu, ne saattoivat olla pelkästään puvun koristeina helmoissa ja kankaan reunoissa ja puvusta irrallisina olevina nauhoina kuten vöinä - lautanauhavyöt olivat yleisimmät naisten käyttämät vyöt myöhäisrautakaudella. Erilaisia nauhatyyppejä olivat lautanauhat, nyörit ja palmikoidut nauhat, joista lautanauha on yleisimmin käytetty tyyppi. (Sarkki 1979, 64.)

Nauhojen materiaalina oli yleensä lampaanvilla. Lautanauhojen kuteena on usein saattanut olla myös nokkos- tai pellavalanka. Sininen on väreistä ollut nauhoissa suosituin, punainen on ollut lähes yhtä yleinen. Myös vaaleaa, joko keltaista tai luonnonvalkoista on runsaasti käytetty. Musta, vihreä ja ruskea ovat olleet harvemmin nauhoissa käytettyjä värejä. Yleensä lautanauhoissa ja leveissä palmikoiduissa ristikkonauhoissa on kolme väriä. Yksinkertaisemmat palmikkonauhat ovat yleensä yksivärisiä. (Sarkki 1979, 86-89.) Tuntuu todennäköiseltä, että samaan nauhaan on valittu värejä jotka eroavat toisistaan tarpeeksi paljon, jotta kuvio erottuisi selkeänä.

Lautanauhan tekoon tarvitaan vähintään kaksi, yleensä useampia monikulmaisia litteitä levyjä, joiden kulmissa on reiät. Yleisin lautamuoto, joka on yhä käytössä esimerkiksi kouluissa on nelikulmainen. Laudan materiaali on yleensä puuta, mutta myös luisia ja metallisia on olemassa. (Sarkki 1979, 10-14.)

Lautanauhan tekoa aloitettaessa loimilangat pujotetaan laudan kulmissa olevien reikien läpi ja laudat asetetaan rinnakkain. Loimilangat kiristetään päihin kiinnitettävien tukien avulla. Kun lautoja kierretään neljänneskierros, syntyy loimilankojen väliin aukko, josta kude pujotetaan. Jälleen lautaa kiertämällä aukko sulkeutuu ja jättää kuteen väliinsä, ja avaa jälleen uuden aukon, josta kude pujotetaan. (Sarkki 1979, 10-14.)

Yleensä lautanauhat ovat litteitä, mutta Lounais-Suomessa on ollut kaytössä erikoinen lautanauhamuoto: pyöreä lautanauha. Sitä lienee käytetty samoin kuin muitakin nauhoja. Eri värisiä lankoja ja erilaisia laudankiertotapoja käyttämällä voidaan saada aikaan hyvin monimutkaisia kuvioita. Lautanahojen yleisimmät koristeaiheet ovat erilaisia geometrisia, muotoja: sahalaitakuvioita, ristejä, vinoneliöitä, kolmioita. (Sarkki 1979, 43-44, 47.)

Palmikointi on yksinkertaisempi tapa valmistaa nauhoja. Yksinkertaisin on kolmesta langasta letittäminen. Mitään muita apuvälineitä ei tarvita, kuin tuki, johon palmikon alkupään voi kiinnittää. Monimutkaisemmaksi palmikkonauha tulee, kun palmikoitavia lankoja lisätään. Ristikkonauhaksi sanotaan sellaista nauhaa, jossa jokainen lanka on vuorotellen kuteena ja loimena. Ristikkonauhojen kuviot olivat siksak- tai diagonaaliviivoja. (Sarkki 1979, 10-14.)

Erot nauhojen käytössä Itä- ja Länsi-Suomessa ovat hyvin pieniä ja liittyvät nauhojen käyttöön kankaan huolittelussa. Länsi-Suomessa varsinkin vaippakankaat päätettiin kahdella lautanauhalla, joiden välissä oli pronssispiraaliristikko - tapa oli Itä-Suomen alueella tuntematon. Karjalan oma erikoisuus oli puolestaan se, että valmistuvan kankaan loimet on solmittu nyöreiksi, joita käytettiin huolittelevan lautanauhan kuteina. Nyörit jätettiin kankaan reunaan roikkumaan hapsuiksi. Myös nauhan käyttöön esiliinan vyönä liittyy eroavaisuuksia. Yleensä esiliinan kiinnitti vyötärölle irrallinen vyö, joka kiersi kantajansa kahdesti. Kuitenkin Länsi-Suomessa vyönauha saatettiin joskus ommella esiliinan kulmiin, jolloin esiliinaa ei kiinnitetty vyötäisille vyöllä, vaan esiliinan nauhoilla. Itä-Suomen alueella ei tällaisesta ole tavattu merkkejä. (Sarkki 1978, 82-83.)

Joskus nauhoilla on myös saattanut olla symbolista tai uskonnollista merkitystä. Monet kansat ovat käyttäneet nauhoja esimerkiksi suojana pahaa silmää vastaan. Neitsyet ovat voineet käyttää punaista nauhaa neitseytensä merkkinä. Nauhoilla sitomisella on usein ollut uskonnollista merkitystä, ja rakastavaiset ovat lahjoittaneet toisilleen nauhoja esim. kihlauksen merkkeinä. Myös Suomessa, myöhäisrautakaudella on nauhoilla voinut olla tällaisia merkityksiä. (Sarkki 1979, 90-91.)

3.3. Puvun osat

3.3.1. Alusvaatteet

Naisen puvun alimmaisena osana oli aluspaita tai -mekko, jonka rekonstruoiminen on kaikkein eniten arvailujen varassa. Sanon vaatekappaletta "aluspaidaksi" tässä tekstissä, vaikka tämä puvun alimmainen vaatekappale saattoi olla myös pitkä ja mekkomainen - ja toisaalta, koostua kahdesta osasta, aluspaidasta ja -hameesta. (Schvindt 1893, 111-114; Lehtosalo-Hilander 1982, 24-25.) (Liite 3, kuvat 1, 2, 3 ja 4.)

Syitä sille, miksi aluspaidoista on hautauksissa hyvin vähän jäänteitä, on ainakin muutama. Aluspaitaan, vaatekappaleeseen, joka jäi suurimmalta osaltaan päällyspuvun alle, ei yleensä kiinnitetty pronssikoristeita. Ja vaikka alusvaatteita saatettiin hyvinkin pitää arkisissa olosuhteissa yksinään, viileänä vaatekappaleena, niitä tuskin käytettiin sellaisenaan juhlapukuna, joka on lähes kaikkien myöhäisrautakauden vainajien vaatetus. Täten hautauksessa alusvaatteet ovat harvoin myöskään olleet kosketuksissa muun vaatetuksen päällä oleviin koruihin. (Laitinen, 1996.)

Euran Luistarin haudan 58 aluspaidasta oli pronssikierrerannerenkaiden ansiosta säilynyt suuria paloja, mutta usein aluspaidasta ei ole juuri mitään tietoja; esimerkiksi rekonstruoitaessa Maskun pukua haudan 32 perusteella jouduttiin alusvaatteen muoto jättämään arvausten varaan: haudassa 32 ei ollut jäänteitä aluspaidasta, mutta kylläkin alushameesta. Lisäksi aluspaidan materiaali oli usein pellavaa, joka tunnetusti hajoaa villaa helpommin. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 25; Ken kantaa Kalevalaa 1985, 37.)

Alusvaatteen materiaali saattoi siis olla pellavaa tai villaa. Aluspaitakankaan sidos oli yleensä palttinaa, alushame tai paidan alaset usein toista sidosta, joskus myös muuta, paksumpaa materiaalia kuin paita. Hurstut-hame, eli päällyshameen alle laitettava alushame, oli usein sidokseltaan murtotoimikasta. Kaarinan pukuun rekonstruiotu alusvaate kuitenkin sisälsi poikkeuksellisesti kahta erilaista bataviatoimikassidoksista villakangasta, toista paitaosassa, ja toista hameosassa. (Riikonen 1990, 83-84, 92, 97-101; Ken kantaa Kalevalaa 1984, 38; Hirviluoto 1985, 13-14.)

Schvindt kuvaa Karjalan aluspaidoissa olleen kaula-aukon kohdalla päärmätyn halkion, jota paidansolki kiinnitti. Paidansolkena oli useimmiten pyöreä, kupera gotlantilainen hopeasolki. (Shvindt 1893, 111-114.) Euran puvun alusmekon rekonstruktiossa on myös halkio kaula-aukossa (Lehtosalo-Hilander 1982a, 24.), mutta pukuversiossa halkiota ei näy peplosmekon alta, eikä sitä myöskään solki kiinnitä. Kaarinan puvun aluspaidan kaula-aukossa ei halkiota ole, vaan rekonstruoitu pääntie on suora viilto kankaassa. Paidansoljeksi sopivaa solkea ei hautalöydössä ole. (Riikonen 1990, 21, 101-102.)

Kuten edellä olevassa luvussa selvitin, paita oli luultavasti se vaatekappale, joka vaati eniten kankaan leikkelyä ollakseen mukava päällä pidettävä. Paidan kaavoista on kuitenkin säilynyt hyvin vähän tietoja, joten vertailumateriaali on tullut paidan kaavoja mietittäessä avuksi. Euran pukua tehtäessä etsittiin vastineita suomensukuisten kansojen keskuudesta ja muualta Skandinaviasta, ja päädyttiin viimein kaavaan, joka pohjautuu Jyllantilaisesta suosta löydetyn nahkapaidan kaavaan. (Lehtosalo-Hilander 1982, 24-26, 28.)

Koska pronssirannerenkaiden sisällä säilyneet hihan osat todistavat, että hiha kapeni rannetta kohden eikä ollut sylinterimäinen, täytyi valita leikkuusuunnitelma, jossa hihat kapenevat, mutta jossa kangasta menee hukkaan mahdollisimman vähän. Tällainen leikkuusuunnitelma löydettiinkin, ja "aluspaidasta" tuli pitkä, maahan asti ulottuva alusmekko, jonka hihat kapenevat rannetta kohden ja helmat levenevät kohti nilkkaa. Materiaaliltaan se on palttinasidoksista villaa, ja värianalyysit ovat osoittaneet sen väriksi indigonsinisen. (Lehtosalo-Hilander 1982, 24-26, 28.)

Kaarinan pukua rekonstruoidessaan Riikonen päätyi erilaiseen tulkintaan kaavoista. Riikonen tutki suomalaista kansatieteellistä aineistoa ja valitsi Kaarinan puvun aluspaidan kaavaksi suomalaisen kansanomaisen paidan kaavan, jossa suorakaiteenmuotoiset hihakappaleet on liitetty suorakaiteen muotoiseen kankaaseen, jonka keskelle on tehty pääntie. Liikkumavaraa käsille antavat kainaloon ommellut nelikulmaiset lisäpalat. Paita on harvaa bataviatoimikassidoksista villaa, jonka väri on luonnonharmaa. (Riikonen 1990, 101-103.)

Kaarinan Kirkkomäen haudassa I oli kuitenkin viitteitä siitä, että aluspaidan lisäksi vainajalla on ollut myös erillinen alushame tai paidan alaset, jotka ovat olleet eri kangasta kuin paitaosa. Riikonen päätyi paidan alasiin, paitaosaan ommeltuun hameeseen, joka muodostaa aluspaidan kanssa yhtenäisen alusmekon. Paidan alaset olivat myöskin bataviasidoksista villakangasta, mutta kudokseltaan tukevampaa kuin paitaosassa ja väriltään sinertävää. Kankaan toinen, ihoa lähinnä oleva puoli on vanutettu. (Riikonen 1990, 85, 101-103.)

Hurstut-hameet, eräs tulkinta naisten myöhäisrautakaudella käyttämistä alushameista ansaitsee oman selityksensä. Kuten useasti on jo ehditty toteamaan, hurstut-hameet olivat murtotoimikassidoksista villakangasta. Hurstut-hame on suorakaiteenmuotoinen kappale kangasta, joka kootaan vyötärölle vyöllä, joka oli usein lautanauhaa. Kankaalla oli leveyttä jokseenkin runsaasti, hurstut-hameen oli tarkoitus poimuttua vyötäröllä. Hame saattoi olla sivulta avoin, mutta toisaalta siinä myös saattoi olla sivusauma, kuten Raision löytö osoittaa. (Hirviluoto 1987, 13-16; Ken kantaa Kalevalaa 1985, 45; Lehtosalo-Hilander 1984, 77.)

Kangaskappaleen koko riippui kantajasta. Hurstut-hame oli todennäköisesti tarkoitettu ulottumaan vyötäisiltä nilkkoihin. Hautalöytö, jonka perusteella Maskun puku on rekonstruoitu, osoittaa että hautalöydön hurstut-hameessa oli pienet pronssispiraalitähdykät kankaan kulmissa. Raision Ihalan haudasta IV löydetyt hurstut-hameen jäänteet kertovat, että hameessa oli ollut koristeellinen sivusauma, joka oli varmasti tarkoitettu jääväksi peploshameen sivusta näkyviin, kuten Maskun hameen pronssispiraalitähdykätkin. Täten hurstut-hame saattoi olla pitempi kuin päällyshame. Väriltään sekä Maskun että Raision löytöjen hurstut-hameet ovat vaaleita. (Hirviluoto 1987, 13-16; Ken kantaa Kalevalaa 1985, 45; Lehtosalo-Hilander 1984, 77.)

3.3.2. Päällyshame

Nykykäsityksen mukaan myöhäisrautakaudella käytettiin ns. peplosmallista päällyshametta, jota joissakin yhteyksissä sanotaan myös aanua-hameeksi tai vaippahameeksi. Suomessa oli kuitenkin vuosikymmeniä vallalla käsitys, jonka mukaan naisten rautakaudella käyttämä päällyshame olisi ollut olkainhame, jossa olkasolkipari kiinnitti hameen olkakielekkeistä. Kärjistetyimmillään olkainhameen miehusta voi näyttää lappuhaalareiden miehustalta. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 8-18; Lehtosalo-Hilander 1984 10-43.)

Olkainhame on päällyshameena vanhimmissa muinaispuvuissamme: Perniön, Tuukkalan, Muinais-Karjalan ja Kaukolan puvuissa. Nyttemmin olkainhame-teoriasta on luovuttu, ja vanhoista muinaispuvuista on tehty uusintarekonstruktioita. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 8-18; Lehtosalo-Hilander 1984 10-43.)

On jossakin määrin epäselvää, millä perusteella olkainhametta alettiin pitää suomalaisen muinaispuvun päällyshameena, sillä jo Theodor Schvindt vertasi myöhäisrautakaudella käytettyä päällyshametta kreikkalaiseen peplokseen (Schvindt 1893, 117.), joka nykykäsityksen mukaan on rautakaudella käytetyn päällyshameen oikeampi muoto. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 8-18; Lehtosalo-Hilander 1984 10-43.)

Ensimmäiset "muinaispukurekonstruktiot" olivat näyttämöpukuja, jotka oli tehty viipurilaisen osakunnan arpajaisissa esitettävää "muinaiskarjalaista" kuvaelmaa varten. Olkainhame esiintyi muinaissuomalaisena pukuna ensimmäistä kertaa tällöin, vuonna 1893. Ohjeet pukujen tekoon antoi Theodor Schvindt, mutta täysin varmaa ei ole, missä määrin pukujen tekijät noudattivat Schvindtin ohjeita ja missä määrin sovelsivat niitä. (Lehtosalo-Hilander 1984, 14.)

Mahdollista on myös, että pohtiessaan päällyshameen muotoa ajan arkeologit, mm. Schvindt ja Appelgren-Kivalo, tutkivat myös kansatieteellistä materiaalia. Karjalassa on ollut käytössä ns. kosto-hame, jonka muoto muistuttaa olkainhametta. Kostoa eivät kuitenkaan pitäneet ylhäällä soljet, vaan olkakielekkeet oli ommeltu yhteen. Kosto on voinut antaa idean päällyshameen muodosta näyttämöpukujen valmistajille ja tutkijoille. (Lehtosalo-Hilander 1984, 54-55.)

Nykykäsityksen mukaan myöhäisrautakautisen naisen puvun päällyshame oli siis peplos-hame. Peplos-hame saa nimensä kreikkalaisesta pukineesta, joka oli muodoltaan samanlainen: suorakaide, joka taitetaan edestä ja takaa laskoksille ja kiinnitetään olkapäiltä soljilla ja vyötäröltä vyöllä. Peplosta ovat Kreikan naiset käyttäneet jo arkaaisella kaudella. Tekstiililöydöt ovat osoittaneet, että viimeistään pronssikauden loppuvaiheessa samanlainen peplos oli käytössä Tanskassa. (Riis 1993, 161, 163-165.) Suomessa varhaisimmat viitteet peplos-tyypin hameesta ilmestyvät samaan aikaan kuin ruumishautauskin. Koska ruumishautaustavan käyttöönottoa varhaisempia tekstiililöytöjä ei Suomessa ole, peplos-tyypin hameen Suomen alueelle saapumisajankohtaa ei voida tarkasti määritellä.

Suomalaisten muinaispukujen peplosmekot ovat useimmiten bataviatoimikassidoksista villaa. Hamekangas käytettiin poikittain, eli niin, että loimen suunta oli vaakatasossa. Peplosmekkojen kankaat olivat enemmän tai vähemmän neliömäisiä, Maskun puvun peplos on 148 x 148 cm kooltaan ja Euran puvun 155 x 140 cm. Peplos oli useamman koon vaatekappale, sillä helman pituutta saattoi säädellä taitteen pituudella. Kankaassa täytyi myös olla väljyyttä, jotta se sopisi samalle naiselle eri elämäntilanteissa, kuten raskauden aikana. Peplos voi olla toiselta sivultaan avoin, jolloin hameessa ei ole yhtään saumaa, tai sitten kankaan reunat on yhdistetty sivusaumalla. Se, kummalta puolelta sivusaumaton peplos oli avoin, riippui varmasti paljon käyttäjän mieltymyksistä. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 26-30; Ken kantaa Kalevalaa 1985, 44.)

Peplosmekon värit ovat moninaiset. Euran puvun peplos on tummanvihreä, Maskun peplos ruskea, Mikkelin tiilenpunainen, Kaarinan sinivihreä. Onkin todennäköistä, ettei mitään konventiota peploksen värille ollut, vaan yksilön maku ja varallisuus ratkaisivat värin. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 26-30; Ken kantaa Kalevalaa 1985, 44.)

Peplosmekon helmat ja taitteet oli useimmiten koristeltu. Yleisimpiä koristeita peplosmekon helmoissa ja taitteissa olivat moniväriset lautanauhat. Lautanauhat ommeltiin yleensä helmaan oikealle puolelle ja taitteeseen nurjalle, sillä taitteessahan on ulospäin kääntyneenä nimenomaan nurja puoli. Nauhat on myös saatettu ommella kankaaseen sille kohdalle, jossa kangas taittuu eteen. Nauha on voinut olla sekä erilaista että samanlaista hameen helmassa ja yläosassa. Palmikkonauhoja on säilynyt ainoastaan hameen yläosassa ja joskus sivusaumassa. Helmukset on joskus saatettu koristella myös turkiksilla. (Sarkki 1979, 65-69; Schvindt 1893, 115.)

Kaarinan puvun peploksen koristeaihe on erikoinen. Vaalean siniharmaan peplosmekon taite on koristeltu paksulla tummanharmaalla langalla tehdyllä pujotuskirjonnalla. Lanka muodostaa korinpohjaa muistuttavan kuvion taitteeseen. Riikonen kuitenkin myöntää, ettei tulkinta ole aivan varma, ja esittää senkin mahdollisuuden, että pujotuksella koristeltu kangas ei olisikaan peplosmekon taite, vaan jopa erillinen kaulus, liehuke tms. (Riikonen 1990, 103-104.)

Peploksen yhteydessä kannattanee käsitellä myös se korutyyppi, joka on peplokselle ominainen, eli olkasoljet. Olkasoljilla kiinnitettiin suorakaiten muotoinen kangas olkapäille niin, että syntyi se vaatekappale, jota kutsumme peplokseksi. Kärjistäen voisi sanoa, että ilman olkasolkia myöhäisrautakautinen peplosmekko ei ole peplosmekko, vaikka onkin myönnettävä, että on mahdollista, että peplosmekko saatettiin joskus myös ommella olkapäiltä yhteen (Lehtosalo-Hilander 1984, 55.).

Käytetyt olkasoljet vaihtelivat ajan ja paikan mukaan. Vanhimmat rekonstruoidut muinaispuvut, eli viikinkiajalle ajoittuvat Euran ja Kaarinan puvut ovat kumpikin länsisuomalaisia pukuja, joiden olkasolkina ovat Länsi-Suomen viikinkiajalle tyypilliset pyöreät pronssiset kupurasoljet. Viikinkiaikaisia, tappikoristeisia kupurasolkia on pidetty suomalaisena työnä, vaikka soljissa näkyykin germaanisen nauhaornamentiikan vaikutus. Näitä solkia on valmistettu sarjatyönä, ja Suomen alueen ulkopuolelta löydettyjä tappikoristeisia, pyöreitä kupurasolkia pidetäänkin suomalaisina vientituotteina. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 19-23; Ken kantaa Kalevalaa 1985, 9; Kivikoski 1967, 193-195.) (Liite 4, kuva 1.)

Pyöreisiin olkasolkiin liittyi useimmiten jonkinlainen ketjulaite. Olkasolkiin oli kiinnitetty ketjunkantajat, joiden yleisin tyyppi oli pronssista valettu, spiraalikuvioinen ketjunkantaja. Joskus, kuten Euran puvussa, ketjunkantaja saattoi olla myös taivutettua rautalankaa. Ketjunkantajia yhdistää rinnalla roikkuva pronssi- tai rautaketju. Ketjunkantajista saattaa sivulta lähteä ketju myös alaspäin roikkumaan. Kaarinan puvussa ei sivuketjuja ole, mutta Euran puvussa kummallakin puolella ketjulaitetta on sivuketjut. Sivuketjuissa saattoi sitten roikkua erilaisia riipuksia kuten kulkusia, korvalusikoita, taikakaluja, veitsiä tms. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 19-23; Kivikoski 1967, 193-195.) (Liite 4, kuva 2.)

Kolmantena solkena länsisuomalaiset viikinkiajan naiset käyttivät usein rinnalle kiinnitettävää tasavartista solkea. Tämä tasavartinen solki oli usein yhdistetty ketjulla jompaankumpaan olkasolkeen. (Lehtosalo-Hilander 1984, 54-55.) Soljen tarkoitus oli todennäköisesti kiinnittää peploksen taite alla olevaan kankaaseen, sillä luultavasti edessä holtittomasti heiluva taite vaikeutti työskentelyä.

Ristiretkiajalla Länsi-Suomessa naisten rintaa koristavat korut yksinkertaistuivat. Ketjulaite hävisi kokonaan ja pyöreiden kupuraolkien tilalla olkasolkina olivat pienet hevosenkenkäsoljet. Hevosenkenkäsoljet saattoivat olla pronssia tai hopeaa. Tällainen solkipari kiinnittää mm. Maskun ja Perniön puvun olkapäiltä. Usein olkapäillä olevan hevosenkenkäsolkiparin lisäksi keskellä rintaa oli myös pieni hevosenkenkäsolki, joka vastasi edellisen kauden puvun etumustaan kiinnitettyä tasavartista solkea. (Lehtosalo-Hilander 1984, 55.) (Liite 4, kuva 1.)

Itä-Suomen naisten peploksia ei ristiretkiajalla kiinnittänyt kumpikaan länsisuomalaisista solkityypeistä, vaan käytössä olivat soikeat kupurasoljet, jotka erosivat pyöreistä paitsi muotonsa, myös ornamentiikkansa puolesta. Kun länsisuomalaiset pyöreät soljet oli koristeltu tappi- ja nauhakoristein, itäsuomalaiset soikeat kupurasoljet oli koristeltu akanthus-kuvioin ja muin itäisen kasviornamentiikan inspiroimin nauhakuvioin. (Kivikoski 1967, 263-264.) (Liite 4, kuva 1.)

Ketjulaite kuului myös itäsuomalaiseen naisenpukuun. Länsisuomalaisessa ja itäsuomalaisessa ketjulaitteessa on vain pieniä eroja. Soikeiden kupurasolkien ja nauharistimäisten ketjunkantajien välissä oli ns. korvakeputki, jonka sivulla oleviin lenkkeihin, 'korvakkeisiin' oli kiinnitetty riipukset. Myös ketjunkantajiin saattoi olla kiinnitettynä riipuksia. Ketjut olivat pronssia tai rautaa, kuten Länsi-Suomen alueellakin. Sivuketjujen riipuksina olivat usein lintuaiheiset riipukset, jotka olivat itäistä alkuperää. (Kivikoski 1967, 263-264.)

Rinnalla käytettiin myös pyöreitä hopeisia levysolkia, jotka Schvindt on tulkinnut paidansoljiksi. (Shvindt 1893, 111-114.) Tuukkalan ja korustoltaan identtisen Mikkelin puvuissa tämä pyöreä solki on yhdistetty ketjulla toiseen olkasolkeen, ja on siis osa ketjulaitetta. (Lehtosalo-Hilander 1984, 30-31.)

3.3.3. Esiliina

Esiliina oli puvun yltäkylläisin osa. Se oli runsaimmin pronssispiraaleilla koristettu, ja tämän pronssispiraalien runsauden takia esiliinojen tarkkoja kokoja on myös saatu selville; esiliina reunustettiin usein kauttaaltaan pronssispiraalein, ja säilynyt pronssispiraalireunus voidaan mitata. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 30.)

Esiliina oli useimmiten bataviatoimikassidoksista villaa, useimpien muidenkin vaatekappaleiden tavoin. Kangas oli usein hienompaa ja ohuempaa kuin peploksen kangas. Värit olivat moninaiset: Euran puvun esiliina on kellanvihreä, Maskun sininen, Mikkelin punakeltainen. Vanhemmissa rekonstruktioissa eli Perniön, Tuukkalan ja Muinais-Karjalan puvuissa on luonnonvärinen, vaalea esiliina. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 30; Ken kantaa Kalevalaa 1985 42; Riikonen 104-106.)

Esiliinan pituus oli noin metrin, jos esiliinassa ei ollut taitetta ja parisenkymmentä senttiä vähemmän, jos esiliinassa oli kiinteät nyörit. Leveyttä esiliinalla on ollut kolmesta kymmenestä sentistä puoleen metriin. Esimerkkeinä mitoista mainittakoon, että Maskun pukuun kuuluva kiinteänyörillinen esiliina on mitoiltaan 39 x 80 cm ja Euran esiliina 50 x 90 cm. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 30; Ken kantaa Kalevalaa 1985 42; Riikonen 104-106.)

Mielenkiintoisin ja näkyvin yksityiskohta esiliinoissa kuitenkin on pronssispiraalikoristus. Kuten spiraalikoristelua käsittelevässä luvussa on selostettu, sitä alettiin käyttää Länsi-Suomen alueella 900-luvulla, ja tällöin naisen puvun ensimmäisenä spiraalikoristeltuna kohtana olivat nimenomaan esiliinan kulmat. Nämä esiliinan kulmakoristeet muodostuivat säteittäin kulman ympärille sijoitetuista spiraaleista, joiden väliin, vaakatasoon, kiinnitettiin spiraalit siten, että muodostuva kuvio oli tähtimäinen tai viuhkamainen. Kulmakoristeiden jälkeen vanhimpana spiraalikoristemuotona voidaan pitää esiliinan helmaan ja reunoihin ommeltua spiraaliriviä. (Lehtosalo-Hilander 1978, 243-245.)

Viikinkiajan kuluessa spiraalikoristeet runsastuivat. Kulmakoristeiden koko kasvoi ja niistä tuli monimutkaisempia. Viikinkiajalla myös ilmaantuvat esiliinoihin applikoidut koristeet. Koristeita saatettiin kiinnittää paitsi esiliinan helmaan, myös esiliinan taitteeseen ja yläosaan. Esiliinoihin applikoidut kuviot olivat Länsi-Suomessa erilaisia kerrattuja ristejä, hannunvaakunoita ja kehriä, kuten Euran puvun esiliina todistaa. Euran puvun esiliinassa on yhteensä yhdeksän ristikkomaista kuviota helmassaan. (Lehtosalo-Hilander 1978, 243-245; Lehtosalo-Hilander 1982a, 30.)

Ristiretkiajalle tultaessa ja sen kuluessa esiliinojen spiraalikoristeet vähenivät länsisuomalaisissa esiliinoissa. Palattiin varhaisimpaan esiliinan spiraalikoristelumuotoon, kulmakoristeisiin ja spiraaleilla reunustettuun esiliinakankaaseen ja jätettiin applikoidut koristeet pois. Tähän myöhempään länsisuomalaiseen esiliinatyyppiin kuuluvat mm. Perniön ja Maskun pukujen esiliinat. (Lehtosalo-Hilander 1978, 243-246; Lehtosalo-Hilander 1984, 60-61.)

Itä-Suomessa esiliinojen koristelu sen sijaan oli ristiretkiajallakin runsasta. Kaunein ja runsain esimerkki on Kaukolan Kekomäestä löydetty hakaristikuvioinen esiliinan helmakoriste, joka oli parikymmentäsenttiä korkea. Koko helman levyinen spiraalikoriste oli valmistettu erikseen ja ommeltu valmiina esiliinakankaalle. Näin runsas koristelu ei suinkaan ollut yleistä. Useimmiten koristelu oli yksinkertaisempaa. Esimerkiksi Tuukkalan puvun esiliinan helmassa ja taitteessa on laajan C-kirjaimen muotoinen koriste, joka on leveimmillään ehkä noin 3 cm. Esiliinan kulmakoristeita ei itäsuomalaisista hautalöydöistä ole. Sen sijaan itäsuomalaisten esiliinojen helmassa oli usein villahapsuja. (Schvindt 1893, 118-119; Lehtosalo-Hilander 1984, 60-61)

Esiliinan yhteydessä on myös parasta käsitellä naisten käyttämä vyö. Vyö kiinnitti esiliinan vyötärölle ja myös kokosi peplosmekon. Peplosmekon kanssa piti käyttää vyötä, sillä koska peplosta ei ole leikattu muotoon, se on vyöttämättömänä vain säkkimäinen, löysä ja avoin vaatekappale. (Lehtosalo-Hilander 1982a,30.)

Naiset käyttivät vyönään yleensä lautanauhavyötä, joka saattoi olla yksivärinen tai monivärinen, kuviollinen. Yksivärisiä vöistä ovat esimerkkeinä Euran ja Kaarinan pukujen vyöt, jotka kumpikin ovat punaisia. Monivärisistä vöistä mainittakoon valmistuneeseen Mikkelin pukuun kuuluvaa vyö. (Laitinen 1996; Lehtosalo-Hilander 1982a, 30.)

Vyö oli yleensä niin pitkä, että sen pystyi kietomaan kahdesti kantajansa ympärille ja solmimaan kunnolla. Tämä tarkoitti jopa kolmea metriä. Esiliina kiinnitettiin vyötärölle siten, että ensimmäisellä vyökierroksella esiliina kiinnitettiin paikalleen, esiliinan yläosa taitettiin vyön päälle siten, että vyö jäi poimuun ja kierrettiin vyö toisen kerran vartalon ympäri ja solmittiin sitten paikalleen. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 30.)

Länsi-Suomessa viikinkiaikana oli käytössä erityinen käyttöesine, joka lisäsi puvun komeutta, nimittäin vyöhön vartalon etupuolelle kiinnitettävä pronssipäällysteinen veitsentuppi veitsineen. Veitsentupessa oli lenkki tai pari siten, että vyöhön kiinnitettäessä tupen sisällä oleva terä tuli ylöspäin. Euran pukuun kuuluva 25 cm pitkä veitsentuppi sisältää veitsen, jonka terä on vain viiden senttimetrin pituinen, joten tupella on ollut enemmän koristeellista kuin käytännöllistä merkitystä. Pronssipäällyste oli pakottamalla koristettu viiva- ja ympyräkuvioin. (Lehtosalo-Hilander 1984, 46.)

Länsisuomalainen ominaispiirre oli myös vyön ompeleminen kiinteäksi osaksi esiliinaa. Tällainen kiinteä esiliinavyö on ristiretkiajalla käytetty vyötyyppi. Luonnollisestikaan tällaiseen kiinteään vyöhön ei voinut ainakaan etupuolelle kiinnittää mitään. Maskun puvun esiliinassa on kiinteä vyö, joka on tupsuihin päättyvää sinivalkopunaista ristikkonauhaa. (Ken kantaa Kalevalaa 1985, 42-43.)

3.3.4. Viitta

Viitta eli vaippa oli päällimmäisin vaatekappale, jota voitiin kantaa usealla eri tavalla. Useimpiin hautauksiin viitta on kuulunut, vainaja saatettiin kääriä viittaan tai peittää sillä. Viitta voitiin myös asettaa haudan vuoraukseksi. Viitta on myös erittäin käytännöllinen vaatekappale: se on muuntautumiskykyinen. Viittan voi pukea ylleen monella eri tavalla sään tai omien mieltymysten mukaan. Se voitiin kiinnittää vain toiselle olkapäälle soljella, sen voi kiinnittää edestä ja antaa kankaan roikkua selässä, siihen voitiin kääriytyä tai peittää pää kuin hunnulla. Viittaa voi käyttää jopa peittona. (Riikonen 1990, 107; Lehtosalo-Hilander 1984, 32, 63.)

Useimmiten viitta oli bataviatoimikassidoksista kangasta, muodoltaan suorakaide. Maskun pukuun kuuluva viitta on kooltaan n. 100 x 172 cm, joskin Maskun puvun viittaa on sanottu poikkeuksellisen kookkaaksi. Yleensä viitan pituus ilman hapsuja oli noin puolitoista metriä ja leveydeltään alle metrin. (Riikonen 1990, 107; Ken kantaa Kalevalaa 1985, 39.)

Värit vaihtelivat viitoissa yhtä paljon kuin muussakin puvustuksessa. Siniset viitat olivat suosittuja niin naisten kuin miestenkin kesken: kahdessa uudemmista muinaspukurekonstruktioistamme on tummansininen viitta, Maskun ja Mikkelin puvuissa. Kaarinan puvun viitta on punaharmaa. Vanhimmissa muinaispukurekonstruktioissamme viitta on yleensä samaa väriä kuin esiliina, eli useimmiten vaalea - joko luonnonvärinen tai valkoinen. (Lehtinen 1996; Riikonen 1990, 107; Ken kantaa Kalevalaa 1985, 39.)

Varhaisimmissa naisten viitoissa ei ollut pronssikoristelua, ja siksipä niistä onkin varsin vähän tietoja. Esimerkiksi Euran puvusta puuttuu viitta sen takia, että haudassa oli liian vähän sen jäänteitä, jotta rekonstruointi olisi ollut mahdollinen. Vainajan pukuun viitta on kyllä kuulunut. Samanaikaiseen Kaarinan pukuun kuuluva viitta on pikemminkin rekonstruktioyritys, sillä jäänteitä siitä on todella vähän. Viitan värin kuitenkin tiedetään olleen punaharmaa. Riikonen on olettanut viitassa olleen hapsukoristeet kapeilla sivuilla, ja olettamus on todennäköisesti ainakin jossain määrin paikkansa pitävä, sillä myöhempien viittojen reunoissa oli useimmiten hapsut. (Riikonen 1990, 107; Lehtosalo-Hilander 1982a, 30.)

Pronssikoristeet ilmestyivät länsisuomalaisten naisten viittoihin viikinkiajan lopussa, ristiretkiajan alussa. Viittoja alettiin koristella ensin päällikeommelluilla pienillä pronssispiraalitähdyköillä, jotka oli yleensä aseteltu symmetrisesti viittakankaan reunoille ja kulmiin. Voitiin esimerkiksi laittaa pitkille sivuille kullekin kolme tähdykkää, yksi keskelle ja kaksi kulmiin. Sille sivulle, joka oli tarkoitettu ylöspäin, voitiin lisätä vielä pari tähdykkää yhtä symmetrisesti kuin muutkin. (Hirviluoto 1973, 64-67; Ken kantaa Kalevalaa 1985, 39.)

Viittojen päät oli yleensä lautanauhahuoliteltu, ja näiden lautanauhahuolittelujen yhteydessä viitan kapeille sivuille alettiin ristiretkiajalla kiinnittää pronssispiraaleja. Kangas pääteltiin ensin lautanauhalla, loimiin pujoteltiin spiraaleja, ja huoliteltiin vielä kerran lautanauhoilla siten, että spiraalikoristelu jäi kahden huolittelulautanauhan väliin. Näiden kahden lautanauhan väliseen loimiristikkoon saatettiin sommitella monimutkaisiakin geometrisia nauhakuvioita. Pitkille sivuille voitiin ommella spiraaleista pujoteltu nauha tai pyöreäksi kudottu lautanauha. (Hirviluoto 1973, 64-67; Ken kantaa Kalevalaa 1985, 39.)

Itä-Suomessa viittoja ei koristeltu spiraalein, hapsut olivat ainoat kiinteät viitan koristeet. Sensijaan suuret, hopeiset hevosenkenkäsoljet, jotka oli koristeltu kaiverretuin kuvioin, olivat Itä-Suomelle ja Karjalalle ominaisia. Näitä suuria, kasviornamentein kuvioituja hopeasolkia käytettiin viitan kiinnittiminä. Kooltaan nämä soljet olivat jopa 14 cm halkaisijaltaan. Lännessä viitankin solkina olivat pienemmät, pronssiset hevosenkenkäsoljet. (Lehtosalo-Hilander 1984, 57; Hirviluoto 1973, 66.)

3.3.5. Päähineet

Yleisesti ottaen päähineistä on varsin vähän tietoja. Eniten tietoja on niin sanotusta varsinaissuomalaisesta kaarihunnusta, jonka muoto kuitenkin yhä perustuu suuressa määrin olettamuksille. Tämä päähine ei kuitenkaan ollut ainoa käytetty, ja kuten nimikin kertoo sitä käytettin varsin rajatulla alueella.

Voidaan pitää mahdollisena, että naisella päähineen käyttö liittyi enemmän tai vähemmän hänen asemaansa yhteisössä. Suomalaisugrilaisilla kansoilla on usein ollut tapana, että vain naimattomat, neitoikäiset naiset pitivät päätään paljaana ja hiuksiaan /fnäkyvillä - häätapoihin on usein kuulunut esim. neidonpalmikon symbolinen avaaminen ja hiusten peittäminen hunnulla yhtenä häiden rituaalina. Niinpä voidaan ainakin jossain määrin esittää oletus, jonka mukaan myöhäisrautakaudellakin naimattomat naiset pitivät päätään paljaana ja vaimot pitivät päähinettä. Tämä teoria antaisi selityksen sille, miksi joissakin haudoissa päähine onkin asetettu vainajan jalkopäähän; ehkä naimattomalle naiselle on annettu vaimon päähine mahdollista kuoleman jälkeistä elämää varten. (Riikonen 1990, 112; Vahter 1928, 65.)

Schvindt olettaa löytöjensä perusteella, että Karjalassa naiset olisivat päähineenään käyttäneet joko viittaa tai viittakankaasta tehtyä huntua. Pään tienoilta tavatut hunnun kappaleiksi oletetu kankaat ovat usein olleet tyypiltään ja koristelultaan samanlaisia kuin viitta. Schvindt löysi pään tienoilta myös pronssispiraaleita. Hunnunsoljiksi Schvindt myös olettaa pään tietämiltä löydetyt hopeiset hevosenkenkäsoljet. Hevosenkenkäsoljilla kiinnitettiin huntukangas niskaan. (Schvindt 1893, 121-122.) Huntu saatettiin kiinnittää paikalleen myös nauhoilla, joko palmikko- tai lautanauhoilla ja jopa koristella niillä. (Sarkki 1979, 76-78.)

Karjalaiset naiset käyttivät myös sykeröä, eli hopealangasta punottua pääkoristetta. Tätä käytettiin todennäköisimmin hunnun kanssa siten, että hopealangasta tehty makkaramainen sykerö oli sijoitettu otsalle ja kiinnitetty huntukankaaseen neulalla. Sykeröitä on Suomen alueelta löytynyt noin seitsemän kappaletta, kaikki Itä-Suomesta, eikä voida tarkkaan sanoa, miten yleistä sen käyttö loppujen lopuksi oli. (Schvindt 1893, 124-125; Lehtosalo-Hilander 1984, 34, 38-39.)

Karjalassa naiset pukivat päähänsä myös brokadinauhoja. Nämä brokadinauhat olivat joko ommeltuja huntukankaaseen tai päähineeseen tai sitten irrallisina päähän kiedottuja. (Schvindt 1893, 124-125; Lehtosalo-Hilander 1984, 8-9.)

Mainintansa ansaitsee myös Perniön pukuun liitetty pronssikierukoista ja villalangasta valmistettu otsakoriste. Tällä hetkellä Kansallismuseossa olevan nuken päässä on ainoastaan se, ei huntua, vaikkakin Appelgren-Kivalon tekemässä rekonstruktiossa huntu on kuulunut otsakoristeen kanssa käytettäväksi. (Lehtosalo-Hilander 1984, 24.) Perniön puvun uusi rekonstruktio toi muutoksia myös otsakoristeeseen: uudessa rekonstruktiossa villalangan yhdistämät spiraalit ovatkin siirtyneet huntuun kiinnitetyiksi, ohimoilla roikkuviksi koristeiksi.

Varsinais-Suomessa oli kaarihuntu käytössä todennäköisesti jo viikinkiajalla. Tästä päähineestä on jäänteinä useimmiten suuret, halkaisijaltaan noin sentin olevat pronssispiraalireunaputket ja niiden yhteydessä murtotoimikasta ja spiraalikoristeista lautanauhaa. (Vahter 1928, 65.) Tämä on johtanut kahteen täysin erilaiseen rekonstruktioon, joista uudempi on osoittautunut todennäköisemmäksi.

Tyyni Vahter tulkitsi 50-luvulla laajat, lenkkimäiset lautanauhan yhdistämät spiraalireunat leveydellään vaikuttavuutensa saaneeksi päähineeksi. Päähineeseen kuuluvat spiraalireunat olisivat levittäytyneet kummallekin puolen kantajansa päätä ja pronssispiraalein koristeltu lautanauha olisi sijoittunut otsalle. Toisella puolen kasvoja olisi ollut kankaan taite, ja toisella kankaan hapsut ym. koristeet. Itse kangas olisi ollut taitettuna kaksinkerroin ja lähtenyt spiraalireunoista niskaan. (Riikonen 1990, 97-101; Hirviluoto 1987, 13.)

Leena Tomanterä puolestaan lähti tutkimaan loimi- ja kudelankojen suuntia, mikä johti varsin erilaiseen tulokseen. Tomanterän rekonstruktiossa varsinaissuomalainen kaarihuntu (joskin tässä yhteydessä sana 'huntu' on harhaanjohtava) onkin korkea, tuohella kovitettu päähine. Spiraalireunat eivät olisikaan levittäytyneet erilleen, kuten Vahterin rekonstruktiossa, vaan murtotoimikas olisi yhdistänyt spiraalireunat ja muodostanut pystyn päähineen, jossa Vahterin otsakoristeeksi olettama lautanauha

3.3.6. Jalkineet ja käsineet

Naisten myöhäisrautakaudella käyttämät jalkineet todennäköisesti muistuttivat hyvin paljon miesten käyttämiä. Miesten jalkineita käsitellessäni olen maininnut, että todennäköisin jalkinemuoto oli ruojullinen paulakenkä, eli saamelaisten nutukkaita muistuttava jalkine. Myös naisilla tämä on ollut käytetty kenkämuoto, sen todistaa Raision Ihalan naisenhaudan IV kengänkappale (Hirviluoto 1987, 14.).

Siispä käsittelen kenkiä ja jalkineita tässä kappaleessa ylimalkaisemmin kuin miesten asustusta käsittelevässä luvussa, koska nykyisillä tiedoilla jalkineista voidaan olettaa, etteivät miehen ja naisen käyttämät jalkineet eronneet kovin paljoa toisistaan, ja jo aiemmassa luvussa kenkiä on käsitelty siinä laajuudessa kuin ylipäätään on mahdollista.

Muita mahdollisia naisten käyttämiä kenkämuotoja ovat esim. tuohivirsut, kurpposet tms. Schvindt kuvaa naisten mahdollisesti käyttämiksi kengiksi sekä kurpposet että paulakengät. (Schvindt 1893, 122-123.) Onkin mahdollista, että kaikkia näitä kenkämuotoja käytettiin, mutta hautaan vainajalle puettiin juhlavammat paulakengät. Jalkineiden sisällä, lähellä jalkaa saattoi olla jonkinlaiset jalkarätit tai sukat. Sukat voitiin kutoa neulakinnastekniikalla. (Kaukonen 1960, 66-69.) On myös mahdollista, että talvella ei käytetty pelkästään nahkaisia paulakenkiä, vaan myös jonkinlaisia lämpimämpiä turkiskenkiä.

Usein vainajalle pantiin hautaan mukaan myös kintaat, neulakinnastekniikalla valmistetut käsineet. Jäänteitä kintaita on esimerkiksi Euran Luistarin haudassa 56, jonka perusteella Euran muinaispuku on rekonstruoitu, sekä Kaarinan naisenhaudasta I/1950, jonka perusteella Kaarinan puku puolestaan tehtiin. Kintaat voitiin laittaa joko vainajalle käteen tai vain mukaan, asetettuna esimerkiksi vatsan päälle. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 32; Riikonen 1990, 104-106.)

Neulakinnastekniikka on vanha taito, jota on ainakin rautakaudelta lähtien käytetty kintaiden ja sukkien ompeluun. Ompeluun on käytetty suuria tukevia neuloja, joiden materiaali on ollut monenlaista - on käytetty puuta, luuta ja eri metalleja. Eurasta on löytynyt viikinkiaikainen, pronssinen kinnasneula, jota on toki voitu käyttää muuhunkin kuin kinnasompeluun. Kinnasompeluun käytettävä lanka on useimmiten uutena aikana ollut verrattain paksua, jopa nelinkertaista, ja todennäköistä on, että myös rautakaudella kinnasompeluun käytetty lanka oli samantyyppistä, normaaliin kankaankudontaan tarkoitettua lankaa paksumpaa. (Kaukonen 1960, 54-55.)

Kintaiden värit olivat vaihtelevat, Euran kinnas on ollut kolmivärinen, kuten Kaukolan Kekomäestä löydetty oletettu sukankappalekin. Kaarinan kintaat puolestaan ovat olleet todennäköisesti yksiväriset, sinivihreät. Neulakinnas on myös voitu kirjoa. Mikkelin Tuukkalan neulakinnas on kirjottu silmukkakirjonnalla. (Riikonen 1990, 104-106; Kaukonen 1960, 66-69.)

3.3.7. Korut

Olen käsitellyt naisten myöhäisrautakaudella käyttämiä koruja jo aiemmissa luvuissa. Käsittelemättä ovat kuitenkin sellaiset korumuodot, jotka eivät kuulu kiinteänä osana pukuun kuten soljet ja ketjulaitteet. Näitä ovat erilaiset sormukset, rannerenkaat ja kaulakorut. Luon noihin korumuotoihin vain lyhyehkön katsauksen, sillä laajempi esittely nimenomaan tekstiileitä koskevassa työssä lienee tarpeetonta.

Länsi-Suomessa viikinkiajan naiset kantoivat kauloissan erilaisia pronssivartaista kierrettyjä kaularenkaita ja helminauhoja. Viikinkiaikaisissa hautalöydöissä on paljon värikkäitä lasihelmiä, jotka olivat ulkomaista tuontia. Pronssisia helmiä kenties osasivat kyläsepätkin valmistaa. Helminä käytettiin myös pronssispiraaleja. Helmiä saatettiin pujottaa nauhaan ja käyttää helminauhoina, mutta helmien väliin voitiin myös sijoittaa erilaisia riipuksia kuten pedonhampaita, muita amuletteja ja rei'itettyjä rahoja. Euran pukuun kuuluvassa kaulakäädyssä on arabialaisia rahoja ja Välimeren piirissä valmistettuja lasihelmiä. (Kivikoski 1967, 196-198; Lehtosalo-Hilander 1982a, 19-23.)

Ristiretkiaikana ilmestyy käyttöön uusi riipustyyppi, eli selvästi kristilliset krusifiksit ja ristiriipukset, jotka olivat usein hopeaa. Siitä, oliko näiden kantaja kristitty vai muuten vain ihastunut koreaan hopearistiin, ei voida olla varmoja. Kaularenkaat jäivät vähitellen pois käytöstä. Karjalan ristiriipukset ovat venäläis-bysanttilaisia kun länsisuomalaiset ristiriipukset olivat skandinaavisia tai länsieurooppalaisia. Karjalassa oli myös käytössä kaulanauhatyyppi, jossa palttinakankaalla ympäröityyn tuohiliuskaan oli ommeltu hopeanastoja. Kaulanauha oli käytössä sekä miehillä että naisilla. Ristiretkiaikana ilmestyvät helminauhoihin myös komeat hopeafiligraanihelmet. (Kivikoski 1967, 234-235, 266; Schvindt 1893, 126, 141.)

Viikinkiajalla yleisimmät käytetyt rannerengasmuodot Länsi-Suomessa olivat pronssiset spiraalirannerenkaat ja leveät, segmentin muotoiset rannerenkaat. Segmentinmuotoiset rannerenkaat oli usein koristeltu poikittaisin kulmaviivoin, jotka muodostivat rannerenkaan pintaan verkkomaisen kuvion. Usein rannerenkaat olivat parittaisia siten, että kummassakin ranteessa oli samanlainen rengas. Esimerkiksi Euran pukuun kuuluu kymmenkierteinen spiraalirannerengaspari. (Kivikoski 1967, 197; Lehtosalo-Hilander 1982a, 21.)

Ristiretkiajan läntiset rannerenkaat ovat olleet yleensä sirompia kuin edellisen kauden renkaat. Ne saattoivat ola tasaleveitä ja nauhamaisia tai sitten leveitä, päistään kapenevia. Yleensä niiden materiaalina oli hopea. (Kivikoski 1967, 234.)

Viikinkiajan sormukset olivat useimmiten pronssisia ja spiraalikierteisiä. Joskus spiraalikierteisen sormuksen keskiosa oli taottu litteäksi ja koristeltu kaiverruksin. Tällaista leveäkilpistä sormusta käytettäessä sormea ei ole voinut kunnolla taivuttaa, joten leveäkilpiset sormukset kuuluivat todennäköisesti ainoastaan juhlapukuun. Myös Euran puvusta löytää esimerkit kummastakin viikinkiaikaisesta sormustyypistä. Erikoisuutena voidaan mainita, että Euran Luistarissa lapsivainajille laitettiin usein myös renkaita varpaisiin. (Kivikoski 1967, 197; Lehtosalo-Hilander 1982a, 21; Lehtosalo-Hilander 1982d, 45.)

Ristiretkiajalla sormusten materiaaliksi tuli hopea, ja niiden muodot muuttuivat hillitymmiksi. Myös ristikuvioisia, umpinaisia sormuksia oli käytössä. Karjalasta on löytöjä umpinaisista hopeasormuksista, joiden keskiosiin on kaiverrettu tyyliteltyjä ihmishahmoja. (Kivikoski 1967, 235, 265; Lehtosalo-Hilander 1982a, 21; Schvindt 1893, 135, 143)

4. Suomalaiset muinaispukurekonstruoinnit

Tässä luvussa tarkoitukseni on esitellä lyhyehkösti valmistuneet suomalaiset muinaispukurekonstruoinnit. Joistakin uusimmista puvuistamme minulla on verrattain vähän tietoja, sillä näistä ei ole ilmestynyt mitään julkaisuja. Olen jakanut puvut kahtia niiden mallin mukaan: "vanhoiksi puvuiksi" nimitän pukuja, joihin kuuluu olkainhame ja "uusiksi puvuiksi" niitä joihin kuuluu peplos. Vanhoihin pukuihin kuuluvat ns. Aino-puku, joka on oikeastaan näyttämö- ja fantasiapuku, Perniön puku, Tuukkalan puku, Muinais-Karjalan puku ja Kaukolan puku. Uusiin pukuihin kuuluvat Euran puku, Maskun puku, Raision puku, Kaarinan puku, Mikkelin puku sekä Maarian puku, josta minulla on tietoja vain yhden postikortin verran.

Jako vanhoihin ja uusiin pukuihin puolustaa paikkaansa siinäkin suhteessa, että vanhoja pukuja ei yleensä tehty yhden ainoan haudan aineiston perusteella, vaan koottiin aineistoa useasta haudasta. Uudet puvut on tehty kukin yhden haudan hauta-aineiston perusteella ja luovat siten eksaktimman kuvan vainajan vaateparresta.

4.1. Vanhat puvut

4.1.1. Aino-puku

Suomalaisten muinaispukurekonstruktioiden historian voi sanoa alkavan vuonna 1893, jolloin Viipurilainen osakunta järjesti arpajaiset kansanopistotyön hyväksi. Arpajaisjuhlan ohjelmaan kuului historiallinen kuvaelma, jonka esiintyjät olivat pukeutuneet "muinaiskarjalaisittain". Pukujen ohjeet oli todennäköisesti suunnitellut Theodor Scvindt, joka oli 80-luvulla kaivanut karjalaisia muinaiskalmistoja. (Kaukonen 1972, 28-30.)

Kuvaelmassa esiintyivät mies, nainen ja tyttö, joiden puvuista naisen pukua alettiin myöhemmin kutsua Aino-puvuksi. Naisen pukuun kuului valkoinen paita, vaaleansininen olkainhame, jonka helmat ja muut reunat oli koristeltu punavalkoisilla pirtanauhoilla, punainen esiliina, jonka helmassa oli pronssikierukkakoristeita sekä pari soikeita kupurasolkia, joita yhdisti ketju, johon oli kiinnitetty korvalusikka, tuluskivi, nahkakukkaro ja veitsi erillisillä keskiketjusta lähtevillä ketjuilla. Lisäksi pukuun kuului valkea huntu. (Kaukonen 1972, 28-30.)

Vuonna 1899 Schvindt julkaisi Koti ja yhteiskunta-lehden käsityöliitteessä ohjeet muinaissuomalaisen naisenpuvun tekoa varten. Ohjeet perustuivat ilmeisesti suurelta osin arpajaiskuvaelmaa varten tehtyjen pukujen ohjeisiin, sillä mm. näyttämöpuvun ja ohjeet värivalinnat olivat samat. Puku sai juhlapukuna valtavan suosion ja kansan parissa nimen "Aino-puku". Se nostettiin vuosisadan vaihteessa yhdeksi kansallispuvuksi muiden kansallispukujen rinnalle. (Kaukonen 1972, 30-35; Lehtosalo-Hilander 1984, 19.)

Suomen Teollisuus-Kauppa alkoi myydä valmiita Aino-pukuja ja niiden materiaaleja. Kansallispukuharrastajat ompelivat pukunsa useimmiten ainakin osittain itse, mikä johti ylilyönteihin ja vääristymiin. Suuritöiset pronssikierukkakoristeet saatettiin korvata koristenauhoin tai metallilankapujotuksin ja jopa pellinpaloin. Esiliina katosi joistakin puvuista kokonaan ja sen tilalle liitettiin metallinastakoristeinen vyö. Huntu saatettiin korvata modernimmilla kansanpäähineillä kuten sorokalla. Aino-pukua valmistetaan yhä, mutta se on muuttunut täydelliseksi fantasiapuvuksi, eikä sitä enää tulisi pitää muinaispukuna. (Kaukonen 1972, 30-35; Lehtosalo-Hilander 1984, 19.)

4.1.2. Perniön puku

Hjalmar Appelgren-Kivalo suunnitteli vuoden 1925 pohjoismaiseen arkeologikongressiin Perniön emännän puvun, joka on tällä hetkellä pukunuken päällä Kansallismuseossa. Puku pohjautuu suurimmalta osaltaan Perniön Yliskylän hautaan 6. Pukuun kuuluu pellavainen valkea aluspaita, jonka halkio on suljettu hevosenkenkäsoljella. Päällyspukuna on punainen olkainhame, jonka reunat on koristettu kaksinkerroin taitetulla lautanauhalla. Olkasolkina ovat pienet hevosenkenkäsoljet, joista oikeanpuoleisesta lähtee kankiketju, jossa roikkuu korvalusikka ja veitsi. Kumpaakin yhdistää valkea nauha, jossa roikkuu pyöreä riipus. Kaulassa on helminauha ja ranteessa rannerengas. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 14.)

Esiliina on valkea, sitä reunustaa pronssikierukkajono, ja sen yläosassa on leveä pronssikierukkakoriste. Esiliinankulmissa on kulmakoristeet. Viittakin on valkoinen, sen kaikki sivut ovat pronssikoristeiset, joten sen tarkka koko on saatu selville: 147 x 94 cm. Viitan lyhyillä sivuilla on hapsut. Viittaan on pitkille sivuille päällikeommeltu 7 spiraalitähdykkää. Pukuun kuuluu verkkomainen otsakoriste, joka on muodostettu villalangasta ja pronssispiraaleista. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 14.)

Kuitenkin Perniön pukuun kuuluu useita sellaisia piirteitä, jotka tekevät sen oikeellisuudesta vähintäänkin arveluttavan. Appelgren-Kivalo oli dokumentoinut paitakankaaksi villatoimikkaan, mutta valinnut silti pukunuken ylle pellavapalttinaisen paidan. Mistään suomalaisesta myöhäisrautakauden kalmistosta ei ole tavattu kankaan reunan ympärille kaksinkerroin taitettua lautanauhaa koristeena, jollainen kuitenkin koristaa Perniön puvun kankaan reunoja. Korut pukuun on haalittu useasta eri haudasta: helmet haudasta 1, korvalusikka ja veitsi haudasta 3, rannerengas haudasta 5. Paidan kiinnittämiseen sopivaa solkea ei hautalöydöissä ollut, mutta sellainen pukuun kuitenkin lisättiin. (Lehtosalo-Hilander 1984, 22-27.)

Myös Perniön puvusta alettiin tehdä juhlapukuja. Jotkut pitivät olkainhameen punaista liian kirkkaana ja valitsivat pukunsa väriksi valkoisen. Toiset olivat sitä mieltä, että punaisen olisi vain pitänyt olla ruskehtavampaa. Koska alunperinkin haudan 6 tekstiilien värianalyysiä ei oltu suoritettu pikkutarkasti, pukunuken puvun värejä oli mahdollista tulkita oman mielen mukaan. Siten liikkeellä on useita erilaisia Perniön puvun juhlapukuversioita, joiden väri vaihtelee, mutta korusto on jokseenkin sama. (Lehtosalo-Hilander 1984, 27.)

Vähän aikaa sitten Perniön puvusta on kuitenkin tehty uusi rekonstruktio. Pukuun kuuluu valkea peplosmekko, sen korusto on tehty pelkästään haudan 6 pohjalta ja pukuun kuuluva otsakoriste onkin muuttunut huntuun kiinnitetyiksi koristeiksi. Tästä Perniön puvun uudesta rekonstruktiosta minulla ei valitettavasti ole tarkempia tietoja.

4.1.3. Tuukkalan puku

A.O. Heikel oli vuonna 1889 julkaissut Tuukkalan löydöt, ja samassa yhteydessä hahmotellut yleisluontoiset kuvalliset tulkintansa puvuista, joita vainajat olisivat saattaneet käyttää. Vesivärimaalattuja kuvia ei oltu tehty minkään yhden, tietyn haudan perusteella, joskin myöhemmin on arveltu, että vaimon puku olisi hahmoteltu pääsääntöisesti Tuukkalan haudan 26 sisällön perusteella. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 8, 11, 16.)

Varsinaisen Tuukkalan puvun valmistaminen lähti Elsa Heporaudan aloitteesta 30-luvulla. Tuukkalan puvusta ei ollut tarkoituskaan tulla tarkan tieteellistä tulkintaa muinaispuvusta, vaan käyttöpuku. Pohjana käytettiin pitkälti Heikelin 1880-luvulla julkaisemia akvarelleja. Olkainhameen väriksi valittiin sininen, joka oli Heikelin piirroksissakin olkainhameen värinä. Hameen reunoihin ei ommeltu nauhakoristeita, vaikka löytöjen mukaan nauhakoristeet olisi reunoissa kuulunut olla. Hameenhelmaan ommeltiin sen sijaan pronssispiraaleja, jotka eivät hameenhelmaan oikeastaan kuulu. (Lehtosalo-Hilander 1984, 28-32.)

Heikelin akvarelleja ei kuitenkaan noudatettu aivan kaikessa: vaikka Heikel oli piirtänyt viitan väriksi ruskean, Tuukkalan pukuun valittiin viitan väriksi harmaa, joka on myös esiliinan väri. Viittan kaikille sivuille tehtiin hapsut ja koristeeksi ommeltiin harmaata palmikkonauhaa, jollaista ei kuitenkaan ole Tuukkalan löydöissä esiintynyt. (Lehtosalo-Hilander 1984, 28-32.)

Hapsureunaiseen esiliinaan ommeltiin pronssispiraalikoristeet, lähinnä kai tekijän maun mukaan, sillä Tuukkalan haudoista monet olivat hajonneet niin paljon etteivät esiliinojen spiraalikoristeet olleet säilyneet. Sen sijaan haudassa 26, jota Heikel oli muuten pitänyt mallinaan, oli hyvin säilynyt esiliinan spiraalikoriste, mutta jostakin syystä Heikel ei ollut tätä koristetta pukukuvaansa piirtänyt, eikä tämä koriste päässyt siten myöskään siirtymään Tuukkalan pukuun. (Lehtosalo-Hilander 1984, 28-32.)

Tuukkalan puvun korusto oli alunperin jokseenkin puolinainen. Ketjulaitteeseen kuului kaksi soikeaa kupurasolkea, korvakeputki vain oikealla puolen ketjulaitetta. Ketjunkantajat olivat erilaiset. Ketjulaitteessa roikkui veitsentuppi - siis pelkkä tuppi ilman veistä - ja linturiipus. Korustoon kuului myös hopeinen hevosenkenkäsolki, jota käytettiin paidankiinnikkeenä, vaikka se olisi kuulunut viittaan. Usein alunperin pronssiset korut kullattiin komean vaikutelman aikaansaamiseksi. Suomesta ei ole kuitenkaan löytynyt rautakaudelta peräisin olevia kullattuja koruja. (Lehtosalo-Hilander 1984, 28-32.)

Tuukkalan puvun korusto kuitenkin uusittiin vuonna 1964. Hopeinen hevosenkenkäsolki siirtyi pysyvästi kaulalta viittaan ja paidanhalkion kiinnikkeeksi laitettiin pyöreä kasviornamentoitu hopeasolki,joka oli yhdistetty ketjulaitteeseen. Ketjunkatajiksi laitettiin kaksi samanlaista ristimäistä ketjunkantajaa, ja toinen korvakeputki lisättiin. Rintaketju valmistettiin raudasta. Tuukkalan puvun uutta korutoisintoa tehtäessä pyrittiiin kopioimaan korusto mahdollisimman tarkasti haudan 26 koruston mukaan. Itse pukua ei tuolloin kuitenkaan uusittu. (Lehtosalo-Hilander 1984, 28-32.)

Tuukkalan haudan 26 perusteella on tehty uusi muinaispukurekonstruktio. Puku kuitenkin eroaa Tuukkalan puvusta niin paljon, että se nimettiin Mikkelin puvuksi. Käsittelen tätä Mikkelin pukua tarkemmin uusia muinaispukuja käsittelevässä luvussa.

4.1.4. Muinais-Karjalan puku

Muinais-Karjalan pukua alettiin suunnitella 50-luvun alkupuolella. Myös tämä puku, kuten Tuukkalan pukukin, oli tarkoitettu ennen kaikkea käyttöpuvuksi. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö tuki hanketta, olipa oikeastaan sen alkuunpanijanakin. Kansatieteilijä Tyyni Vahter kirjoitti puvun ohjeet. Ohjeet kuitenkin olivat monessa suhteessa vaillinaiset, niistä puuttuivat mm. kokonaan maininnat siitä, mihin hautalöytöihin puvun yksityiskohdat pohjautuivat, mitkä olivat hameen ja esiliinan tarkat pituudet ja miten koristenauhat tehtiin. (Lehtosalo-Hilander 1984, 33; Lehtosalo-Hilander 1982a, 16.)(Liite 6.)

Pukuun kuuluu valkoinen, ohutta villaa oleva paita, sininen olkainhame, jonka reunat on koristettu kolmivärisellä (punainen, harmaa, vihertävä) lautanauhalla, vaalea, kellertävä viitta ja samaa väriä oleva esiliina. Viitta on reunustettu kaksivärisellä (punainen, vaalea) lautanauhalla, ja yhdellä viitan sivulla on hapsut. Paidan halkion sulkee pyöreä hopeasolki, olkainahametta kiinnittää kaksi soikeaa kupurasolkea ketjulaitteineen, viittaan kuuluu suuri hopeinen hevosenkenkäsolki ja esiliinan helmaa koristaa leveä, svastika-aiheinen pronssispiraalivyöhyke. Esiliinan helmassa on myös hapsut ja sen sivuilla pronssispiraalit. Päähineenä on huntu hopealankaisine sykeröineen ja hevosenkenkäsolkineen. Esiliinaan on ommeltu nyöriksi lautanauha, vaikka Karjalasta ei ole löydetty esiliinannyöriä, joka olisi ommeltu esiliinaan; karjalaiset esiliinannyörit ovat irrallisia. Kaulakoruna on hopeanastoin koristettu nauha. (Lehtosalo-Hilander 1984, 33-35.)

Jälleen kerran pukuun kuuluvat elementit oli koottu useasta eri haudasta. Vaikka hautalöydöissä olisi ollut kokonaisiakin ketjulaitteita, pukuun valittiin kuitenkin erikoiset, nauhakoristeiset soljet, joiden yhteydessä ei ollut säilynyt ketjulaitteita, ja liitettiin solkiin sitten ketjulaitteet toisesta haudasta. Rintaketjuun liittyi yksi vaakatasossa oleva korvakeputki, vaikka korvakeputket luuluivat aina parittain sivuketjuihin, pystyasentoon. Sivuketjuista roikkuvat veitsi ja linturiipus. Rintaketjuun liitettiin pronssinen tulusrauta, mikä ratkaisu oli kummallinen paitsi tulusraudan materiaalin, myös sijoituksen kannalta: jos tulusrauta olisi ollut alunperinkin kiinnitettynä rintaketjuun, emäntä olisi sytyttänyt itsensäkin tuleen yrittäessään iskeä tuluksesta kipinää. (Lehtosalo-Hilander 1984, 35-37.)

Ensimmäiseen pukuun tehtiin hevosenkenkäsoljet jokseenkin oikealla tekniikalla eli kaivertamalla, vaikkakaan alkuperäisistä ei tehty tarkkoja kopioita. Myöhempiin pukuihin soljet tehtiin nykyaikaisin tekniikoin, ja ne erosivat melkolailla alkuperäsistä. Koska Kalevala Korun mallistossa oli sopiva solki hunnunsoljeksi, pukuun useimmiten valittiin se, eikä teetetty kopiota alkuperäisestä, ottamatta huomioon, että Kalevala Korun soljen malli oli löydetty Savosta, ei Karjalasta. (Lehtosalo-Hilander 1984, 35-37.)

60-luvulla korusto uusittiin jossain määrin, ketjulaitteen rintaketjuksi valittiin rautainen ketju, joka paremmin vastasi alkuperäistä ja korvakeputki siirrettiin sivuketjuun ja sille annettiin myös pari. Savolaisen mallin mukaan tehty hunnunsolki vaihdettiin karjalaisen mallin mukaiseen. Täydellisesti korustoa ei kuitenkaan yhdenmukaistettu - koruston osat kupurasoljista lähtien ovat yhä eri haudoista. (Lehtosalo-Hilander 1984, 35-37.)

Muinais-Karjalainen puku ja etenkin sen virheellinen korusto on kuitenkin mukana surkuhupaisassa episodissa. Kalevalaisten naisten liitto halusi lahjoittaa ranskalaiselle Musee de l'Hommelle suomalaisen muinaispuvun. Alkuperäisenä tarkoituksena oli lahjoittaa kopio Kansallismuseossa olevasta Kaukolan puvusta, mutta jostakin syystä, mahdollisesti kustannussyistä, lahjoitettiinkin Muinais-Karjalan puku virheellisine korustoineen. Joitakin vuosia myöhemmin ranskalainen tutkija julkaisi analyysin muinaissuomalaisista koruista ja niiden valmistusmenetelmistä. Analyysi oli tehty pelkästään mainitun puvun koruston perusteella. (Lehtosalo-Hilander 1984, 40.)

4.1.5. Kaukolan puku

Vuonna 1956 valmistuneesta Kaukolan puvusta oli tarkoitus tulla tieteellisesti tehty versio muinaiskarjalalaisesta puvusta vastineeksi käyttöpuvuksi tarkoitetulle Muinais-Karjalan puvulle, jota ei oltu tehty tarkkaan hautalöytöjen mukaan. Kaukolan puku tehtiin Kansallismuseon pukunuken ylle puettavaksi. Työn tekeminen annettiin Riitta Heinoselle, mutta aikaa ei ollut tarpeeksi perinpohjaista analyysia varten - kerrotaan, että Heinosella oli aikaa vain kuukausi. Myöskään rekonstruktioraporttia ei koskaan tehty, joten ollaan epävarmoja siitä, minkä löytöjen pohjalta rekonstruktio lopulta tehtiin ja miksi joihinkin hämmentäviin ratkaisuihin päädyttiin. (Lehtosalo-Hilander 1984, 38-40; Lehtosalo-Hilander 1982a, 16-18.)

Todennäköisesti suurimmalta osaltaan puku rekonstruoitiin Kaukolan Kekomäen haudan 5 perusteella. Tästä haudasta ovat peräisin pukuun kuuluva ruskea hame, sininen esiliina, viitan, paidan ja hunnun hopeasoljet sekä olkainhameen soikeat kupurasoljet. Haudasta 6 ovat puolestaan puvun sininen huntu ja hopeinen sykerö sekä hopeanastoin koristettu kaulanauha. Haudasta 1 sai esiliina komean spiraalikoristelun, samanlaisen kuin Muinais-Karjalan puvussa, samoin kuin ketjulaite korvalusikan ja veitsentupen. (Lehtosalo-Hilander 1984, 38-40; Lehtosalo-Hilander 1982a, 16-18.)(Liite 6.)

Pukuun kuuluva paita on valkoista villapalttinaa, halkiota sulkee pyöreä kaiverruksin koristettu hopeasolki. Ruskean olkainhameen reunoja koristavat sinivalkoiset lautanauhat, ja sen miehusta on uurrettu syvään. Olkainhameen kangas on villatoimikasta, mutta liian karkeaa verrattuna hautalöytöjen kankaisiin. Olkainhameen helma on myös liian lyhyt. Sinisestä esiliinasta taasen tuli liian suuri ja pukunuken yllä oleva esiliina ja olkainhame näyttävätkin epäsuhtaisilta. Esiliinan helmassa on svastikakuvioinen spiraalikoristelu ja hapsut. Esiliinaa reunustavat myös spiraalirivit. Vyönä on sininen lautanauha, jota ei ole ommeltu esiliinaan, kuten Muinais-Karjalan puvussa. Viitta on valkoista villatoimikasta, joka on koristettu hapsuilla ja spiraaliriveillä - Karjalasta ei kuitenkaan ole löytöjä spiraalikoristeisista viitoista. viitan kiinnittimenä on hopeinen hevosenkenkäsolki. (Lehtosalo-Hilander 1984, 38-40; Lehtosalo-Hilander 1982a, 16-18.)

Ketjulaite on osittain virheellinen. Rintaketjuna on kyllä rautainen ketju, kuten kuuluukin, mutta sivuketjut, joiden myös kuuluisi olla rautaa, ovatkin pronssia. Ketjunkantajina ovat ristimäiset ketjunkantajat, mutta sivuketjut on niissä kiinnitetty vääriin lenkkeihin. Sivuketjuissa roikkuvat veitsi ja korvalusikka ovat haudasta 1 ja eläinriipus haudasta 5. Tosin sivuketjujen kaksipäinen eläinriipus löydettiin haudassa olleen pikkutytön luota, ei naisen ketjulaitteen sivuketjuista. Pukunuken alkuperäiseen korustoon kuului myös pari korvarenkaita, vaikka suomalaisista myöhäisrautakautisissa hautalöydöissä ei ole korvarenkaita naisten pään lähellä. Nyttemmin korvarenkaat on poistettu pukunuken korvista. (Lehtosalo-Hilander 1984, 38-40; Lehtosalo-Hilander 1982a, 16-18.)

4.2. Uudet puvut

4.2.1. Euran puku

Euran pukua voidaan pitää monessakin suhteessa mullistavana pukuna. Se esittelee ensimmäistä kertaa peplosmekon suomalaisen muinaispuvun päällysmekkona, siihen kuuluvat eri elementit ovat kaikki samasta haudasta ja sen kaikki piirteet, värejä myöten on pyritty tekemään mahdollisimman paljon alkuperäistä vastaaviksi. Euran puku tehtiin kokonaan Luistarin kalmiston viikinkikautisen haudan 56 perusteella. Rekonstruointiprojektin johtajana oli Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander. Euran puvun prototyyppi esiteltiin vuonna 1982, melkein kolmekymmentä vuotta Kaukolan puvun valmistumisen jälkeen. Puvun rekonstruointiin käytettiin aikaa kuusi vuotta. Euran puvusta on saatavilla myös käyttöpukuversio. (Lehtosalo-Hilander 1984, 45.)

Pukuun kuuluu villainen, sinisestä bataviatoimikkaasta tehty alusmekko. Villaista, bataviatoimikkaista vihreää peplosmekkoa kiinnittävät pyöreät kupurasoljet ketjulaitteineen. Peplosmekon helmaa ja taitteen alaosaa reunustaa kolmivärinen lautanauha. Vaaleanvihreä esiliina päällikeommeltuine yhdeksine spiraalitähdyköineen on niin ikään villaa ja tehty bataviatoimikkaasta. Esiliinaa kiertää pronssispiraalien rivi ja sen kulmissa on pienet kulmakoristeet. Esiliinan kiinnittää vyötärölle oranssinpunainen lautanauha. Koska haudassa 56 ei ollut kunnollisia jäänteitä viitasta tai päähineestä, nämä jätettiin pois. Kaikki langat puvun ensimmäistä versiota varten kehrättiin käsin ja värjättiin kasvivärein. Kankaat kudottiin kuitenkin vaakakangaspuissa. (Lehtosalo-Hilander 1984, 52.)(Liite 6.)

Korustoon kuuluu pari spiraalirannerenkaita, neljä spiraalisormusta, joista kahdessa oli leveät kilvet, helminauha, jossa on arabialaisia rahoja ja lasihelmiä, vyöllä roikkuva pronssipäällysteinen veitsentuppi veitsineen sekä tietysti ketjulaite. Ketjulaite oli haudassa kokonaisena, joten se pystyttiin rekonstruoimaan täysin alkuperäisen pohjalta ilman muista haudoista otettuja osia. Ketjulaitteeseen kuului pari pyöreitä kupurasolkia, rautalangasta kierretyt ketjunkantajat ja pronssiset rinta- ja sivuketjut, joista yksi yhdistää keskellä olevan tasavartisen soljen oikean puolimmaiseen solkeen. Oikeanpuolimmaisessa sivuketjussa on pronssikulkunen ja pieni koukkumainen riipus, vasemmanpuolimmaisessa myöskin pronssikulkunen ja soikea reiällinen pronssiriipus. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 19-23.)

4.2.2. Maskun puku

Maskun puku valmistettiin Kalevalan juhlavuoden näyttelyä varten. Tekstiilianalyysit teki Leena Tomanterä, joka mm. rekonstruoi pukuun kuuluvan varsinaissuomalaisen kaarihunnun uudelleen. Itse puvun valmisti Riitta Lavonius. Puku tehtiin Maskun Humikkalan kalmiston haudan 32 pohjalta. Puku sijoittuu ristiretkiaikaan. (Ken kantaa Kalevalaa 1985, 20.)

Pukuun kuuluu sinisestä murtotoimikkaasta tehty varsinaissuomalainen kaarihuntu. Viitta on tehty sinisestä bataviantoimikkaasta, sen lyhyillä sivuilla on spiraaliristikot ja hapsut ja pitkillä sivuilla kahdeksan spiraalitähdykkää. Pitkät sivut on myös reunustettu pyöreällä lautanauhalla. Esiliina, jossa on kiinteä palmikkonauhainen esiliinan nyöri ja spiraalireunukset, on sinistä bataviatoimikasta. Kellanruskea peplosmekko on myös kudottu bataviatoimikkaaksi ja reunustettu punasävyisin lautanauhareunoin. Pukuun kuuluu myös vaalea murtotoimikkainen hurstut-hame, jonka kulmissa on spiraalikoristeet. Paidasta haudassa 32 ei ollut jäänteitä, mutta koska Humikkalan hautojen 9 ja 11 yläsosissa oli jälkiä pellavapalttinasta, voitiin rekonstruktioonkin liittää pellavainen paita. Pukuun on myös rekonstruoitu kengät haudan 16 jäänteiden perusteella. Koruja Maskun puvussa on vähän, vain kaksi pientä hevosenkenkäsolkea olkapäillä ja yksi keskellä rintaa, pitämässä peploksen taitetta paikallaan. (Ken kantaa Kalevalaa 1985, 35-47.)(Liite 6.)

4.2.3. Kaarinan puku

Kaarinan puku perustuu Kaarinan Kirkkomäen viikinkiaikaisen haudan I/1950 tekstiileihin. Jaana Riikonen analysoi haudan tekstiilit vuonna 1989 valmistuneena pro gradu -työnään. Seuraavana vuonna alettiin valmistaa varsinaista pukua, jonka ensimmäinen versio valmistui vuonna 1991. Työryhmään kuuluivat mm. Riikonen itse, sekä Maskun pukua tekemässä olleet Riitta Lavonius ja Leena Tomanterä. Kuralan Kylämäessä ollaan parhaillaan tekemässä uutta versiota Kaarinan puvusta. Tässä versiossa kaikki langat kehrätään käsin, kudotaan pystykangaspuilla ja värjätään kasviväreillä, kun vuonna 1991 valmistuneessa versiossa langat kehrättiin koneellisesti ja värjättiin synteettisin värein mahdollisimman aidon näköisiksi. (Häyrinen 1991.)

Kaarinan pukuun kuuluu sininen, murtotoimikkaasta kudottu varsinaissuomalainen kaarihuntu, kuten Maskun pukuunkin. Paita on harvaa, luonnonharmaata bataviatoimikasta ja paidan alaset sinertävää bataviatoimikasta. Kummatkin ovat villaa. Peplosmekko on sinertävää bataviatoimikasta, sen yläosassa eli taitteessa on tummanharmaalla villalangalla tehtyä koristepujotusta. Peplosmekkoa kiinnittää pari pyöreitä kupurasolkia. Ketjunjakajina on valetut, pronssiset spiraalikuvioiset ketjunjakajat, joita yhdistää rintaketju. Sivuketjuja ei ole. Kaulakoruna on punaiseen villanyöriin pujotettu anglosaksisen rahan jäljitelmä ja kaksi kultafoliohelmeä. Villainen esiliina on sinivihreää bataviatoimikasta, ja siinä on pronssispiraalireunat. Vyö on punaruskeaa lautanauhaa. Viitta on punaharmaata bataviatoimikassidoksista villaa, ilman pronssispiraalikoristeita. (Riikonen 1990, 96-107.)(Liite 6.)

4.2.4. Mikkelin puku

Mikkelin muinaispuku valmistettiin pelkästään Tuukkalan kalmiston ristiretkiaikaisen haudan 26 pohjalta, toisin kuin edeltäjänsä Tuukkalan puku, johon oli aineksia otettu yhdestä jos toisestakin haudasta. Puku julkistettiin kesällä 1994, ja sen rekonstruktio perustuu Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin tutkimuksiin. (Väänänen 1994.)

Alusmekko on villaa ja väriltään vihertävänsininen. Peplosmekko on tiilenpunainen. Esiliina on punakeltainen ja sen helma ja taite on koristeltu laajan C-kirjaimen muotoisella pronssispiraalikuviolla. Vyönä on lautanauhavyö. Myös reunoja kiertävät pronssispiraalit. Viitta on tummansininen, ja sen lyhyillä sivuilla on hapsutus. (Laitinen 1996.) (Liite 6.)

Korusto on Mikkelin puvussa samanlainen kuin Tuukkalan puvussa.

5. Päätäntö

Suomalainen muinaispuku nykytutkimuksen mukaan on nyt esitelty. Kaikki kirjoittamani on kirjoitettu muiden tutkijoiden tutkimusten perusteella; välillä on tuntunut siltä, että olen keksinyt pyörää uudelleen. Alkuperäisenä tarkoituksenani oli esitellä suomalaisen muinaispuvun perusmalli. Työni aikana on kuitenkin tullut jossakin määrin selväksi, ettei täydellistä perusmallia, pelkistettyä muinaispuvun prototyyppiä ole.

Muinaispuvun osat ovat puvuissa jokseenkin samat: alusvaate - mekko tai paita -, peplosmallinen päällysmekko, esiliina, viitta. Yleisin materiaali on villa ja yleisin sidos bataviatoimikas. Värit vaihtelevat valtavasti, samoin pukujen koristelu, joskin useimmiten puvuissa on jonkin verran pronssispiraali- ja lautanauhakoristelua. Koruista muinaispuvulle ominaisimmat ovat olkasolkipari ketjulaitteineen.

Kuitenkaan tämä perusmalli ei todennäköisesti edusta yleisintä rautakautista pukeutumista. Rekonstruktioita tehtäessä on useimmiten valittu tutkittaviksi ja rekonstruoitaviksi ne haudat, joissa on eniten jäänteitä - käytännössä tämä tarkoittaa niitä hautoja, joissa on paljon koruja. Niinpä työni jääkin oikeastaan suppeaksi yhteenvedoksi siitä, mitä nykyään tiedetään myöhäisrautakautisesta pukeutumisesta ja minkä perusteella.

On myös muistettava, että se, mitä nykyaikana pidämme muinaispukuna, onkin itseasiassa nykyajan luoma käsitys muinaispuvusta. Mikään rekonstruoitu muinaispuku, vaikka kuinkakin tarkkaan tehty, ei ole myöhäisrautakautinen puku, vaan tällä hetkellä hallussa pitämämme tiedon mukaan tehty ennallistus, tiedon yhteenveto. Tämä "muinaispuku" on yhtä lailla omasta ajastamme riippuvainen kuin kaikki muukin, mitä tässä ajassa teemme.

Muinaispukurekonstruktion riippuvaisuus siitä ajasta, jossa se tehdään, näkyy jo olemassaolevista muinaispuvuistamme: vanhojen pukujen tarkoituksena oli ehkä pikemminkin kohottaa suomalaista identiteettiä ja tehdä suomalaista perinnettä tunnetuksi, kuin olla eksakteja, tieteellisiä selvityksiä. Tarpeesta kohottaa suomalaista identiteettiä kertoo valtava innostus, jolla muinaispuvut otettiin vastaan ja jolla niitä alettiin valmistaa esim. kansanopistoissa.

Useimpien vanhojen muinaispukujemme rekonstruoimisen idea lähti liikkeelle yksityisten henkilöiden tai yhdistysten aloitteesta, ei niinkään tiedemaailman sisältä, mikä osoittaa sen, että muinaispukujen rekonstruoimista pidettiin tärkeänä myös ei-akateemisten ihmisten keskuudessa. Uudet muinaispuvut taas on yleensä tehty tieteellisten lähtökohtien ja tarpeiden perusteella, joskin puvuilla on ollut merkityksensä paikallisen identiteetin kohottajina - esimerkiksi Kaarinan puvun suunnittelu keräsi kaarinalaiset kotiseutuihmiset yhteen tekemään ilmaista työtä puvun hyväksi.

Täten muinaispukua ei voi pitää pelkästään myöhäisrautakautisen asustuksen mallinnuksena, vaan muinaispuvulla on myös ei-tiedollinen merkityksensä meidän aikamme ihmisille ja tuleville sukupolville.

Tieto lisääntyy jatkuvasti ja rekonstruktioita tehdään suuremmalla vakavuudella kuin vuosisatamme alkupuoliskolla. Kenties työni pitäisi kirjoittaa muutaman vuoden päästä kokonaan uudelleen.

LÄHTEET

Heinonen, R. 1954: Puvustollisia piirteitä kansainvaellusajalta Huittisten Nanhian Vittaanmäen löydön valossa. Suomen Museo 1954. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki. Helsinki.

Hirviluoto, A-L 1973: Raision Ihalan "vaskivaipat". Honos Ella Kivikoski. SMYA 75. Helsinki. Helsinki.

Hirviluoto, A-L. 1987: Raision emännän muinaispuku. Aboa 1985. Turun maakuntamuseo, vuosikirja. Turku.

Häyrinen, L. 1991: Morsinkoa ja mataranjuurta. Suomen Kuvalehti 32. 9.8.1991. 35-41.

Itkonen, K. 1960: Esihistoriallinen nahkajalkine Raisiosta. Suomen Museo 1960. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki. Helsinki. 40-43.

Jarva, E. 1994: Penelopen petos. Katsaus loimipainollisten kangaspuiden kudontatekniikkaan. Antiikin asialla - Scripta Historica XXI. Acta Societatis Historicae Ouluensis 1994. Oulu.

Ken kantaa Kalevalaa, 1985: "Ken kantaa Kalevalaa" 1835 Kalevala 1985. Kalevala Koru Oy:n ja Museoviraston näyttelyjulkaisu. Martinpaino 1984

Kirves, L. 1995: Kylämäessä eletään ja kokeillaan. Koti 10/95.

8-9.

Kivikoski, E. 1961: Suomen historia I, Suomen esihistoria. WSOY, Helsinki. Porvoo.

Laitinen, S. 1996: Mikkelin seudun muinaispuku on kaunis ja arvokas. Länsi-Savo. 1.6.1996.

Laitinen, S. 1996: Kerrospukeutumista muinaiseen tyyliin. Länsi-Savo. 1.6.1996.

Lehtosalo-Hilander, P-L. 1980: Common Characteristic Features of Dress - Expressions of Kinship or Cultural Contacts. Fenno-Ugri et Slavi 1978. Helsingin yliopiston arkeologian laitos, moniste no. 22. Helsinki. Ulkoasiainministeriön monistamo. 243-260.

Lehtosalo-Hilander, P-L. 1982a: Euran puku ja sen edeltäjät. Euran muinaispukutoimikunta, Eura. Eura.

Lehtosalo-Hilander, P-L. 1982b: Luistari I, The Graves. SMYA 82:1. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki. Vammala.

Lehtosalo-Hilander, P-L. 1982c: Luistari II, The Artefacts. SMYA 82:2. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki. Vammala.

Lehtosalo-Hilander, P-L. 1982d: Luistari III, The Finnish Viking Age Society. SMYA 82:3. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki. Vammala.

Lehtosalo-Hilander, P-L. 1983: Euran puku. Kotiteollisuus 2/1983. 18-19.

Lehtosalo-Hilander, P-L. 1984: Ancient Finnish Costumes. Suomen arkeologinen seura, Helsinki. Vammala.

Maansalo, M. 1996: Luistarin muinaismies sai siniviitan. Länsi-Suomi. Rauma. 19.5.1996.

Nallinmaa-Luoto, T. 1978: Tampere-Vilusenharju, nuoremman rautakauden kalmisto Pirkanmaalla. Karhunhammas 3. Turun yliopisto, Turku. Turku.

Nockert, M. 1991: The Högom Find and Other Migration Period Textiles and Costumes in Scandinavia. University of Umeå, Department of Archaeology, Umeå. Uddevalla.

Pihlava, J. 1996: Euran mahtimiehet sonnustautuivat siniseen viittaan. Turun Sanomat. 21.02.1996.

Paloniemi, M. 1960: Ristiretkiajan hautalöytö Teuvalta. Suomen Museo 1960. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki. Helsinki. 22-37.

Pälsi, S. 1928: Puvustoaineksia Maskun Humikkalan kalmistosta. Suomen Museo 1928. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki. Helsinki. 71-79.

Pälsi, S. 1936: Jalkineitten jäännöksiä rautakauden ruumishaudoissa. Suomen museo 1936. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki. Helsinki. 61-67.

Rautavaara, T. 1981: Mihin kasvimme kelpaavat. WSOY, Porvoo, Helsinki. Juva.

Riikonen, J. 1990: Naisenhauta Kaarinan Kirkkomäessä. Karhunhammas 12. Turun yliopisto, Turku. Turku.

Riis, P. J. 1993: Ancient Types of Garments. Prolegomena to the Study of Greek and Roman Clothing. Acta Archaeologica vol 64(2) - 1993. 149-182.

Sarkki, S. 1979: Suomen ristiretkiaikaiset nauhat. Helsingin yliopiston arkeologian laitos. Moniste no. 18. Helsinki.

Schvindt, T. 1893: Tietoja Karjalan rautakaudesta. SMYA XIII. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki. Helsinki.

Tomanterä, L. 1978: Euran puvun tekstiiliaineisto. Vakkanen 3. Kalevalaisten naisten liitto, Helsinki. Vammala.

Tunkkari, A. 1995: Menneisyyden vaatettaminen vaatii paljon tietoa ja taitoa. Itä-Häme. 22.9.1995.

Vahter T. 1928: Pronssikierukkakoristelun teknillisistä menetelmistä. Suomen Museo 1928. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki. Helsinki. 61-70.

---

Linkkejä rautakaudelle

Turun yliopiston Kankaita maan kätköistä -sivulla on kuvaus Kaarinan Kirkonmäen kalmiston kaivauksista ja löytöjen analysoinnista. Sivulla on kuvia rautakautisista tekstiilijäänteistä ja rekonstruoidusta Kaarinan puvusta.

Rautakausi on Museoviraston ylläpitämä rautakauden historian opetussivu. Sivulla on kuvia rautakautisista esinelöydöistä ja perustiedot rautakaudesta Suomen alueella. Sivulla on myös muutama kuva muinaispuvuista. Sivu kuuluu Suomen esihistoria -opetuspakettiin, joka antaa perustiedot Suomen esihistoriasta.

Rautakauden keramiikka esittelee nimensä mukaisesti rautakauden keramiikkaa runsain kuvin ja kartoin. Sivu kuuluu Helsingin yliopiston arkeologian laboratorion ylläpitämään sivukokonaisuuteen, jolla käsitellään Suomen esihistoriallista keramiikkaa perinpohjaisesti.

---