Palermon normanniaikaiset rakennukset idän ja lännen kohtauspaikkana

Sisällys

1. 1. Johdanto
2. 2. Historiallinen tilanne normanniaikana
   1. 2.1. Siirtyminen fatimidivallasta normannivaltaan
   2. 2.2. Roger II, Sisilian ensimmäinen kuningas
   3. 2.3. William I Paha, William II Hyvä ja salamurhattu William III
   4. 2.4. Fredrik II ja normannivallan viimeinen huokaus
3. 3. Sisilian kirkoissa näkyvien rakennusperinteiden taustaa
   1. 3.1. Kristillinen rakennusperinne
   2. 3.2. Islamilainen rakennusperinne
4. 4. Erilaiset tyylipiirteet Palermon normanniaikaisissa rakennuksissa
   1. 4.1. La Martorana ja San Cataldo
   2. 4.2. Normannipalatsi ja Cappella Palatina
   3. 4.3. Palermon katedraali
   4. 4.4. San Giovanni degli Eremiti
   5. 4.5. Monrealen luostari ja katedraali
5. 5. Päätäntö
6. Lähteet

1. Johdanto

Sisilia kuuluu valtiollisesti Italiaan, mutta maantieteellisesti, kulttuurisesti ja historiallisesti Sisilia sijoittuu Pohjois-Afrikan ja Etelä-Euroopan välille. Historiansa aikana saari on joutunut monen eri kansan hallitsemaksi arabeista bysanttilaisiin ja normanneista espanjalaisiin. Sijainti monen kulttuuripiirin rajalla on tehnyt Sisiliasta omaleimaisen, paikan joka ei ole täydellisesti italialainen ja eurooppalainen, mutta ei myöskään täydellisesti arabialainen tai afrikkalainen.

Taidehistorian esseeni aiheen selkein syy on tekemäni matka Sisiliaan keväällä 2000. Ennen matkaani tiesin toki, että pohjoista sukujuurta olevat normannit olivat hallinneet Sisiliaa jonkin aikaa keskiajalla, mutta vasta Palermossa ymmärsin, kuinka merkittävä normannikausi Sisilialle loppujen lopuksi oli. Palermon keskeisimmät julkiset rakennukset ovat normanniaikaisia. Normannipalatsissa, johon normannihallitsijat olivat sijoittaneet niin asuntonsa kuin hallintopaikkansakin, sijaitsee yhä edelleen Sisilian aluehallinto. Arabien moskeijaksi rakentama, mutta normannien kristilliseksi kirkoksi muokkaama katedraali on Palermon tärkein kirkkorakennus. Palermon vanhan kaupungin asemakaavan keskeisin osa muodostui nimenomaan normanniajalla.

Kiinnostavaa kuitenkin on, että vaikka normannit saapuivat Sisiliaan valloittajina, he eivät pyrkineet pyyhkimään arabivallan ilmentymiä pois. Sisilian normannihallitsijat kutsuivat hoviinsa arabirunoilijoita, tutkijoita ja arkkitehtejä. Islamilaiset moskeijat muutettiin pieteetillä kristillisiksi kirkoiksi, ja uusia kirkkoja rakennettaessa käytettiin arabialaista arkkitehtonista tietämystä hyväksi. Normanniaika oli Sisilian kukoistusaikaa ja Sisilian hallitsijan hovi oli yksi keskiaikaisen Euroopan suvaitsevimpia ja monikulttuurisimpia.

Kiinnostuinkin Sisilian historiassa eniten monikulttuurisesta ja moniuskoisesta normanniajasta. Olen pitänyt Euroopan keskiaikaa uskonnollisesti suhteellisen vakaana aikana, vaikka kirkon sisäisiä ristiriitoja oli silloinkin. Itä-Rooma ja Länsi-Rooma olivat jakautuneet jo 400-luvulla ja katolisen kirkon valta oli Euroopassa vankkumaton - vasta uskonpuhdistuksen alkaminen merkitsi niin keskiajan kuin katolisen kirkon yksinvaltiuden loppua. Keskiajalla ihmiskunta oli selkeästi jakautunut meihin ja muihin, kristittyihin ja pakanoihin, joihin luettiin vanhoja kansanuskontoja seuraavien lisäksi juutalaiset, saraseenit ja jopa Bysantin kreikkalaiskatoliset. Selkeästä erottelusta huolimatta Sisiliassa eri uskontokuntien ja etnisten ryhmien edustajat kykenivät elämään yhdessä. Sisiliastakin toki lähdettiin ristiretkelle ajamaan saraseeneja pois Jerusalemista, mutta omilla kotikonnuilla saraseenit saivat olla rauhassa.

Käsittelen esseessäni aluksi Sisilian historiallista tilannetta keskiajalla eli kuvaan lyhyesti arabivallan aikaa ja laajemmin normannivallan aikaa. Ajanjakso, jota voi kutsua normannivallan ajaksi, alkoi 1000-luvulla ja päättyi 1250 Fredrik II:n kuolemaan, jonka jälkeen Sisilia joutui ensin tuuliajolle ja sitten jaettiin kahtia, espanjalaisten ja ranskalaisten välillä.

Käsittelen myös lyhyesti normanniajan rakennustaiteessa ilmenevien rakennusperinteiden taustaa - keskeisimmät ovat arabialainen ja normannirakennusperinne, mutta myös bysanttilaisella tyylillä on suuri merkitys varsinkin kirkkointeriööreissä. Olen jakanut tämän luvun kahtia, islamilaista ja kristillistä rakennusperinnettä käsitteleviin lukuihin. Sisilian keskiaikaisesta kirkkorakennusperinteestä kerron käyttäen esimerkkeinä Palermon normanniaikaisia kirkkoja. Palermon normanniaikaisista kirkoista esittelen nimenomaan ne kirkot, joissa itse pääsin vierailemaan.

Olen noudattanut Ilkka Saaren teoksessa 'Rautapaita ja miekka' käytettyjä henkilönimien kirjoitusasuja. Paikannimien suhteen olen käyttänyt sekä alkuperäisiä italiankielisiä että Saaren käyttämiä kirjoitusasuja.

2. Historiallinen tilanne normanniaikana

2.1. Siirtyminen fatimidivallasta normannivaltaan

Ajanlaskun alussa Sisiliaa hallitsivat roomalaiset. Rooman keisarikunnan jakauduttua kahtia Sisilia joutui Itä-Rooman vallan alle ja keskiajan alussa Sisilia kuului Bysantille. Lombardien valloitettua Ravennan Sisilian merkitys Bysantille kasvoi, ja Syrakusasta tuli Bysantin tärkein sillanpääasema lännessä. 600-luvulla Bysantin täytyi kuitenkin suurimmaksi osaksi vetäytyä Sisiliasta, sillä persialaisten kanssa käyty sota vaati sotajoukkojen siirtämistä Välimereltä lähemmäs Konstantinopolia. Arabialaisten vaikutus Välimerellä alkoi kasvaa, eikä bysanttilaisilla ollut tarpeeksi sotilaallisia resursseja Sisilian suojelemiseksi. 800-luvun Sisilia oli arabien ja bysanttilaisten taistelutantereena ja vuosikymmen vuosikymmeneltä arabivalta kasvoi. Arabit valloittivat Palermon vuonna 831 ja Syrakusan, Sisilian bysanttilaisen pääkaupungin, vuonna 878. Arabit saivat Sisilian kokonaisuudessaan haltuunsa vuonna 902, jolloin viimeinen linnoitettu tukikohta Taorminassa vallattiin. Sisilia oli nyt osa Kairoa pääkaupunkinaan pitävää Fatimidi-valtakuntaa. (Mack Smith 1988, 3-5; Saari 1996, 73-74; Talbot Rice 1993, 85.)

Huolimatta arabivalloituksen ajan tuhoista varsinainen arabivallan kausi oli suhteellisen rauhallista. Sisilian kaupungit säilyivät suhteellisen itsenäisinä, eikä kaikissa kaupungeissa ollut edes arabialaisia sotilaita. Arabit toivat Sisiliaan oman, varsin kehittyneen hallintojärjestelmänsä, jota normannit myöhemmin käyttivät hyväkseen. Myös uskonnollisesti arabit olivat vapaamielisiä: monia kirkkoja muutettiin kyllä moskeijoiksi, mutta alueen asukkaat säilyttivät uskontonsa ja paikallisilla uskonnollisilla instituutioilla oli varsin paljon valtaa. Kristittyjä ei aktiivisesti käännytetty muslimeiksi, joskin kristittyjä verotettiin ankarammin kuin muslimeja, mikä välillisesti kannusti kääntymykseen. (Mack Smith 1988, 5-6)

Viimeistään arabivallan aikana Sisiliasta tuli aidosti monietninen maa. Arabien muslimiarmeija oli koostunut useista eri kansallisuuksista, mm. Pohjois-Afrikan berbereistä ja Sudanin mustista. Monietnisyyttä lisäsi Sisilian strateginen sijoittuminen Euroopan ja Afrikan välille: Sisiliasta tuli tärkeä kansainvälisen kaupan keskus, jonne muutti paljon ihmisiä eri puolilta Pohjois-Afrikkaa. Sisilia rikastui sekä kulttuurisesti että taloudellisesti. Tärkeitä kulttuurisia vaikutteita tuli valtakunnan pääkaupungin, Kairon alueelta, joka oli yksi tärkeä arabialainen tiedekaupunki. Myös maataloudellisesti arabivallan aika merkitsi kehitystä. Arabit rakensivat Sisiliaan kastelujärjestelmiä ja toivat maahan uusia viljelyskasveja kuten taatelin, puuvillan ja sokeriruo'on. Myös silkkiäispuu ja silkkiäistoukat tuotiin Sisiliaan, ja silkin tuotannosta tuli yksi tärkeä osa kauppaa. Paperintekotaitokin oli Palermon käsityöläisten hallussa. Palermossa, tärkeimmässä kauppakaupungissa, oli tuolloin noin 100 000 asukasta, mikä teki Palermosta suurkaupungin. (Mack Smith 1988, 7-8; Saari 1996, 111; Talbot Rice 1993, 85.)

1000-luvun puoliväliin mennessä Kairon kalifaatti oli kuitenkin ajautunut suuriin sisäisiin ongelmiin. Berberiheimot kapinoivat ja valtaapitävät shiiamuslimit joutuivat hankaluuksiin vanhakantaista islamia kannattavien kanssa. Tilanne antoi hyvän mahdollisuuden normannivalloitukselle. (Mack Smith 1988, 9-13.)

Normannivallan alku henkilöityy kahteen mieheen, veljeksiin Roger ja Robert de Hauteville, joista jälkimmäinen tunnetaan lisänimellä Guiscardo, 'ovela'. Paavi oli luvannut Robert Guiscardolle oikeuden pitää valtaa Etelä-Italiassa, Apuliassa ja Kalabriassa sillä ehdolla, että tämä säilyisi uskollisena paaville eikä tunnustaisi Konstantinopolin uskonnollista valtaa. Sopimus mahdollisti myös arabivallan alaisen Sisilian valloituksen, jonka varsinaisesti toteutti Roger de Hauteville. 1060-luvun Roger teki valloitusretkiä Sisilian koillisosaan, mutta saaren valloitus kävi mahdolliseksi vasta laivaston avulla. Palermo vallattiin 1071, ja Rogerista tuli Sisilian suurkreivi. Roger teki Palermosta pääkaupunkinsa ja hyväksikäytti olemassaolevaa arabialaista hallintoa oman hallintonsa järjestelyssä. Roger palkkasi kreikkalaiskatolisia ja muslimeita virkamiehiksi. Saraseenisotilaat muodostivat hänen armeijansa sydämen: he olivat Rogerin valttikortti mahdollisessa sodassa paavia tai muita katolilaisia vastaan. Suuri osa Palermon liepeillä asuvista maanomistajista sai pitää maansa, sillä muslimitalonpojat olivat kruunulle välttämätön tuottava ryhmä, jota ei haluttu tarpeettomasti hätyyttää. (Mack Smith 1988, 13-15; Saari 1996, 69-72, 147, 155, 171.)

Sisilian valloitus kokonaisuudessaan oli kuitenkin kaukana rauhanomaisesta prosessista. Valloituksen aikana lukuisia kyliä tuhottiin, omaisuutta ryöstettiin ja ihmisiä tapettiin tai vietiin orjiksi. Orjat olivat yksi omaisuudenlaji, joita luvattiin valloitusretkille osallistuville. Vasta vuonna 1091 valloitettiin viimeinen arabien tärkeä tukikohta ja Sisilia oli kokonaisuudessaan normannivallan alainen. (Mack Smith 1988, 15-16; Saari 1996, 147.)

Normannien vaikutus Sisilian kulttuuriin oli kahtalainen. Toisaalta Sisilia siirtyi osaksi Länsi-Eurooppaa kulttuurisesti, uskonnollisesti ja hallinnon kielen suhteen. Toisaalta normannit omaksuivat paljon paikallisia tapoja, mm. hallintojärjestelmän, maanjakosysteemin ja rahayksikön. Normannivallan aikana ei Sisiliaa varsinaisesti uudelleenasutettu, vaan pääosa asukkaista oli samaa väestöä kuin arabivallan aikana. Muslimeja ja juutalaisia verotettiin ankarammin kuin kristittyjä, mutta kansalaisina heillä oli samat oikeudet kuin kristityillä. Eri kansanryhmillä oli omat oikeusistuimensa. Normannihallinto tuki arabialaista kulttuuria ja arabia oli yksi hallinnossa ja hovissa käytetyistä kielistä. Myös kreikkalaiskatolisella uskonnolla oli varsin hyvä asema ja Roger omaksui hoviseremoniat ja protokollan Bysantista. Uskonnollinen suvaitsevaisuus oli poliittinen ratkaisu, sillä katolilaisia oli Sisiliassa suhteellisen vähän. Uskonnollinen suvaitsemattomuus ja käännytystoimet olisivat todennäköisesti vaikeuttaneet valloitusta ja hallinnon järjestelyä. Lisäksi uskonnollinen monimuotoisuus vahvisti maallisen hallitsijan valtaa: koko Sisilian käännyttäminen katolilaiseksi olisi lisännyt kirkon ja paavin valtaa. (Mack Smith 1988, 16-18, 20-21; Saari 1996, 147.)

Huolimatta suvaitsevaisuudesta valta oli kuitenkin normannien käsissä ja hallitseva eliitti muodostui Rogerin sotilaiksi palkkaamista normanneista, lombardeista ja ranskalaisista, joille Roger jakoi maata palkaksi sotilaallisista palveluksista. Sisilia ei kuitenkaan feodalisoitunut yhtä voimakkaasti kuin esimerkiksi Ranska, vaan ylin valta säilyi hallitsijan käsissä. Maahanmuuttajien määrä oli suhteellisen pieni, ja osa vanhoista maanomistajista säilytti omaisuutensa. Vehnä oli Sisilian tärkein maataloustuote, ja sen tuotannon varmistamiseksi Roger sekä jakoi maata viljelijöille että vahvisti vanhojen maanomistajien oikeudet maahansa. (Mack Smith 1988, 16-18, 22-23; Saari 1996, 120, 172-173.)

2.2. Roger II, Sisilian ensimmäinen kuningas

Rogerin kuoleman jälkeen hänen vaimostaan Adelaidesta tuli hallitsija ja heidän pojastaan Roger II:sta hänen jälkeensä. Roger II otti hoitoonsa sekä isänsä että Robert Guiscardon perillisen hallitsemat alueet ja perusti Sisilian kuningaskunnan, johon kuului Sisilia, Kalabria ja Apulia. Vuonna 1130 Roger II kruunautti itsensä Sisilian kuninkaaksi. Roger II näki kuninkuuden Jumalalta saatuna ja kuninkaan Jumalasta seuraavana hallitsijana, jolla on ehdoton valta alamaistensa yli. Tätä kuninkuusihannetta Roger pönkitti käyttäytymisellään ja hallintotavallaan sekä manifestoimalla valtansa taideteoksiin ja rakennuksiin. La Martoranaan teettämässään mosaiikissa Roger II kuvautti itsensä bysanttilaisen keisarin pukuun pukeutuneena ottamassa vastaan kruunua Kristukselta. (Beckwith 1986, 241, 257-258; Mack Smith 1988, 24-29; Saari 1996, 177, 226-228.)

Sisilian kuningaskunta, regnum, oli samanaikaisia feodaalikuningaskuntia keskusjohtoisempi. Vasalleilla ei ollut samanlaista valtaa kuin keskieurooppalaisissa kuningaskunnista, vaan valta oli suoraan kuninkaan alaisuudessa olevien virkamiesten käsissä. Roger II pyrki myös pitämään kirkollisen vallan suurelta osin omissa käsissään. Hän hyödynsi paavinistuimen jakamisesta johtunutta riitaa kirkon sisällä ja mm. nimitti Sisilian piispat itse. Kirkollinen valta antoi Rogerille myös varsin vapaat kädet kirkkorakentamisen suhteen. Roger II ei osallistunut ristiretkiin, vaan suvaitsi muita uskontoja, mutta osoitti uskollisuutensa paaville rakentamalla kirkkoja. (Mack Smith 1988, 24-29; Saari 1996, 177, 226.)

Roger II oli saanut monikulttuurisen kasvatuksen ja se näkyi myös hänen hovissaan ja hallinnossaan. Hän piti arabihallitsijoiden tapaan haaremia. Hän suosi sekä arabialaista että bysanttilaista taidetta ja käsityöläisyyttä, josta kuuluisin esimerkki on Palermon kuninkaallisessa silkinkutomossa kudottu Roger II:n kruunajaisviitta. Roger II tuki myös tieteitä, joista astronomia ja astrologia olivat hänen erityiskiinnostuksen kohteitaan. Arabialaisia ja kreikkalaisia tekstejä käännettiin latinaksi. Sisilian tärkein virkamies oli suurvisiiri, kreikkalaiskatolinen George Antiokialainen. Monet muut alemmat virkamiehet olivat arabeja. Hallintokielenä oli pääosin kreikka, mutta rinnalla käytettiin latinaa ja arabiaa. Regnumin lainsäädäntö pohjautui suurelta osin bysanttilaiseen lainsäädäntöön. (Mack Smith 1988, 24-27, 30, 34; Saari 1996, 212-214, 221, 226-227.)

Huolimatta suvaitsevaisuudesta taide, hallinto ja arkkitehtuuri normannilaistuivat: arabialaisesta ja bysanttilaisesta kulttuurista käytettiin hyväksi kaikki mikä haluttiin ja hylättiin loput. Sisiliassa kuitenkin syntyi omintakeinen arkkitehtoninen tyyli, josta mm. San Giovanni degli Eremiti on hyvä esimerkki. (Mack Smith 1988, 32-33.)

2.3. William I Paha, William II Hyvä ja salamurhattu William III

Rogerin poika William I, lisänimeltään Paha, otti regnumin hallinnon isänsä kuoltua. William I:n valtakausi ajoittui levottomaan aikaan. Kuninkaan vasallit olivat rikastuneet ja saaneet poliittista valtaa, ja halusivat kumpaakin lisää. Vasallit eivät hyväksyneet kuninkaan lähes itsevaltiasta hallintotapaa, ja olivat lisäksi uskonnollista ja etnistä suvaitsevaisuutta vastaan. Vasallien kapinointi keskusvaltaa vastaan ja vähemmistöjä kohtaan tehdyt hyökkäykset johtivat siihen, että osa arabi-intellektuelleista jätti Sisilian. William I kukisti kapinat verisesti, mutta sopu muslimien ja kristittyjen välillä oli mennyttä. (Mack Smith 1988, 36-40; Saari 1996, 240-241, 262-268, 275.)

Vuonna 1166 William Paha kuoli ja jätti kuningaskunnan teini-ikäiselle pojalleen, William II:lle, joka sai lisänimen Hyvä. Williamin äiti, Margaret Navarralainen toimi sijaishallitsijana ja vahvisti ranskalaisten ja espanjalaisten sukulaistensa asemaa Sisiliassa. William II:n aikana vasallien ja katolisen kirkon asema vahvistui. Erityistä valtaa sai englantilainen arkkipiispa Walter the Mill, jolla lienee ollut yhtä paljon valtaa kuin kuningas William II:lla itsellään. William II:n hovi oli yhtä kirjava kuin edeltäjiensäkin: hänellä oli musliminaisista koostuva haaremi, musta henkivartiokaarti ja arabialaisia hovirunoilijoita. Huolimatta siitä, että William II suosi arabialaista kulttuuria, muslimit eivät tunteneet oloaan suojatuksi Sisilian maaperällä. Katolinen kristianisaatio levisi, ja mm. sistersiläinen munkkikunta sai paljon valtaa. William II rakennutti Palermon ulkopuolelle, Monrealeen valtavan katedraalin ja benediktiiniluostarin siirtääkseen osan kirkollisesta vallasta omaan valvontaansa, pois Walter the Millin hallitsemasta Palermosta. (Mack Smith 1988, 40-42; Saari 1996, 275-277, 293-298.)

William II kuoli lapsettomana vuonna 1189. Kuningaskunnan peri hänen tätinsä Constance, joka oli naimisissa saksan keisarin, Hohenstaufien Henry VI:n kanssa, mutta paikalliset normanniaateliset nostivat valtaistuimelle Tancredin, Williamin aviottoman veljenpojan. Myös paavi tuki Tancredia. William II:n kuoleman aikoihin yleinen mielipide kääntyi muslimeja vastaan, ja muslimien vastainen sisällissota puhkesi 1189. Tämä johti siihen, että suurin osa muslimiväestöstä, mukaanluettuna Palermon arabikäsityöläiset ja -kauppiaat, pakeni Afrikkaan. Ne, joilla ei ollut varaa lähteä maasta, pakenivat vuorille ja muodostivat epäyhtenäisen sissi- ja rosvojoukon. (Mack Smith 1988, 44-46; Saari 1996, 301-106.)

Tancredin aikana normannien valta regnumissa väheni. Richard Leijonamielen ristiretkeläisarmeija viipyi Messinassa kuusi kuukautta ja lopulta valloitti kaupungin ja poltti sisilialaisen laivaston Messinan satamaan. Tancredin oli solmittava rauha Richardin kanssa, sillä hän tarvitsi Richardia liittolaiseksi Saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Henry VI:tä vastaan. Tästä huolimatta Sisilian kuningaskunta siirtyi Henry VI:lle Tancredin kuoltua; jo kuninkaaksi kruunattu William III, Tancredin hädin tuskin teini-ikäinen poika, murhattiin. Saksan keisarille Sisilia oli vain laajan keisarikunnan eteläinen ja etäinen nurkka, eikä Henry VI paljoa piitannut paikallisten aatelisten mielipiteistä. Suuri osa Sisilian aarteista rahdattiin Alppien yli Saksaan. Henry VI miehitti Sisilian hallinnon omilla miehillään ja syrjäytti paikalliset. Sisilialaiset kapinoivat saksalaishallintoa vastaan, mutta Henry VI:n ristiretkeläisarmeija tukahdutti kapinat hyvin väkivaltaisesti. Kun Henry VI kuoli vuonna 1197, ei häntä jääty Sisiliassa suremaan. (Mack Smith 1988, 46-48; Saari 1996, 301-306.)

2.4. Fredrik II ja normannivallan viimeinen huokaus

Frederik II:sesta, joka oli isänsä Henry VI:n kautta Hohenstauf ja äitinsä kautta Sisilian kuningas Roger I:n pojanpoika, tuli Sisilian kuningas ja Saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari kolmivuotiaana. Saksalaiset aateliset hallitsivat parikymmentä vuotta Frederikin sijasta ja hyötyivät Henry VI:n jättämästä kaaoksesta Sisiliassa. Laittomia linnoja pystytettiin, asukkaita ryöstettiin ja kuninkaallisia oikeuksia käytettiin kaikin tavoin hyväksi. Kaaoksessa olivat osallisina myös William II:n aikana vuorille paenneet muslimijoukot. Fredrik II:n alkaessa hallita Sisiliaa 1220, hän kukisti niin villiintyneet aateliset kuin muslimijoukot kovalla kädellä. Oikeusistuimia perustettiin, aateliset menettivät oman käden oikeudet ja Sisiliasta tuli jälleen keskusjohtoinen. Frederik II järjesteli Sisilian hallinnon käyttäen esikuvanaan antiikin Roomaa. Hän kontrolloi kaikkea prostituoitujen vaatteista Napolin yliopiston lukujärjestykseen. (Mack Smith 1988, 51-54; Saari 1996, 309-311.)

Frederik II laittoi järjestykseen paitsi lain ja oikeuden, myös talouden. Hänen aikanaan mm. silkkiteollisuus ja maanviljelys vahvistuivat ja toivat vaurautta Sisiliaan. Frederik II myös tuki kastelujärjestelmien kehittämistä, mikä mahdollisti sokeriruo'on kasvatuksen laajassa mittakaavassa. Vaurautta söi kuitenkin kuninkaan itsevaltainen tapa hallita: hän suoritti laajoja kansansiirtoja, asutti mm. Maltan uudelleen, siirsi muslimeita mannermaalle ja tuhosi kyliä, joiden tilalle perusti uusia. Kansansiirrot tekivät Sisiliasta etnisesti homogeenisemman ja aiheuttivat muslimikapinan vuonna 1243. Kapina ja kansansiirrot jättivät laajoja alueita Sisiliasta asumattomiksi. Kapinasta ja kansansiirroista huolimatta Frederik II oli kuitenkin hyvissä väleissä Pohjois-Afrikan arabivaltakuntien kanssa ja suosi edeltäjiensä tapaan arabialaista kulttuuria: osa hänen armeijansa sotilaista oli muslimeita, mikä luultavasti esti täysimittaisen sodan muslimien ja kristittyjen välillä Sisiliassa. (Mack Smith 1988, 57-60; Saari 1996, 316-319.)

Frederik II kuoli 1250. Valtakaudellaan hän oli sitonut Sisilian tiiviimmin kiinni Eurooppaan kuin Pohjois-Afrikkaan, mikä ei ollut välttämättä etu: kun itäiset ja eteläiset kontaktit menetettiin, niin kulttuuri kuin valtio köyhtyivät. Suuressa Saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa Sisilia ja Italian eteläosa olivat vain nurkkauksia, melkein joutomaita. Ellei Fredrik II olisi kasvanut Sisiliassa, hän olisi tuskin kiinnittänyt Sisiliaan juurikaan huomiota. Frederik II kuoleman jälkeen alkoi Sisilian taantumisen kausi. Frederikin eläessä valta oli ollut tiukasti hänen käsissään; hänen kuoltuaan Sisilia jäi tuuliajolle. Perinnöstä tapeltiin, ja kymmenen Frederikin perillistä kuoli väkivaltaisesti tai vankeudessa. Valtaistuimelle nousi ensin Frederikin poika Konrad, sitten Manfred, avioton poika, jonka ranskalainen Kaarle Anjoulainen löi taistelussa. Kaarle Anjoulaisen verotuspolitiikka ja piittaamattomuus paikallisista aiheutti raivoa Sisiliassa. Vuonna 1282 puhkesi Sisilian vesper, ranskalaisia valloittajia vastaan käyty verinen kapina. Kapinan jälkeen kruunu joutui Peter Aragonialaiselle, Frederikin pojantyttären Constancen aviomiehelle. Sisilia, regnum, erotettiin Manner-Italiasta ja Napolista, joihin se oli ollut vuosisatoja kiinteässä yhteydessä. Sisiliaa hallitsivat aragonialais-espanjalaiset, Napolin aluetta ranskalaiset. Sisilia feodalisoitui. Normannikausi oli päättynyt. (Mack Smith 1988, 63-75; Saari 1996, 322-342.)

3. Sisilian kirkoissa näkyvien rakennusperinteiden taustaa

3.1. Kristillinen rakennusperinne

Kristillisen kirkon alkuvaiheissa kirkkorakennuksen esikuvaksi otettiin roomalaisen temppelin sijaan roomalainen basilika, alunperin maallinen rakennus, jossa oli enemmän tilaa kristillisessä hartaudenharjoituksessa olennaiselle rituaalille, jumalanpalvelukselle. Konstantinus Suuren Rooman kristilliselle yhteisölle lahjoittamalle maalle rakennettu ensimmäinen kirkko, ns. Lateraanikirkko oli jo muodoltaan basilika. Basilika tarkoittaa holveilla tai puukatolla katettua laajaa hallia, joka on pylväiköin jaettu keski- ja sivulaivoihin, joita saattaa olla kaksi tai useampia. Pylväät ovat osa rakennuksen tukirakennetta. Keskilaiva nousee yleensä sivulaivoja korkeammalle, ja sen seinissä on ikkunat. Sivulaivojen yllä on joskus parvekkeet. Takaseinällä on suorakaiteen tai puolikaaren muotoinen apsis. Apsis oli liturgisesti kirkon tärkein osa, jonne sijoitettiin pääalttari, ja jossa järjestettiin jumalanpalveluksen päätapahtumat. 400-luvulle tultaessa basilika oli vakiintunut kristillisen kirkkorakennuksen perusmuodoksi. Kirkkorakennus sijoitettiin apsis kohti itää. Ihanteellisena pidettiin ristin tai ympyrän muotoista pohjakaavaa. (Honour - Fleming 1992, 262-263; Krautheimer 1986, 40-48; Ikäheimo 2001, 2.3.)

Joihinkin kristillisiin kirkkoihin liittyvä nimitys 'katedraali' ei kuvaa niinkään rakennusta arkkitehtonisesti kuin instituutiona. Sana cathedra tarkoittaa kristillisessä yhteydessä piispanistuinta, ja katedraali puolestaan kirkkoa, jonne piispanistuin on sijoitettu. Katedraalit ovat kuitenkin yleensä muita kirkkorakennuksia suurempia ja rikkaammin koristeltuja, sillä ne olivat piispanistuimensa takia alueensa keskeisimpiä kirkkoja. (Lucie-Smith 1996, 45.) Siten Monrealen ja Palermon katedraaleissa oli kummassakin oma piispanistuimensa. Monrealen katedraali rakennutettiinkin nimenomaan vastineeksi Palermon katedraalille, jonka piispa oli saanut kohtuuttoman paljon valtaa.

Varhaiskristillisen mosaiikkitaiteen huipputyöt tehtiin Ravennan kirkkorakennuksiin 400-700-luvuilla. Mosaiikkitaide oli Rooman valtakunnassa pitkälle kehittynyttä, ja on luonnollista, että mosaiikkitaiteen perinne jatkui myös Rooman jakautumisen jälkeen. Ravenna oli vuoteen 455 asti Länsi-Rooman keisarien pääkaupunki, jonka valloitti ensin itägoottikuningas Teoderik, ja jolta se 500-luvulla siirtyi Bysantin haltuun. Ravennassa nimenomaan kristillinen symboliikka ja kuvakieli kehittyi omaleimaiseksi ja vahvaksi. Apsikseen sijoitettiin tärkeimmät kuvat, kuten kuvat Kristuksesta ja tärkeistä kirkonmiehistä. Mosaiikeissa kulta on yksi pohjaväri, jolle erilaiset symboliset kuvat on asetettu. Kuvaustapa oli yksiulotteinen, eivätkä kuvat olleet roomalaisten mosaiikkien tapaan sisustuselementti, vaan niillä oli uskonnollinen ja liturginen merkitys. Kuvissa esitetään enkeleitä, karitsoja, profeettoja ja myös maallisia hallitsijoita, kuten kuuluisassa keisari Justinianusta kuvaavassa mosaiikissa San Vitalessa. Raamatun tapahtumia ei juurikaan kuvata. (Krautheimer 1986, 106-116; Honour - Fleming 1992, 160, 270-274; Ikäheimo 2001, 3.2.)

700-luvulla ja 800-luvun alussa Bysantissa riehui uskonnollistaiteellinen kiista siitä, oliko enkeleitä, Kristusta, pyhimyksiä ja Neitsyt Mariaa sopivaa esittää taiteessa ihmishahmoisina. Keisari Leo III oli vuonna 730 määrännyt kaikki ihmishahmoisia pyhiä esittävät kuvat tuhottaviksi. Määräys aiheutti suorastaan sodan kuvainpalvojien ja kuvainraastajien välillä. Kuvainraastajat olivat vallassa satakunta vuotta, jolloin kirkot koristeltiin kasviornamentein ja geometrisin kuvioin. Vuonna 843 lopulta julistettiin, että ihmishahmoisten pyhien kuvaaminen on sallittua, sillä kuvat toimivat ennen kaikkea kristillisen palvonnan välineinä, eivät sen kohteena. Ohjenuoraksi tuli ortodoksia eli oikeaoppisuus: kuvien tuli noudattaa määrättyä kuvaustapaa. Bysanttilaisten kirkkojen mosaiikkikoristelu monipuolistui 800-luvulla riidan päätyttyä. Suosittuja aiheita olivat apsikseen sijoitettu kuva Neitsyt Mariasta ja Jeesus-lapsesta sekä Kristus Pantokrator keskikupolissa, jotka lopulta vakiintuivat säännöksi. (Honour - Fleming 1992, 282-286; Krautheimer 1986, 169-170.)

Bysanttilaisten kirkkojen peruskaavaksi vakiintui 800-luvulla ns. quincux-tyyppinen kirkkorakennus, joka on neliön sisään sijoitetun ristin muotoinen, ja jonka keskellä on keskuskupoli. Ristivarsien kärjissä saattoi olla tämän lisäksi neljä sivukupolia. Kirkon läntisessä päässä on esonarthex, eteishalli. Kirkoissa oli varsin yhtenäinen koristelujärjestelmä, jossa korostettiin kirkkorakennuksen liturgista merkitystä. Kirkkorakennus symboloi maailmankaikkeutta ja toimi kirkkovuoden juhlien näyttämönä. Kirkon kuvien tuli tukea näitä tehtäviä. (Honour - Fleming 1992, 286; Krautheimer 1986, 290, 297-300.)

La Martoranan kirkko Palermossa on nimenomaan quincux-tyyppinen kirkko. Valtaosa Etelä-Italian ja Sisilian bysanttilaiseen tyyliin rakennetuista kirkoista on pieniä ja koristelultaan varsin mitättömiä - La Martoranaa lukuunottamatta. Sisilialla on kuitenkin erityispaikka bysanttilaisen arkkitehtuurin historiassa. Alunperin Sisilian yhteydet Bysanttiin katkaisi arabivalloitus 800-luvulla, mutta normannien vallatessa Etelä-Italian ja Sisilian, he avasivat kontaktit Bysanttiin uudelleen. 1100-luvulta lähtien yhteydet Sisiliasta Bysanttiin olivat varsin vahvat. Normannikuninkaat ja Bysantin hallitsijaperhe, Comnenukset, olivat jatkuvasti yhteyksissä. Bysanttilaisia mosaiikintekijöitä kutsuttiin Palermoon Kreikasta ja Konstantinopolista. Sisilialaisessa kirkkoarkkitehtuurissa yhdistettiin toisaalta läntisiä traditioita, jotka olivat kotoisin Roomasta ja Ranskasta, bysanttilaiseen kirkkorakennustraditioon ja islamilaiseen koristelutaiteeseen. Kreikkalaiskatoliset elivät rinta rinnan muslimien kanssa yli kahdensadan vuoden ajan, mikä mahdollisti muslimi- ja bysanttilaispiirteiden assimilaation arkkitehtuurissa. (Krautheimer 1986, 401-403.)

Länsi-Euroopassa jatkettiin varhaiskristillistä, Roomasta periytyvää kirkkorakennustapaa, joka perustui basilikaan. Kaarle Suuren ajalla kirkkorakennustraditioon tuli joitakin uudistuksia, joista tärkein on ns. länsikkö, kirkon länsipäädyssä oleva tornilla tai torneilla varustettu eteishalli. Länsikön lisäksi kirkossa saattoi olla torni ristikeskuksen kohdalla. Länsieurooppalaisen, romaanisen kirkon pohjakaava vakiintui ristin muotoiseksi siten, että päälaivan muodostava ristivarsi oli muita pitempi. Lyhyemmät, poikittaiset ristivarret muodostivat kirkon poikkilaivat. (Honour - Fleming 1992, 290-293.)

1000-luvulle tultaessa läntisen kirkkorakennuksen tilajärjestelmä muuttui. Pääapsiksen lisäksi kirkossa saattoi olla useita pieniä apsiksia ja sivukappeleita, jopa niin, että näistä rakentui monimutkainen, yhtenäinen sivukappelijärjestelmä. Kiviholvaus kattorakennustekniikkana otettiin laajamittaisesti käyttöön 1000-luvulla muun muassa paloturvallisuussyistä. Kiviholvaus teki kirkkorakennuksista massiivisia ja jykeviä. (Honour - Fleming 1992, 322, 331, 336-338.)

3.2. Islamilainen rakennusperinne

Islamilainen ajanlasku alkaa vuodesta 622, jolloin Muhammed saapui Medinaan. 600-luvulla Muhammedin islamilaiset sotajoukot valloittivat Syyrian ja Egyptin, jotka olivat Bysantin alaisuudessa, ja Irakin ja Persian, jotka olivat Sassanidien hallussa. Islamilainen taide syntyikin kahdelta pohjalta, bysanttilaisesta ja sassanidisesta taiteesta. (Talbot Rice 1993, 9.)

Kun islamilainen valtakunta alkoi vakiintua, otettiin valtakunnan pääkaupungiksi Damaskos. Umaijadikalifin 700-luvun alussa rakennuttama Damaskoksen suuri moskeija toimi tärkeänä esikuvana myöhemmille moskeijarakennuksille. Islamilainen uskonnonharjoitus sinänsä ei tarvitse tiettyä palvontapaikkaa, ja islamin levinnän alkuaikoina 600-700-luvuilla hartaudenharjoituspaikoiksi otettiin saatavilla olevia, tarpeeksi suuria rakennuksia, joiden ainoa vaatimus oli se, ettei niissä saanut olla epäjumalankuvia. Moskeija rakennettiin ainoastaan silloin, jos sopivaa rakennusta ei ollut tarjolla. Yksinkertaisimmat moskeijat olivat vain aidattuja alueita. (Honour - Fleming 1992, 298, 302-303.)

Damaskoksen suuren moskeijan alue on pohjakaavaltaan suorakaiteen muotoinen, ja sitä kiertää muuri, jonka kulmissa on neljä minareettia, rukouskutsutornia. Keskuspihaa ympäröi pylväikkö kolmelta puolelta, ja neljännellä on laaja rukoussali, jonka keskeisin seinä on Mekkaa kohti. Mekan puoleisessa seinässä on kolme pyhäkköä, mihrabia. Salin tukirakenteena on useita pylväsrivistöjä, joita yhdistävät kaaret, Damaskoksessa hevosenkenkämäiset pyörökaaret. Kaaret saattoivat olla myös suippokaaria tai monimutkaisempia, lomittaisia kaaria. Joissakin moskeijoissa, kuten Cordoban suuressa moskeijassa, pylväsrivistöt ja kaaret muodostavat monimutkaisen kaarijärjestelmän, jolla on usein enemmän esteettistä kuin tukirakenteellista merkitystä. Salin tila leviää horisontaaliseen, ei vertikaaliseen suuntaan, jotta salissa olisi mahdollisimman paljon tilaa rukoilijoille: tila korostaa ennen kaikkea uskonveljeyttä, ei hierarkiaa. Tästä huolimatta monissa moskeijoissa, myös Damaskoksen suuressa moskeijassa, on korkealle kohoava kupoli. (Honour - Fleming 1992, 302-303, 306-310; Talbot Rice 1993, 13-15, 77-80; Ettinghausen - Grabar 1987, 35-45.)

Rukoussali on koristettu kasviornamentein ja geometrisin kuvioin, jotka on voitu tehdä eri tekniikoin, esimerkiksi stukosta, mosaiikeista tai maalaamalla. Damaskoksen suuressa moskeijassa seinät peitettiin kasvi- ja rakennusaiheisin mosaiikein, joihin bysanttilainen mosaiikkitaide vaikutti vahvasti. Myös kuufalaista kirjoitusta käytettiin koriste-elementtinä - kuufalaista kirjoitusta on myös Roger II:n kruunajaisviitan helmassa. Ihmistä ei uskonnollisessa islamilaistaiteessa kuvata. Maallisessa taiteessa säännöt olivat väljempiä, ihmishahmoja ja eläimiä kuvattiin lattia- ja seinämaalauksissa. Kuvilla ei ollut symbolista merkitystä, vaan niiden merkitys oli puhtaasti koristeellinen. Islamilaisen taiteen erityispiirre on kuitenkin sen nonfiguratiivisuus ja epäsymbolisuus. (Honour - Fleming 1992, 302-303, 306-313, 315; Talbot Rice 1993, 13-18.)

Sisilialaisen muslimitaiteen leimallisena piirteenä voidaan pitää varsinkin tummasävyistä värimaailmaa, jossa käytetään varsinkin vihreää, sinisitä, ruskeaa ja mustaa. (Talbot Rice 1993, 154-155.)

Umaijadiaikaisesta maallisesta palatsiarkkitehtuurista on jäljellä vain vähän merkkejä. Parhaiten säilynyt on Mshattan palatsi, jonka symmetrinen pohjakaava on neliömäinen. Rakennus oli jaettu kolmeen lohkoon, joista yksi toimi moskeijana. Mshattan fasadi on koristettu pikkutarkasti kaiverretuin, verkkomaisin kasvi- ja eläinornamentein, jotka muodostavat orgaanisen kokonaisuuden. Verkkomaisia, geometrisia ornamentteja tehtiin myös ikkunaristikoihin. Umaijadikauden palatsiarkkitehtuuri on esikuvana myöhemmälle islamilaiselle palatsiarkkitehtuurille. (Honour - Fleming 1992, 303; Talbot Rice 1993, 20-22; Ettinghausen - Grabar 1987, 68-69.)

700-luvulla islamilainen maailma jakautui kahtia, kun oikeaoppisten sunnamuslimien ja mystiikkaa korostavien shiiamuslimien välille syntyi riita kalifaatin perimysjärjestyksestä. Umaijadikalifaatti syöstiin vallasta ja valtaan nousi Abbasidikalifien dynastia. Umaijadien viimeinen elossaoleva jäsen perusti Espanjaan Cordoban emiraatin. Espanjan islamilaisen taiteen huippuja ovat Cordoban suuri moskeija ja 1300-luvulla rakennettu Alhambran palatsi. (Honour - Fleming 1992, 304; Talbot Rice 1993, 85.)

Abbasidit ottivat pääkaupungeikseen Bagdadin, jossa kehittyi monimuotoinen palatsiarkkitehtuuri. Tärkein palatseista oli hallitsijan palatsi, kuutionmuotoinen, kaksikerroksinen rakennus, jonka katon muodosti vihreä kupoli. Bagdadissa ja sen ulkopuolella oli kuitenkin myös muita, vähäisempiä palatseja. Pääsääntöisesti palatsit olivat suorakaiteen muotoisia, linnoitettuja rakennuksia, tai suorastaan rakennuskomplekseja, joissa oli sisäpihoja ja pienempien huoneiden sarjoja. Palatsirakennukset koristettiin maalauksin ja stukkokoristein, joiden kuvakieli oli rönsyilevää ja orgaanista, mutta silti hallittua. Myös puutarha-arkkitehtuuri kukoisti Bagdadissa. (Honour - Fleming 1992, 304-305; Ettinghausen - Grabar 1987, 78-82.)

Abbasidikalifien valtakauden jälkeen islamilainen maailma pirstoutui moniksi pikkuvaltioiksi, joista yksi oli Fatimidien hallitsema Egypti, jolle Sisiliakin 900-luvulla kuului. Fatimidien moskeija-arkkitehtuurissa ei ollut merkittäviä eroja edeltävään moskeija-arkkitehtuuriin verrattuna. Myös palatsiarkkitehtuuri noudatti jo umaijadien esittelemiä palatsiarkkitehtuurin muotoja, joskin jotkut palatsit, kuten Beni Hammadin Qal'a olivat neliömäisten rakennusten sijaan laajempia linnoitettuja rakennuskomplekseja. (Ettinghausen - Grabar 1987, 167-172; Talbot Rice 1993, 85.)

Fatimidien valtakunnassa kehittyi kuitenkin erityinen arkkitehtoninen piirre, ns. stalaktiittikatto, joka oli rakennettu lukuisista pienistä tukiholveista, muqarnaksista. Kattojen lisäksi muqarnaksilla voitiin tukea ovi- ja ikkuna-aukkoja. Stalaktiittikattoja oli alunperin nimenomaan maallisissa rakennuksissa kuten palatseissa, mutta myöhemmin niitä käytettiin myös moskeija-arkkitehtuurissa. (Ettinghausen - Grabar 1987, 167, 184-186; Talbot Rice 1993, 85.)

Palermon kuninkaalliset palatsirakennukset, La Zisa ja La Cuba, ovat islamilaisen palatsiarkkitehtuurin perillisiä. La Cuba ja La Ziza tehtiin arabialaisen palatsi-ideaalin mukaan, jossa paviljonkimainen kuninkaallinen rakennuskompleksi on keskellä vehreää puutarhaa, veden ympäröimänä. Sekä La Zizaa että La Cubaa ympäröivät keinotekoiset järvet, jotka ovat nyttemmin kuivuneet. Palatsirakennukset ovat neliömäisiä, ja niitä ympäröi kokonainen sivurakennusten kompleksi. Keskeisenä rakennusmateriaalina oli kalkkikivi, joka soveltui hyvin erilaisten kaarten ja ornamenttien rakentamiseen. Kalkkikiveen oli mahdollista myös yhdistellä stukkoa, marmoria ja laavakiveä. Rakennuksissa yhdistyvät romaaniset puolikaaret ja arabialaiset suippokaaret. Roger II:lla oli hyvät suhteet Pohjois-Afrikkaan, josta hän toi itämaisia piirteitä itse rakennuttamiinsa rakennuksiin. Myös La Cubassa ja La Zizassa oli stalaktiittikatot. (Ettinghausen - Grabar 1987, 171-173; Krautheimer 1986, 351.)

4. Erilaiset tyylipiirteet Palermon normanniaikaisissa rakennuksissa

4.1. La Martorana ja San Cataldo

La Martoranan ja San Cataldon kirkot sijaitsevat piilossa keskellä Palermoa, sen vanhassa keskiaikaisessa kaupunginosassa. Sitä ympäröivät joka puolelta uudemmat ja korkeammat rakennukset. Kirkot seisovat rinta rinnan korotetuilla perustuksilla pienen aukion laidassa, kaupungintalona toimivan Palazzo Pretorian takapihalla. Ulkoseinältään La Martorana on rähjäinen ja likainen, eikä kirkkoa oitis huomaa barokkifasadin takaa yhdeksi Palermon vanhimmista keskiaikaisista kirkoista. Barokkifasadin ja 1300-luvun kellotornin koristeelliset ulokkeet ja veistokset ovat keränneet liikenteen likaa ja nokea. La Martoranan rinnalla seisovan San Cataldon vaaleanpunaiset kupolit ovat puhtaat ja siistit - ne on puhdistettu ja sen kalkkikivinen, karu ulkoseinä on siisti.

La Martorana eli Santa Maria dell'Ammiraglio, "Amiraalin pyhä Maria" on saanut nimensä Georgios Antiokialaiselta, Roger II:n amiraalilta, joka rakennutti sen vuonna 1143. Georgios Antiokialainen oli itse kreikkalainen ja rakennutti kirkon Palermon kreikkalaiskatolisia varten. Se on omistettu Neitsyt Marialle, kuten sen nimi kertookin. Toisen nimensä, La Martoranan, kirkko sai vuonna 1436, jolloin se lahjoitettiiin Eloisa Martoranan vuonna 1194 perustamalle nunnaluostarille. (Fabbri 1999, 42-45.; Saari 1996, 218-220; Valdes 1999, 15.)

La Martoranan alkuperäinen pohjakaava on kreikkalaisen ristin muotoinen eli ns. quincux. Korkearumpuista kupolia kannattelee neljä pyöreää pylvästä, joissa on korinttilaiset kapiteelit. Yleisesti ottaen sisilialaiset ja eteläitalialaiset normannikirkot rakennettiin läntisen mallin ja pohjakaavan mukaan, vaikka kirkot saatettiinkin koristella bysanttilaiseen tyyliin. Syy tähän on katolisen kirkon liturgia: läntinen kirkkorakennustapa palveli paremmin liturgisia tarkoituksia. Monrealen, kuten myös esimerkiksi Barin ja Salernon kirkot, rakennettiin muistuttamaan varhaiskristillisiä basilikoita tai ranskalaisia romaanisia kirkkoja, vaikka kirkkoon saatettiin lisätä bysanttilaistyyppinen korkea kupoli. La Martorana on yksi harvoja, nimenomaan bysanttilaisen mallin mukaan rakennettuja kirkkoja, jotka ovat perusmuodoltaan neliömäisiä. Syy tälle on se, että kirkko rakennettiin nimenomaan ortodoksiseksi kirkoksi. (Krautheimer 1986, 403-405.)

Martoranassa on laaja eteishalli, narthex, joka vahvistaa La Martoranan pohjakaavan bysanttilaisuutta. Kirkko on järjestetty ja koristettu bysanttilaisen tavan mukaan, mutta siinä on myös muita piirteitä, mikä tekee kirkosta leimallisesti sisilialaisen. Holvikaaret ovat muslimityylisiä suippokaaria ja kupolissa on käytetty islamilaisia tukiholveja. (Conant 1987, 355.) Marmorista tehdyt lattia ja kuoriaita on koristettu erivärisin upotuksin, ns. opus Alexandrium -laatoituksella, jonka perusmuotoja ovat ympyrät ja kaaret. (Lucie-Smith 1996, 178-179.)

Romaaninen kellotorni on rakennuksesta erillään. Kellotorni on rakennettu 1300-luvulla, ja myös siinä on tiettyjä itämaisia piirteitä: sen holvi-ikkunat ovat kapeat ja suipot. Ikkuna-aukot ja tornin kulmat ikkuna-aukkojen kohdalla on koristettu kapein, valkoisin pylväin. Kellotornin yläosassa on holvimaisia syvennyksiä, joissa on myös valkoiset pylväät. Alunperin tornissa oli myös kupoli, mutta se tuhoutui maanjäristyksessä 1700-luvulla. (Conant 1987, 355; Fabbri 1999, 42-25; Saari 1996, 218-220.)

Interiöörin 1100-luvun puolivälissä tehdyt mosaiikit ovat mahdollisesti koko Sisilian vanhimmat. Monet kuvaohjelman piirteet, kuten kupolin kuvat, ovat verrattavissa Palatsikappelin kuvaohjelmaan. Näyttää siltä, että sama mosaiikkityöläisryhmä työskenteli sekä Martoranassa, Palatsikappelissa että Cefalún katedraalissa. Kaikkien kolmen kirkon kuvatyyleissä on samankaltaisuuksia. Henkilöhahmot on kuvattu keveinä ja liikkeet elävinä. Seiniä kiertävät kuvat vanhan ja uuden testamentin tapahtumista; erityisesti on kiinnitetty huomiota Neitsyt Marian elämään. Kupolin katossa oleva siunaavan Kristuksen kuva on ympäröity nauhalla, johon on kirjoitettu bysanttilainen hymni arabialaisin kirjaimin. Kristusta ympäröi neljä kumartunutta enkeliä, joiden siivet muodostavat kehyksen Kristuksen kuvalle. Enkelien asento on omalaatuinen, ne näyttävät melkein tanssivan Kristuksen ympärillä. Kupolin rummussa on kuvat kahdeksasta profeetasta, jotka kannattavat kirjoituskääröjä joissa on kirjoitusta kreikaksi. Kupolin tukiholveissa on neljä evankelistaa ja evankeliumien alkulauseet kreikaksi. Historiallisesti merkittävin mosaiikki kuvaa Kristusta kruunaamassa Roger II:ta, joka on pukeutunut bysanttilaiseen hovipukuun eli dalmatikaan ja stoolaan. Roger II:n kasvot muistuttavat mosaiikissa Kristuksen kasvoja - onkin luultavaa, että Roger II on halunnut korostaa lähes jumalallista valtaansa myös ikonografisesti. Martoranassa on myös mosaiikki George Antiokialaisesta, kirkon rakennuttajasta, polvistuneena Neitsyen eteen. (Beckwith 1986, 262-267; Fabbri 1999, 42-45; Mack Smith 1988, 33; Valdes 1999, 15.)

La Martoranaa on vahvasti muokattu aikojen kuluessa. Alunperin kirkko oli kreikkalaisen ristin muotoinen quincux-kirkko, mutta 1500-luvun lopulla kirkkoa laajennettiin. 1683 pääapsis hajotettiin ja osa länsiseinää kaadettiin - tässä toimenpiteessä menetettiin länsiseinän mosaiikkeja. Uuteen apsikseen rakennettiin barokkialttari. Eteishalli yhdistettiin muuhun kirkkotilaan ja sen kattoon maalattiin freskoja 1700- ja 1800-luvuilla. Vanhan fasadin tilalle rakennettiin uusi, barokkityylinen fasadi. (Fabbri 1999, 42-45; Valdes 1999, 15; Saari 1996, 220.) Nykyään La Martorana on sekamelska eri aikakausien tyylejä, mutta keskellä kirkkoa, kupolin alla, bysanttilainen tunnelma on aidoimmillaan.

San Cataldon kirkko seisoo La Martoranan vieressä, sen länsipuolella. San Cataldon rakennutti William I:n aikana Maio Barilainen vuonna 1154. San Cataldo oli alunperin kappelirakennus, joka kuului palatsille, joka nyttemmin on tuhoutunut. Vuonna 1161 San Cataldo myytiin amiraali Silvestro di Marsicolle, joka teki kirkosta tyttärensä Matilden hautamuistomerkin. Matilden hauta on edelleen San Cataldon länsipäässä. Silvestron poika Gugliemo kuitenkin myi sisarensa hautamuistomerkin vuonna 1175. Vuonna 1182 William II osti sen ja lahjoitti sen benediktiiniläismunkeille, jotka tekivät kirkosta sairaalan. Kirkko pysyi benediktiiniläisillä vuoteen 1787 asti, jonka jälkeen kirkosta tehtiin postitoimisto. 1800-luvulla kirkko restauroitiin ja siitä poistettiin kaikki normanniajan jälkeen tehdyt lisäykset. Vuodesta 1937 kirkko on kuulunut Temppeliritarikunnalle eli Jerusalemin Pyhän Haudan ritareille - joilla ei luonnollisestikaan ole juuri mitään tekemistä paavin 1300-luvulla hajoittaman Temppeliritarikunnan kanssa. (Coop. Soc. Alba Chiara a.r.l.)

San Cataldo on suorakaiteen muotoinen rakennus, joka on jaettu kuudella pylväällä keski- ja sivulaivoihin. Keskilaiva on sivulaivoja kaksi kertaa leveämpi. Pylväät ovat kaikki erilaisia, ja niissä on kaikissa myös erilaiset kapiteelit. Ne ovat alunperin olleet roomalaisten villojen osia. Pylväiden väliset holvikaaret ovat islamilaisia suippokaaria. Sivulaivat päättyvät kolmeen apsikseen. Sivulaivat on katettu ristiholvein ja päälaivan yllä on kolme vaaleanpunaista, puolipallon muotoista kupolia. Kupolien jalusta on kahdeksankulmion muotoinen, ja siinä on pienet tukiholvit. Kaikissa kolmessa kupolissa on neljä ikkunaa, joiden ikkunaristikoissa on pyöreitä reikiä. San Cataldon kaikki neljä seinää on koristettu matalahkoin, kaariholvin muotoisin seinäsyvennyksin, joiden yläosassa on pienet ikkunat, joiden tähtimäiset ikkunaristikot ovat arabialaiset. Alunperin San Cataldo lienee La Martoranan tapaan ollut mosaiikein koristeltu. Seinät ovat nykyisin koristelemattomat ja paljaat, mutta lattia on rikkaasti mosaiikkikoristeltu. Myös alttari on alkuperäinen, se on koristettu ristiä, karitsaa ja neljän evankelistan symboleita kuvaavilla kaiverruksilla. (Fabbri 1999, 43; Coop. Soc. Alba Chiara a.r.l.)

4.2. Normannipalatsi ja Cappella Palatina

Normannipalatsi seisoo suuren puiston laidalla, Palermon historiallisen keskustan ja eteläisten lähiöiden välillä. Koska se sijaitsee kukkulalla ja matalien talojen ja puiden keskellä, sen jyhkeys korostuu. Puistossa on joitakin hoikkia palmuja, joiden latvat kurkottavat lähes Normannipalatsin tasolle, mutta eivät aivan. Ulkopuolelta Normannipalatsi on tiivis kokonaisuus, jonka luulisi säikyttävän valloittajat. Massiivisia seiniä puhkoo joitakin pieniä ja harvoja ovia ja ikkunoita. Normannipalatsia leimaa sileiden, vaaleanruskeiden seinäpintojen laajuus ja painavuus. Tyylit sekoittuvat sen fasadissa: normanniaikainen torni ja barokkifasadi eivät oikein sovi yhteen.

800-luvulla arabit rakensivat linnoituksen emiraatin palatsiksi keskeiselle paikalle Palermon keskustassa olevalle kukkulalle. Kukkula on Palermon korkein kohta ja siten puolustuksellisesti erinomainen paikka linnoitukselle. Arabien rakentama linnoitus toimi pohjana Normannipalatsille, Palazzo dei Normannille. Valloitettuaan Sisilian normannit ottivat arabilinnoituksen haltuunsa, laajensivat sitä ja muuttivat sen hallintopaikakseen. Palatsi rakentuu useista rinnakkaisista sisäpihoista, niitä reunustavista huoneista ja pihoja yhdistävistä käytävistä. Sisäpihojen ja käytävien seinät ja pylväiköt on koristettu mosaiikein. (Fabbri 1999, 8-13; Valdes 1999, 6-11; Saari 1996, 144-145.)

Normannit koristeluttivat palatsin runsailla bysanttilaisilla mosaiikeilla ja arabialaisilla seinämaalauksilla. Erityisen hyvä esimerkki normannidekoraatiosta on 1179 kuninkaan asuintiloihin rakennettu kuningas Rogerin huone, jonka mosaiikit ovat selvästi itämaisia. Mosaiikit esittävät metsästysnäkymiä, eläimiä, kuten leijonia, riikinkukkoja, joutsenia ja antilooppeja, heraldisia symboleita, tyyliteltyjä kasveja ja pyörökuvioita. Joukossa on myös kuvia mytologisista kertomuksista. Yleisimmät värit ovat vihreä ja kulta, mutta vaaleanpunaista ja sinistä käytettiin myös. Väriskaala on leimallisesti arabialainen. Mosaiikit maallisiin osiin palatsia on tehty 1160- ja 1170-lukujen välillä. (Fabbri 1999, 8-13; Valdes 1999, 6-11; Beckwith 1986, 277; Talbot Rice 1993, 154-155.)

Jo arabit rakensivat linnoituksen ympärille puutarhan, jossa oli suihkulähteitä, keinotekoisia lampia ja istutuksia. Normannit vaalivat palatsin puutarhaa heidän jälkeensä. 1616 Palazzo dei Normannin fasadi uudistettiin ja nykyisin vain osa palatsista on jäljellä. Torre Pisana, Pisalainen torni, on palatsin näkyvimpiä normanniajalta säilyneitä osia palatsikappelin ohella. (Fabbri 1999, 8-13; Valdes 1999, 6-11.)

Palatsikappelia alettiin rakentaa 1129, ja se oli tarkoitettu kuninkaallisen perheen yksityiskäyttöön. Kappeli omistettiin Pyhälle Pietarille ja vihittiin 1143. Palatsikappeli on arkkitehtoninen hybridi, jossa yhdistetään läntinen basilika bysanttilaiseen kupoliin ja arabialaiseen puukattoon. Kappeli on muodoltaan romaaninen, kolmilaivainen basilika, jolla on korotettu kuori. Keski- ja sivulaivoja erottaa graniittipylväikkö, jonka pylväiden kapiteelit ovat korinttilaiset. Pylväitä yhdistävät holvikaaret ovat arabialaisia suippokaaria. Apsis on kolmiosainen, päälaiva ja sivulaivat päättyvät mosaiikkiholveihin. Kappelin alttari on alkuperäinen, neliömäinen marmorialttari, jossa on punasävyisiä, geometrisia mosaiikkikoristeita. Kappelin eteläseinällä on marmorinen ambo, saarnastuoli, joka on koristeltu geometrisin mosaiikein ja jonka vierellä seisoo kaiverruksin koristeltu korkea kynttiläjalka. Lattiaa, kattoa ja seiniä peittää mosaiikkipinta. Katto on arabialainen, fatimidi-käsityöläisten tekemä puukatto, joka muistuttaa hunajakennoa tai tippukiviluolaa. (Fabbri 1999, 14-23; Valdes 1999, 6-11; Conant 1987, 355; Saari 1996, 215-217; Lucie-Smith 1996, 176.)

Puukatto on täysin islamilaiseen tapaan tehty. Katon "tippukivet" eli puiset ulokkeet on koristettu fatimidimaalauskoristein. Jokainen kennon sivu on koristettu maalauksella ja sitä reunustavalla koristenauhalla, jossa on pistemäisiä kuvioita. Kuvissa on ihmishahmoja ja kasvikuvioita, kuten viiniköynnöksiä. Kuvien joukosta löytyy mm. arabialaisia huivitanssijattaria, palvelijoita kaivolla ja kantamassa tynnyreitä, paimenta lammas olkapäillään sekä erilaisia hovinäkymiä kuten juomingit, metsästys ja musikantteja. Hovinäkymissä on sekä arabialaisia että läntisiä piirteitä: osa ihmishahmoista on vaatetettu länsimaiseen tapaan. Jotkut kuvista, kuten paimenkuvat ja ritarit taistelemassa lohikäärmeitä vastaan kertovat kristillisestä kuvatraditiosta. Ihmishahmojen kasvonpiirteet ja pukujen draperia ovat kuitenkin fatimidisia. Luultavasti osa kuvista on suoraan kuninkaan tilaamia ja osa on maalarien itsensä valitsemia. Maalarien alkuperästä ei kuitenkaan ole täyttä varmuutta. Monet piirteet, kuten yksityiskohtien korostaminen viittaavat fatimideihin eli Kairon seudulle; katon maalauskoristeluille rinnakkaisia maalauksia löytyy Kairosta. On kuitenkin myös epäilty, että maalarit olisi tuotu Mesopotamiasta, joka oli vanhan tyylin keskus. (Talbot Rice 1993, 84-85, 158-162; Ettinghausen - Grabar 1987, 206-208.)

Kattokupolin mosaiikki lienee kappelin vanhin mosaiikki, Kristus Pantokrator, jota ympäröi kahdeksan enkeliä. Kupolin rummussa olevissa syvennyksissä ja tukiholveissa on kuvat Daavidista, Salomonista, profeetta Sakariaasta ja Johannes Kastajasta sekä neljästä evankelistasta. Näiden välissä on muiden profeettojen rintakuvia. Keskimmäisessä apsiksessa on toinen Kristus-mosaiikki, mosaiikki siunaavasta Kristuksesta, sivuapsiksissa on kuvat Pietarista ja Paavalista. [Andreaasta ja Paavalista? (Beckwith 1986, 261.)] Kristuksen alla on kuva Neitsyt Mariasta. Keskilaivan läntisessä päässä on mosaiikki Pietarista ja Paavalista Kristus välissään. Muut mosaiikit ovat jossain määrin nuorempia. Kuvat Kristuksen elämästä kiertävät kuoriseiniä ja keskilaivan seinillä on kuvia Raamatun kertomuksista. Sivulaivojen seinät on varattu Pietarin ja Paavalin elämistä kertoville kuville. Mosaiikit on tehty bysanttilaiseen tyyliin, mutta runsaat kasvikoristeet ja geometriset kuviot kertovat arabiornamentiikan vaikutuksesta. (Fabbri 1999, 14-23; Valdes 1999, 6-11.)

Kappelia on uudistettu myöhemmin rankalla kädellä - on esimerkiksi epäilty että apsiksessa olisi ollut kuva Pyhästä Pietarista Kristuksen sijaan, onhan kappeli omistettu Pietarille. Osan näistä muutoksista on saattanut toteuttaa William I. Bysanttilainen kuvaohjelma on rakennettu niin, että kuvaohjelmassa on korostettu tiettyjä ortodoksiselle kirkolle tyypillisiä kuvia, jotka mahdollistaisivat ehtoollisen ortodoksiseen tapaan. Näitä ovat erityisesti kuvat Neitsyt Mariasta apsiksessa ja Johannes Kastajasta pohjoisessa sivulaivassa. William II rakennutti kappelin länsipäässä olevan valtaistuimen ja länsiseinällä olevan mosaiikin Kristuksesta, Pietarista ja Paavalista. (Beckwith 1986, 258-262.)

4.3. Palermon katedraali

Palermon katedraali sijaitsee yhdellä kaupungin keskeisimmistä paikoista, lähellä Quattro Cantia, kahden keskeisen pääkadun risteystä. Katedraalin edessä on suuri aukio, jossa kasvaa palmuja, muotoon leikattuja pensasaitoja ja punaisena kukkivaa bougainvilleaa. Ulkopuoli on majesteettinen, kolmikaarinen portico hallitsee eteläseinää. Länsipuolella, katedraalin ohittava kadun toisella puolella on kellotorni, joka on yhdistetty katedraaliin suippokaarin. Autot ja skootterit ajavat kaarien alla kulkevaa kapeaa katua pitkin pyörryttävää vauhtia. Katedraalin pohjoispuolella olevan asuintalon seinässä on pieni Neitsyt Marian ulkoalttari.

1100-1200-luvuilla palermolaiset suunnittelijat omaksuivat tyylin, joka oli sekoitus sekä arabialaisia, bysanttilaisia että normannityylejä. Runsas koristelu ja sirous olivat tyylille ominaisia. Palermon katedraali ja sen eteläfasadi suippokaarineen ja harjakoristeineen on erityisen hyvä esimerkki tästä tyylistä. (Conant 1987, 361-362.)

Katedraalin alkuna oli varhainen kristillinen basilikakirkko, jonka arabit muunsivat moskeijaksi. Normannivalloituksen jälkeen kirkko muutettiin jälleen kristilliseksi 1184 arkkipiispa Gualtiero Offamilion, Walter the Millin toimesta. Vanhin osa katedraalia muodostuu kolmesta apsiksesta, jotka olivat osa varhaista basilikaa. Katedraalin fasadi on kohti länttä, ja siinä on goottilainen portaali. Fasadi on kuitenkin 1300- ja 1400-luvuilla rakennettu uudelleen. Fasadin edessä on kellotorni, joka on yhdistetty kirkkoon kahdella goottilaisella kaarella. Kaarten alitse kulkee kapea katu, Via Bonello. Kellotornin alin osa on keskiaikainen, mutta korkeammalla olevat koristeet ovat myöhäisempiä, myöhäisimmät 1800-luvulta. Katedraalin eteläinen julkisivu on myös tyylien sekamelska. Julkisivua leimaa suuri, pylväiden tukema ja goottilaisin kaarin varustettu porttiholvi 1400-luvulta. Yksi pylväistä lienee peräisin ennen moskeijaa paikalla sijainneesta kristillisestä kirkosta, joka sitten muutettiin moskeijaksi: siihen on kaiverrettu pätkä Koraanin tekstiä. Myös porttiholvin tympanumissa on itämaista ornamentiikkaa. (Fabbri 1999, 28-34; Valdes 1999, 5.)

Kuorin ulkoseinä on säilyttänyt normanni-ilmeensä parhaiten. Se on koristettu limittäisin romaanisin kaarin ja tiiliupotuksin, jotka muistuttavat Monrealen katedraalin ulkoseinän koristelua. Myöhempinä vuosina katedraalia muokattiin kovasti, siihen mm. rakennettiin 1600-luvulla barokkikupoli ja interiööri muutettiin 1700-luvulla uusklassiseksi. Katedraaliin on haudattu normannikuninkaista Roger II, Henry IV ja Frederik II sekä keisarinna Constance, joiden porfyriittisarkofagit on sijoitettu etelälaivaan. Katedraalin krypta on peräisin 1100-luvulta, ja siellä on sarkofageja useilta eri vuosisadoilta - löytyypä joukosta roomalainen sigillus-sarkofagikin. Myös Walter the Mill on haudattu tänne. (Fabbri 1999, 28-34; Valdes 1999, 5.)

4.4. San Giovanni degli Eremiti

Erakkokappelin erottaa muista rakennuksista jo kaukaa punaisista kupoleistaan, jotka ovat samanlaiset kuin San Cataldossa. Normannipalatsin korkeilta portailta ne näkee erityisen hyvin. Kun kappelia kohti kävelee, kupolit katoavat kujasokkelon rakennusten seinien taakse. Erakkokappeli sijaitseekin monien muurien takana ja pienen puutarhan keskellä. Korkeuseroiltaan vaihtelevaa puutarhaa halkoo joukko kapeita polkuja ja portaita, joista osa on keskiajalta. Kappelin rakennusrykelmän ovet ovat avoimet, ja jokainen ovi vie puutarhaan. Peikonlehdet, limoviikunat ja kumipuut kiipeilevät luostarin muurilla ja tekevät siitä vihreän.

San Giovanni degli Eremitin, Erakkokappelin, rakennutti Roger II vuonna 1136 luostariksi. Paikalla oli aiemmin moskeija, josta on edelleen nähtävissä jäänteitä luostarin puutarhassa. Luostaria hoiti Rogerin nimittämä piispa, joka hoiti myös luostarin välittömässä läheisyydessä olevan palatsikappelin seremonioita. (Fabbri 1999, 25-27.)

Erakkokappeli on tyypillinen esimerkki arabiarkkitehtuurista. Huomiotaherättävintä luostarissa ovat viisi punaista kupolia, jotka ovat selvästi arabialaisten rakentajien rakentamat. Kupolit ovat neliön muotoisissa torneissa, joista yksi, kellotorni, kohoaa muita korkeammalle. Kellotorni on yksinkertainen ja askeettinen, neliömäinen torni, jssa on kapeat, pystysuorat ikkunat, joiden yläosa on romaanisen kaaren muotoinen. (Valdes 1999, 12-13; Conant 1987, 355.)

Erakkokappelissa on monitasoinen, pienten polkujen halkoma puutarha, jonka keskellä on hennon pylväikön ympäröimä kaivo. Pylväiden yllä on suippokärkiset kaaret. Aikanaan luostari oli koristeltu freskoin ja mosaiikein, mutta näitä ei enää ole liiemmälti jäljellä. (Fabbri 1999, 25-27.)

4.5. Monrealen luostari ja katedraali

Monrealeen päästäkseen täytyy nousta Conca d'Oron laaksosta vuoren rinteelle. Monrealen katedraali onkin sijoitettu jyrkkään vuoren rinteeseen, ja sen kuoria ympäröivältä pihalta on huima näkymä merelle yli laakson. Itse katedraali on pienen kylän huomiota herättävin rakennus, jota ympäröi pienempien rakennusten kompleksi. Osa rakennuksista on keskiajalta, osa on uudempia.

Monreale sijaitsee Palermoa ympäröivän laakson rinteellä, noin kahdeksan kilometrin päässä Palermosta. William II Hyvä rakennutti 1100-luvun loppupuoliskolla katedraalin ja benediktiiniläisluostarin Monrealeen. Tarun mukaan katedraali rakennettiin paikalle, jossa William II näki Neitsyen ilmestyvän. Monrealen katedraalin rakennuttamisen ääneen lausuttu syy oli se, että William II suunnitteli Monrealen katedraalista mausoleumia itselleen ja suvulleen. Toisaalta Monrealen katedraali on hänen hengellisen politiikkansa symboli: sijoittamalla loisteliaan katedraalin Palermon sijasta Monrealeen William teki pesäeron Palermon arkkipiispaan Walter the Milliin, jolla oli lähes yhtä paljon valtaa kuin Williamilla itsellään. (Beckwith 1986, 267-271; Fabbri 1999, 98-125; Saari 1996, 294-296; The Cathedral of Monreale, 6-9.) Monrealen katedraalin rakennuttaminen kertoo myös Sisilian vauraudesta ja siitä, että varsin suuri osa vauraudesta oli keskittynyt kuninkaan käsiin. (Mack Smith 1988, 42-43.)

Katedraalin rakentaminen aloitettiin 1166 ja vuonna 1172 alkoi luostarikompleksin rakennuttaminen. Vuonna 1176 sata benediktiiniläismunkkia muutti luostariin. Katedraalin yhteyteen tehtiin myös loistava kuninkaallinen palatsi. Nykyisin kuninkaallinen palatsi toimii seminaarina. Katedraalia ei kuitenkaan saatu täydellisesti valmiiksi ennen William II:n kuolemaa; esimerkiksi valkoisesta marmorista tehty etelälaivan lattia saatiin valmiiksi vasta 1500-luvulla. (Fabbri 1999, 98-125.)

Monrealen katedraalin esikuvana voidaan pitää Roger II:n parisenkymmentä vuotta aikaisemmin rakennuttamaa Cefalún katedraalia. Cefalún katedraalin apsiksessa oleva kirjoitus todistaa, että apsiksen koristelut saatiin loppuun 1148. Cefalún katedraali on monessa mielessä rinnakkainen Monrealen katedraalille. Cefalún katedraalin yhteyteen rakennettiin luostari samaan tapaan kuin Monrealessakin, joskin tämä luostari oli varattu augustiinimunkeille. Kuten Monrealen katedraalin fasadissakin, Cefalún katedraalin fasadi on koristeltu arabialaiseen tapaan rinnakkaisin ja yhteenkietoutunein kaarin. Monrealen tapaan Cefalússa on kuoriholvin mosaiikkina Kristus Pantokrator, jonka alla on kuva Neitsyt Mariasta. Muuten Cefalún katedraali on koristelultaan askeettisempi: sen mosaiikkikoristelut rajoittuvat kuoriin, muuten seinät ovat paljaat. (Valdes 1999, 30-33; Conant 1987, 355-357; Beckwith 1986, 258.)

Monrealen katedraalia voi sanoa sisilialaisen normanniarkkitehtuurin huipuksi. Monrealen katedraali on paras esimerkki nimenomaan paikallisesta, synkretistisestä arkkitehtonisesta tyylistä, jossa itäiset ja läntiset, latinalaiset, kreikkalaiset ja arabialaiset vaikutteet kohtaavat. (Conant 1987, 358-362.)

Monrealen kirkko on Palatsikappelin tapaan yhdistelmä latinalaista basilikaa ja bysanttilaista kirkkoa. Kirkko on ristin muotoinen, ja pylväsrivistö jakaa sen päälaivaan ja keskilaivoihin. Pylväiden korinttilaiset kapiteelit ovat akanthus-lehdin runsaasti koristellut. Pylväitä yhdistävät arabialaiset suippokaaret. Nykyinen katedraalin puukatto on 1800-luvulla tehty kopio alkuperäisestä katosta, joka tuhoutui tulipalossa. Katto on kullalla ja maalauksilla koristeltu. Katon geometriset kuviot ja vihreäsävyinen väriskaala noudattavat arabialaista traditiota. Katedraalissa ei ole kupolia, mutta sitä korvaa kaksi normanniarkkitehtuurille tyypillistä, neliömäistä tornia. Seinät on kauttaaltaan koristettu mosaiikein. (Valdes 1999, 22-27; Fabbri 1999, 98-125.)

Katedraalin lattia on niin ikään mosaiikkikoristeltu. Lattiakoristeet ovat geometristä, usein ympyrään ja kaareviin viivoihin perustuvaa opus Alexandrium-laatoitusta. Osa lattiakoristeista on kuitenkin vasta 1500-luvulta. (Valdes 1999, 22-27.)

Katedraalin kuorin ulkopinta on koristettu seinässä kiinni olevalla rinnakkaisten, yhteenkietoutuneiden kaarien sarjalla, joka on leimallisesti arabialainen koristeaihe. Kaarissa on tummia laavakiviupotuksia. Myös katedraalin fasadin yläosaa koristavat lomittaiset suippokaaret - fasadin alaosa puolestaan on 1700-luvulta ja räikeän uusklassinen ilmeeltään. Vaikka suippokaaret ovatkin arabialaisia, apsiksen ulkopinnan ornamentiikka on kuitenkin kokonaisuutena yhtenäinen ja edustaa sisilialaista normannityyliä ehjimmillään. (Conant 1987, 358-362; Valdes 1999, 22-27; Saari 1996, 296.)

Bonnano Pisanon 1100-luvulla tekemä pronssiovi kuvaa 42 kohtausta Uudesta ja Vanhasta testamentista. Sivuovi on Barisano da Tranin käsialaa, ja siinä on kohtauksia Kristuksen ja pyhimysten elämistä. (Fabbri 1999, 98-125; The Cathedral of Monreale, 10-11.)

Etelälaivassa on William I:n ja William II:n sarkofagit. Sakaristo rakennettiin vasta 1400-luvun lopulla. Porttiholvi rakennettiin 1547, ja sen suunnittelivat Gian Domenico ja Fazio Gagini. Sivukappeleista Saint Castrensen, Monrealen suojelupyhimyksen, kappeli on vuodelta 1595 ja barokkityylinen Krusifiksikappeli vuodelta 1692. 1600-luvulle mennessä katedraali oli jo ehtinyt rapistua, ja sitä korjattiin. Alttarit vaihdettiin uusiin ja kuori rakennettiin täysin uudelleen. Pohjoistorniin tehtiin lisäys kelloja varten. 1770 alkuperäinen portico romahti korjausyrityksistä huolimatta, ja sen tilalle rakennettiin uusi klassiseen tyyliin Antonio Romanon suunnitelman mukaan. (Fabbri 1999, 98-125; The Cathedral of Monreale, 16-21.)

Katedraalin seiniä kiertävät mosaiikit koostuvat 130:nestä yksittäisestä kertovasta kuvasta, ja niitä ympäröi lukematon määrä muita kuvia, kuten enkeleitä ja pyhimyksiä, kasviornamentteja, geometrisia kuvioita ym. Mosaiikkipintaa on yhteensä yli 10 000 neliömetriä. Sivulaivojen seinien alaosa on koristettu valkoisella marmorilla ja arabialaisilla, geometrisilla mosaiikkikuvioilla, mutta muuten katedraalin seinät ja holvit ovat kokonaan mosaiikkien peitossa. (Beckwith 1986, 267-271; Fabbri 1999, 98-125; Valdes 1999, 22-27.)

Todennäköisesti William II itse osallistui katedraalin ikonografisen ohjelman suunnitteluun. Mukana lienee ollut myös arkkipiispa Walter the Mill. Bysanttilaisessa kirkossa kuvaohjelma tukee kirkon liturgista funktiota eikä kuvilla ole juurikaan kertovaa, historiallista merkitystä, mutta Monrealessa kuitenkin kristinuskon historian kronologinen esittäminen on olennaista. Mosaiikkien kuvaohjelma on kauttaaltaan yhtenäinen, ja sen on luultavasti toteuttanut sama ryhmä alusta loppuun. Kuvaohjelma on myös hyvin symmetrinen, ja siitä lienee ollut tarkat suunnitelmat. Valtaosa mosaiikkien kirjoituksista on latinaa. Mosaiikkeja suunniteltaessa on otettu huomioon myös Palatsikappelin kuvaohjelma. (Mack Smith 1988, 42-43; Beckwith 1986, 267-271; Fabbri 1999, 98-125; Valdes 1999, 22-27.)

Apsiksessa on mosaiikki Kristus Pantokratorista. Mosaiikki on valtava ja se on suunniteltu niin, että sen näkee lähes mistä tahansa osasta kirkkoa. Kaareva kuva synnyttää optisen illuusion, tuntuu kuin Kristus katselisi aina katsojaa kohti riippumatta siitä, mistä suunnasta mosaiikkia katsoo. (Fabbri 1999, 98-125; Valdes 1999, 22-27.)

Apsiksessa on kuvia myös neitsyt Mariasta, arkkienkeleistä, profeetoista, apostoleista ja merkittävimmistä pyhimyksistä. Sivuapsikset on varattu Pietarille ja Paavalille ja heidän elämäntarinoilleen. Kuorikäytävä ja osa sivulaivojen seiniä on varattu kuville Kristuksen elämästä. Keskilaivassa on kuvia Vanhasta Testamentista alkaen luomisesta eteläpuolella ja päättyen jaakobinpainiin. Keskilaivassa on kuvia myös normannikuninkaiden elämästä, joista merkittävimmät ovat William II:n kruunausta esittävä kuva ja kuva, jossa William II lahjoittaa kirkon Neitsyt Marialle. Mosaiikki on asetettu kuninkaallisen valtaistuimen yläpuolelle. William II on mosaiikissa pukeutunut bysanttilaiseen hovipukuun ja kruunuun. (Valdes 1999, 22-27; Fabbri 1999, 98-125; The Cathedral of Monreale, 32-33.)

Sekundaarisia kuvia on satoja. Sekundaarisissa kuvissa esitetään usein pyhimyksiä, profeettoja, marttyyreitä, enkeleitä ym. usein rintakuvana pyöreässä medaljongissa. Muita sekundaarisia kuvia ovat erilaiset kasviornamentit, joista akanthus on yleisin. Muita kasvikuvia ovat esimerkiksi palmut ja kuvitteelliset kasvit. Kuvien tausta on kokonaisuudessaan kultaa. Mosaiikintekijöiden alkuperä ei ole täysin varma, joskin bysanttilaiset vaikutteet näkyvät selvästi. Mahdollisesti käsityöläiset ovat olleet paikallisia, joskin heidän on myös oletettu olevan venetsialaisia. Mosaiikit on todennäköisesti saatu valmiiksi 1100-luvun lopussa tai 1200-luvun alussa - tarkkaa aikaa ei ole tiedossa. (Fabbri 1999, 98-125.)

Katedraalin eteläpuolella oleva luostari on rakennettu samaan aikaan kuin katedraalikin, mutta siihen on rakennettu useita lisärakennuksia alkuperäisen oheen. (Valdes 1999, 22-27; The Cathedral of Monreale, 80-83.) Taidehistoriallisesti merkittävin osa luostaria on luostarin sisäpiha.

Paripylväistä tehty arabialaisvaikutteinen pylväskäytävä kiertää neliömäistä luostarin sisäpihaa, jonka koko on 47 x 47 metriä. Pylväitä on 228 paria. Pylväitä yhdistävät holvikaaret on koristettu kolmiomaisin kalkkikivi- ja laavakiviupotuksin. Osa pylväistä on koristettu arabialaisin mosaiikein, osassa on bysanttilaisia ja arabialaisia kaiverruksia. Pylväiden kapiteeleissa on laaja valikoima erilaisia kuvia, joita kaikkia ei voida edes tulkita tyhjentävästi. Osa hahmoista on suoraan perinteisistä keskiaikaisista bestiaarioista, pyhimyskertomuksista ja luonnosta. Kuvattuna on eläimiä, kasveja - varsinkin akanthusta - ihmishahmoja ja jopa pakanallisia menoja. Yhdessä kapiteelissa on kuvattuna William II lahjoittamassa Monrealen katedraalia Neitsyt Marialle - kapiteeli on vastine katedraalin sisällä olevasta mosaiikista, joka kuvaa samaa tilannetta. Kapiteelien veistäjistä ei tiedetä juuri mitään, ja vain yksi tunnetaan nimeltä, nimittäin Romanus, joka kaiversi nimensä yhteen kapiteeliin veistosten lisäksi. On mahdollista, että osa kuvanveistäjistä on Jerusalemin hävitystä vuonna 1187 paenneita veistäjiä. Sisäpihan lounaisnurkassa on palmupuuta muistuttava, ornamentiikaltaan arabialaistyylinen suihkulähde. (Valdes 1999, 22-27; Fabbri 1999, 126-127; Conant 1987, 358-362; The Cathedral of Monreale, 80-89.)

5. Päätäntö

Palermon normanniaikaiset rakennukset ovat paikallinen ylpeydenaihe ja ne nostetaan ensimmäisinä esiin palermolaisia nähtävyyksiä esiteltäessä.

Aika ei kuitenkaan ole kohdellut kaikkia Palermon normanniaikaisia rakennuksia hyvin. La Martoranaa uudistettiin barokkiajalla ja kirkosta tehtiin hybridi, jossa pulleaposkiset barokkienkelit kohtaavat mosaiikein tehdyt jylhät kuvat. San Cataldon ja San Giovanni degli Eremitin sisustuksesta ja seinämaalauksista ei ole enää mitään jäljellä - kumpikin rakennus on ranka entisestään, vaikka kumpaakin on entistetty ja uudemmat lisäykset purettu. Palermon katedraalin sisustuksessa ei näy normannikuninkaiden porfyyrisarkofageja lukuunottamatta jälkeäkään normanniajasta, vaan interiööri on uusklassisen valkoinen. Normannipalatsin fasadia on muokattu lähes jokaisella vuosisadalla 1100-luvun jälkeen. 1900-luvulla rakennuksia ovat riepotelleet pommitukset ja sotien jälkeinen hillitön rakennustoiminta, joka ei ole ottanut vanhaa rakennuskantaa huomioon.

1980-luvulla suunniteltiin Palermon merkittävimpien historiallisten rakennusten restaurointia, mutta miljoonaluokan hanke näivettyi mafian kähmintöihin: rahat menivät, mutta rakennusten restaurointi jäi kesken. 1990-luvun lopussa ja alkavalla 2000-luvulla lukuisia restaurointiprojekteja on kuitenkin saatettu käyntiin, samalla kun mafian vaikutusvalta on vähentynyt suurien mafiaoikeudenkäyntien jälkeen. Normannipalatsin kuninkaallisia asuinhuoneistoja kunnostettiin parhaillaan, kun kävin Palermossa. Ruttosairaalaksi 1200-luvulla rakennettu ja toisen maailmansodan pommituksissa raunioitettu Santa Maria della Spasimo on kunnostettu postmoderniksi juhlahuoneistoksi siten, että rakennus jätettiin raunioksi, jonka jäljelle jääneiden holvikattojen alla ja kiviseinien suojassa pidetään cocktailtilaisuuksia. Monrealen katedraalin etupuolta peitti rakennustelineiden verkko. Lukuisat uudemmat rakennukset ja muistomerkit, kuten Piazza Pretorian suihkulähde olivat restaurointityön kohteena tai jo restauroituja.

Tulevaisuus siis lupaa Palermon historiallisille rakennuksille hyvää. Luultavasti Palermossa pitäisikin käydä uudestaan noin viiden, ehkä kymmenen vuoden kuluttua, jolloin restaurointityöt on suoritettu loppuun. Ehkä silloin Palermon normanniaikaiset rakennuksetkin näyttäytyvät kaikessa loistossaan.

Lähteet

Painamattomat lähteet

CD-ROMissa ei ole sivunumeroita, joten viittaan tekstin lukuihin.

Ikäheimo, Janne 2001: Johdatus roomalaiseen arkeologiaan, v. 1.0. CD-ROM. Klassillinen arkeologia, Oulun yliopisto, Oulu.

Painetut lähteet

Beckwith, John 1986: Early Christian and Byzantine Art. Penguin Books Ltd, Harmondsworth, Middlesex.

The Cathedral of Monreale. s.n., s.a. Cografa S.r.l, Usmate.

Conant, Kenneth John 1987: Carolingian and Romanesque Architecture. Penguin Books Ltd, Harmondsworth, Middlesex.

Coop. Soc. Alba Chiara a.r.l: Saint Cataldo's Church. Cittá di Palermo, Palermo. (Matkailuesite)

Ettinghausen, Richard - Grabar, Oleg 1987: Penguin Books Ltd, Harmondsworth, Middlesex.

Fabbri, Patrizia 1999: Art and History, Palermo and Monreale. Casa Editrice Bonachi, Firenze.

Honour, Hugh - Fleming, John 1992: Maailman taiteen historia. Otava, Helsinki, Hong Kong.

Krautheimer, Richard 1986: Early Christian and Byzantine Architecture. Penguin Books Ltd, Harmondsworth, Middlesex.

Lucie-Smith, Edward 1996: Dictionary of Art Terms. Thames and Hudson, Lontoo, New York.

Mack Smith, Denis 1988: A History of Sicily, Medieval Sicily 800-1713. Dorset Press, New York.

Saari, Ilkka 1996: Rautapaita ja miekka. Normannien jäljillä Sisiliassa. Otava, Helsinki, Keuruu.

Talbot Rice, David 1993: Islamic Art.Thames and Hudson, Lontoo, New York, Singapore.

Valdes, Giuliano 1999: The Golden Book of Sicily. Casa Editrice Bonachi, Firenze.