Pellavan käyttö viikinki- ja ristiretkiajalla Suomen alueella

Sisällys

1. 1. Johdanto
2. 2. Pellavakasvi
3. 3. Pellavan kansanomaiset käsittelytavat
   1. 3.1. Pellavanviljely
   2. 3.2. Pellavanmuokkaus
4. 4. Pellavan käyttö rautakaudella siitepölyanalyysin ja makrofossiilien valossa
5. 5. Pellavan käyttö rautakaudella tekstiili- ja esinelöytöjen perusteella
   1. 5.1. Tampereen Vilusenharjun kalmiston pellavalöydöt
   2. 5.2. Pellava muinaispukurekonstruktioissa
6. 6. Päätäntö
7. Lähteet

1. Johdanto

Proseminaariaiheenani on pellavan käyttö viikinki- ja ristiretkiajalla Suomen alueella. Aikarajauksen valitsin paitsi siksi, että nimenomaan tuo ajanjakso kiinnostaa itseäni, myös siksi, että viikinki- ja ristiretkiajalta on olemassa enemmän tekstiiliaineistoa kuin varhaisemmalta rautakaudelta. Tämä johtuu pääosin siitä, että viikinkiajalle mentäessä hautausmuoto oli muuttunut ja muuttumassa polttohautauksesta ruumishautaukseksi. Suurin osa viikinki- ja ristiretkiaikaisesta tekstiiliaineistosta onkin peräisin hautalöydöistä. (Kivikoski, 1961.)

Rautakausi ajoittuu aikavälille kristillisen ajanlaskun alusta 1200-luvun loppuun. Viikinkikauden aikarajat ovat n. 800-1050 jKr. ja ristiretkiajan 1050-1150 jKr. Itä-Suomessa ristiretkiaika kesti ehkä jonkin verran pitempään eli 1200 luvulle asti. (Kivikoski, 1961.)

Kuvailen aluksi proseminaarityöni keskeisen aiheen eli pellavakasvin. Sen jälkeen esittelen pellavan kansanomaisia viljely- ja käsittelytapoja, sillä todennäköisesti pellavaa on viljelty ja työstetty rautakaudella hyvin samaan tapaan kuin historiallisella ajallakin. Lisäksi kansanomaisten pellavankäsittelytapojen kuvaaminen antaa osviittaa pellavan arvosta: pellavakasvin kehrättäväksi saattaminen vaati paljon enemmän työtä kuin villan. Seuraavaksi luon lyhyen katsauksen pellavasta kertoviin makrofossiili- ja siitepölylöytöihin. Pohdin myös pellavan käyttöä rautakaudella tekstiili- ja esinelöytöjen valossa sekä näiden löytöjen tulkintaa. Esimerkkinä rautakautisesta kalmistosta tehdyistä pellavalöydöistä esittelen Tamperen Vilusenharjun kalmiston pellavalöydöt. Valitsin tämän kalmiston esiteltäväksi siksi, että kyseisestä kalmistosta on pellavaa löytynyt jonkin verran - esimerkiksi Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin tutkimasta, pääosin viikinkikaudelle ajoittuvasta Euran Luistarin kalmistossa ei ole pellavajäänteitä kaivauskertomusten mukaan tullut esille. Tämä saattaa johtua siitä, että mahdolliset pellavajäänteet ovat hävinneet eikä välttämättä siitä, ettei pellavaa olisi ollenkaan käytetty. Lopuksi kuvaan, miten muinaispukurekonstruktioita tehtäessä on tulkittu pellavalöytöjä, joiden perusteella pellavavaatteiden rekonstruktiot on tehty.

2. Pellavakasvi

Muinaisegyptiläisiä pellavanriipijöitä

Pellavakasvien heimon (Linaceae) suurimpaan sukuun eli pellaviin (Linum) kuuluu noin 230 lajia maailmassa. Suurin osa näistä lajeista kasvaa subtrooppisella alueella, varsinkin Välimeren ympäristössä. Ihmisen viljelemä pellava (Linum usitatissimum) on todennäköisesti kotoisin Vähä-Aasiasta, jossa babylonialaiset käyttivät kasvia kankaiden valmistamiseen lähes 7000 vuotta sitten. Euroopassa pellavaa on viljelty jo neoliittisella ajalla. Myös Skandinaviassa pellava on ollut tunnettu jo pronssikaudella. Etelä-Ruotsista on tehty myöhäispronssikaudelle ajoitettuja pellavan siitepöly-, makrofossiili- ja kuitulöytöjä. Siitepöly- ja makrofossiililöydöt todistavat, että kasvia on Etelä-Skandinaviassa myös viljelty, joten pellava ei ollut pelkästään tuontituote. Pellavalle annettiin kuitenkin arvoa, sillä pellavakimppulöytö suosta Sallerupissa kertoo pellavan uhraamisesta suohon tai ritualistisesta käytöstä muuten. (Lindahl Jensen et al. 1996, 313-316; Kaukonen 1946, 17-19.)

Nyörillä yhteensidotuista luupiikeistä tehty nuoremman kivikauden aikainen työkalu, jota on arveltu pellavakammaksi

Pellavaa on viljelty sekä siitä saatavan kuidun että öljyn vuoksi. Kuitu- ja öljylajikkeet eroavat jonkin verran toisistaan. Pellavan kuitu saadaan pellavan varren kuiduista, pellavaöljy puolestaan pellavan siemenistä. Pellavakasvi on yksivuotinen, joten viljelijän täytyy ottaa siemenet sadostaan talteen seuraavaa vuotta varten. (Kanta-Oksa 1992, 3; Kaukonen 1946, 17-19.)

Virolainen puinen pellavakampa ja pronssikautinen, pellavakammaksi arveltu luuesine

Ominaisuuksiltaan pellavan voi sanoa olevan tyypillinen kasvikuitu. Pellavakuitu imee hyvin ja nopeasti vettä ja se myös kuivuu nopeasti. Toisaalta pellavakuitu myös turpoaa voimakkaasti: tiheään kudottu kangas tiivistyy kastuessaan ja tulee vettä läpäisemättömäksi. Pellavakuitu on luja ja jäykkä kuitu, mikä aiheuttaa paitsi pellavan kestävyyden, myös helpon rypistymisen. Kasvikuituna pellava kuitenkin on herkkä lämpötiloille ja valolle; auringonvaloon jätettynä pellava kellastuu ja haurastuu. Se myös hajoaa maassa varsin helposti bakteerien vaikutuksesta. (Kanta-Oksa 1992, 9-10.)

Hampun polvella kaapimalla vitominen keskiaikaisen seinämaalauksen mukaan

Pellavalla on myös varsin korkea lämmönjohtokyky. Pellavakankaat läpäisevät lämpöä helposti, joten ne ovat viileitä ihoa vasten. Pellavasta tehdyt vaatteet ovat nimenomaan kuumassa ilmastossa miellyttäviä yllä lämmönjohtokykynsä ja kosteutta imevien ominaisuuksiensa vuoksi. Pohjoisessa ilmastossa pellavaisten vaatteiden käyttöaika vuodessa on kuitenkin varsin lyhyt, ja villavaatteet soveltuvatkin ilmastoomme paremmin. Tästä syystä pellavalla on epäilemättä ollut villaa pienempi merkitys vaatteiden materiaalina esihistoriallisena aikana. (Kanta-Oksa 1992, 9; Riikonen 1990, 36.)

Suomenkielen sana "pellava" on Toini-Inkeri Kaukosen mukaan alunperin tarkoittanut nokkosta, jota myös käytettiin kuitukasvina esihistoriallisella ajalla. Nokkoskangasta tavataan Suomessa joistakin Länsi-Suomen nuoremman rautakauden ja Karjalan ristiretkiajan hautalöydöistä, ja mahdollista nokkoskangasta on löytö myös Tampereen Vilusenharjusta. Aina nokkos- ja pellavakankaita ei voida erottaa toisistaan, kun kyse on kalmistoista tehdyistä tekstiililöydöistä. (Kaukonen 1946, 23-24; Tomanterä 1978, 13-24.)

3. Pellavan kansanomaiset käsittelytavat

3.1. Pellavanviljely

Pellavaa on perinteisesti viljelty kaskissa. Pellavan kaskiviljelyssä on monia etuja. Kaskimaa on rikasta ja siinä kasvaa hyvin vähän rikkakasveja. Pellavaviljelykselle riittää usein pienikin kaski, tai jopa maa-alue, jolla on poltettu risuja. Myös rautakaudella pellavaa on todennäköisesti viljelty kaskimaassa. (Kaukonen 1946, 42-45.)

Pellava on kylvettävä mahdollisimman rikkakasvittomaan maahan, sillä pellava on rikkakasveille huono kilpailija. Pellavapeltoja vaivaavat myös tietyt, pellavan seuralaisiksi kehittyneet rikkakasvit kuten kitupellava (Camelina sativa). Pellavan kylvöaikana on perinteisesti pidetty tuomen kukinnan aikaa, eli pellavan kylvöaika ulottuu maakunnasta riippuen toukokuun lopusta juhannukseen. Pellavan kasvuaikana pellavaviljelykseltä on rikkakasvit kitkettävä mahdollisimman huolellisesti. (Kaukonen 1948, 66.)

Pellavan kasvuaika on 90-100 vuorokautta. Pellavan nyhtämisen eli korjuun aika on perinteen mukaan varsien kellastuttua puoleenväliin. Yleensä tämä tapahtuu elokuun puolenvälin tienoilla. Hienompaa pellavaa varten pellava voidaan nyhtää myös aiemmin, mutta tällöin kuitusato jää pieneksi. Jos tavoitteena on saada nimenomaan siemeniä, joko seuraavan vuoden kylvöä tai öljyä varten, pellavan on annettava tuleentua pitempään, mutta tällöin kuitu on karkeampaa ja hauraampaa. (Kanta-Oksa 1992, 37; Kaukonen 1946, 55.)

Nyhdettäessä otetaan pellavan varsia kouraus, kourantäysi, ja nyhtäistään pellava juurineen irti maasta, sillä pellavakuitua on myös juuressa. Nyhtämisen jälkeen juurista karistetaan multa ja tyvet tasoitetaan. Kouraus jaetaan kahtia, sormauksiin. Sormaukset jätetään yleensä kuivumaan noin viikoksi, jotta siemenkodat eli sylkyt irtoavat helposti, joskaan Itä-Suomessa pellavaa ei ole ollut tapana kuivattaa. Pellava voidaan kuivata joko keoiksi pystytettyinä tai aumoina, tai sitten erillisillä pellavankuivatustelineillä. (Kanta-Oksa 1992, 38-41; Kaukonen 1946, 55-60, 68-81.)

3.2. Pellavanmuokkaus

Rohkimista

Kuivauksen jälkeen sylkyt irroitetaan eli pellava rohkitaan. Rohkiminen tapahtuu puisella kampamaisella välineellä, rohkalla, joka voi olla kiinnitettynä penkkiin tai tuettuna maahan. Jälkimmäistä rohkatyyppiä on käytetty jo Egyptissä. Sylkyt voidaan irroittaa myös käsin riipimällä, mikä lienee kaikkein alkeellisin tapa, tai nuijimalla. Rautakaudella rohka on todennäköisesti ollut jo käytössä, mutta varmaankin myös nuijimista ja sormin riipimistä on käytetty, varsinkin pienempien pellavasatojen sylkkyjen irroittamiseen. (Kanta-Oksa 1992, 38-41; Kaukonen 1946, 55-60, 68-81.) (Liite 1.)

Pellavaliko

Rohkimisen jälkeen pellava liotetaan. Liotus tapahtui rautakaudella todennäköisimmin ns. vesiliotuksena, jossa pellavakasvit jätetään likoamaan järviin tai lampiin. Toinen mahdollinen liotusmuoto on nurmiliotus, jossa pellavat levitetään nurmelle tai sängelle kolmen tai neljän viikon ajaksi kasteen ja sateiden huuhdeltavaksi. Liotus on yksinkertaistetusti pellavan hallittua lahottamista tai mädättämistä. Tarkoituksena on pehmentää varren pintakerros ja hajottaa pektiiniä, joka kiinnittää pellavakuidun kovaan varren sisäosaan eli päistäreeseen. Vesiliotusta varten veteen rakennetaan teline eli liko. Pellavaniput asetetaan likoon, painon alle. Yksinkertaisimmillaan liko muodostuu pellavanippujen päälle painoksi asetetuista kivistä. Liotuksen kesto riippuu veden lämpötilasta - veden lämpötilan ollessa yli 20 C-astetta, pellavaa ei tarvitse liottaa kuin kolmisen päivää; kylmemmässä vedessä liotusaika voi olla kolmekin viikkoa. (Kanta-Oksa 1992, 49-52; Kaukonen 1946, 92-93, 98-101.)

Eteläpohjalainen juurakkoloukku

Pellavanliotus huonontaa merkittävästi vesistön laatua, sillä pellavasta liukenee mm. pektiiniä ja muita ravinteita. Lisäksi bakteerien toiminta synnyttää erilaisia aineita, esim. etikka-, voi- ja maitohappoja. Pellavanliotuksesta kertoo myös suomalainen nimistö ja vesistöjen kunto: Suomessa on noin 2500 pellavan ja hampun liotukseen käytettyä Likolampi-nimistä lampea, jotka yleensä ovat huonokuntoisia. (Simola et al. 1988, 23-24; Kanta-Oksa 1992, 49-52.) Vesistön tutkimusta on tehty myös muualla Euroopassa, jossa myös on havaittu yhteys pellavan ja hampun liotuksen ja järven rehevöitymisen kanssa. Eurooppalaisten yliopistojen yhteisen tutkimusprojektin yhteydessä analysoidusta pellavan ja hampun liotukseen käytetystä tanskalaisesta Skånson järvestä löytyi pellavan siitepölyä, jonka varhaisin ajoitus oli 500 jKr. (Van Geel et al. 1996, 399-411.)

Pellavanuijia

Liotuksen jälkeen pellava kuivataan siten, että pellavakimput on asetettu kuivamaan ilmavasti ulkoilmaan. Kuivauksen jälkeen pellava muokataan - muokkauksen tarkoituksena on irroittaa pellavakuidut varren puuosasta ja toisistaan sekä valmistaa kuidut kehrättäviksi. Muokkausvaiheita ovat loukutus, lihtaaminen, vitominen, häkilöiminen ja harjaaminen, joskaan kaikki muokkaamistavat eivät ole olleet käytössä kaikkialla Suomessa. (Kanta-Oksa 1992, 63, 65; Kaukonen 1946, 104-107, 118.)

Lihta

Loukutuksella katkotaan pellavakasvin varren puumainen sisäosa. Loukutuksessa on sormauksen oltava järjestyksessä siten, että varret ovat yhdensuuntaiset ja sormauksen juuripää tasainen. Loukutus tehdään raskaalla pihtimäisellä pellavaloukulla. Sormaus asetetaan pellavaloukun pihtien väliin ja loukun yläosalla hakataan pellavasormausta. Suomessa on historiallisellakin ajalla kuitenkin ollut käytössä alkukantaisempia loukutusmenetelmiä, kuten pehmittäminen nuijalla tai varstalla ja survominen huhmaressa. On vaikeaa sanoa, onko loukutus ollut käytössä jo rautakaudella Suomen alueella. Toini-Inkeri Kaukosen mukaan loukku olisi ennen 1200-lukua tehty germaaninen keksintö. (Kanta-Oksa 1992, 65-66; Kaukonen 1946, 133-147, 159-162.) (Liite 1.)

Vidin

Lihtaamisella irrotetaan päistäreet eli puumaisen sisäosan palaset kuiduista. Pellavalihta muistuttaa pellavaloukkua, mutta on kevytrakenteisempi. Lihtauksessa sormaus asetetaan lihtaan ja hakkaamisen sijasta vedetään lihdan lävitse. Joissain paikoin on lihtauksen lisäksi tai sen sijasta käytetty vitomista. Vitomisessa sormaus asetetaan alustalle, jonka päällä sormausta kaavitaan tai lyödään vitimellä, puisella nuijantapaisella välineellä. Vitominen on näistä tavoista vanhempi, josta on olemassa myös arkeologisia todisteita kivikauden lopulta asti: Keski-Euroopasta on löydetty hirven lapaluusta tehtyjä veitsentapaisia luuesineitä, jotka on tulkittu pellavanmuokkausvälineiksi. Pohjoisin vidinveitseksi oletettu löytö on Saarenmaalta. Rautakaudella on luultavasti ollut käytössä nimenomaan vitominen pellavanpuhdistustapana, ei niinkään lihtaaminen. (Kanta-Oksa 1992, 67-68; Kaukonen 1946, 168-178, 194-195.) (Liite 1.)

Erilaisia vitimiä

Häkilöinnillä pellavasormaus puhdistetaan tarkemmin. Häkilä on harjamainen väline, jossa harjan piikit ovat rautaa. Pellavasormausta vedetään häkilän läpi useita kertoja. Häkilöitäessä erottuvat pitkät ja pehmeät aivinakuidut karkeammista ja lyhyistä rohdinkuiduista. Häkilöiden piikkitiheys vaihtelee usein, ja sama sormaus voidaankin häkilöidä useaan kertaan, ensin harvalla ja sitten tiheämmällä häkilällä. Ruotsiin häkilä on ilmeisesti tullut keskiajalla - jo vuodelta 1460 häkilästä on olemassa kirjallinen tieto. Kielellisen todistusaineiston perusteella häkilä on tullut Suomen alueelle Ruotsin kautta: ruotsinkielen sana häckla on muuntunut suomessa häkiläksi. Häkilää primitiivisempi tapa puhdistaa pellavakuidut on kampaaminen. Rautakaudella on luultavasti nimenomaan kammattu pellavaa. (Kanta-Oksa 1992, 69-71; Kaukonen 1946, 196, 203-207.) (Liite 1.)

Häkilä

Pellavanmuokkauksen viimeinen vaihe on harjaus, jossa viimeisetkin rohtimet irrotetaan ja aivinakuidut erotetaan toisistaan. Pellavaharja on sianharjaksista ja piestä tehty lyhytkarvainen harja. Harjaus on esinelöytöjen mukaan ollut myös rautakaudella käytössä oleva tapa viimeistellä pellavakuituja: esimerkiksi Pappilanmäen kalmistosta on löytynyt pellavaharja. Harjauksen jälkeen pellavakuitu on valmista kehrättäväksi. (Kivikoski 1951, 40; Kaukonen 1946, 212-214.) (Liite 1.)

4. Pellavan käyttö rautakaudella siitepölyanalyysin ja makrofossiililöytöjen valossa

Häkilä eli raudaharja Tverin Karjalasta

Pellavan siitepöly on siitepölynäytteissä erittäin harvinainen. Tämä johtuu siitä, että pellava on hyönteispölytteinen kasvi, joten pellavan siitepöly ei pääse leviämään laajoille alueille tuulen mukana. Tuulipölytteisten ja runsaasti siitepölyä tuottavien kasvien siitepöly dominoikin siitepölynäytteitä, eikä siitepölyn määrästä näytteissä voida suoraan tehdä oletuksia kasvilajin yleisyydestä näytteenottoalueella. Siten pellavanviljelystä esihistoriallisella ajalla voidaan saada varsin vähän tietoa siitepölyanalyysin avulla. Myöskään pellavanviljelyn levinneisyysoletuksia ei voida tehdä siitepölyanalyysin avulla samalla tavoin kuin viljanviljelyn kohdalla, sillä viljat ovat tuulipölytteisiä. (Simola et al. 1988, 12-14, 23.)

Pellavaharja

Rautakaudelle ajoitettuja pellavansiemenlöytöjä on tehty eri puolilta Suomea. Kansainvaellusajalle eli noin vuosiin 400-800 jKr. ajoitettuja pellavamakrofossiileja on löytynyt Salon Katajamäestä ja Paimion Spurilasta, muutamaa sataa vuotta nuorempia puolestaan Etelä-Hämeestä. Viikinkiaikaisia pellavansiemenlöytöjä on tehty Sundista, Ahvenanmaalta rautakautiselta asuinpaikalta. Nämä löydöt todistavat, että viikinki- ja ristiretkiajalla pellavakasvi oli jo tuttu Suomen alueellakin, eikä pellava ollut ainakaan pelkästään tuontikangasta. (Nuñez 1995, 117; Lempiäinen 1995, 87.)

Terttu Lempiäisen tutkimasta Käkisalmen linnasta löytyi myös myöhäisrautakaudelle ja keskiajalle eli noin vuosiin 1100-1200 ajoitettuja pellavalöytöjä. Käkisalmi kuului rautakaudella karjalaiseen kulttuurialueeseen. Lempiäinen löysi Käkisalmesta pellavansiemeniä ja pellavansiemenkotelon jäänteitä. Irmeli Vuorelan suorittamissa aikaisemmissa tutkimuksissa Käkisalmesta oli löytynyt myös pellavan siitepölyä. Myös pellavapeltojen rikkakasvina tunnetun koiran kitupellavan (Camelina sativa) jäänteet käkisalmelaisissa löydöissä kertovat pellavanviljelystä. Koiran kitupellava ei ole luonnostaan Suomen alueella kasvava kasvi, vaan se on levinnyt nimenomaan pellavanviljelyn kautta Keski-Euroopasta Suomeen. Siten koiran kitupellavalöydöt todistavat välillisesti, että pellavaa on viljelty rautakauden ja keskiajan taitteessa Käkisalmen alueella. (Vuorela et al. 1992, 191-192; Lindman 1964, 34; Lempiäinen 1995, 87, 91.)

Muutenkin pellavalle ominaiset rikkakasvit kertovat pellavan viljelystä. Pellavan viljelyä seurasivat esihistoriallisina aikoina samat rikkakasvit kuin nykyäänkin, sillä tietyt rikkakasvit ovat kehittyneet pellavan seuralaiskasveiksi vuosituhanteisen pellavanviljelyhistorian aikana. Koiran kitupellavan ja toisen pellavapellon rikkaksvin, pellavaraiheinän (Lolium remotum) nykyinen levinneisyysalue osuu yksiin rautakautisten asutuskeskusten kanssa. (Kalliola 1973, 104.)

5. Pellavan käyttö rautakaudella tekstiili- ja esinelöytöjen perusteella

Polttohautausperinne on tärkein syy sille, miksi kunnollisia, kansainvaellusaikaa edeltävälle ajalle sijoittuvia tekstiililöytöjä on tehty vähän. Polttohautausperinnettä jatkettiin kuitenkin vielä pitkään, ja oikeastaan vasta viikinki- ja ristiretkiajalta on runsaasti ruumishautalöytöjä, joissa on tekstiilijäänteitä. Runsauden syynä on hautausmuodon muuttumisen lisäksi ajan muoti, joka suosi runsaita korulaitteita ja kankaan pronssikoristeita. Pronssi oksidoituu maassa ollessaan ja kehittää ns. pronssihometta, joka on myrkyllistä ja suojaa siten kangasta mikrobien hyökkäyksiltä. Kangas onkin säilynyt parhaiten korujen ympärillä. Tästä syystä naisten asuista tiedetään huomattavasti enemmän kuin miesten puvuista - naisten puvut olivat runsaammin koristellut pronssikierukoilla ja koruilla kuin miesten. (Kivikoski 1961, 239-241; Lehtosalo-Hilander 1982a, 5.)

Useimmiten Suomen myöhäisrautakautisten ruumishautalöytöjen tekstiilit ovat villaa. Pellavaisia tekstiililöytöjä on huomattavasti villaisia tekstiililöytöjä vähemmän. Pellavalöytöjen vähäisyys selittyy osittain huonolla säilyvyydellä, sillä pellava säilyy maassa heikommin kuin villa. Lisäksi pellavakangasta käytettiin usein alusvaatteissa, paidoissa, joita ei yleensä koristettu pronssikierukoin, ja joihin pronssikorutkin olivat muutenkin vähemmän kosketuksissa kuin päällimmäisinä oleviin vaatteisiin; paitahan jäi suurimmalta osalta näkymättömiin, joten sitä ei ollut syytäkään koristella runsaasti. Siten myöskään pronssihome ei ole säilyttänyt pellavakangasta yhtä usein kuin villakangasta. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 5.)

Toinen osittaisselitys on pellavakankaan teon hankaluus: ollakseen käyttökelpoista pellavakuitu vaatii enemmän työtä kuin lampaanvilla. Täten pellava on todennäköisesti ollut ylellisyystuote, sillä vain rikkaimmilla lienee ollut ylimääräistä työvoimaa pellavankasvatusta ja muokkausta varten. Mahdollista on myös, että pellava on ollut ainakin osittain tuontituote, jota tuotiin lähinnä Baltiasta. (Riikonen 1990, 36; Geijer 1983 86-89; Hägg 1985, 270.)

Hautalöydöt kertovat yleensä pellavan käytöstä nimenomaan vaatteena, yleensä paitana. Sakari Pälsi löysi Maskun Humikkalan kalmiston naisenhaudoista 9 ja 11 kaksiniitistä (Liite 2.) pellavakangasta kaulan lähellä olevien solkien yhteydestä ja tulkitsi solkien kiinnittäneen nimenomaan paidassa olevaa halkiota. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 26; Ken kantaa Kalevalaa 1985, 37; Pälsi 1928, 76.) A.O. Heikel puolestaan kuvaa paidan jäänteitä Tuukkalan kalmistosta näin: "Paidasta lienevät palttinan jäännökset leuvan alla tai rinnalla olleen kehäsoljen ohessa [...]. Toisinaan näkyy paita kokonaan puuttuneen [...], jossa tapauksessa naisella on ollut kaksinkertainen villavaatteus" (Heikel 1889, 192.) Sana "palttina" tarkoittanee tässä tapauksessa nimenomaan kaksiniitistä pellavakangasta, ei pelkästään palttinasidoksista (Liite 2.) kangasta, varsinkin kun palttinapaidan puuttuessa vainaja oli Heikelin mukaan puettu kahteen päällekkäiseen villavaatteeseen.

Myös muualla Skandinaviassa, kuten Birkassa, tehdyt löydöt kertovat pellavakankaan käytöstä nimenomaan paidan materiaalina (Hägg 1974, 12-14; Geijer 1983, 86-89).

Pellavalankaa käytettiin todennäköisesti myös lautanauhojen kuteena. Hautalöytöinä tehtyjen lautanauhojen kuteet ovat hävinneet lähes aina, vaikka loimet ovat säästyneet. Tämä todistaa sen, että kuteiden on täytynyt olla loimia heikompaa ja helpommin lahoavaa materiaalia. Joissakin nauhoissa näkyy loimien välissä ruohomaisia langanpätkiä, joita ei ole kuitenkaan voitu varmasti osoittaa juuri pellavaksi. Muita kasvikuituja, joita olisi voitu käyttää lautanauhojen kuteina, ovat esimerkiksi hamppu ja nokkonen. (Sarkki 1979, 88-89.)

Voidaan kuitenkin olettaa, että pellavaa on käytetty muuallakin. Myöhempinä aikoina pellavakangasta on Suomen alueella käytetty pyyhkeinä, pöytäliinoina, lakanoina, verhoina, purjeina. On luultavaa, että pellavatekstiilejä on myös viikinki- ja ristiretkiajalla käytetty muuallakin kuin paidoissa, vaikka käyttämistäni lähteistä en todisteita tästä löytänytkään.

Pellavan käytöstä voidaan saada tietoa myös esinelöytöjen perusteella. Tosin monet pellavan viljelyyn ja työstöön käytettävät välineet, kuten värttinänpyörät tai neulat, ovat käyttökelpoisia myös muuhun kuin pellavan kanssa työskentelyyn, joten niitä ei voida suoralta kädeltä määritellä pellavankäsittelyvälineiksi sen enempää kuin välineiksi, joilla ei missään tapauksessa olisi voitu käsitellä pellavaa. Värttinänpyöriä on hauta-antimina viikinki- ja ristiretkiajan naistenhaudoissa; mm. Tampereen Vilusenharjusta löydettiin viisi palanutta luista värttinänpyörää. Myös haudoista löytyneitä neuloja on voitu käyttää pellavakankaan ompeluun. (Kivikoski 1951, 40; Nallinmaa-Luoto 1978, 221, 231.)

Haudoista on löydetty myös joitakin luukampoja, joita on voitu käyttää paitsi hiusten kampaamiseen, myös pellavakuitujen viimeistelyyn. Luukampoja löytyi myös Vilusenharjusta (Nallinmaa-Luoto 1978, 231.). Suoraan pellavantyöstöön viittaavia työvälineitä ovat pellavaharjat. Euran Pappilanmäessä tehdyissä kaivauksissa 30-luvulla Sakari Pälsi löysi myös harjastukun, jonka hän tulkitsi pellavaharjan jäänteeksi. Pellavaharjan jäänteitä on löytynyt myös Maskun Humikkalan kalmistosta ja Käkisalmen Suotniemestä. (Kivikoski 1951, 40; Lehtosalo-Hilander 1982b, 74.)

5.1. Tampereen Vilusenharjun kalmiston pellavalöydöt

Suurin osa Tampereen Vilusenharjun kalmiston tekstiililöydöistä on tehty pukuun kuuluvien pronssikorujen tai muiden pronssiornamenttien yhteydestä. Jäänteet ovat yleensä villaa. Myös turkis- ja nahkajäänteitä on Vilusenharjusta löytynyt jonkin verran. (Tomanterä 1978, 13-24.)

Vilusenharjun hauta 2 kuului naiselle. Haudassa oli runsaasti erilaisia tekstiilijäänteitä, joista suurin osa oli villaa. Tekstiilijäänteet olivat kaikki pronssispiraalien tai pronssikorujen yhteydessä säilyneitä. Haudasta löytyi myös pieniä palasia pellavapalttinaa takertuneena villakankaaseen. Materiaali ei ole täysin varmasti pellavaa, vaan se saattaa olla myös nokkoskangasta. Leena Tomanterä arvioi palttinajäänteiden kuuluneen aluspaitaan. (Nallinmaa-Luoto 1978, 4-7; Tomanterä 1978, 14-16.)

Hautaan 24 oli myös haudattu nainen. Haudasta löytyi pronssisen hevosenkenkäsoljen ja kahden keskenään erilaisen olkasoljen yhteydestä tekstiilijäänteitä. Näistä suurin osa oli villaa, mutta joukossa oli myös kaksi n. neliösentin kokoista pellavapalttinan palasta, jotka Tomanterän mukaan ovat kuuluneet aluspaitaan. (Nallinmaa-Luoto 1978, 20-22; Tomanterä 1978, 19.)

Kaikenkaikkiaan Tampereen Vilusenharjun löytöjen perusteella voidaan olettaa, että pellavasta kudottiin nimenomaan kaksiniitistä eli palttinakangasta, jota käytettiin paitakankaana. On kuitenkin mahdollista, että pellavakangas on ollut tuontituote: Vilusenharjusta löytyi myös silkkikangasta ja brokadinauhoja, jotka todistavat, että tekstiileillä käytiin kauppaa. (Tomanterä 1978, 23-24)

5.2. Pellava muinaispukurekonstruktioissa

Muinaispukurekonstruktiot ovat hautalöytöjen perusteella tehtyjä tulkintoja viikinki- ja ristiretkiajan puvustuksesta. Ihannetilanteessa rekonstruktio tehdään pelkästään yhden haudan löytöjen perusteella, mutta käytännössä rekonstruktioita on tehty useimmiten yhdistämällä tietoja useista eri haudoista. Mielenkiintoisia muinaispukurekonstruktiot ovat siinä mielessä, että niissä nähdään konkreettisesti, miten hautalöytöjä on tulkittu. Kuten aiemmasta tekstistä käy ilmi, pellavalöydöt ovat yleensä harvassa. Kalmistosta, jossa on kymmeniä hautoja vain parissa on yleensä pellavajäänteitä, kuten Tampereen Vilusenharjun (Nallinmaa-Luoto, 1978) ja Maskun Humikkalan (Pälsi, 1928.) kalmistojen löydöt osoittavat.

Muinaispukurekonstruktioita on tähän mennessä tehty kaikkiaan kahdeksan, joista neljä on vanhoja rekonstruktioita, joihin kuuluu olkainhame ja neljä uusia, joihin kuuluu peplosmekko. Esittelen rekonstruktioista ne kaksi, joissa pukuun on liitetty pellavainen paita. Toinen näistä on Hjalmar Appelgren-Kivalon vuonna 1925 suunnittelema Perniön puku ja toinen vuoden 1985 Kalevalan juhlavuonna valmistettu Maskun puku. (Liite 3.)

Hjalmar Appelgren-Kivalon suunnittelema Perniön muinaispuku on pukurekonstruktioista vanhin. Puku pohjautuu suurimmalta osaltaan Perniön Yliskylän hautaan 6. Pukuun kuuluu pellavainen valkea aluspaita, jonka halkio on suljettu hevosenkenkäsoljella. Päällyspukuna on punainen olkainhame, jonka reunat on koristettu kaksinkerroin taitetulla lautanauhalla. Olkasolkina ovat pienet hevosenkenkäsoljet, joista oikeanpuoleisesta lähtee kankiketju, jossa roikkuu korvalusikka ja veitsi. Kumpaakin yhdistää valkea nauha, jossa roikkuu pyöreä riipus. Kaulassa on helminauha ja ranteessa rannerengas. Ajallisesti Perniön puku sijoittuu ristiretkiajalle. (Lehtosalo-Hilander 1982a, 14.)

Perniön pukuun kuuluu useita sellaisia piirteitä, jotka tekevät sen oikeellisuudesta vähintäänkin arveluttavan. Appelgren-Kivalo oli dokumentoinut paitakankaaksi villatoimikkaan, mutta valinnut silti pukunuken ylle pellavapalttinaisen paidan. Myös korut on haalittu pukuun useasta eri haudasta: helmet haudasta 1, korvalusikka ja veitsi haudasta 3, rannerengas haudasta 5. Paidan kiinnittämiseen sopivaa solkea ei hautalöydöissä ollut, mutta sellainen pukuun kuitenkin lisättiin. (Lehtosalo-Hilander 1984, 22-27.)

Maskun puku valmistettiin Kalevalan juhlavuoden näyttelyä varten. Tekstiilianalyysit teki Leena Tomanterä, joka mm. rekonstruoi pukuun kuuluvan varsinaissuomalaisen kaarihunnun uudelleen. Puku tehtiin Maskun Humikkalan kalmiston haudan 32 pohjalta. Puku sijoittuu ristiretkiaikaan. (Ken kantaa Kalevalaa 1985, 20.)

Pukuun kuuluu sinisestä bataviatoimikkaasta tehty varsinaissuomalainen kaarihuntu. Viitta on spiraalikoristeista sinistä bataviatoimikasta, samoin esiliina. Kellanruskea peplosmekko on myös kudottu bataviatoimikkaaksi ja reunustettu punasävyisin lautanauhareunoin. Pukuun kuuluu myös vaalea murtotoimikkainen hurstut-hame, jonka kulmissa on spiraalikoristeet. Paidasta haudassa 32 ei ollut jäänteitä, mutta koska Humikkalan hautojen 9 ja 11 yläosissa oli jälkiä pellavapalttinasta, voitiin rekonstruktioonkin liittää pellavainen paita. (Ken kantaa Kalevalaa 1985, 35-47.)

On merkille pantavaa, että kumpaakaan muinaispukuun kuuluvaa pellavapaitaa ei ole rekonstruoitu osaksi pukua hautalöydön perusteella. Pellavajäänteitä on tekstiililöydöisä niin vähän ja satunnaisesti, että pellavaista paitaa ei ole voitu rekonstruoida samanlaisella varmuudella kuin peplosmekkoa, viittaa tai esiliinaa, jotka olivat paitsi villaa, usein myös pronssikoristeltuja. Sen sijaan villaisista paidoista on löytöjä paljonkin, mm. Euran Luistarista ja Kaarinan Kirkonmäestä (Lehtosalo-Hilander, 1982; Riikonen 1990.). Siten pellavaiset paidan rekonstruktiot ovat hyvin pitkälti arvailujen varassa. Sekä Perniön että Maskun pukuun kuuluva pellavapaita on valkoinen. Pellavalöytöjä kuvailtaessa (Heikel 1889, 192; Pälsi 1928, 76; Tomanterä 1978, 13-24.) ei yleensä ole mainittu pellavajäänteiden väriä.

6. Päätäntö

Pellavakangasta on käytetty Suomen alueella hautalöytöjen perusteella jo esihistoriallisella ajalla. Rautakauden lopun ruumishaudoista on löydetty pellavakankaan jäänteitä. Pellavaa saatiin rautakaudella joko viljelemällä ja käsittelemällä itse tai ostamalla sitä ulkomailta, lähinnä Baltiasta. Luultavasti kangasta sekä ostettiin että valmistettiin itse, sillä viitteitä kotoperäisestä pellavankäsittelystä on saatu hauta-, siitepöly ja makrofossiililöydöistä.

Pellavan kansanomaiset käsittelytavat ovat hyvin vanhoja, ja suurin osa on todennäköisesti ollut käytössä jo rautakaudella. Pellava kylvettiin kaskimaahan, josta sopivaksi kasvanut pellavakasvi nyhdettiin. Nyhtämisen jälkeen pellavakasvista irroitettiin sylkyt eli pellava rohkittiin, jonka jälkeen pellavaa liotettiin kuitujen irroittamiseksi. Liotuksen jälkeen pellava kuivattiin. Pellavakuidun käsittelyvaiheet olivat rautakauden lopulla todennäköisesti nuijiminen, vitominen, kampaaminen ja harjaus. Tämän jälkeen pellavakuitu oli valmista kehrättäväksi. Kehrääminen tapahtui värttinällä.

Viikinki- ja ristiretkiaikaisista hautalöydöissä on jäänteitä yleensä kaksiniitisestä pellavakankaasta, vaikka villakankaan jäänteitä on hautalöydöissä enemmän. Pellavakangasta on tekstiililöytöjen perusteella käytetty nimenomaan paitakankaana, johon tarkoitukseen pellavakangasta on käytetty myös muinaispukurekonstruktioissa. Myös jotkut esinelöydöt, kuten värttinänpyörät, kammat ja harjat voivat kertoa pellavankäsittelystä.

Lähteet

Geijer 1983: Agnes Geijer, Textile Finds from Birka. Cloth and Clothing in Medieval Europe. Heinemann Educational Books Ltd. Lontoo, 1983, s. 80-99.

Heikel 1889: A.O. Heikel, Tuukkalan löytö. SMYA X. Helsinki, 1889, s. 179-224.

Hägg 1974: Inga Hägg, Kvinnodräkten i Birka. Livplaggens rekonstruktion på grundval av det arkeologiska materialet. Aun 2. Uppsala Institute of North European Archaeology. Uppsala 1974.

Hägg 1985: Inga Hägg, Textilhistoria, statistik och källkritik. Tor XX, 1983-1985. Göteborg, 1985, s. 259-278.

Kalliola 1973: Reino Kalliola, Suomen kasvimaantiede. WSOY, Porvoo, Helsinki 1973.

Kanta-Oksa 1992: Raimo Kanta-Oksa, Uusi pellavakirja. Sonkajärvi 1992.

Kaukonen 1946: Toini-Inkeri Kaukonen, Pellavan ja hampun viljely ja muokkaus Suomessa. Kansatieteellinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistys, Kansatieteellinen arkisto VII. Helsinki 1946.

Kaukonen 1948:Toini-Inkeri Kaukonen, Pellavan kylvön merkkiajat Suomessa. Kalevalaseuran vuosikirja 27-28, 1947-48. Helsinki 1948, 63-77.

Ken kantaa Kalevalaa 1985: "Ken kantaa Kalevalaa" 1835 Kalevala 1985. Kalevala Koru Oy:n ja Museoviraston näyttelyjulkaisu. Martinpaino 1984

Kivikoski 1951: Ella Kivikoski, Suomen rautakauden kuvasto II. Werner Söderström Oy, Porvoo, Helsinki 1951.

Kivikoski 1961: Ella Kivikoski, Suomen esihistoria, Suomen historia I. Werner Söderström Oy, Porvoo, Helsinki 1961.

Lehtosalo-Hilander 1982a: Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander. Euran puku ja sen edeltäjät. Euran muinaispukutoimikunta. Eura 1982.

Lehtosalo-Hilander 1982b: Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander, Luistari III. The Finnish Viking Age Society. SMYA 82:3. Helsinki, 1982.

Lehtosalo-Hilander 1984: Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander, Ancient Finnish Costumes. Suomen arkeologinen seura. Helsinki, 1984.

Lempiäinen 1995: Terttu Lempiäinen, Medieval Plant Remains from the Fortress of Käkisalmi, Karelia (Russia). Fennoscandia Archeologica XII (1995). Suomen arkeologinen seura, Helsinki, Ekenäs 1995. 83-94.

Lindahl Jensen et al. 1996: Barbro Lindahl Jensen, Per Lagerås ja Mats Regnell. A Deposition of Bark Vessels, Flax and Opium Poppy from 2500 BP in Sallerup, Southern Sweden. PACT 50, Landscapes and Life. Council of Europe, Rixensart, 1996.

Lindman 1964: C.A.M. Lindman, Pohjolan kasvit II. Tammi, Helsinki 1964.

Nallinmaa-Luoto 1978: Terhi Nallinmaa-Luoto, Tampere-Vilusenharju, nuoremman rautakauden kalmisto Pirkanmaalla. Karhunhammas 3. Turun yliopisto, Turku.

Nuñez 1995: Milton Nuñez, Agrarian Colonization and Settlement of the Åland Islands in the First Millenium AD. Fennoscandia Archeologica XII (1995). Suomen arkeologinen seura, Helsinki, Ekenäs 1995. 113-122.

Pälsi 1928: Sakari Pälsi, Puvustoaineksia Maskun Humikkalan kalmistosta. Suomen Museo 1928. Suomenmuinaismuistoyhdistys, Helsinki. Helsinki. 71-79.

Riikonen 1990: Jaana Riikonen, Naisenhauta Kaarinan Kirkkomäessä. Karhunhammas 12. Turun yliopisto. Turku 1990.

Sarkki 1979: Seija Sarkki, Suomen ristiretkiaikaiset nauhat. Helsingin yliopiston arkeologian laitos, moniste no. 18. Helsinki 1979.

Simola et al. 1988: Heikki Simola, Elisabeth Grönlund ja Pirjo Uimonen-Simola, Etelä-Savon asutushistorian paleoekologinen tutkimus. Joensuun yliopisto, Karjalan tutikmuslaitoksen julkaisuja n:o 84. Joensuu 1988.

Tomanterä 1978: Leena Tomanterä, Tampereen Vilusenharjun tekstiililöydöt, Liite 2. Karhunhammas 3. Turun yliopisto, Turku.

Van Geel et al. 1996: Bas Van Geel, Bent V, Odgaard and Magdalena Ralska-Jasiewiczowa, Cyanobacteria as Indicators of Phosphate-eutrophication of Lakes and Pools in the Past. PACT 50, Landscapes and Life. Council of Europe, Rixensart, 1996.

Vuorela et al. 1992: Irmeli Vuorela, Alexander Saksa, Terttu Lempiäinen ja Matti Saarnisto, Pollen and Macrofossil Data on Deposits in the Wooden Fortress of Käkisalmi Dated to 1200-1700. Annales Botanici Fennici. Suomen Kasvititeteen julkaisutoimikunta, Helsinki, Vammala, 1992.