Blog

30.7.2005 Paperinukkeleikkejä

Veljeni tuli käymään ja toi vanhempieni luota kaksi pahvilaatikkoa, toisessa vanhoja kirjeitä ja toisessa paperinukkeja.

Vihdoin. Olen useamman vuoden ajan muistuttanut äitiä, että hän lähettäisi jossain vaiheessa paperinukkeni minulle. Viime kesänä Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseossa oli paperinukkenäyttely, josta bongailin tuttuja nukkeja ja kaipailin omiani. Nyt sitten sain ne käsiini. Tänään olen käynyt nukkejani läpi haikeissa tunnelmissa. Aika hyvä arvio on, että en ole nähnyt niitä viiteentoista vuoteen. En usko, että lukioiässä jaksoin niitä kovin paljoa enää edes katsella.

Paperinukkeja on aivan mieletön määrä. Satoja. Itse piirrettyjä, lehdistä leikattuja, ostettuja. Myös ostetuille ja lehdistä leikatuille olen näköjään piirtänyt uusia kostyymejä. Pakostakin: osa nukeista on kadottanut alkuperäisen vaatevarastonsa.

Yksi lempinukeistani oli Michiko, Kaks Plus -lehdestä leikattu japanilaistyttönukke. Muistan, miten valitsimme äidin kanssa sille nimen - äiti luki japaninkirjastaan nimiä ääneen ja minä valitsin kivan kuuloisen. En itse osannut lukea silloin. Luullakseni olin noin viisi, veljeni oli varmaan ihan pikkuvauva, kun Kaks Plus -lehteä kerran tilattiin. Kaks Plus -lehdessä oli ilmeisesti joku "maailman lapset" -paperinukkesarja, josta on peräisin myös inuit-poika, jonka kaikki alkuperäiset vaatteet ovat hukkuneet. Itse piirrettyjä vaatteita sen sijaan löytyy melkoinen varasto.

Japani-fiksaationi on siis syntynyt jo varhaisessa vaiheessa, sillä muistan, kuinka minusta Michiko oli kaikkein ihanin paperinukke. Michikolla oli ilmeisesti myös ns. tavallisia vaatteita, mutta vain kaksi ihanaa kimonoa ja ihana pukunukke ovat säilyneet. Piirsin tosin Michikollekin lisää vaatteita, jopa koulupuvun. En kuitenkaan vielä viisivuotiaana vaan vasta myöhemmin. Olisipa hauskaa lainata 70-80-lukujen taitteen Kaks Plus -lehtiä, ja katsoa löytäisinkö niistä Michikon ja ehkä jotain muita nukkeja, jotka eivät olleet yhtä tärkeitä, ja jotka ovat painuneet unohduksen suohon.

Kaks Plus -lehdestä on varmaan myös mummo-nukke, jonka vaatteista on niin ikään suurin osa kadonnut. On varsin virkistävää, että mummo-nukke (kuin myös Michiko ja inuit-poika) ovat kaikki alastomia. Lapsena minua ärsytti suunnattomasti se, että suurimmalla osalla paperinukeista oli jonkinlaiset alusvaatteet päällä. Nukeille ei voinut siis piirtää alusvaatteita tai uikkareita, eivätkä ne voineet mennä saunaan. Siinä vaiheessa, kun lakkasin leikkimästä niillä ja keskityin enemmän vaatteiden piirtämiseen, se lakkasi ärsyttämästä.

Varsin hauska on myös Salli-paperinukke. Salli on kesällä 1982 syntynyt pikkusiskoni, jonka ulkonäöstä äiti kertoi puhelimessa, että hänellä on pitkä musta tukka ja siniset silmät. Piirsin uudesta pikkusiskosta paperinuken, ennen kuin edes ehdin nähdä häntä. Valitettavasti sain tyytyä pelkkään paperinukkeen vielä monta päivää, sillä minulla oli flunssa kun Salli tuotiin kotiin, eikä minua päästetty räkimään vauvan lähelle. Piirsin vauvan varsin pedantisti tulehtunutta naparupea myöten. Piirtämäni vaatteetkin ovat kaikki oikeita vauvanvaatteita, joihin Salli puettiin.

Piirsin paperinukkeja vielä yläasteiässä, viimeiset piirsin ehkä viisitoistavuotiaana. Silloin paperinuket olivat enemmänkin muotinukkeja, joille piirsin sellaisia vaatteita kuin olisin itse halunnut saada. Teini-iän paperinukeista osalle on tehty vaatteet aika ovelalla tavalla: leikkaamalla Anttilan postimyyntikuvastosta. Kuvastosta haettiin vaatteeksi sopiva kuva, ja sitten piirrettiin nukelle vaate kuvassa olevan vaatteen muotoja myötäillen. Niiden vaatteiden tekeminen oli älyttömän hauskaa.

Museon näyttelyssä oli arkisto Apu-lehdessä julkaistuja paperinukkeja, jotka esittivät todellisia ihmisiä, kuten Armia ja Dannyä tai Riitta Väisästä. Jotkut nuket tuntuivat epämääräisen tutuilta. Paperinukkelaatikostani löytyikin Matti Nykänen ja tummatukkainen nainen, jota epäilen Carola Häggqvistiksi. Apua enemmän sain julkkisnukkeja ruotsalaisesta Hemmets Veckotidningistä, jota mummu tilasi - ja saattaapa tilata edelleenkin. Niinpä sitten varastoissani on joukko paperinukkeja tuntemattomaksi jääneistä ruotsalaisista julkkiksista.

Ja tietysti Ruotsin kuningasperhe; Victoria kahteenkin kertaan. Paperinukke-Silvia on vielä simpsakka ja lapset pieniä, paperinukke-Madeleine ehkä kolmevuotias. Tämän päivän Iltiksen kannessa taivasteltiin Madeleinen bikinien alta pursuavia lomaläskejä. Millaista mahtaa olla sellaisen ihmisen elämä, josta on tehty lehdessä julkaistu paperinukke jo ennen kouluikää? Myös Walesin prinsessa Diana löytyy varastoistani kahtena eri versiona - toinen on lehdestä leikattu (olisikohan Avusta?) ja toinen on sellainen hieno ostettu, jossa kaikki vaatteet ovat "aitoja" ja painojälki tarkkaa.

Koululainen-lehdestäkin sai eräänlaisia julkkis-paperinukkeja, mutta Koululaisen paperinukkelinja oli sivistävämpi. Pidin kovasti Montgomeryn Runotyttö-kirjojen Uudenkuun Emiliasta ja Alcottin Pikku naisten neljästä sisaruksesta, Megistä, Josta, Bethistä ja Amystä. Koululaisesta sain myös Valentina Tereshkovan, ensimmäisen naiskosmonautin. Valentinalla oli enemmän seikkailuja kuin muilla paperinukeilla - ilmeisesti niin paljon, että nukke ei ole enää tallessa.

Mitäköhän näiden paperinukkien kanssa tekisi, paitsi arkistoisi? Paperinukkien keräilijäksi en suinkaan ala, näissä omissani on kyllin. Olisi oikeastaan aika hauskaa piirtää taas paperinukkeja, mutta siinä pitäisi olla joku hassu idea.

25.7.2005 Käsittämätön lapsettomuus

Useammassa blogissa on viime päivinä päivitelty lasten hankkimista ja hankkimattomuutta. En tiedä, mistä keskustelu alkoi, mutta lapsettomuuttaan ovat perustelleet ainakin Minttu (jonka saarnaa lukiessa nauroin muutaman kerran ääneen) ja keski-ikäisemmän näkökulman tarjonnut Kirsti. Muihin en nyt jaksa linkata, kelvatkoon nuo - Kirstiä kun seuraan vakituisesti ja Minttu oli sopivasti poleeminen.

Minulle ollut kymmenisen vuotta jokseenkin selvää, etten halua lapsia. Parinkympin kieppeillä minulla oli sellainen vaihe, jolloin suorastaan inhosin lapsia, ja jouduin kuvotuksen tai ärtymyksen valtaan jos jouduin heitä kohtaamaan. Luulen että kyse oli jonkinlaisesta defenssistä: vapaaehtoinen lapsettomuus ei edelleenkään ole sosiaalisesti hyväksyttävää, ja varsinkin nuorelle naiselle yleensä vain hymyillään maireasti ja sanotaan, että "kyllä se sullakin alkaa biologinen kello tikittää", jos tämä erehtyy sanomaan ääneen, ettei halua lapsia.

Sittemmin toleranssini on kasvanut, ja aidosti pidän joistakin lapsista, erityisesti siskojeni lapsista, puolivuotiaasta Lumista (jonka näin vastikään) ja 2,5 vuotiaasta Santusta, jota olisi kiva nähdä vielä ennen syksyä. Siskojen lasten myötä olen alkanut nähdä lapset yksilöinä, eikä karkkihyllyllä uhmakohtauksen saanut neljävuotias enää ärsytä. Olen ihan kiinnostunut kavereideni lapsista, siinä määrin kuin heidän elämästään yleensäkin; yksi hankkii uutta autoa ja puhuu siitä, toisen lapsi on saanut ensimmäisen hampaan. Kolmannella on kissanpentuja.

Siskojen lasten myötä herännyt uteliaisuuteni lapsia kohtaan ei kuitenkaan tarkoita sitä, että haluaisin itse lasta, sen enempää kuin autoa tai kissaakaan.

On oikeastaan aika vaikea perustella miksi en. Mintun postauksessa luetellaan kaikenlaisia syitä olla hankkimatta lapsia, kuten kakkaralli, krooninen väsymys ja itsenäisyyden menetys. Mutta jos tarkemmin ajattelee, niin ne ovat aika huonoja syitä. Tuntemani ihmiset, joilla on lapsia, valittavat näistä asioista, mutta vaikuttavat kuitenkin kohtuullisen tyytyväisiltä siihen, että saavat elää lasten kanssa - jotkut ovat jopa onnellisia. Jos haluaisin lapsia, lastenhankintaan liittyvät kielteiset asiat (välilihan repeämistä myöten), voisi varmaan nollata sillä, että saisi sitten olla äitinä. Olen käsittänyt, että näin varsin usein tapahtuu.

Välillä joudun vastaamaan suoraan kysymykseen: "Mikset halua lapsia?" Yleensä kiusaannun ja sönkötän jotain siitä, kuinka olen sisarusparven vanhin ja joutunut vaihtelemaan vaippoja kymmenvuotiaana, ja kuinka minulla on kaksi sööttiä siskonlasta, jotka tarjoavat mahdollisuuden kurkistaa lasten maailmaan enkä siis tarvitse omia. Ne eivät kuitenkaan ole aitoja syitä.

Minulle relevantti kysymys ei olekaan "miksi et halua lapsia?" vaan "miksi haluaisit lapsia?" Niillä ihmisillä, joilla on lapsia, tai jotka haluavat niitä, on varmasti melkoinen lista vastauksia jälkimmäiseen kysymykseen, minulla ei. En keksi mitään itselleni tärkeää syytä, jonka vuoksi haluaisin lapsen.

Jotkut naiset puhuvat jonkinlaisesta sisäsyntyisestä tarpeesta, joka manifestoituu vauvakuumeena. En tunnista sellaista - jos minulla sisäsyntyisiä tarpeita on, niin varmaan lähinnä kirjoittaminen ja lukeminen, sillä ajatuskin elämästä ilman niitä tuntuu painajaiselta. En myöskään ajattele, että lapsiperheen elämä olisi ihanne, tai että ylipäätään mikään elämäntapa olisi ihanne, ellei sitten sellainen jossa pyritään olemaan vahingoittamatta toisia ihmisiä.

Yleensä maailmassamme on tarpeellista selittää miksi tekee jotakin, eikä miksi jättää tekemättä jotakin. "Miksi harrastat potkunyrkkeilyä?" "Koska se kohottaa kuntoa." "Miksi hankit uuden auton?" "Koska tarvitsen sitä." "Miksi matkustat Kiinaan?" "Huvin vuoksi." "Miksi sinulla on papukaija?" "Papukaijat ovat viisaita eläimiä." Lapsikysymyksessä selittämisen tarve kääntyy nurinniskoin: selitettävää ei olekaan se, miksi tekee jotakin, vaan se, miksi ei tee. Akateemisin termein sanottuna perhediskurssi on niin hegemoninen, että poikkeamat siitä vaativat selittämistä.

En ole löytänyt itselleni sopivaa diskurssia puhua vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Mintun päällekäyvä poleemisuus ei sovi minulle, vaikka onkin virkistävää. Lapsettomuuden perustelu järkisyin on älyllisesti epärehellistä, sillä yleisesti ottaen lapsia ei hankita tai jätetä hankkimatta järkisyistä.

Voiko perhediskurssin kanssa edes kilpailla?

24.7.2005 Ei täti jaksa

Kävin lauantaina ensimmäistä kertaa baarissa tälle vuodelle. Siis sellaisessa paikassa, jossa on välkkyviä valoja ja jossa ruukataan tanssia. Yökerhoiksi niitä kai virallisesti sanotaan. Olen kyllä käynyt terassilla tai pubissa, joissa käymisen ideana on sosialiseerata kavereiden kanssa ja juoda jotain siinä samalla.

En ole baarissa käymistä kyllä kaivannutkaan, ja olisinpa saattanut jättää nytkin väliin, ellei kyseinen yökerho (Becksu) olisi sulkemassa oviaan parin viikon päästä. Tuli sitten äkillinen tarve päästä käymään siellä vielä kerran. Etkoilla laitettiin shokkiväriä päähän, hennaa käsiin ja maalattiin naamaa. Vaan ei Becksussa sitten jaksanut olla kuin pari tuntia ja sitten lähdettiin jatkoille juomaan teetä.

Mikään mieletön bilehile en ole ollut koskaan, mutta tuntuu siltä, että olen ajautumassa yhä kauemmas ja kauemmas sellaisesta ajattelutavasta, jonka mukaan bailaaminen on viikonlopun tärkein juttu. En tiedä onko se ikä- vai luonnekysymys. Viime vuosien aikana on liian usein käynyt niin, että etkoilla on ollut tosi kivaa, on juteltu ja syöty ja päihdytty, ja sitten lähdetty baariin, jossa tupakka haisee ja huono musiikki soi niin kovalla, ettei kavereitten kanssa voi jutella. Olen sitten aika usein jättänyt illan etkoihin ja lähtenyt kotiin kun muut lähtevät baariin.

"Clubbing" on kuulemma nuorten aikuisten suosituimpia vapaa-ajanviettomuotoja, mutta minä en oikein tavoita homman pointtia. Okei, sen ymmärrän, jos on hirveä haku päällä ja partneria pitäisi saada vähintään yhden illan suhteeseen, mutta miksi klubbailla jos se suhde jo on? Päihtyminenkin on ajoittain ihan jees, mutta päihtyä voi mukavammissakin paikoissa. Tanssiminen on kivaa, joo, mutta kun yleensä musiikista vähintään puolet on jotain ihan nimetöntä tuubaa. Lisäksi se musiikki tosiaan soi niin kovalla, ettei ole mitään mahdollisuuksia kuulla huutamatta mitä ihmiset puhuvat. Se siitä sosiaalisuudestakin sitten.

Kylläpäs täti nyt marisee. Jatkossa täti viettää viikonloput lukien kirjoja ja opiskellen japanin kielioppia. Satunnaisesti täti voi käydä jossain museossa, jos oikein hurjaksi heittäytyy.

20.7.2005 Löysää jutustelua tavallisesta arjesta

Kalevassa oli tänään blogeja käsittelevä kolumni kakkossivulla. Otsikkona oli "Blogit ovat tyhjää täynnä, tai uusi poliittinen voima". No, jos kerran Kalevakin blogeja kommentoi, niin sitten kyse on varmasti tärkeästä asiasta. Kyllähän sille kolumnille pitää omistaa blogimerkintä.

Kolumni alkoi otteella jostain blogista, jonka kirjoittajan päivän suurin tapahtuma oli uuden jäätelötötterön maistaminen. Pelkästään se, että tuo ote oli painettu paperille, korosti kirjoittajan blogimerkinnän banaalisuutta. Kuka nyt kirjoittaa uuden jäätelötötterön syömisestä! Kerrassaan turhanpäiväistä ja tyhjää! Kolumni jatkuu sillä, kuinka joistain blogeista on kuitenkin tullut merkittäviä poliittisia voimia, ja kuinka blogit olivat Ranskan EU-perustuslain kaatumisen yhtenä taustavaikuttajana. Kolumni muistuttaa myös, että monet suurimmat sanomalehdet ovat pistäneet toimittajansa pitämään blogeja lehden verkkosivuilla.

Kolumnin mukaan suurin osa suomalaisista blogeista on "löysää jutustelua tavallisesta arjesta". Niinpä. Oikeassahan kolumnisti on. Harva blog nytkäyttelee äänestystuloksia suuntaan tai toiseen.

Jokin kuitenkin ärsytti tuossa kolumnissa suunnattomasti. Aluksi ajattelin, että kyse on pelkästään siitä, että blogikirjoittajana otan jutun henkilökohtaisesti. Siitäkin, vaan ei pelkästään siitä.

€rsytyksen suurin syy on se, että toimittajana kolumnisti arvottaa blogit ja blogitekstit sen perusteella, miten paljon niillä on yleisöä tai yhteiskunnallisia vaikutuksia. Kolumniin on sisäänkirjoitettuna se ajatus, että BBC:n toimittajan pitämä blog, joka saa miljoonia lukijoita päivittäin, on jotenkin parempi ja tärkeämpi kuin Merikosken yläasteen kasilla olevan teinin kirjoittama blog.

Blogeja ei kuitenkaan voi arvottaa samoin kriteerein kuin muita mediatekstejä. Tieteellisiä artikkeleita kirjoittavana tiedän kyllä hyvin, että ulkomaisessa julkaisussa ilmestyneestä artikkelista saa paremmat pojot apurahahakemuksissa kuin oman laitoksen julkaisusarjassa ilmestyneestä. Hesarin artikkeli on luotettavampi kuin ilmaisjakelulehden ja niin edelleen. Julkaistut tekstit ovat aina jonkinlaisessa arvojärjestyksessä keskenään.

Blogien olemukseen kuitenkin kuuluu se, että ne ovat tilapäistekstejä, enemmän aikaan sidottuja kuin paperilla julkaistut tekstit. Kalevan kolumnistikin voi varmaan listata tämänpäiväisen kolumninsa julkaisuluetteloonsa, mutta jos Kalevan toimittaja pitäisi päivittäin blogia, hän tuskin voisi listata blogimerkintöjään samalla tavoin. Suurin osa blogimerkinnöistä elää vain tietyssä hetkessä.

Nekin blogit, jotka saavat paljon lukijoita, ja joilla voi olla yhteiskunnallisia vaikutuksia, sisältävät tuon tilapäisyyden. Arvostettu ja kuuluisa bloginpitäjäkin voi kirjoittaa blogiinsa, että "Olipas paska päivä, nyt vituttaa", ja lukijat hyväksyvät sen ja jäävät odottamaan seuraavaa merkintää. Henkilökohtaisuus ja satunnaisuus on blogeissa sallittua. Painetussa mediassa moinen olisi mahdotonta.

Kiinnostavaa blogeissa onkin se, että blog elää koko ajan. Ammattikirjailijankin blogissa voi olla huonosti kirjoitettuja ja tylsiä pätkiä. Kaikkien blogimerkintöjen ei tarvitsekaan olla pitkälle hiottuja ja harkittuja, vaan särmät sallitaan. Jos tänään kirjoittaa jotain sekavaa, se ei haittaa, huomenna voi kirjoittaa jotain selkeää. Lukijoiden määrä riippuu siitä, onko teksti kiinnostava vai ei - ei siitä, missä se julkaistaan.

Loppuun pieni banaali yksityiskohta: jääkaappimme hajosi. Alkoi vuotaa vettä lattialle. Huomenna saamme uuden.

15.7.2005 Daruman silmä

Maalasin tänään Darumalle toisen silmän.

Daruma on pyöreä amulettinukke, joka toteuttaa toiveita. Sille maalataan silmä ja toivotaan jotakin, ja jos toive toteutuu, sille maalataan toinenkin silmä. Daruma haluaa niin vimmatusti toisen silmän, että se toteuttaa toiveen.

Daruma on alunperin Bodhidarma, buddhalaismunkki joka perusti zen-(chan)buddhalaisuuden 500-luvulla. Tarun mukaan hän istui meditoimassa seitsemän vuotta liikahtamatta, minä aikana hänen jalkansa ja kätensä surkastuivat pois. Siitä siis nuken pyöreä muoto. Toisen tarun mukaan hän nukahti meditaationsa aikana, mistä kiukustuneena hän leikkasi silmäluomensa pois ja heitti ne maahan. Maasta versoi teepensas. Siitä puolestaan tulee tämä fiksaatio silmiin.

Tästä kunnianarvoisasta intialaismunkista on sitten muotoutunut japanilaisten kansanuskomusten pyöreä Daruma, joka toteuttaa toiveita paperimassanuken kautta. Ihmiset maalaavat daruma-nukeille silmiä erityisesti uutena vuotena, mutta myös erityisten ponnistuen alussa. Kuulemma vaalien alla ehdokkaat maalailevat silmiä darumoille, ja siitä tehdään iso mediahässäkkä. Yritystä tai muuta aloittaessa kannattaa myös luottaa darumaan.

Oma Darumani on pieni, tuskin kämmenen kokoinen. Ostin sen Sensou-ji-temppelistä Asakusasta, Tokiosta. Temppeli oli lähellä ryokania, jossa yövyin. Darumani on varsin vaatimaton; temppelistä olisi saanut vaikka minkälaisia Darumoita, suurimmillaan suurempia kuin koripallo, yksityiskohtaisesti maalattuja ja koristeltuja. Näin Kiotossa (Kai se oli Kiotossa? Näin sitä ehtii jo unohtaa.) erään kampaamoliikkeen ikkunalla kaksi suurta Darumaa. Kummallakin oli kaksi silmää. Liikkeen omistaja lienee sitten menestynyt.

Lähetin siis käsikseni. Toivottavasti Darumalla on kova hinku saada toinenkin silmä.

14.7.2005 Hylkäyskirjeen ennakointia

Sain käsikseni käytyä läpi. Huomenna ajattelin käydä printtaamassa sen ja lähettää kustantajalle. Vain yhdelle. Kyseinen kustantaja on julkaissut spekulatiivisia tarinoita aiemminkin, mutta on silti keskikokoinen yleiskustantamo. Arvelen, että siellä käsikseni otettaisiin ehkä parhaiten vastaan. Jos se sieltä tulee takaisin, niin sitten voinen pistää pinkan monistuskoneen läpi ja lähettää useammalle ja katsoa kuinka käy. Ihannetilanne tietysti olisi se, että tässä ekassa paikassa tärppäisi.

Uskon kyllä tarinaani. Kun nyt luin sen läpi kahden päivän aikana, en löytänyt oikeastaan mitään, johon olisin tyytymätön tai joka vaatisi vielä viilausta. Se on nyt siinä, ei se enää parane vaikka kuinka sitä vatvoisin ja pyörittelisin.

Olen omituisessa jakomielitautisessa tilanteessa. Vakuutan itselleni että se on hyvä ja hieno ja ilman muuta se otetaan oitis kustannettavaksi ja ensi vuonna tähän aikaan mulla on käsissäni valmis kirja tai ainakin kustannussopimus. Jos en vakuuttelisi, jättäisin sen vielä kovalevylle ja jatkaisin sen mäystämistä, mutta sille on nyt jo vihdoin saatava loppu.

Mutta muistan kyllä myös, että isommat kustantamot saavat 1200-1400 käsistä vuodessa ja julkaisevat viitisen esikoisteosta samassa ajassa. Pessimistisellä arviolla siis 0,35 % käsiksistä pääsee kustannettavaksi. Vaikka tuossa joukossa olisi 1000 ihan järkyttävän paskaa käsistä, 150 keskinkertaista ja 50 hyvää, niin silti luku on todella pieni. Loistavankin käsiksen matka voi tyssätä yksinkertaisesti siihen, että kustantamossa on jo toinen samantyyppinen käsis prosessissa. En ole julkaistuna nähnyt omaa käsistäni vastaavaa tarinaa, mutta mistä minä tiedän millaisia tarinoita kustannustoimittajien pöydillä kuleksii?

Yritän siis yhtäaikaa olla itsevarma ja valmistautua samppanjapullonkorkkien poksautteluun - ja terästäytyä sen hylkäyskirjeen vastaanottamiseen. Muistan todella hyvin, kuinka tyrmäävältä eka hylkäyskirje tuntui. Se oli 11.6.1999. Olin lähdössä Virtun kanssa pyöräretkelle, kun kirje löytyi postilaatikosta: "Parhaat kiitokset romaanikäsikirjoituksestanne, johon olemme nyt tutustuneet. Vaikka se sisältääkin mielenkiintoista materiaalia, katsomme ettei se sovellu vastaisiin kustannussuunnitelmiimme. Kiitämme luottamuksesta ja palautamme tekstinne ohessa."

Paitsi että eihän se ollut eka. Muistin juuri, että lähetin joskus teininä runokokoelman jonnekin ja sain sen puolen vuoden kuluttua takaisin hylkäyskirjeellä varustettuna. Se ei kuitenkaan aiheuttanut kovin suurta traumaa, sillä olin jo ehtinyt ruveta inhoamaan runojani sinä aikana, kun ne olivat kustantamossa.

Mutta kumminkin. Vuoden 1999 aikana niitä hylkäyskirjeitä tuli monta, yhteensä kuusi. Kahdessa oli jopa kannustavaa palautetta, mitä kuulemma pitää pitää hyvänä merkkinä: kustannustoimittajat eivät vissiin laita palautetta kuin sellaisista teksteistä, joissa näkevät potentiaalia. Niitten hylkäyskirjeitten jälkeen yritin kirjoittaa tarinasta uuden version, mutta jotenkin se maistui puulta. Vilkaisin arkistoja ja huomasin, että ehdin aloittaa sen alkuperäisen tarinan pohjalta kaksikin eri versiota, mutta en sitten saanut niitä loppuun. Piti tehdä gradu ja sellaista.

Yritän vakuuttua, että tämä uusi tarinani on parempi kuin se, joka sai pakit kuudesta kustantamosta. Varmaan onkin; olisi se aika kaameaa, että kuudessa vuodessa ei olisi tapahtunut minkäänlaista kirjoittajantaidon kehitystä. Mutta se ei välttämättä riitä.

Silloin 1999 ekan hylkäyskirjeen saamiseen meni päivälleen kolme kuukautta. Yksi kustantamo panttasi käsistäni kymmenen kuukautta. Siten lienee tässä vaiheessa parasta vain lähettää se, ja olettaa kuulevansa jotain joskus lokakuussa aikaisintaan, pahimmassa tapauksessa vasta huhtikuussa. No, jos jouluun mennessä ei ole kuulunut mitään, se on ehkä huono merkki, jolloin kannattanee ottaa uudet printit ja lähettää ne muille kustantajille.

Käsis vain postiin siis ja sitten on unohdettava koko juttu. Ja jos se hylkäyskirje tulee, pitää vain lukea se ja ajatella: "Kas, hylkäyskirje. Onhan näitä nähty ennenkin".

12.7.2005 Ne koneet

Tietokoneet ovat kirottuja olentoja.

Virtu hankki uuden koneen pari viikkoa sitten, ja hänen vanha koneensa oli tarkoitus siirtää minulle. Minä sanoin, ettei siirrolla ole mitään kiirettä, haluan ensin käydä läpi käsikseni ja kirjoittaa yhden novellin loppuun ennen kuin kannattaa ruveta totuttelemaan uuteen käyttikseen. Vanhassa Macissani oli siis 9-käyttis ja uudessa on MacOSX, jonka käyttöliittymä ja filosofia on erilainen ja vaatii siis totuttelua.

No, kyse oli siis parin viikon viiveestä - viimeistään loppukuusta oli tarkoitus laittaa uusi (vanha) kone käyttökuntoon.

Mutta vanha kone päätti prakata Just Nyt. Ei odottaa kahta viikkoa, että saan juttuni tehtyä valmiiksi, vaan Just Nyt. Kone kieltäytyi löytämästä toista kovalevyä sisälmyksistään - siis nimenomaan sitä, jolla suurin osa jutuistani oli, ja joka toimi myös käynnistyslevynä. Ihan kuin se olisi ruvennut ryppyilemään kiusallaan just nyt, kun olen kohta hylkäämässä sen.

Spekuloin toki järkevämmilläkin syillä. On mahdollista että helle ja kosteus ovat vaikuttaneet siihen, muistaakseni viime vuonnakin oli kesällä jotain ongelmia. On myös mahdollista, että sekoitin itse sen tiedostojärjestelmän hätäilemällä ja reboottaamalla koneen kesken käynnistyksen. Vastaavia kovalevyn löytämisen ongelmia koneella on ollut jo aiemminkin, ja ne nyt on voinut aktivoida melkein mikä tahansa.

Haluaisin sanoa "loppu hyvin, kaikki hyvin", sillä näyttää siltä, että en tässä prosessissa hukannut yhtään mitään, tärkeää tai vähemmän tärkeää. Lisurista, käsiksestä ja työn alla olevasta artikkelista mulla oli tuoreet varmuuskopiot ja varmaan suuresta osasta muustakin kamasta, joten vaikka koko kone olisi räjähtänyt, tärkein olisi säästynyt. Virtulla kumminkin oli kätevä DiskRecover-ohjelma, joka jurnutti koneeni kovalevyä läpi kaksi päivää ja pelasti kaiken mikä pelastettavissa oli. Koska kovalevyssä ei ollut fyysistä vikaa vaan se oli muuten vain sekaisin, pelastusoperaatio oli oletettavasti täydellinen.

"Loppu hyvin, kaikki hyvin" on kuitenkin kaukana ajatuksistani tapeltuani uutta konetta käyttökuntoon koko illan ja tietäessäni, että tappelu tulee jatkumaan vielä monta viikkoa. Mahdollisesti pitempäänkin, sillä vanhoista tavoista on vaikea oppia pois. Uudella koneella on nyt sekaisin kaikki kama kahdelta vanhan koneen kiintolevyltä sekä se kama, joka uudella koneella oli jo valmiiksi.

Lisäksi pitäisi opetella käyttämään uutta tekstinkäsittelyohjelmaa. En tiedä vielä mitä, mutta Word se ei ainakaan ole, korkeintaan joku Wordia vastaava vapaa softa. Uusien asioiden opettelu on kivaa niin kauan kuin voi opetella niitä opettelemisen vuoksi, mutta kun pitäisi opetella jotain voidakseen tehdä jotain ihan muuta, se on tosi rasittavaa.

Joka tapauksessa ulkona on ollut kaunis ilma. Sitten viime bloggaaman olen heittänyt talviturkkini pois, tehnyt kaksi pyöräretkeä (50km ja 60 km) ja rullaluistellut 3,5 tuntia niin että nilkkoja kolottaa vieläkin. Käynyt tänään katsomassa Batman beginsin ennakkonäytöksessä.

Batman beginsistä pitikin sanomani, että miksi ihmeessä kaikkien myyttisten tyyppien taistelutaidot ja muu ultratyylikkyys pitää aina hakea Aasiasta? Batmankin kävi kiipeilemässä Tiibetissä (paitsi että se oli lopputekstien mukaan Islanti), tapaamassa jotain ninjutsumestaria ja heiluttelemassa katanaa ennen kuin pääsi Gothamin roskasakin kimppuun. Eikö nyt maailmassa ole mitään muita viisauden lähteitä kuin Tiibet ja Japani? Miksei Batman tullut vaikka Suomeen opettelemaan sisua kyntämällä kyisen pellon ja iskemällä päätään harmaaseen kiveen?

7.7.2005 Hyppy kuilun yli

Eilen tarkoitukseni oli ruikuttaa siitä, kuinka vaikeaa on aloittaa uuden tarinan kirjoittaminen. Kello oli puoli kaksitoista illalla. Kirjoitin aluksi pari kappaletta siitä, millaisia tarinanaihioita tällä hetkellä pyörii mielessä, ja sitten seuraavan valituslaulun:

"Mutta aloittaminen!! Miksi pirussa se on aina yhtä vaikeaa ja pääsee tapahtumaan vasta pakon edessä? Tiedän, että tällä hetkellä aloittaminen ei ole enää kiinni siitä, että pitäisi vielä suunnitella tai kerätä tietoa, vaan se on vain kiinni siitä, että aloittaminen kammottaa. Tulee sellainen ammottava tunne, "

Ja sitten ajattelin, että mitä sitä valittamaan, aloitetaanpa saman tien. Jätin lauseen kesken. Avasin uuden tyhjän sivun ja aloin kirjoittaa lähes puolisokkona tarinaa, jonka alkupuoli oli aika selkeänä päässäni. Kirjoitin vain. Ensimmäinen sivu tuntui kävelyltä lasilla: liukastelin, ja pelkäsin että särjen koko hoidon. Lohduttelin itseäni sillä, että kaikenhan voi aina deletoida, tämähän nyt on tällaista sormien notkistelua vain, valmistelua, kohta lopetan kirjoitan sen blogimerkinnän.

Mutta kirjoitinkin sitten nelisen tuntia. Totta kai se on pelkkää raakatekstiä, enkä ole lukenut sitä vielä uudelleen, mutta olen sentään hypännyt kuilun yli. Vähintään puolet tarinasta on vielä edessä, mutta kun on saanut aloitettua, loppupuoli tulee sitten vähemmällä kauhistelulla.

Tässä vaiheessa, kun aloittaminen ei enää ahdista (paitsi että onhan mulla toinenkin novelli, joka pitäs kirjottaa), niin voi seesteisesti pohtia, mistä ne aloittamisen kauhut oikein johtuvat. Pelkästä laiskuudesta siinä ei ole kyse, sillä saan kyllä otettua itseäni niskasta kiinni kun pitäisi kirjoittaa jatkoa jo aloitettuun tarinaan.

Luulen, että aika paljolti on kyse epäonnistumisen pelosta. Siitä, että hukkaan älyttömästi aikaani ja energiaani johonkin, josta ei tulekaan yhtään mitään. Tai että on olemassa hyvä tarina, jolle en sitten välttämättä pystykään tekemään oikeutta. Tai että se tarina tuntuu hyvältä ajateltuna mutta huonolta kirjoitettuna, enkä haluaisi luopua siitä illuusiosta, että tarina on hyvä.

Yksinkertaisesti siitä, että pelkään joka kerta, että aikaisemmat tekstit ovat olleet pelkkiä vahinkoja, ja oikeasti olenkin ihan paska kirjoittaja, ja käsillä oleva teksti sen todistaa. Se on jotenkin takaperoinen tunne, sillä loppujen lopuksi tunnen oloni hyväksi silloin kun kirjoitan ja olen saanut kirjoitettua - oli lopputulos mitä tahansa. Olin varsin tyytyväinen itseeni eilen yöllä, silloin neljän aikaan mennessäni nukkumaan. Siitä huolimatta, että en tosiaan ole lukenut kirjoittamaani tekstiä vielä, ja se voi olla vaikka kuinka paska. Tekstin laadusta riippumatta sain sellaisen "olen täyttänyt tarkoitukseni tänään" -tunteen.

Vaikka pystyn tiedostamaan nämä aloittamiskauhun taustatekijät, kuilu on joka tekstin edessä yhtä pohjaton.

4.7.2005 Salakuljettajan tunnustukset

Tunnustan rikokseni julkisesti: olen salakuljettanut teetä.

Kävin tänään tullissa hakemassa kaverini Japanista lähettämän paketin, joka sisälsi kimonon, obi-vyön, haori-takin, kahdeksan manga-pokkaria ja kaksi epähuomiossa ostamaani poikapornoromaania, jotka varmaan parantavat kielitaitoani - aikanaan. Kyseessä on siis viisi kiloa tavaraa, jota ostin Japanista, mutta joka olisi saanut matkalaukkuni ylittämään lentoyhtiön painorajat. Laskelmieni mukaan ne oli halvempaa lähettää Japanista postitse Suomeen kuin maksaa lentoyhtiölle sakkomaksuja matkalaukkujen ylipainosta.

Tullissa edelläni oli aikaaviepä asiakas, joten selailin sitten ajankuluksi tullin matkustajille tekemää lehtistä. Sitä lukemalla tajusin rikokseni: Suomeen saa tuoda vain 100 grammaa teetä EU:n ulkopuolelta, mutta toin Japanista ainakin 300 g! Ja ennen kuin Puola kuului EU:hun, toin sieltäkin aika monta pakkausta teetä! Olen rikoksenuusija!

En ole ikänäni edes ajatellut, että tee olisi sellainen tuote, jonka tuontia säänneltäisiin mitenkään. Mutta se onkin alkoholiin ja tupakkaan verrattava nautintoaine - pahempikin, itseasiassa, sillä tupakkaa saa sentään tuoda 250 g (tai 200 savuketta) ja alkoholia litran väkeviä ja kaksi mietoja. Kahvinkin tuontia muuten säädellään: Brasiliasta on turha tuoda tuliaisia koko suvulle, on tyydyttävä yhteen puolen kilon pakettiin.

100 grammaa. Se on niin naurettavan pieni määrä teetä, että epäilisin koko rajoitusjuttua vitsiksi, ellen olisi lukenut sitä asiallisen näköisestä tullin tunnuksella varustetusta vihkosesta. Haluaisin totisesti tietää, mihin moinen rajoitus perustuu. Onko kyseessä joku sota-ajan jäänne? Haluaisin myös tietää, että millaisiin korvauksiin sitä tuomittaisiin, jos nyt sattuisi tuomaan liikaa teetä maahan. Paljonko teestä tulee maksaa tullia? Vai nauraisivatko tullin työntekijät itsensä tärviölle, jos menisi punaista kaistaa pitkin heidän eteensä teepussia kiikuttaen. "Tota, mulla on tässä kaks pussia teetä... tarttis varmaan maksaa jotain..."

Taidan jatkaa salakuljettajan uraani tarvittaessa, eli olla vaivaamatta päätäni sillä, ylittääkö maahantuomani teemäärä sata grammaa. Jos joskus jään rikoksestani kiinni, niin onpahan hauska tarina kerrottavaksi.

Tiesittekö muuten, että alle 15-vuotias ei saa tuoda Suomeen kahvia tai kahviesanssia edes toisesta EU-maasta?