Tein tänään jotain sellaista, mitä en ole tehnyt koskaan aikaisemmin, ja mikä osoittautui ihan hyväksi ideaksi. Luin ääneen työn alla olevan tieteellisen artikkelini. Olen tottakai lukenut ääneen luentoja niitä kirjoittaessani, ja kaunokirjallisiakin tekstejä tekstin viimeistelyvaiheessa, mutta en tieteellisiä artikkeleita.
(Siinä meni neljä tuntia.)
Todella kummallista, mutta ääneen lukiessa huomaan epäjohdonmukaisuudet, turhat rönsyt ja toistot paremmin kuin silloin, kun vain silmäilen tekstiä läpi. Poistin ruumiillisuusartikkelista noin kaksi sivua toistoja ja rönsyjä pois ja suoristin monia omituisia kohtia. Eilen, työstettyäni artikkelia koko päivän, olin aika ahdistunut, kun periaatteessa artikkelin dedis on huhtikuun lopussa ja teksti tuntui todella keskeneräiseltä. Nyt on levollisempi olo. Loppupäätelmäkappale on aika ohut ja koko teksti on ylipäätään valtava mammutti, mutta se tuntuu kuitenkin johdonmukaiselta, viilailua vaativalta kokonaisuudelta eikä kasalta peilinsirpaleita.
Olen huomenna menossa printtaamaan sen artikkelin, koska tiedän jo entuudestaan, että paperilta lukiessa näkee taas uusia asioita tekstistä. Teksti jäsentyy eri tavoin, kun se on pilkottu aanelospalasiin. Tämä pitää muistaa: tekstit kannattaa lukea ääneen, vaikka niitä ei olisi tarkoitettukaan puhuttavaksi. €äneenlukemisessa on vaan se ongelma, että se vie pirusti aikaa ja on aika vaivalloista. Nyt on kurkku kipeä.
Pitäisi ylipäätään keksiä keinoja, joilla pystyisi havaitsemaan tekstinsä uudella tavalla. Olen joskus lukenut tekstejä eri fontilla kuin vakiofonttini ja sekin auttaa jonkin verran. Nyt tuli mieleen, että olisi ehkä pitänyt pistää sanelukone pyörimään, kun luin tuota tekstiä ääneen. Kuunnellessa varmaan saisi taas uusia näkökulmia tekstiinsä. Ensi kerralla pitää muistaa tehdä niin.
Täytin eilen kolmekymmentä.
Juhlin sitä pukemalla päälleni lahjaksi saamani ikääntyvän humanistin univormun eli maripaidan ja solmin kaulaani violetin kravatin. Tein intialaista ruokaa: kookos-porkkanasalaattia, linssimuhennosta ja jugurtti-pähkinä-kanaa. Avasin pullon unkarilaista punaviiniä ja join "pillimehun", eli Japanista tuomani kahden desin tetran sakea pillillä. Ostin sacher-kakun ja söin siitä viipaleen.
Olen siirtynyt neljännellekymmenennelle vuosikymmenelle. Tässä vaiheessa elämäänsä pitää siis kirjoittaa jonkinlaista välitilinpäätöstä.
Yksi ikivanha unelma on toteutettu. Kävin Japanissa. Matka oli todella hieno kaikin puolin, harvoja aitoja hupimatkoja joita olen tehnyt. Yritin puhua japania mahdollisimman paljon, mutta tietysti paljon aikaa meni änkyttämiseen. Japanin kielen opiskelukin luettakoon saavutukseksi: jätinhän japaninopiskelut alkeiskurssin jälkeen kesken silloin kymmenen vuotta sitten, kun ensimmäistä kertaa opiskelin japania. Nyt kumminkin olen opiskellut sinnikkäästi.
Minulla on Virtu, sekin laitettakoon listalle. Olen ollut kymmenen vuotta yhdessä saman ihmisen kanssa, ja olen lähimmässä ihmissuhteessani onnellinen ja tyytyväinen. Se on paljon - se on oikeastaan eniten, sillä vaikka kaikki muut asiat menisivät mäkeen, koko elämä ei voi mennä koskaan pilalle niin kauan kuin minulla on Virtu.
Vastahakoisesti mainitsen maisteriuden. Onhan akateeminen loppututkintokin saavutus. Kyse on kuitenkin tietynlaisesta vääjäämättömästä itsestäänselvyydestä, joka kohtaa jokaista, joka opiskelee tarpeeksi kauan harhautumatta muille elämänpoluille kuten töihin. Lisuria minusta ei tullut ennen kolmeakymmentä. Mutta jospa minusta tulisi tohtori ennen neljääkymmentä... tai sanotaan mieluummin että ennen kolmeakymmentäviittä. Kymmenen vuotta väitöskirjaan alkaa olla jo liian paljon aikaa. Olen saanut pari tieteellistä artikkelia julki, vaihtelevantasoisten julkaisukanavien kautta. En taida olla yhteenkään niistä täysin tyytyväinen.
Olen ollut vain yhdessä kokopäiväisessä oikeassa työpaikassa, joka kesti puolitoista vuotta. Lisäksi työhistoriaani kuuluu epälukuinen joukko lyhyempiä pätkiä projektityöläisenä ja luennoijana. Työhistoriani ei ole mikään saavutus sinällään. Toisaalta olen ihan tyytyväinen siihen, ettei ole tarvinnut vanua missään töissä hampaat irvessä, vaan on voinut tehdä oman alan hommia, vaikka sitten lyhyinä pätkinä pienellä palkalla.
En ole saanut kaunokirjallista teosta (lue: romaania) kustantamon kautta julki. Joskus parikymppisenä uhosin, että jos näin ei ole käynyt, niin voin samantien mennä naimisiin ja tehdä lapsia: jos ei ole osoittanut lahjakkuuttaan alle kolmikymppisenä, lahjoja ei ole. Niinpä. No, olen sijoittunut parissa novellikilpailussa ja saanut novelleja julki, ja lisäksi palkintorahoja. Onhan sekin jotain.
Yksinomaan myönteisiä saavutuksia ilman mitään pettymyksen tai puutteen tunnetta ovat ne kuvat, jotka olen saanut julki. Olen tehnyt kaksi kirjankantta, kuvittanut yhden tasa-arvoa käsittelevän kirjan ja saanut siitä jopa rahaa. Lisäksi olen saanut kuviani julki sf-lehdissä.
Olen matkustanut aika paljon, mikä on tietysti ollut unelmani ja tavoitteeni lapsesta asti. Toivottavasti pääsen matkustamaan vastakin.
Tavoitteita seuraavalle kymmenvuotiskaudelle?
Tehdä väitöskirja valmiiksi ja keskittyä sen jälkeen johonkin mielenkiintoiseen ja uuteen post doc -tutkimusaiheeseen. Ehkä japanilaiseen populaarikulttuuriin? Väitöskirjaa tehdessä voisi viilata japanintaitoa ja tehdä varovaisia vilkaisuja sen tutkimusaiheen suuntaan.
Saada romaani julkaistua. En taida uskaltaa sanoa, että "jos en ennen neljääkymmentä sitä saa tehtyä niin sitten..." Oikeastaan haluaisin asettaa tavoitteeksi useamman kaunokirjallisen teoksen julkaisemisen, mutta kun sen ensimmäisenkin läpi saaminen on niin suuren työn ja tuskan takana.
Piirtää enemmän ja saada kuvia julkaistuksi enemmän. Olen viimeaikoina piirtänyt ja maalannut varsin vähän, ja tiedän että taito rapistuu jos ei piirrä. Oikeastaan pitäisi asettaa nämä tavoitteet lähemmäksi, seuraavan vuoden tavoitteiksi. Pitäsiköhän laittaa tavoitteeksi kymmenen kuvan julki saaminen seuraavan vuoden aikana? Periaatteessa se on ihan realistinenkin tavoite. Haluaisin piirtää yksittäisiä hupikuvia enemmän - viime aikoina olen tehnyt lähinnä novellikuvituksia joko omiini tai muiden juttuihin.
Matkustaminen sopii listalle myös. Olisikohan neljänkymmenen maan saaminen matkustushistoriaan ennen neljääkymmentä ihan mahdotonta? Se tarkoittaisi kahtakymmentäkahdeksaa maata kymmenen vuoden aikana. Noin kolme per vuosi... ei mahdotonta, mutta kuulostaa kalliilta. Kaksi ulkomaankonffaa ja loma per vuosi? Japaniin olisi kiva päästä uudelleen, ja Pääsiäissaarella olisi kiinnostavaa käydä.
Kehtaiskos sitä lisätä lähivuosien tavoitteeksi Oulusta poismuuttamisen... Alkaa jo väsyttää tämä litteys. Mutta minne?
Mitä vielä? Olen loppujen lopuksi aika tyytyväinen elämääni. Jos saisin tehdä tutkimustyötä ja kirjoittaa kaunokirjallisia tekstejä, välillä piirtää ja ommella, niin elämä olisi ihan hyvissä uomissa.
Huomenna. Huomenna, huomenna.
Huomenna lähden junalla Helsinkiin ja Japanin odysseiani alkaa, teknisesti ottaen. Maanantaina sitten Japanin koneeseen. Yksitoista tuntia koneessa (eikun pitempään, kun siinä on se yksi koneenvaihtokin), sitten olen Japanin maaperällä.
Kello on nyt noin yksitoista illalla. Japanissa kello on viisi aamulla. Kahden vuorokauden päästä olen Japanissa.
Se toteutuu, se todellakin toteutuu. On edelleen epätodellinen olo, vaikka toistan sen toteutumista. Ehkä herään todellisuuteen vasta Japanissa. Ennen mitään muuta matkaa ei ole tuntunut yhtä oudolta.
Minulla tulee hillitön ikävä Virtua, tiedän sen jo etukäteen, pahimmassa tapauksessa pillitän jo junassa, viimeistään ensimmäisenä iltana ryokanissa. Luulen että innostus ja jännitys neutraloivat ikävää jonkin verran, mutta eivät täysin, eivät varsinkaan kun olen kuitenkin melkein kolme viikkoa poissa. Melko lailla tasan kolme viikkoa, jos huomenna lähden ja palaan kolmen viikon päästä lauantaina. Huuh.
Kävimme tänään Virtun kanssa "treffeillä", ensin kävelimme puuskaisessa kevättuulessa leffaan katsomaan Perikatoa ja sitten kävimme syömässä meksikolaista Amarillossa. Emme ole olleet kahdestaan syömässä todella pitkään aikaan, yleensä on aina ollut joku kaveri tai sukulainen mukana. Se oli mukavaa, mutta ehkä liian arkista, minulla oli likaiset hiukset ja lahkeet ja kengät kurassa kun olimme kävelleet siinä loskassa.
Perikato oli vaikuttava elokuva. Kuulemma Saksassa siitä on noussut kohu, kun Hitler esitetään siinä inhimillisenä. En ymmärrä. Miksi diktaattoreita ei saisi esittää inhimillisinä? Jos suljemme itsemme ulkopuolelle väkivaltaisuuden, itsekkyyden, kateuden ja laiskuuden (fanaattisuudesta puhumattakaan) ja jätämme ne hirmuhallitsijoiden ominaisuuksiksi, emme koskaan opi historiasta mitään.
Toisaalta, kukapa historiasta nyt koskaan olisi mitään oppinut. Tänään tuli sopivasti sekä Kumppani-lehti että Amnesty-lehti, joissa molemmissa sivuttiin Irakin ihmisoikeustilannetta, Amnesty-lehdessä enemmän. Nepalissa menee huonosti, Amnesty pohtii Nepalin julistamista erityiskriisialueeksi, jotta tilanne siellä saisi enemmän huomiota. Nokian alihankkija Kiinassa riistää työntekijöitään. Sudanin kriisi syvenee.
Paavi kuoli. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Kuolema sinänsä on aina paha asia, ainoa absoluuttinen 'paha' mitä on. Johannes Paavali II on kumminkin vetänyt todella konservatiivista linjaa katolisessa kirkossa ja tuominnut täysin kondomien käytön ja siten epäsuorasti vaikuttanut HIV:n leviämiseen maailmassa. Abortit ovat tietysti pahasta, ja naisten turhanaikainen tasa-arvoisuus kitkettävä pois ja palattava vanhoihin hyviin arvoihin. Toisaalta Johannes Paavali II on kumminkin ollut köyhien paavi ja kiinnittänyt erityisesti huomiota olojen parantamiseen mm. Latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa. Tietysti olojen parantaminen on tehty katolisen uskon ehdoilla ja sen levittämiseksi, mutta parempi kuitenkin niin kuin sisäänpäinkääntynyt pompöösius.
Paha kyllä luulen, että uusi paavi tulee olemaan vieläkin konservatiivisempi, jos mahdollista. Ensinnäkin Johannes Paavali II on tehnyt niin paljon konservatiivisia päätöksiä uransa aikana, ettei niitä voi liberaali paavi yhtäkkiä muuttaa. Ja lisäksi maailmantilanne on nyt sellainen, että katolisen kirkon sisällä ajatellaan varmasti jotain sinnepäin, että "Vatikaanin on suojeltava kristittyä länttä muhamettilaisen idän uhkaa vastaan". Ekumenia tarkoittaa vain kristittyjen keskinäistä keskustelua omien pikku hiekkalaatikkojensa välillä, ja keskustelut karvaisten turpaanipäisten parpaarien kanssa voidaan jättää käymättä.
Tällaisia minä ajattelen ennen suurta Japaninmatkaa, yhtä vanhoista unelmistani. Kunpa joskus voisi ajatella vähemmän.
Voisi olla elämä kivempaa.
Jenny Kangasvuo
Tekstit ~ Blogit ~ Kuvat
Sisällys ~ Päivitykset