Eilen blogiani kritisoitiin liian pitkäksi ja tylsäksi. Kirjoitan kuulemma liian yksityiskohtaisesti omista tekemisistäni, pitäisi fokusoida ja tiivistää. Jouduin siitä päiväksi blogistiseen kriisiin ja jätin kirjoittamatta, vaikka olisi ollut asiaakin. Mietin blogin merkitystä, päiväkirjan merkitystä ja lukijoiden mahdollisuuden merkitystä.
Miksi kirjoittaa julkista päiväkirjaa? Keskeisintä minulle on se mahdollisuus, että tekstilläni voi olla lukijoita - ei se, että tekstillä oikeasti lukijoita olisi. Ajatus siitä, että tekstillä voi olla lukijoita, pakottaa karsimaan aihevalintoja ja miettimään kirjoituksen sävyjä. Olen elämäni aikana pitänyt lukuisia eri päiväkirjoja, pääosin sellaisia paperisia. Viimeisten vuosien aikana olen pitänyt koneella milloin minkin projektin työpäiväkirjoja, joihin olen kirjoittanut myös muita arkisia juttuja välillä.
On kuitenkin niin, että jos teksti on olemassa vain minua varten ja minun myöhemmin luettavakseni, päädyn jankuttamaan ja valittamaan. "Vittu kun vituttaa, ja kaikki vituttaa. Päätä kutittaa, ikkuna on likanen ja paskattaa. Vittu." Silloin kun kirjoittaa vain itselleen, kaikki on sallittua. Mitään ajatuksiaan ei tarvitse tiivistää, rajoittaa tai viilata. Lukijan mahdollisuus tekee sen, että joudun jollain lailla kontrolloimaan kirjoittamistani, eikä teksti ryöpsähdä pelkäksi tajunnanvirraksi.
Kritisoija vertasi blogeja kolumneihin. Jotkut blogit toki ovat kolumninomaisia, mutta tosiasia on, ettei kukaan pysty kirjoittamaan hyvää kolumnia kerran päivässä. Lyhyet tekstit vaativat suhteessa enemmän editointia kuin pitkät: 4000 sanan artikkelia saatetaan muokata ajallisesti yhtä pitkään kuin 400 sanan kirja-arvostelua. Ne kirjoittajat, jotka kirjoittavat kolumnimaisia blogeja, harvemmin päivittävät niitä joka päivä.
En ole pyrkinyt kolumninomaisuuteen, vaan pitänyt työpäiväkirjaa. Välillä olen kirjoittanut muistakin tekemisistäni, harvemmin omista tunteistani (elleivät ne ole liittyneet tutkimuksen tekemiseen) tai sosiaalipornoillut muuten. Julkinen päiväkirja on välimuoto täysin hiotun ilmaisun ja itselle tarkoitetun tajunnanvirran välillä.
En suhtaudu blogiin kovin kunnianhimoisesti. Ne tekstit, joihin suhtaudun kunnianhimoisesti, ovat luettavissa julkaistuna paperilta. Ensisijaisesti teen väitöskirjaa ja muita tutkimuksellisia juttuja (ja välillä kaunokirjallisia tekstinpätkiä), joiden kirjoitusprosessia käsittelen blogissani. Se on blogini tarkoitus, ei tuottaa itsenäisinä eloonjääviä tekstejä. Luultavasti ilmoitan blogin Pinserin listalle kunhan palaan Japanista, mutta tuskinpa se päätyy luetuimpien listalle, saati kisaa Kuukkeleista.
Jos minulla on blogistisia esikuvia, yksi sellainen voisi olla Anita Konkka, joka on ammattikirjailija, mutta kirjoittaa silti häpeilemättä välillä pitkästi ja tylsästi. Blog on sormiharjoitus, väliaikaistekstiä, joka ei ole edes suunnattu kovin suurelle lukijakunnalle. Suosituimmatkin blogit saavat alle parisataa lukijaa viikossa - sadan luetuimman listalle pääsee kahdellakymmenelläkuudella lukijalla. Pelkkä lukijoiden mahdollisuus on jo ihan hyvä tulos.
Olen lukenut artikkelia koko päivän läpi ja muokannut sitä. Pikkasen pyörryttää. Artikkeli näyttää paremmalta kuin kuvittelinkaan, olen saanut kaksi tai kolme alalukua melkein valmiiksi asti ja kaksi tai kolme (määritelmästä riippuen) ovat vielä kesken. Loppujen lopuksi olen joutunut käsittelemään sitä aika vähän, lähinnä järjestellyt kappaleita uusiin järjestyksiin, poistanut toistoja ja myös lisännyt jonkin verran haastattelujen analyysiä. Suurin osa tekstimateriaalista on ollut jo valmiina, lähdeviitemuistiinpanoina, minireferaatteina, yhteenvetoina haastateltavien puheista.
Kunpa osaisin pitää tästä muistikuvasta kiinni: vaikka pohjustava työ tuntuisikin sirpaleiselta, lopputulos voi silti olla kokonainen. Minulla on muutama artikkeli vielä lukematta, mutta niiden lukeminen ei tunnu hirveän suurelta urakalta. Mietin jo, että lukisin ne tänään vielä, mutta on vissiin pakko kääntyä jo japanin kuuntelujen ja kanjikokeeseen pänttäämisen puoleen.
Artikkelissa on muutamia merkittäviä heikkouksia, muun muassa se, että olen käsitellyt ruumiillisuutta liian vähän. Ja se, että olen nojannut liikaakin joihinkin lähteisiini, ja tällä hetkellä oma analyysini on aivan alimitoitettua verrattuna niihin lukuisiin viitteisiin, joita heittelen muitten tutkimuksiin. Nämä eivät kuitenkaan tunnu enää ylitsepääsemättömiltä vaikeuksilta, vaan jutuilta, jotka korjaantuvat melkein itsestään kirjoitusprosessin aikana.
Huomenna keskityn lukemaan haastattelut vielä uudelleen ja jatkamaan analyysiä. Olen tehnyt jo jonkinlaisen teemakohtaisen luokittelun, joihin olen sijoitellut tärkeitä haastatteluissa nousseita pointteja, mutta haluan käydä haastattelut läpi vielä kokonaisuuksina ja verrata haastateltavien ajatuksia nyt ja viisi vuotta sitten. Aloitin jo "Annan" haastattelun tulkinnan tällä tavoin, mutta jätin sen kumminkin tältä illalta kesken.
On levollinen olo. Jos suinkin saan tällä viikolla istuttua muutaman päivän koneen ääressä artikkelia tekemässä, saan sen ennen Japaniin lähtöä siihen kuntoon, että se on helppo viimeistellä kun palaan.
Pääsiäinen kohta ohi. Tein pashaa vasta nyt maanantaina, viimeisenä pääsiäispäivänä, kun en aiemmin saanut aikaan. En ole tehnyt pääsiäisen aikana mitään asiallista, paitsi kertaillut japanin kielioppia parina viimeisenä päivänä ja lukenut Mangajin's Basic Japanese -kirjaa, jossa on mangalla kuvitettuja anekdootinomaisia juttuja erilaisista japaninkielisistä ilmaisuista.
Täällä on ovi käynyt kahteen suuntaan, ensin oli räkäiseksi kääntynyttä iltamaa Henkan ja Rajasen kanssa, sitten tuli Tapsa, ja meni, ja tuli Sussu, ja meni, ja tuli Tapsa uudelleen, ja huh, onneksi jo meni. Kävin lauantaina kavereitten kommuunilla syömässä haudutettua valkoviinisiikaa ja rahkamämmijälkiruokaa ja pelaamassa Aliasta.
Olen ollut melkein viikon tekemättä artikkelia - viimeiset jutut olen tehnyt viime keskiviikkona, ja huomennahan on jo tiistai. Rasittaa, ei jaksaisi sitä enää yhtään, ei vaikka tiedän että se on ihan kesken. Huomenna pitäisi sitten avata se tiedosto ja lukea läpitte, jatkaa siitä, mistä se jäi kesken, kun pääsiäinen puski päälle.
Tosiasiassa en oikeastaan pysty ajattelemaan paljon muuta kuin sitä, että alle viikon päästä olen lähdössä Japaniin. Tai noin viikon päästä. Ostin torstaina uuden matkalaukun ja hain jenejä ja matkashekkejä, ja nyt pitäisi miettiä pakkaamista. Olen lueskellut matkaoppaita ja nettisivustoja ja kerrannut fraaseja.
Nyt tuli semmoinen olo, että kohta hajoo pää. Aiemmin päivällä olin optimistinen ja ajattelin, kuinka kyllä tämä artikkeli tästä kristalloituu ja etenee huomaamatta. Toki se tekeekin sitä. Olen tänään kirjoittanut siihen pari uutta kappaletta ja käynyt läpi sekä Hallin kirjaa että BiJournaleissa kuvattuja bissetutkimuksia, löytänyt monta tärkeää pointtia, jotka pitää tuoda artikkelissa esiin, ja myöhemmin myös lisurissa.
Mutta tajusin justiinsa, että en ole lukenut yhtä lähdekirjaa, jonka olen aikonut, Merl Storrin Bisexuality: A Critical Readeria. Luin siitä graduntekovaiheessa alkupuolen, ne artikkelit, jotka käsittelivät Freudia ja Ellisiä ja sitten sitä saksalaista seksologia - herranjestas, miten mä en nyt muista sen tyypin nimeä, se pakeni natseja Englantiin... sen kirjasto ja instituutti poltettiin Berliinissä... mieleen tulee vaan Heinlein, mutta ei se kyllä Heinlein to-del-la-kaan ollut. Loppupuolta en ole Storrin kirjasta lukenut, juuri sitä osaa, joka olisi nyt tärkeä, sillä loppuosa käsittelee biseksuaalisuuden asemaa sukupuolijärjestelmässä ja biseksuaalisuuden haastetta homo- ja lesboliikkeen identiteettipolitiikalle.
Koko ajan tuntuu, että tossa artikkelin teelmässäni on ihan liian vähän lähteitä. Keksin alinomaa lisää. Edelleen on lukematta se Dublinista ostamani Hemmingsin kirja, ja Queer Theory -kirja, puhumattakaan Rustin Bisexual Challenge to Lesbian Politicsista, jota en ole edes nähnyt, tarkoitus oli tilata se jossain saumassa Amazonilta, mutta enhän minä sitä muistanut kun viimeksi tilailin japaniin ja Japaniin liittyviä kirjoja.
Pitkästä, pitkästä aikaa tuntuu siltä, että haluaisin tehdä lisuria, ehkä siksi, että olen lähettänyt sen keskeneräisenä kahdelle eri ihmiselle luettavaksi. Alkaa hävettää, että se on ollut näin pitkään kesken, puoli vuotta tulee täyteen, syyskuun lopullahan sen esittelin seminaarissa. Noista artikkelia varten lukemistani lähdekirjoista nousee kerta toisensa jälkeen esiin lisuriin liittyviä juttuja, jotka minä uskollisesti kirjaan punakantiseen kierrevihkoon isolla LISURIIN-merkinnällä.
Tökin myös koko ajan taaemmaksi sitä kauhistuttavaa ajatusta, että en ole käynyt läpi ruumiillisuutta käsitteleviä lähteitä ollenkaan, vaikka artikkelin pitäisi tarkastella ruumiillisuutta identiteettisiirtymissä. Tästä vielä mua refereet lyö nuijalla päähän, ellen keksi kunnollista sidosta ruumiillisuuteen. Argh, joku jossain saumassa sanoi että ruumiinfenomenologia, mutta mä sanon että menkää pois sen ruumiinfenomenologianne kanssa, se ei kyllä iske muhun ollenkaan, ei varsinkaan enää tässä vaiheessa artikkelin työstöprosessia.
En ole myöskään lukenut artikkelitekstiä kokonaisuutena viikkokausiin, en oikeastaan sen jälkeen kun litteroin sen edellisen haastattelun. Jos huomenna lukisi sen läpi, niin tulisikohan sitten sellainen olo, että kyllä tämä tästä? Voisi sieltä kierrevihkosta seuloa esiin ne asiat, jotka olen pistänyt muistiin tärkeinä lähdekirjallisuutta lukiessa.
Miten ihmeessä lähdekirjallisuutta oikein pitäisi lukea? Sekaisin kirjoitusprosessin kanssa? Minun on helpompi lukea ensin hirveä arsenaali ja siitä ruveta etsimään sopivaa aseistusta artikkelin muotoonpakottamiseen, mutta tuntuu siltä, että aika loppuu kesken.
Hirschfeld! Magnus Hirschfeldhän se oli. Alkoi sentään H:lla.
Olen ollut koko päivän pyjamassa. Sillä tavalla orientoidun tekemään vain tutkimuksellisia juttuja, ilman ylimääräisiä kaupassakäyntejä, yliopistollapistäytymisiä tai kirjastoreissuja, jotka vain vievät aikaa pois olennaiselta. Tein muistiinpanot Queer by Choicesta ja jatkoin Hallin Identiteetti-kirjan käsittelyä. Kirjoitin myös 400 sanan abstraktin Journal of Bisexualityä varten ja lähetin sen kansainvälisen numeron toimittajakaartille. Olen vissiin gradun valmistumisesta lähtien ajatellut, että voisi lähettää sinne abstraktin ja yrittää tyrkyttää artikkelia, mutta en ole saanut aikaiseksi, kaikki artikkelini ovat ajautuneet julkaistavaksi muutenkin.
Nyt kumminkin Journal of Bisexualityn viimeisimmässä numerossa oli call for papers "kansainvälistä biseksuaalisuutta" käsitteleville teksteille, eli toisin sanoen tulossa on numero, joka ei ole täysin jenkkikeskeinen. Ajattelin sitten, että nytpä on hyvä sauma tarjota tekstiä: lisurin pohjalta en ole julkaissut vielä mitään, ja siitä kyllä saa seulottua useammankin jutun.
Abstraktin otsikko on "Queer Activists and Sex-Crazed Girls - Position of bisexuality in Finnish sexual landscape at the turn of the millennium", ja jos se hyväksytään, muokkaan lisurini pohjalta artikkelin. Ilmeisesti tieto siitä, onko juttua valittu vai ei, tulee vasta kesäkuussa. Suurelta osin artikkelin luja ydin olisi sama kuin artikkelilla, jota tyrkytän Naistutkimuslehteen, mutta ajattelin tuossa englanninkielisessä jutussa painottaa enemmän nimenomaan suomalaisuutta ja miettiä sitä, miten suomalainen biseksuaalisuus eroaa angloamerikkalaisesta. No, saa nähdä kuinka paljon tästä sitten tulen kesällä stressaamaan, jos abstrakti hyväksytään.
Tein myös kuusi japanin kuuntelua. Tavoitteena olisi tehdä kaikki 26 ennen Japaniin lähtöä, kun niistä saattaisi jopa olla jotain hyötyä. Alkaapa hermostuttaa, alle kaks viikkoa lähtöön. Iik! Hui. Tuntuu aika omituiselta, että kahden viikon päästä tähän aikaan olen... ööö... en tiedä olenko jo Japanissa vai vasta matkalla Japaniin, kun en jaksa ruveta laskeskelemaan aikaeron vaikutusta. Tällä viikolla pitäis käydä ostamassa matkalaukku ja tilaamassa jenejä. Mitenköhän pääsiäinen vaikuttaa tuohon valuutantilaamisjuttuun...
Meillä kävi tänään virpojia. En ollut valmistautunut ollenkaan, vaikka onhan niitä joka vuosi palmusunnuntaina käynyt. Aiheutin naapurinpojalle jo toisen kerran pettymyksen - viime vuonna he ystävällisesti virpoivat minut, vaikka sanoin, ettei minulla ole antaa suklaamunia. Tänä vuonna oli sentään pieniä päärynöitä kaikille kolmelle virpojalle, vaikka pettyneistä ilmeistä toki huomasin, että karkki olisi ollut parempaa. Kahdelle muulle aiemmalle virpojalle minulla oli pienet suklaamunat, Cadbury Eggs, joita toin pikkupussin Irlannista, mutta enhän minä nyt kaikkia niitä viitsinyt pois jaella... Ovikello soi myös aamulla joskus kymmenen tienoissa, jolloin olimme vielä nukkumassa ja myöhemmin Farscapen aikana. Eli jos olisin tajunnut etukäteen, maljakossani voisi nyt olla neljä virvontaoksaa.
Hävettää vähän, ettei tosiaan ollut juuri mitään annettavaa. Muistan kuinka lapsena oli aina pettymys, jos ei jostain paikasta saanut karkkia. Ja kuinka minua nolotti hirveästi, kun äiti antoi naapurin lapsille kananmunat, kun meillä ei ollut mitään karkkia annettavaksi. Kananmunat! Näin jälkikäteen se toki tuntuu kovastikin symboliselta ja pääsiäisen henkeä noudattavalta, mutta eipä sitä lapsi osaa ajatella. Vasta kun virpojat olivat jo käyneet, hoksasin, että olisihan mulla ollut Lidlin kirsikkatoffeeta, siitä he olisivat varmaan enemmän ilahtuneet kuin päärynöistä. Varsinkin kun Virtu oli käärmeissään, hän kun olisi halunnut syödä päärynöitä vielä...
Suhtaudun vähän ristiriitaisesti virpojiin. Minusta on älyttömän hienoa, että tällaiset perinteet elävät, vaikka sitten muuntuneinakin. Joulun aikaan olin ihan fiiliksissä, kun kävin pikkujoulubaarissa, jossa kierteli tiernapoikia laulamassa ja keräämässä rahaa. Mietin, että kuinka paljon aidompi on tuollaisen laulupoppoon esitys on kuin joku Oulun julistaminen "Tiernakaupungiksi", tiernatarrojen liimaaminen liikkeiden oviin ja tierna-aiheisen kirjepaperin painattaminen. Silloin tuntui ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa, että Oululla on muitakin arvoja ja merkityksiä kuin teknologiateknologia.
Toisaalta sitten tiedän, että lapsille olennaisinta on se, että he saavat pukeutua hassusti ja kerjätä luvalla karkkia naapureilta, ja sitten kun minulla ei olekaan sitä karkkia, niin tuntuu ikävältä. Valitettavasti taidan olla "se naapurin täti, jolta ei koskaan saa mitään hyvää". Oikeastaan tämä kertoo siitä, kuinka erkaantunut olen lasten maailmasta, kun ei käy mielessäkään ennen palmusunnuntaita, että joku saattaisi tulla virpomaan.
Tapahtui myös pieni omituinen juttu. Kävin vasta tänään viemässä roskiin ämpärillisen multaa ja muuta ryönää eilisen mullanvaihdon jälkeen. €mpärin pohja oli mullassa, joten kaappasin hangesta ämpärin lunta täyteen ja rupesin pyörittelemään sitä, jotta se puhdistuisi. Kroppani teki tämän liikkeen ihan itsekseen, ilman että olisin tietoisesti päättänyt puhdistaa ämpärin niin. Vasta kun siinä jo pyöritin lunta ämpärissä, tajusin, että olen tehnyt saman liikkeen varmaan satoja kertoja laskiämpärin tyhjennyksen jälkeen. En kuitenkaan ole tehnyt vastaavaa liikesarjaa noin kymmeneen vuoteen. Tuli ihan aavemainen olo, kun lihasaisti muisti sellaista mitä pää ei. Jos eilen olisi kysytty, millä tavoin puhdistaisit multaisen ämpärin, enpä olisi osannut vastata.
Luin Queer by Choicen loppuun ja aloin tehdä siitä muistiinpanoja. Tulin tänään tehneeksi paljon vähemmän artikkelin eteen kuin aioin, mutta onneksi sentään jotakin. Huomenna pitäisi jatkaa ja tehdä muutama japanin kuuntelu.
Olen jotenkin onnistunut välttämään tänään kaiken artikkeliin liittyvän tekemisen, vaikka ei todellakaan olisi saanut.
Vaihdoin kukkamullat. Laitoin aralian ja bambun multaan - ne ovat olleet vedessä itämässä kuukausikaupalla. Bambun ostin viime syksynä vedessä, ja kun katsoin netistä sen istutusohjeita, sainkin tietää, että se onkin ruokotraakkipuu! Minua on huijattu, se myytiin bambuna. Vissiin kaikki ne hienot kiemuraiset "bambut", joita myydään, ovatkin ruokotraakkipuita eivätkä bambuja. No, tietyssä mielessä parempi näin, sillä bambua ei kuulemma voi juurruttaa lasissa ja istuttaa, sillä bambu on ruohokasvi.
Kylvin myös taas melkoisen määrän syötäviä juttuja. Nyt on keittiön ikkunalla monta purkkia, joissa on siemeniä. Basilikaa kylvin monta purkkia, kun se on osoittautunut onnistuneeksi ikkunayrtiksi. Persiljaakin laitoin, jospa tänä vuonna onnistuisin niitä kasvattamaan. Aiempina vuosina olen epäonnistunut - laittanut liikaa siemeniä samaan purkkiin ja laiminlyönyt nyppimisen sirkkalehtivaiheessa. Nyt yritin olla maltillisempi.
Lisäksi laitoin sitruunamelissaa itämään, sitä olen joskus onnistunut kasvattamaan, vuosia sitten, mutta en oikein silloin keksinyt mihin sitä olisi käyttänyt, joten taimet sitten vain nuupahtivat omia aikojaan. Jospa niitä söisi vaikka leivän päällä. Lisäksi laitoin tietysti rairuohon itämään ja myös vihanneskrassin, siitä toivottavasti saan syötävää vielä ennen Japaniin lähtöä. Ja pellavaa, ihan huvikseni, nähdäkseni millaiseksi se sitten lopulta kasvaa. Ostin jonkin aikaa sitten pellavansiemeniä syötäväksi, mutta niitä on paketissa niin paljon, että samantien niitä sitten voi laittaa multaankin. Aijoo, ja kaksi vuotta vanhoja auringonkukansiemeniäkin, jos eivät idä, niin ei se mitään.
Kylppärissä on vieläkin ämpärillinen roskia, jotka pitäisi viedä sekajätteisiin. Ja biojäteastiakin on täynnä, kun siellä on pari turvepaakkua. En kumminkaan tänään enää jaksa.
Tein myös animeseminaarille kotisivut mainostusta varten. Ne pitänee siirtää Omaken sivuille jossain saumassa, mutta ei ennen kuin olen saanut niistä kommenttia seminaarin suunnitteluryhmältä. En saanut stylesheettiä toimimaan ihan sillä tavalla kuin toivoin, enkä jaksanut ruveta enää tänään hiomaan sitä. Tein ensin sivujen taustakuvaa ja sitten itse sivuja, yhteensä noin viisi tuntia, enkä silti saanut sitä sellaiseksi kuin halusin. €rsyttää pikkaisen. Tuon ei ole tarkoituskaan olla vielä muuta kuin ennakkotieto, ja kesällä voi sitten hioa sivut paremmiksi, mutta silti jää kaivertamaan, että se ei toimi niin kuin pitäisi.
Porkkanakeittoakin keitin. Olen aikonut tehdä sitä jo vaikka kuinka kauan, mutta nyt sitten päätin. Eikä ollut valkkaria, plääh. Keitto maustetaan valkkarilla, mutta eihän Alko tietenkään ollut auki enää kun marketille asti pääsin. Vai onko ne edes lauantaisin auki? Huomenna pitäisi istua hyvin tiukasti koneen ja artikkeliaineistojen ääressä, kun tänään ei ehtinyt.
Uusi sanakirjani haisee My Little Ponylle. Siinä on keltaiset, muoviset kannet, ja arvostelujen mukaan se kestää kovaa käyttöä ja huoletonta kohtelua. Tuo My Little Ponyn haju antoi heti hyvät vibat - minä ja sanakirja tulemme varmasti hyvin toimeen. Yhtä hyvin kuin minä ja Nuppu, jonka muoviseen tuoksuun tutustuin kymmenvuotiaana. Sanakirja on myös varsin pieni, pienempi kuin arvelinkaan. Ja siinä on kaikki jouyou-kanjit, eli Japanin opetusministeriön (Monbushoko se oli?) vakiokäyttöön suosittelemat kanjit. Toki vain yksinkertaisessa listassa, jonka avulla pitää hakea itse sana sanaluettelon puolelta, mutta kumminkin. Vanhassa sanakirjassani sellaista ei ole.
Niin. Amazon toimitti tilaamani kirjat. Japani-oppaan, sanakirjat ja kaksi manga-näkökulmaista Japanin "oppi"-kirjaa. Toinen on enemmän oppikirja, toinen anekdoottien kokoelma, mutta varmaan jossain määrin kuitenkin buustaavat japanin opiskelua tai antavat ainakin uutta näkökulmaa siihen. Japani-opas oli Tokion ja Kyoton osalta suppeampi kuin toivoin, mutta ei se varmaan haittaa kuitenkaan. En usko, että Lonely Planetin tekstimassoista olisin sen enempää saanut seulottua esiin.
Kaksi viimeistä päivää ovat olleet Kutu-seminaaripäiviä. On jotenkin vähän sekava, mutta virkistynyt olo. Kuuntelin lukuisia esityksiä, joista juuri mikään ei liittynyt seksuaalisuuteen mitenkään, luojan kiitos. Tosin nyt on mennyt kolme päivää ilman että olisi tehnyt mitään artikkelin eteen. Ja huomenna ajattelin vaihtaa kukkamullat.
Kävimme tänään kokkauspiiriporukalla läpi jo tehtyjä reseptejä. Suureksi häpeäkseni totesin, että en ole muistanut päivittää reseptilistaamme. Siitä puuttui kahden kokkauskerran reseptit - minun reseptini... aargh. Miten sitä on niin saamaton, ettei edes tuommoista saa tehtyä, että siirtäisi pari tiedostoa omalta koneelta jaettuun verkkoon. Sovimme, että jatkamme kokkausta vasta myöhemmin keväällä, olemme kaikki nyt niin nuutuneita ja kiireisiä, ettemme jaksa viedä asiaa eteenpäin. Mikäköhän meillä oli se suunniteltu aikataulu... muistaakseni sen mukaan meidän tässä vaiheessa pitäisi olla kirjoittamassa jo niitä artikkeleita. No, jospa voisin omistautua sille joksikin aikaa kesällä, kunhan saan lisurin tehtyä.
Ääh. Mihin päivä on taas mennyt. Luin aluksi Queer by Choicea ja sitten kävin läpi Stuart Hall -merkintöjäni ja kalastelin sieltä hyviä identiteettiajatuksia. Kuuntelin kolme japaninkuuntelua. Alun perin ajattelin, että voisin ehkä jopa saada Hallin käytyä loppuun mutta ja paskat. Kuvittelin myös, että olisin saanut tänään kirjoitettua edes toisen rästissä olevista japanin keskustelutunnin raporteista jossain saumassa, mutta ei. Edes nyt niitä kuunteluita, se on hyvä.
Rasittaa, kun tekisi mieli kirjoittaa. Kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa. L-koodissa on yksi kirjoittajatyttöhahmo (jolla on sattumalta sama etunimi kuin minulla), ja aina L-koodin katsomisen jälkeen tuntuu siltä, että pitäisi kirjoittaa edes jotain. Ja tänään oli Angelissa jakso, jossa oli ihmissusia ja muistin taas omat ihmissuteni, jotka ovat joutuneet biseksuaalisuuden takia laiminlyödyiksi. Ja sitten vielä sain stk-postia ja kävin tsekkaamassa Netti-Colosseumin jutut, ja löysin sieltä kirjoittajalinkkejä. Aivot nahistuvat kun tankkaan päivä toisensa jälkeen samaa akateemista asiaa.
Plääh. Todella disorientoitunut olo. Japaniinlähtöön on - iik! - alle kolme viikkoa. Kaksi ja puoli, jotain sellaista. Sinä aikana en todellakaan saa tehtyä sekä ruumiillisuus-artikkelin ekaa versiota että käsiksen viimeistä versiota, ja tuohon ruumiillisuus-juttuun olen sitoutunut. Periaatteessa olisi jonossa muitakin juttuja, kuten lisuri, artikkeli editoinnista stk:n oppaaseen, ensi syksyn animeseminaarin ensimmäisen mainosversion teko ja sitten vielä keittokirja.
Meillä on viikonloppuna keittokirjan reality check, katsotaan paljonko reseptejä on, paljonko tarvitaan vielä ja missä vaiheessa ollaan. Gahh. Reseptit alkavat olla melkein kasassa, ja pitäisi ruveta suunnittelemaan niitä kirjaan tulevia oheisartikkeleita. Joskus tammikuussa jo mietin, että pitäisi tehdä eka johdantoversio kirjalle.
Torstaina ja perjantaina on Kutu-seminaari, silloin en taida ehtiä tehdä mitään ruumiillisuusjutun eteen, ellen sitten illalla lueskele jotain.
Kaksi päivää aineistojen lukemista takana. Olen lukenut juttuja aika sekaisin, tällä hetkellä on kesken kirja Queer by Choice, Dublinista tuomani kirja Third Sex: Kathoey, Ladyboys of Thailand ja sitten tietysti ne Journal of Bisexualityt. Pinkassa on vielä Critical Introduction to Queer Theory, jota en ole vielä aloittanut ja josta en tiedä onko siitä hyötyä vai ei. €rsyttävää, kun jutut pitää lukea läpitte, ennen kuin tietää onko ne hyödyllisiä.
Tuosta Kathoey-kirjasta ei kyllä tässä tapauksessa mitään hyötyä ole, mutta luen sitä aina välillä virkistykseksi kun alkaa bissejutut puuduttaa. Se on kuitenkin tarpeeksi aiheeseen liittyvää, ettei se vedä ajatuksia kokonaan pois raiteilta.
Luin tänään Bi-Journaleista artikkelin Northamptonin Pride-marssin historiasta (siellä tapeltiin siitä, saako bisset osallistua marssiin vai ei), muistelman 70-luvun lesboyhteisöstä, brittiläisistä bissenaisista nyt ja 80-luvun lopussa ja bissenaisista heteroliitoissa. Sekavaa sekavaa sekavaa. Heteroliitoissa olevista bissenaisista kertovasta artikkelista ei ole mitään hyötyä juuri nyt, mutta myöhemmin voi olla. Nuo kolme muuta artikkelia antavat kuitenkin jotain osviittaa siitä, miten toimiminen lesboyhteisössä voi vaikuttaa naisten identiteettiin - onko se lesbo, bi, vai jotain muuta.
Taina laittoi postia ja kehotti miettimään mikä on se identiteettiliikahdusta edeltävä tapahtuma, joka potkaisee ihmisen pois selkeästä lesboidentiteetistä kohti bisseyttä. Muistan, että abstraktissani kirjoitin tutkivani nimenomaan sitä, mitkä ruumiilliset tunteet liittyvät identiteettimuutokseen. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että olen kiinnostuneempi siitä, millainen ristiriita syntyy halun ja yhteisön ja kulttuuristen vaatimusten välille. Voikohan sitä identiteettiliikahdusta edeltävää kokemusta jotenkin tonkia?
Pitäisi koko ajan pitää mielessä, että fokus on ruumiillisuudessa, mutta jotenkin se fokus on siirtymässä kohti identiteetin ja yhteisön yhteyttä. En oikein tiedä, voiko sen ruumiillisen kokemuksen tuoda tässä fokuksessakin esiin. Ehkä nimenomaan pohtimalla halun merkitystä? Noilla haastateltavillani seksi ja parisuhteet olivat olleet identiteettejä määrittäviä tekijöitä, mutta jotenkin tällaisen asian toistaminen tuntuu itsestäänselvyydeltä.
Yksi mietittävä pointti on se, että kaksi haastateltavistani on aika butcheja, ja että se butchuus - tai poikamaisuus - on selkeästi määrittänyt sitä, että he ovat kokeneet lesbouden itselleen kuuluvaksi valinnaksi riippumatta siitä, keihin he tuntevat seksuaalista vetoa. Ehkä tätä näkökulmaa voisi syventää.
Kuinkakohan pitkä siitä jutusta piti tulla? Tässä käy luultavasti niinkuin minulle aina, ensin taivastelen, miten pystyn ikinä kirjoittamaan niin pitkää juttua ja sitten loppujen lopuksi kuitenkin joudun leikkaamaan sieltä täältä. Huomenna varmaan pitäisi ruveta käymään läpi noita artikkeleita ja kirjoittaa ylös sieltä heränneitä ajatuksia.
Olisi kiva tietää millä metodilla ihmiset oikein kirjoittavat tieteellisiä artikkeleita. Onko heillä alusta alkaen selkeä näkemys siitä, mitä he aikovat kirjoittaa? Lukevatko he kauhean määrän materiaalia ensin ja kirjoittavat sitten? Onko joka sana suunniteltu? Minusta tuntuu, että oma metodini on liian spontaani ja sattumanvarainen, riippuu paljon siitä, mitä lähteitä olen saanut ja ehtinyt lukea. Lähteiden lukeminen vie loppujen lopuksi ihan hirveästi aikaa, paljon enemmän kuin itse kirjoitustyö.
Rakel Liekki teki meille oharit. Hänen piti tulla kommentoimaan Tuulan esitelmää, jonka otsikko oli "Pornoa naisten ehdoilla?", mutta ei sitten ilmestynyt paikalle. Tuulalla oli pahanlaatuinen flunssa, jonka vuoksi esitelmä typistyi absoluuttiseen minimiinsä, varttituntiin. Sen jälkeen syntyi varsin mielenkiintoinen keskustelu, joka kesti lähes kaksi tuntia ja aaltoili edestakaisin penetratiivisista valtafantasioista pornoa suosiviin mieskulttuureihin ja visuaalisesti orientoituneeseen haluun.
Harmittaa, ettei Rakel Liekki ollut siellä, hän olisi varmaan voinut antaa uutta näkökulmaa ainakin niihin keskusteluihin, joissa puhuttiin pornon tuottamisesta. Pornon päällimmäisin ja selkein ongelma on se, että valtaosa pornosta tuotetaan pornon ja prostituution välialueella konkreettisesti kuvattavaa kohdetta taloudellis-ruumiillisesti riistäen. Tällä alueella eivät operoi Rakel Liekit ja nimekkäät amerikkalaiset pornotähdet, jotka matkustelevat ympäri maailmaa seksimessuilla, vaan nimettömiksi jäävät itäeurooppalaiset ja itäaasialaiset naiset.
Pornotuotannossa pyörii helkkarin iso raha. Pornon tuottamisen ja levittämisen järjestelmät ovat valtarakennelmia, jotka paitsi uusintavat tietynlaista seksuaalisuuden esittämisen tapaa, myös suoraan käyttävät valtaa niihin, jotka ovat kuvattavina. Silmät viattoman pyöreänä voidaan sanoa, että pornoalahan on ainoa ala, jossa nainen saa samasta työstä enemmän palkkaa kuin mies. Pornon tuottaja ja levittäjä kuittaavat kuitenkin isoimmat tilit.
Pornon maailmassa seksuaalisuus typistyy ja käsitys haluttavasta ruumiista pelkistyy naisen kohdalla isoksi tisseiksi, trimmatuksi pesäksi, rakennekynsiksi ja punaisiksi huuliksi, miehen kohdalla nyt vähintään kovaksi jormaksi, yhä enenevässä määrin myös lihaksikkaaksi kropaksi. Seksiakti samastetaan penetraatioon. Kliimaksiksi nostetaan ejakulaatio naisen kasvoille ja rintojen väliin. Pornossa seksuaalisuus on yksinkertaistettua, kaikesta muusta paitsi olennaisista fetisseistä riisuttua. Pornolta ei voi vaatia realistisuutta, mutta koska nykyisessä mediamaailmassa pornon kuvasto soluttautuu valtavirtaan, epärealistisuus ei ole ongelmatontakaan.
Juulia kommentoi pornokeskustelussa, että jos pornosta poistetaan kaikki ne valta-asetelmat ja fetissit, jotka feministinen anti-porno-keskustelu tuomitsee, porno ei enää ole kiihottavaa. Tietyt valta-asetelmat ja fetissit antavat ihmisille kicksejä, ja ilman niitä porno ei ole pornoa. Anti-porno-ihmisen mielestä tässä ei tietysti ole mitään ongelmaa, mutta kaltaiseni tirkistelijän mielestä kokonaan ilman pornoa maailma olisi tylsempi paikka.
Siksipä kaipasin Rakelia. Rakel on hahmona ristiriitainen, sillä toistaalta hän (tai hänen brändinsä) älyllistää pornon - 'aikuisviihteen' - ja ottaa sen haltuun. Toisaalta Raakel kuitenkin toistaa samoja pornon konventioita kuin muukin porno kyseenalaistamatta niitä sinällään. Pornokuvissa Raakel pyllistelee ihan samaan malliin kuin muutkin pornon naishahmot, vaikka kuinka olisi taiteilija, joka tekee performanssia ruumiillaan. Pelkkä naisohjaaja tai -tuottaja ei tee pornosta yhtäkkiä vähemmän stereotyyppistä tai feministisempää, vaan tarvittaisiin jotakin uutta, jotain särmää. Alituiseen samoina toistuvat pornon asetelmat ja pornoistuneet ruumiit ovat epäfeministisyyden lisäksi tylsiä. Raakel olisi ehkä voinut kertoa, miksi ne pornon konventiot ovat niin sitkeitä, ja että onko edes mahdollista tehdä "reilun kaupan pornoa", niinkuin joku keskustelija eilen luonnehti sellaista pornoa, joka ei riistäisi kuvattavaa eikä olisi stereotyyppistä, mutta olisi silti kiihottavaa.
Kokonaisuudessaan eilinen oli kyllä raskas. Juna lähti 4:45 aamulla kohti Helsinkiä ja paluujuna oli Oulussa 0:20. Kävin kirjakaupoissa Helsingissä, mutta en oikein jaksanut keskittyä kunnolla valikoimien tutkimiseen. Akateemisessa olivat matkaoppaat 20%:n alennuksessa, siellä oli myös se Eyewitness Guide Japan, jonka olen tilannut Amazonilta. Helpotuksekseni Amazonilta sen sai postikuluineenkin halvemmalla. Varsinkin dollarin nykyisellä kurssilla.
Tänään olen lueskellut useampaa bisseartikkelia, sekä yhtä Jonathan Dollimoren artikkelia, jonka Harri kopsasi mulle. Haalin ympärilleni ison pinkan kirjoja ja muuta luettavaa, mutta en ymmärrettävästi saanut kuin osan luettua. Huomenna jatkuu, jos sitten maanantaina voisi ruveta seulomaan luetusta niitä juttuja, jotka kannattaisi mainita artikkelissakin.
Häiritsevää kun on monta teemaa, joita miettiä. Yhden pornopäivän jälkeen tuli sellainen tunne, että nyt pitäisi oitis ruveta lukemaan pornojuttuja ja kaivaa esiin monta pornoa käsittelevää kirjaa joita olen aikonut lukea ja sännätä kirjastoon selaamaan vapaakappalekirjaston pornokokoelmia. Mutta nyt pitääkin palata ruumiillisuuden ja identiteetin kysymyksiin ja unohtaa koko porno pitkäksi aikaa.
Huhhuh. Koko päivä pelkkää ruumiillisuusartikkelia. Litteroin haastattelun loppuun ja jatkoin sitten analysoimalla haastattelua. Kävin läpi Paula Rustin kolmesta artikkelista tekemäni referaatit ja mietin, millaisia viittauksia artikkelissa tarvitaan.
Tällä hetkellä tuo artikkeli tuntuu aika sekavalta ja fragmentaariselta, mutta olen päättänyt etten lue sitä kokonaisuutena vähään aikaan, vaan nyt analysoin haastatteluja ja luen teoria-aineistoja ja haen niistä sitten artikkeliin viitteitä. Luen sen läpi vasta sitten kun alkaa tuntua että aineisto on kyllääntynyt ja että teorioita ja muita tutkimuksia on käsitelty tarpeeksi. Artikkeli on nyt järkyttävä turvonnut mammutti, jonka sisään olen tunkenut sitaatteja ja irrallisia ajatuksenpätkiä sinne tänne miettimättä vielä ovatko ne johdonmukaisessa järjestyksessä.
Luotan siihen, että siitä tekstimassasta voi vielä seuloa olennaisen esiin. On aina helpompi ruveta käsittelemään valmista tekstimassaa ja karsia sieltä pois, kuin hampaat irvessä miettiä mitä kirjoittaisi. Tällä hetkellä harmittaa, että huomiseksi pitää lähteä sinne kokoukseen. Tuntuu siltä, että pitäisi saada mennä nukkumaan aivot puolisekaisin omista ajatuksista ja herätä sitten ja jatkaa samaa rataa, intensiivisessä putkessa.
Tämä on oikeastaan ensimmäinen päivä pitkään aikaan, jolloin olen todella keskittyneesti työskennellyt ruumiillisuus-artikkelin parissa. Alkuviikosta litteroin parina päivänä, mutta en tehnyt muuta. Litterointi on puuduttavaa hommaa, mutta tänään sitä ei ollut enää liikaa tehtävänä, joten saatoin litteroida jutun loppuun ja siirtyä sitten suoraan analyysiin ilman että olisi ollut ihan puhki kulutettu.
Ehkä lauantaina voisi jatkaa Hallin identiteettiteorioiden käsittelyä ja pistää ylös niitä ajatuksia, jotka ovat heränneet Journal of Bisexualityjä lukiessa ja jatkaa Bi-Journaleiden lukemista. Lisäksi olisi Claire Hemmingsin kirja odottamassa käsittelyä. Loppujen lopuksi olen miettinyt hälyttävän vähän muita lähteitä kuin Hallia ja Bi-Journaleita, en edes osaa sanoa olisiko minulla aikaa lukeakaan enää muita kuin niitä jotka jo löytyvät omasta hyllystä. Joissa niissäkin on toki melkoisesti läpikäymistä. Se yksi Rustin kirja hiertää, ehtisiköhän sitä Helsingissä käydä etsimässä kirjastosta?
Mahdollisesti voisi ensi viikolla sallia itselleen haahuilupäivän ja mennä kirjastoon käymään läpi sekä artikkelitietokantoja että kirjastoon tulevia julkaisuja. Entuudestaan tiedän, että päämäärätön kirjastossa haahuilu voi joskus edesauttaa uusien ajatusten löytymistä, mutta päämäärätietoinen päämäärättömyys on harvemmin tuloksekasta. Hermostuttavaa. Ensi viikolla on myös Kutu-seminaari, joka lohkaisee pari päivää tehokasta kirjoitusaikaa. Ehkä siis jompana kumpana Kutu-päivänä voisi saman tien haahuilla. Iik! Eihän tässä ole kuin kolme viikkoa aikaa tehdä tämän homman eteen jotakin.
Väsyttää sietämättömästi. Olen juonut pari lasia etelä-afrikkalaista punkkua ja syönyt Stockalta ostamiani afrikkalaisia valmisruokia ja nyt on aivotönkkö olo. Litteroin jonkun verran aiemmin päivällä ja lähdin sitten kokoukseen suunnittelemaan ensi syksyn animeseminaaria. Alun perin aioin litteroida lisää nyt illalla, mutta en ole jaksanut. Jenni tuli, syötiin, juteltiin ja siinä sitä aikaa menikin.
Stockan herkkuosaston myyjä ei osannut kertoa mulle, mistä ne "afrikkalaiset" ruuat olivat peräisin. Ruokakulttuurituntemukseni perusteella ne couscous-ruuat olivat pohjois-afrikkalaisia, arabialaisen ruokakulttuurin piirissä kun couscousia syödään. Mutta entä se bobotie-lihamureke? Miksi Afrikka on vain Afrikka? Eihän sitä syödä "aasialaista ruokaa", vaan kiinalaista, thaimaalaista, japanilaista tai intialaista, eikö niin? Miksi sitten vain "afrikkalaista"? Tietysti kulttuuriantropologina voisi ruveta inisemään, että sekä Kiina että Intia ovat sen kokoisia maita, että siellä on jo useampia ruokakulttuureita, ja että Keralassa syödään eri tavalla kuin Delhissä, mutta olkoon nyt. Perusininän aihe on se, että Afrikka on vain Afrikka, eikä Marokko, Tansania, Ruanda, Togo, Niger, Etelä-Afrikka jne. - puhumattakaan siitä, että ruvettaisiin eri kulttuurien alueita erottelemaan.
Jenni on lähdössä viikon päästä Tansaniaan kolmeksi kuukaudeksi työharjoitteluun. Afrikasta pitäisi tietää lisää. Häiritsee, kun tietämykseni on niin ontto. Kyse on aika paljolti siitä, että olen ollut enemmän kiinnostunut Kaakkois-Aasian kulttuureista, joten olen sitten lueskellut enemmän niistä ja skipannut koko muun maailman. Afrikkaan tutustumiseen pitäisi erikseen tietoisesti ryhtyä, kun taas Kaakkois-Aasia-juttuja tulee luettua tyyliin "kas, kiintoisa kirja, lainaanpa tämän ja luen". Mutta missäs saumassa sitä tämän itsensä sivistämisen aloittaisi, kun afrikkalaisiin kulttuureihin tutustuminen ei lue apurahan käyttömäärittelyssä?
Huomenna olisi pakko saada koko haastattelu litteroitua loppuun, ja mieluusti vielä aloitettua haastattelun analyysiä ja artikkelin hahmottelua. En taida edes laittaa muita vaatteita päälleni kuin pyjaman, ettei vaan tule kiusausta lähteä minnekään, kauppaan tai kirjastoon tai jotakin. Perjantaina Helsinkiin pornoprojektin kokoukseen. Edellisellä Helsingin reissulla en ehtinyt käydä Akateemisessa kirjakaupassa, nyt menen sinne oikein varta vasten vötjyämään ennen kokousta, jos vaikka löytäisi jotain kivaa. Ei tosin olisi mitään mieltä ostaa yhtään uutta kirjaa, kun en ole edellisiäkään lukenut. Junamatkalla pitäisi sitten tehdä japanintehtäviä, kun nekin ovat rästissä.
Voi rähämä, miten aika kuluu näin noppeesti?
Olin sitten Oulun kaupungin järjestämällä naistenpäivän juhlavastaanotolla. Oli puheita, punaviiniä ja salaattipöytä, jossa hyvää kylmää leikkelettä ja raidallista kasvisterriiniä (tai mitä putinkia se nyt oli). Kaupungintalon juhlasali on hieno paikka, katossa on komeita maalauksia ja seiniä tukee joukko pilastereita, jotka on maalattu mustan marmorin näköiseksi.
Juttelin lähinnä vanhan opiskelukaverini kanssa, joka on laitoksella töissä. Ruodimme Humanistisen tiedekunnan surkeaa tilaa, kun meiltä viedään kirjastokin ja kaikki. Näin paljon tuttuja kasvoja, paljon enemmän kuin viisi vuotta sitten, jolloin olin edellistä ja ensimmäistä kertaa vastaanotolla. Näytti, että siellä oli silloista enemmän nuoria ja kansalaisjärjestöjen edustajia. Liisa ja Tiia Setasta, Pääskyjen ja Maan ystävien edustajat ja sitten vielä niitä Zonta-kerholaisia ja mitä niitä nyt onkaan, niitä virallisia vuosikymmeniä toimineita naisjärjestöjä.
Kävin Bisketissä ennen vastaanottoa ja join naistenpäivän kunniaksi naistenpäivädrinksun, jonka baarimikko sävelsi siltä seisomalta mielihalujani kuunneltuaan. Sitten luin naistenlehtiä, Anna-lehden naistenpäivän spesiaalinumeroa ja jotain vanhaa Me Naiset -lehteä.
Jostain syystä Anna-lehden naistenpäivän spesiaali nyppi minua. Siellä oli laaja juttu joukosta erilaisia ja eri sukupolvien naisia, jotka olivat eri alojen asiantuntijoita. Edustajien kirjo miellytti kyllä, oli sarjakuvapiirtäjää, poliitikkoa, nyrkkeilijää, kirjailijaa ja muita. Mutta kaikki se muu. Meikkivinkkejä, juttu siitä, mitä miehet arvostavat naisissa, miten naisen kannattaisi hemmotella itseään naistenpäivänä, ja tietysti julkkisjuoruja.
En tahdo olla elitisti. Luen naistenlehtiä mielelläni, ja jos menen kahvilaan yksin, nappaan nautinnokseni jonkun lehden ja lueskelen sitä. Mutta tuossa naistenpäivän spesiaalissa oli tekopyhä maku. Nyökytellään tyytyväisinä, että kyllä me naiset ollaan sit tosi hyviä, ja listataan tosi hyviä naisia esikuviksi, mutta sitten kuitenkin toistetaan stereotyyppisen feminiinistä, heteroseksuaalista, sievää ja nättiä, hoivaavaa ja kivaa naiseutta. Ei tosiaan ollut juttua siitä, kuinka naistenpäivänä naisparilla on tuplasti enemmän juhlittavaa kuin nais-miesparilla.
Tavallisessa naistenlehdessä se menee. Luenhan minä Cosmopolitaniakin, enkä todellakaan vaadi sen juttujen älyllisen tason nostoa tai yhteiskunnallista otetta. Mutta jos tehdään varta vasten naistenlehden naistenpäivän numero, niin onko pakko verhota ne meikkivinkit ja Oikean Naiseuden korostamiset jonkinlaiseen pseudofeministiseen kaapuun?
Tänään en olekaan tehnyt juuri muuta kuin juhlinut naistenpäivää. Eilen litteroin. Tänään en. Sain uuden luottokortin ja ryhdyin heti varailemaan Tokion majoituksia. Tarkoitus oli litteroida, mutta Japaninmatkan järjestelyissä meni yllättävästi aikaa, kun taivastelin kahden ryokan-vaihtoehdon välillä. Toinen olisi ollut kuvista päätellen viihtyisämpi, puutarha ja kaikki, mutta toivottoman kaukana Tokion keskustasta. Toinen taas on Asakusassa, Tokion vanhassa kaupungissa, shitamachi-alueella. Kuvista päätellen paikka on riisutumpi, jopa rähjäinen, joskin kaikissa huoneissa on oma kylppäri ja vessa. Hintaa 30 euroa yö. Se ei ole paljon yhdessä maailman kalleimmista kaupungeista. Viimeiset kolme yötä roikkuvat nyt ilmassa. Puhuimme Maun kanssa, että menisimme esimerkiksi Naraan yöksi yhdessä, vaikka temppelimajoitukseen, mutta hiukkasen huolettaa, kun sille ajalle ei ole mitään varmaa. Mau tosin lupasi, että hätätilassa saan majoittua hänen luonaan.
Maailma on aika paska paikka.
Aamulla heräsin Yle X:n uutisiin, joissa käsiteltiin CIA:n kidutusleirejä, joihin terroristiepäiltyjen kuulustelut "ulkoistetaan", sopivasti sellaisiin maihin, joiden oikeusjärjestelmässä vankien hengellä ja terveydellä ei ole niin suurta väliä eikä mitään oikeuksiakaan, ja joissa kidutus on vakiokäytäntö.
Päivän postissa tuli Kumppani-lehti, jonka teemana oli naiskauppa ja prostituutio. Erityisesti pistää vihaksi, että kahdessa eri jutussa mainittiin YK:n rauhanturvaajien läsnäolon kriisialueilla mahdollistavan seksipalvelujen kysynnän ja sitä myötä naiskaupan ja seksiorjuuden. Toisessa puhuttiin rikollisliigojen Moldaviasta ja muista Itä-Euroopan maista Bosniaan ja Kosovoon kuljettamista naisista. Ennen YK:n operaatiota alueella oli varsin vähän kysyntää seksipalveluille. Toisessa taas käsiteltiin sitä, kuinka YK:n rauhanturvaajat ostavat Kongon (siis sen ex-Zairen, ei sen toisen) pakolaisleireillä olevilta naisilta seksiä peruselintarvikkeilla.
Eivät nämä mitään uusia juttuja ole, mutta vituttaa se silti. Varsinkin kun Tapsa on ollut Kosovossa rauhanturvaajana ja ennen sinne lähtöään puhui siitä kuinka rauhanturvaajat auttavat ihmisiä ja kuinka se on tärkeää. Tapsa on toistellut, kuinka pohjoismaalaiset rauhanturvaajat ovat prostituutiojutuissa suoraselkäisiä, ja että ne on vaan ne muut (?) rauhanturvaajat, jotka niitä naisia hyväksikäyttää, mutta olen liian kyyninen uskoakseni sitä. Tai kriittinen realisti, jos kyynisyys on liian ruma sana.
Ja illalla sitten L-koodin jälkeen juutuin telkkarin eteen katsomaan FST:n elokuvaesittelyohjelmaa Hotelli Ruandasta, leffasta, joka kertoo Paul Rusesabaginasta, Ruandan kansanmurhan aikana 1200 ihmistä pelastaneesta hotellinjohtajasta. Leffan esittelijöinä olivat Frank Johansson, Amnestyn Suomen osaston toiminnanjohtaja ja Nina Winquist, Punaisen Ristin työntekijä, joka oli Ruandassa 1994, kansanmurhan aikaan. Luin viime viikolla Winquistin arvostelun kyseisestä leffasta Voima-lehdestä, joten olin utelias leffankin suhteen. En kuitenkaan usko, että menen katsomaan sitä, en halua. Leffasta näytetyt pätkätkin olivat tarpeeksi ahdistavia.
Luin joskus viime vuoden puolella Michel Chossudovskyn kirjan Köyhyyden globalisointi, jossa oli oma lukunsa Ruandan kansanmurhan kansantaloudellisesta taustasta. Ei riitä, että YK ja suurvallat pesivät kätensä koko paskasta ja kieltäytyivät tekemästä mitään. Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttajärjestö edesauttoivat kansanmurhaa pakottamalla velkaisen Ruandan tuottamaan kahvia ja maksamaan korkolyhennyksensä (ja velkaantumaan lisää) vastineeksi kansainvälisestä lainarahasta - huolimatta siitä, että se kurjisti köyhimpien oloja entisestään ja siten loi olosuhteet etnisen konfliktin puhkeamiselle.
Kaikkien mahdollisten huonojen uutisten rinnalla pari muistutusta siitä, että jotain on kuitenkin tehtävissä, tuntuu hyvin pieneltä. Puolalainen Irena Sendlerowa täytti hiljattain 95. Sendlerowa pelasti 2500 juutalaislasta Varsovan ghetosta sosiaalityöntekijänä saamiensa mahdollisuuksien avulla, joutui kidutetuksi ja ostettiin vapaaksi matkalla teloituspaikalle.
Peter Benenson, Amnestyn "perustaja", onnistui potkaisemaan liikkeelle ihmisoikeusliikkeen, jolla on tämän päivän maailmassa suuri painoarvo. Jotain sentään voidaan tehdä ja tehdään, jos ei muuta niin pidetään meteliä, sekin voi johtaa johonkin. Masentavaa on kumminkin se, että neljässäkymmenessäviidessä vuodessa Amnestyä tarvitaan ihan yhtä paljon kuin silloin kun se perustettiin. Seta asetti tavoitteekseen tehdä itsensä tarpeettomaksi, ja vaikkei Seta tietenkään vieläkään tarpeeton ole, monet sen tavoitteista ovat toteutuneet. Homoseksuaalisuus ei Suomessa ole enää luokiteltu sairaudeksi (ja siitä johdettuna ei tietenkään biseksuaalisuuskaan) ja parilakikin on saatu. Amnestyn tarpeettoomaksi tekeminen on kuitenkin vielä kaukana, pikemminkin nykyajan uusliberalistisessa talousajattelussa, jossa ihmisoikeudet ovat yritysten oikeuksien rinnalla toissijaisia, Amnestyä tarvitaan entistä enemmän.
Päivän tunnusmusiikki on Paradise Lostin biisi So much is lost.
Päivä mennyt ohitse ihan huomaamatta. Aloin lukea Esko Valtaojan Kotona maailmankaikkeudessa, lähinnä siksi että aamun lehden lukemisen jälkeen halusin vielä jatkaa lukemista hetken ja juoda kolmannen kupin teetä. Sitten kumminkin luin sitä aika monta tuntia, taidan olla puolessa välissä. Tyyppi kirjoittaa todella vetävästi, aika ajoin vääntää huonoa vitsiä, mutta onnistuu kuitenkin popularisoimaan astrobiologiaa ja tähtitiedettä kiinnostavasti aliarvioimatta lukijaansa.
Alunperin aioin jatkaa käsiksen viimeistelyä, viedä muutoksia koneelle ja muuta, mutta en saanut aloitettua. En suostu tuntemaan syyllisyyttä, vaikka tiedänkin että tänään oli viimeinen kokonainen päivä jolloin voin tehdä sitä, ja että enää ei olisi aikaa käsitellä käsistä kuin sporadisesti tulevien viikkojen aikana. Huomenna on aloitettava litterointi, ja litteroitava niin kauan kuin pälli suinkin kestää. Olen viikon myöhässä sen aloittamisen kanssa. Ja sitten kun pälli loppuu, on luettava Journal of Bisexualityjä eikä mitään hortoiluja minnekään.
Vilkaisin tässä työpäiväkirjan läpi, ja totesin, että on yli kuukausi siitä kun olen käsitellyt itse ruumiillisuusartikkelia - helmikuun alkuhan meni Dublin-paperin hiomiseen, sitten itse Dublin, sitten queer-artikkelia ja hakupapereita ja viime viikko käsistä. Plääh.
Teoriassa huomenna pitäisi käydä työkkärissä uudistamassa työnhaku. Teoriassa. Sinisessä kortissani on huominen päivämäärä. Onkohan niillä samat määräykset sekä työttömille että muille, jotka haluvat pitää työnhakunsa voimassa? Oikeastaan mulle on ihan sama, pysyykö työnhakuni voimassa vai ei, olen nyt apurahalla (jota en viikkoon ole käyttänyt varsinaiseen tarkoitukseensa) enkä taitaisi edes ottaa töitä vastaan - ikäänkuin sellaista nyt työvoimatoimistosta kukaan koskaan olisi edes saanut. Mahdollisesti ensi syksynä on edessä parin kuukauden työttömyys ennen kuin pornoprojekti alkaa, mutta pitäisikö minun sitä varten pitää työnhaku voimassa koko keväänkin? Ajattelin että soitan työkkäriin päivällä ja taivastelen, kuinka aivan unohdin tämän jutun tai jotakin. En jaksa sen takia ruveta kaupungille asti vinttamaan, varsinkin kun tiistaina ja keskiviikkona olen menossa kaupungille myös.
Tiistaiksi olen saanut kutsun Oulun kaupungin naistenpäivän vastaanotolle. Mulla on suhteita. Tosin sinne varmaan menen bussilla mekko päällä enkä pyöräile toppahousuissa. Keskiviikkona on animeseminaarikokous ja samalla pitäisi saada se saamarin rokotus apteekista, jos se on mahdollista. Pitäisi melkein soitella apteekit läpitte ja kysyä löytyykö sitä mistään. En millään haluaisi perua sitä pistosaikaa.
Sushia on nyt maha pullollaan. Oishikatta desu! Olimme kahdeksan hengen porukalla tekemässä sushia, ja itse tekoprosessissa vierähti niin monta tuntia, että osa oli jo melkein pyörtymässä nälästä ennen kuin syömään päästiin. Nyt tuntuu siltä, ettei sushia tarvitse syödä vähään aikaan. Ei ennen kuin vasta Japanissa.
Jääkaapissa on vielä kaksi makirullaa ja jämäsashimia: muutama tonnikalanpala, lohta ja surimia. Syön ne vasta huomenna. Yhden makin jo annoin Markulle, kun kävin mutkan Nuorisotalla Maraconissa Virtua hakemassa.
Oli pitkästä aikaa tosi mukavaa olla porukalla viettämässä iltaa, sellaista oikeaa sosiaalista toimintaa ilman kännäystä. Tosin en ole kyllä kännäysmeininkiäkään harrastanut pitkään aikaan. Vaikka yksi porukasta oli tavallaan uusi kasvo, hän kyllä sulautui joukkoon mainiosti, ei tuntunut ollenkaan siltä, että tässä nyt pitäisi miettiä millaisen kuvan itsestään antaa.
Väsyttää jo. Eilen kävin ostamassa sushiaineksia kaupungilla ja palattuani sitten käsittelin käsiksen loppuun. Virtu oli Maraconissa ja tuli aika myöhään kotiin, joten viimeistelin käsistä yhtä myöhään, tai myöhempäänkin. Kävin kaupungilla myös kyselemässä Japan Rail Passista ja jenien vaihtamisesta: ne pitää tilata etukäteen, kuten arvasinkin. Molemmat siis, Japan Rail Passista tehdään ensin tilaus ja sitten käydään hakemassa se, jenit tilataan paria päivää ennen ja haetaan sitten pois.
Eilen illalla tuntui tosi innostuneelta, kun sain käsiksen korjaukset tehtyä paperiversioon, tuntui siltä, että homma on oikeasti loppusuoralla, vaikka muutamaan kohtaan tein aika isoja muutoksia, ja joutunen vielä kirjoittamaan pari uutta kohtaustakin. Ajattelin jopa, että olisin tänään tehnyt sen eteen jotakin, mutta päivä meni niin äkkiä ja sitten piti lähteä sushia tekemään.
Ensi viikolla on pakko ruveta tekemään sitä ruumiillisuusartikkelia, muuten olen täysin pulassa. Eilen oli neljäs päivä eli kuukausi lähtöön. Maanantaina on neljä viikkoa lähtöön. Hirvittää vähän. Maun kanssa juteltiin sekä eilen että tänään Japani-juttuja, ja letkeästi sanottiin, että nähdään sit Kioton rautatieasemalla kuukauden päästä tiistaina kahdelta. Tuntuu vähän epätodelliselta myös: mä olen ihan oikeasti kuukauden päästä Japanissa, ellei mitään hirveän ihmeellistä tapahdu. Tai jotain hirveää. Juteltiin siitä, mitä Japanissa voitas yhdessä tehdä ja minne mennä, ikäänkuin oltas arkisestikin asioita tekemässä. Vaikka kyse on pitkäaikaisesta haaveestani.
Ai niin... minun pitäisi saada vesirokkorokotus. Kävin kahdessa eri apteekissa eilen, eikä kummassakaan ollut sitä rokotetta. Ehkä ensi viikolla tulee, ehkä ei. Mulla on ens viikolle varattu sairaanhoitajan aika, ja pahimmoilleen joudun perumaan sen. Ärsyttää, että sen rokotuksen ottaminen on jäänyt näin viime tippaan, pelkään että siitä saa jotain sivuoireita (ihottuma on yleisin, kuume mahdollinen, joskaan ei todennäköinen), jotka eivät ehdi parantua ennen Japaniinlähtöä.
Blergh. En ole tänään saanut mitään aikaan. Kävin aamulla japanintunneilla, kuupoilin Humu-kuppilassa pari tuntia, kun tapasin siellä mukavan ihmisen, jota en ole nähnyt kuukausiin, tulin kotiin, söin, nukahdin, imuroin ja soitin Annelle. Toimintakykyni on merkittävästi alentunut, jos joudun heräämään ennen kymmentä, ja täysin toimintakykyinen olen vain jos saan nukkua puoleen päivään.
Työstin eilen käsistä koko päivän, jopa niin innokkaasti, etten muistanut ruveta tekemään japanintehtäviä ennen kuin vasta illan leffan, The Commitmentsin, jälkeen. Sitten menikin kahteen yöllä niitä tehdessä, ja yksi keskustelutunnin raportti jäi vielä kirjoittamatta. Kolmen tietämissä petiin, nukahtaminen tietyn aikamöhkäleen verran myöhemmin. Ei siinä tosiaan montaa tuntia uniaikaa jäänyt kun seitsemältä piti herätä. Poistin käsiksestä yhden luvun. Se oli ihan selvästi tarpeeton, ylimääräinen, vaikka periaatteessa olikin ihan hyvin kirjoitettu ja vei yhden päähenkilön luonnekuvaa eteenpäin. Sitä vaan ei tarvittu, luonnekuva täsmentyy tarpeeksi muutenkin. Poisto romahdutti kuitenkin tarinan rakenteen. Olen ryhmitellyt luvut niin, että kukin kolmesta näkökulmahenkilöstä puhuu vuorotellen, eikä peräkkäin ole saman henkilön näkökulmasta kerrottuja lukuja kuin yhdessä kohtaa, jossa selkeästi rinnastetaan yhden päähenkilön menneisyys ja nykyisyys. Mutta kun yhden luvun otti pois, koko rakennelma alkoi kaatua. Järjestelin sitten lukuja vimmaisesti monta tuntia. Loppujen lopuksi päätin yhdistää kaksi peräkkäistä lukua, jotka olivat saman näkökulmahenkilön kertomia. En osaa sanoa, toimiiko se, ennen kuin olen viimeistellyt koko käsiksen uudelleen ja luen sen kokonaisuutena. Lukujen järjestyksen muuttaminen on vaarallista hommaa, koska järjestyksen muuttuessa muuttuu myös tunnelma. Osa luvuista on väistämättä tietyssä järjestyksessä kronologian takia, mutta koska tuossa on paljon takaumia, niiden kohdalla järjestyksen kanssa voi pelleillä. Toisaalta lukujen pitäisi epäkronolgisuudesta huolimatta liittyä juoheasti toisiinsa, niin ettei tule ihan mahdottomia ajatushyppäyksiä kahden luvun välillä. Ja toisaalta, ettei peräkkäin ole liian montaa samantyyppistä lukua, jottei kokonaisuudesta tule puuduttava. Alkupuoli on vaarallisen painottunut takaumiin. Pelkään, että liikaa, ja osittain sen takia yritin luoda uutta järjestystä, tuoda sinne takaumien keskelle viittauksia nykyhetkeen. Paha vaan, että monet niistä nykyhetken tapahtumista ovat sellaisia, että ne vaativat takaumat toimiakseen... Tarvinnen vielä yhden päivän käsiksen loppuunlukemiseen. Ehkä toinen päivä siihen, että käy käsiksen läpi ja tekee muutokset koneella olevaan versioon. Yksi tai kaksi uutta lukua, joiden sisällöstä minulla ei tällä hetkellä ole hajuakaan. Tai on haju, mutta ei sen enempää, luultavasti vain kirjoittelen menemään ja katson minne tarina vie. Näiden kirjoittamiseen saattaa mennä päivä kumpaankin. Jonkin verran aikaa käsiksen levolle ja sitten vielä kerran läpiluku. Voisikohan se olla siinä? Tässä aluksi nyt kaksi päivää töitä, sitten ne lukujen kirjoittamiset, lepoaika ehkä pari viikkoa ja viimeinen läpiluku. Teoreettisesti se olisi mahdollista saada postiin ennen kuun loppua. Iskee epävarmuus: kuinka pitkälle tätä nyt vielä pitäisi työstää? Toisaalta sitä voi mäyhää loputtomiin, kunnes tuntuu siltä että ei ikinä enää halua kuulla koko tekstistä. Niin kävi ensimmäiselle romaanimittaiselle käsikselleni. Parempi olisi siis vain laittaa menemään ja sillä siisti. Toisaalta taas pelottaa, että entä jos se on kuitenkin vielä keskeneräinen enkä näe sitä itse? Käsis oli ennen tätä editointibuustia kaksi ja puoli kuukautta levossa, enkä usko että lisälepuuttamisella saisin yhtään sen kummempaa näkökulmaa siihen. Puuh. Vilkaisin viime syksyn työpäiväkirjaa, ja edelliseen editointikierrokseen meni noin kaksi kuukautta. Kuinkakohan epärealistinen ajatus tämä käsiksen loppuunsaattaminen huhtikussa nyt onkaan? Toisaalta kun luin niitä merkintöjä viime vuodelta, näki ihan selvästi että käsiksen edellinen versio oli todellakin keskeneräisempi kuin tämä. Olen loppujen lopuksi joutunut tekemään aika vähän muutoksia tähän versioon. Esimerkiksi hahmojen luonnetta ei tarvitse oikeastaan muuttaa ollenkaan, kun taas edellisessä versiossa yksi hahmoista muutti luonnetta lähes täysin ja toinekin hahmo tarvitsi syventämistä. Ja se, missä välissä ryhdyn taas ajattelemaan tieteellistä uraani ja uhkaavasti lähenevää ruumiillisuus-artikkelin deadlinea, on arvoitus.Hoksasin juuri, että Norjassa kesäkuussa pidettävään heteronormatiivisuus-konferenssiin on tulossa Clare Hemmings, biseksuaalisuuden tutkija, jonka kirjan ostin Dublinista. Olen siihen Norjan konffaan suhtautunut aika välinpitämättömästi aiemmin - lähetin abstraktin ja se vissiin hyväksyttiin, kun se kerran löytyi konffan kotisivultakin. Ajattelin, että menen jos saan rahoitusta jostakin. Tutkijakoululistalle tuli viesti apurahoista, joita voi sen kautta hakea, joten ajattelin, että eihän siitä ole kuin pikkaisen vaivaa, kun tekee apurahahakemuksen, ja jos se menee läpi, voi sitten mennä Norjaan kesällä. Mutta nyt kun hokasin, että sinne tulee Clare Hemmings, alkoi tuntua siltä että lähden sinne joka tapauksessa.
Tosin ensin pitäisi selvitä Japaniin ja takaisin ja tarkistaa rahatilanne siinä tapauksessa, jos apurahaa ei tulekaan. Koskahan ne päätökset tulee? En varmaan viitsi rekisteröityä konferenssiin ennen kuin olen saanut tiedon. Ja voihan tietty olla, että toukokuussa tuntuu siltä, etten missään tapauksessa halua matkustaa mihinkään lähimpään vuoteen, vaikka kuinka pääsisi kuuntelemaan Clare Hemmingsiä.
En ole tänään tehnyt mitään tieteellistä, en edes litteroinut vaikka aioin. En ole, hyvänen aika sentään, edes lukenut mitään. Stuart Hallin kirja ja nippu Journal of Bisexualityjä täytyisi käydä vielä läpi, ja tietysti lukea tuo Hemmingsin kirja, kun sen varta vasten ostinkin. Joskin ehkä yhdestä lesbokirjasta olisi tuon ruumiillisuusaiheen kanssa enemmän hyötyä, en nyt muista sen nimeä. Muistin juuri, että olen suunnitellut sen kirjan ostamista, mutta enhän minä sitä eilen muistanut, kun Amazonilta kirjoja tilailin... No, ehkä se on hyvä vain, olisi vielä käynyt niin että kirjapaketti olisi jäänyt tulliin.
Kuuntelin Berlizin fraasisanakirjan yhteydessä olevan nauhan läpi, puolitoista tuntia. Suurin osa oli niin perustauhkaa (viikonpäiviä ja tervehdyksiä), että ajattelin ihan muita asioita kun kuuntelin sitä läpi. Oli siellä kuitenkin muutama uusi ilmaisu, juuri sellaista matkailusanastoa, jota meillä ei japanintunneilla ole käyty läpi. Eikä siitä tietenkään haittaa ole, että kertaa yksinkertaisempiakin juttuja. Huomenna pitäisi tehdä oikeat japaninläksyt jossain saumassa. Raportti kahdesta haastattelukerrasta, kirjoitelma sairauksista ja lyhyt kirjoitelma asumisesta. Ensimmäinen olisi oikeastaan pitänyt tehdä jo monta viikkoa sitten, ennen kuin edes lähdin Dubliniin. Toinen on Dublinin reissun takia väliin jääneiden tuntien korvausta ja viimeinen keskustelutunnin valmistelua.
Ja sitten otin käsiksen taas käsittelyyn. Ehkä se on tyhmää, mutta haluaisin saada sen kustantajalle ennen Japaniin lähtöä. En tiedä kuinka kauan editointiin voi mennä aikaa ja henkistä energiaa, jotka ovat poissa ruumiillisuusartikkelista. Tähän mennessä (olen käsiksen lukemisessa aika alussa kuitenkin) muutoksia on ollut vähän, mutta tiedän että ainakin yksi uusi kohtaus pitäisi kirjoittaa, enkä yhtään tiedä mitä siinä voisi tapahtua. Tiedän mikä kohtauksen funktio on: sen täytyy syventää kahden päähenkilön suhdetta ja luoda tunne, että päähenkilöt ovat olleet yksissä neljä vuotta. Tällaisia suhdetta syventäviä viittauksia pitäisi sirotella myös muualle tekstiin. Lisäksi yhden sivuhenkilön roolia pitää muuttaa siten, että se toimii yhdelle päähenkilölle isähahmona. Yhteen kohtaukseen sain ympättyä tällaisen lisäyksen aika helposti, ja se vieläpä sopi juuri siihen kohtaukseen, sillä sekä edellisessä että seuraavassa luvussa käsiteltiin kyseistä sivuhenkilöä eri henkilöiden ja ajankohtien näkökulmista.
Silti huomenna varmaan pitäisi sekä litteroida jonkun verran että tehdä ne japanintehtävät, ennen kuin ottaa käsiksen eteensä. Vastenmielistä, kun on useita asioita, joihin kaikkiin pitäisi keskittyä. Japanin opiskelu sentään menee harrastuksena, sitä ei yksinkertaisesti jaksa kovin montaa tuntia putkeen, mutta kirjoittaminen ei. Voisikohan kirjoittamiseen hakea apurahaa? Kun kerran olen tässä apurahan hakemisen putkessa, niin miksipä en sitten hakisi apurahaa siihenkin...
31.3.2005
Tylsä, pitkä ja saamaton
29.3.2005
Artikkeli muotoutuu
28.3.2005
Tämä on huono blogimerkintä
22.3.2005
Hirschfeld! Magnus Hirschfeldhän se oli.
21.3.2005
Pervoaktivistit ja seksihullut tytöt
20.3.2005
Ei mulla ole suklaamunia
19.3.2005
Se onkin ruokotraakkipuu
18.3.2005
Lapsuus tuoksuu muovilta
15.3.2005
Aivot nahistuvat
14.3.2005
Lähdelabyrintti
12.3.2005
Reilun kaupan pornoa
10.3.2005
Möykky muovailuvahaa
9.3.2005
Afrikan kokoinen aukko sivistyksessä
8.3.2005
Seuraavaksi tahtoisin viettää intersukupuolisten päivää
7.3.2005
So much is lost
6.3.2005
Väsyttävä viikkosuunnitelma
5.3.2005
Gochisoosama!
3.3.2005
Käsikirjoituksellani on paalumajan rakenne
1.3.2005
Apurahasuuntautuneita elinkeinoja
Aavekettu
Juokseva kommentaari
Human behaviour
Kirjailijan päiväkirja
Kirjailijan häiriöklinikka
My life in Japan and other lies
Sushirajan sanomat
Jenny Kangasvuo
Tekstit ~ Blogit ~ Kuvat
Sisällys ~ Päivitykset