Blog

27.5.2005 Isoäiti, miksi sinulla on niin suuret kädet?

Eilisissä Ilta-Sanomissa oli rasittava juttu. Lööpissä luki "Susi hyökkäsi naista päin!". Luin jutun pikimmiltään kaupassa (enhän minä nyt paskasta rupea maksamaan), ja jutussa kävi ilmi, että nainen oli ollut autossa, nähnyt suden auton ikkunasta ja pysäyttänyt auton kaivaakseen kameran esiin. Susi oli lähtenyt tulemaan autoa kohti ja nainen oli kauhun vallassa kaasuttanut karkuun. "Pelkäsin, että se pääsisi kynsillään vanhan auton ikkunan läpi! Se ajoi minua takaa metsäautotiellä! Susi näkyi taustapeilissä ainakin kilometrin!" Argh!!!!

Totta kai sudet vaanivat metsäautotien laidassa varomattomia autoilijoita päästäkseen kynsimään tiensä läpi autoon sisälle! Se on niiden geeneissä! Autot, keski-ikäiset naiset ja hirvet ovat niille samanlaista riistaa! Lisäksi ne ovat läpikotaisin pahoja olentoja! "Tielle vaan ja niskalaukaus. En tosin omista asetta", kertoi nainenkin kauhunhetkiensä jälkeen.

En hyväksy sitä, että poromiehet tai koulutetun metsästyskoiran susille menettäneet metsästäjät tappavat susia ilman metsästyslupaa (eli toisin sanoen harrastavat salametsästystä), mutta se on sentään ymmärrettävää. Petovahinkoja ei korvata poromiehille täysimääräisinä ja koiran menettänyt voi tuntea surua ja kostonhalua. Kyllä suojellun eläimen tappaminen kiukuttaa aina kun siitä kuulee, mutta ainakin asioilla on tietty järjestys. Pelkkä perusteeton susikauhu sen sijaan on täysin käsittämätöntä, ja vielä käsittämättömämpää on, että sitä ruokitaan tuollaisilla jutuilla. Tanja Karpelakin voi puolustaa itseään, mutta susi ei. Toivottavasti nyt sentään Pulliainen jotakin jyrähtää, tai joku muu petotutkija.

Ja sitten sama suden uhriksi joutunut nainen vielä sanoi olevansa "aivan varma siitä, että se oli susi eikä koira, harrastan nimittäin koiria". Ei tainnut tulla mieleen, että hänenkin oma kultamussukkansa, mitä rotua sitten onkin, ei ole kovin kaukana sudesta. Lähempänä sutta koira on kuin ihmistä. Koiralle maistuu sama sapuska kuin sudelle ja toisin päin, ja pentujakin ne voivat saada.

Mahtaako nainen miettiä, uskaltaako jatkossa jättää koiransa autoon, sehän voisi "kynsiä tiensä vanhan auton ikkunan läpi"!

Jos olisin yhtään vähemmän ärtynyt ryhtyisin pohtimaan asiaa Mary Douglasin puhtaus ja vaara -käsitteen pohjalta, jossa vaarallisia ja pahoja ovat ne asiat, jotka ylittävät tietyt rajat ja jotka ovat väärissä paikoissa. Multa pellolla on eri asia kuin multa matolla, tissit miehellä eivät tietenkään kuulu asiaan ja susi on niin kamala otus nimenomaan siksi, että se muistuttaa sitä ihmisen parasta ystävää, mutta on kumminkin villieläin siellä metsässä, hankkii itse ruokansa ja välillä syö ihmisen omikseen merkitsemiä saaliita.

Mutta koska olen ärtynyt, en kehittele ajatusta tämän enempää.

25.5.2005 215-vuotispäivänä olin kannusruoho

Sara Wacklinilla oli tänään syntymäpäivä. Jos hän olisi elossa, hän olisi täyttänyt 215 vuotta. Kävin Saran sinni -seminaarissa, jossa puhuttiin kielenkäytöstä Sara Wacklinin kirjassa Sata muistelmaa Pohjanmaalta, käsityökoulujen perustamisesta köyhille tytöille ja Saran viestistä nykypäivän naisyrittäjille. Lopulta vielä teimme sosiodraamaa, olimme ensin kukkia niityllä, sitten Sara Wacklin 1800-luvun alun Oulussa ja lopulta Sara tämän päivän Oulussa. Ja sitten vielä purettiin kokemusta: "Miltä tuntui olla Sara?" "Mitä tahdot sanoa Saralle?" "Mitä samaa sinussa on kuin Sarassa?"

Ulkona oli todella kaunis päivä, aurinko paistoi upeasti ja välillä kaduin, että olin sisällä enkä ulkona. Olin käynyt Virtun kanssa syömässä itseni ähkyyn thaimaalaista ruokaa, ja ruokalevon tarpeessa olevat silmäluomeni lupsahtelivat vähän väliä. Kroppani kaipasi nurmikolle loikoilemaan. Subjektiivien ja adjektiiviattribuuttien suhde Saran teksteissä ei jaksanut oikein innostaa eikä käsityökoulujen historiakaan - etenkään kun olen lukenut joskus puhujan kirjoittaman kirjan, jota hän käytti luentonsa pohjana. Lopun sosiodraama oli sitten omituisuudessaan piste iin päälle - kahden kuivakan luennon jälkeen kuuntelijat pantiin miettimään millaisia kukkia he olisivat ja mikä heidän kukkeudessaan (vai kukkuudessaan? sana taitaa sopia tähän) on parasta.

Mietin, että mitä ihmettä tässä nyt oikein tapahtuu, onko vika minussa kun en osaa eläytyä ja irrottautua; onhan sitä nyt larpattu ennenkin. Tilanne vain oli kaukana aidosta eläytymisestä, enemmän mietin miten olisi sopivaa käyttäytyä tässä eläytymistilanteessa kuin eläydyin. Larpissa kaikki tietävät, että hahmoa on pelattava ja sillä siisti. Nyt ihmiset tulivat seminaariin jakkupuvut päällä ja helmet kaulassa ja joutuivat sitten yhtäkkiä miettimään, että mitä roolia tässä nyt pitäisikään pelata. Lisäksi hommassa häiritsi sen vakavuus: "nyt me kaikki yhdessä mietimme mitä annettavaa Saralla voisi olla nykypäivän naisille".

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö sosiodraama voisi minusta olla hyödyllistä ja hauskaakin. Jossain koulutustilaisuudessa, johon osallistuin, käytettiin sosiodraamaa opettamaan miten hankalia asiakkaita voi käsitellä. Revittely ja liioittelu oli sekä hauskaa että välttämätöntä, jotta pystyi oppimaan jotain. Nyt kumminkin tuntui siltä, että äkkiä joutui antamaan itsestään enemmän kuin olisi halunnut.

Oli kuitenkin mukava nähdä joitain ihmisiä, joita näkee aika harvakseltaan ja yleensä vain tällaisissa tilaisuuksissa. Siellä oli pari mukavaa tyyppiä, jotka olin viimeksi nähnyt naistenpäivän juhlavastaanotolla. Oikeastaan ohjelma on vastaavissa seminaareissa aika tyhjänpäiväistä, ja sosialiseeraus on päätarkoitus. Tuolla tuli sosialiseerattua liian vähän - seminaarissa oli kahvitauko, mutta sen aikana pyöri Oulun kaupungin juhlavuoden mainosvideo, jonka katsoin nähdäkseni millaisen kuvan Oulu haluaa itsestään 400-vuotiaana kaupunkina luoda. Historiaa ei ainakaan käsitelty juuri lainkaan.

Ai niin. Käytiin Virtun kanssa Sentencedin hautajaisissa Levykauppa €xässä. Sain Funeral Albumiin tekijöidensä nimmarit. Jonot olivat aluksi kirjakaupan nurkalle asti, mutta lyhenivät vauhdilla. Jätkät tosiaan osaavat vetää bändinsä tyylillä alas.

Oikeastaan aika skitsofreeninen olo. Ensin olin mustiinpukeutuneista hevaripojista ja yhtälailla mustiinpukeutuneista goottitytöistä koostuvassa porukassa haluamassa nimmaria hevibändiltä ja sitten istuin pääasiassa yli viisikymppisistä koostuvassa naisporukassa kuuntelemassa luentoja Sara Wacklinista. En kyllä osaa kuvitella niitä goottityttöjä ja hevaripoikia istumassa seminaarisalissa sen enempää kuin niitä yli viisikymppisiä naisia jonottamassa Sentencedin nimmaria.

Onkohan mulla samastumishäiriö? Kuuluukohan se tähän ikään?

22.5.2005 Parasta stressin hoitoa

Omituinen viikonloppu. Sain tehtyä kaiken minkä aioin ja vielä vähän lisää, harvinaista. Kirjoitin eilen tekstin viimeistelyä käsittelevän artikkelin Stk:n kirjoittajaopasta varten, se todellakin syntyi päivässä, vaikka olin valmistautunut käyttämään siihen hyvän osan ensi viikkoa. Sain kirjoitettua yhden apurahahakemuksen, josta tosin vielä puuttuvat lausunnot, joita pitää sitten metsästää huomenna. Kävin juoksemassa ja rullaluistelemassa. Luin Patrick McGrathin kirjan Groteski ja ehdin vielä opiskella vähän kanjejakin. Miksei aina voisi olla näin aikaansaava ja silti rento?

Mitä tein oikein, kun tässä onnistuin? Ainakin aloitin kirjoittamisen heti herättyäni enkä joskus sitten illalla. Toisaalta olin tehnyt jo aika hyvät muistiinpanot sitä juttua varten, joten ei tarvinnut paljon miettiä mitä rupeaa kirjoittamaan.

Ylipäätään käytän paljon enemmän aikaa asioista stressaamiseen kuin varsinaiseen tekemiseen - tuokin lauantaina viimeistelyä (sic!) vaille valmis oleva juttu on painanut niskassani koko toukokuun ja erityisen raskaana viime viikon ajan. En tosin tiedä, olisinko saanut sitä yhtä nopeasti valmiiksi, jos olisin heti tarttunut toimeen.

Ensi viikon ohjelmassa on sitten Norja-paperin tekeminen, tai pikemminkin olemassaolevan suomenkielisen tekstin kääntäminen. Rasittaa jo valmiiksi. Ja kun Norja-juttu on ohi, pitää ruveta valmistautumaan kirjoittamiskurssille. No, itsepähän olen konffiin ilmoittautunut ja halunnut sinne mennä. Haluanhan minä saada papereita kirjoitettua ja tutkimusta eteenpäin, mutta jotenkin tuntuu että olen taas haalinut liikaa tekemistä itselleni.

Missäköhän välissä olisi sellainen sauma, jolloin ei olisi mitään tekemättömiä töitä ajamassa minua takaa. Toisin sanoen, milloin voisi pitää lomaa? Sellaista lusmuilulomaa, jolloin voisi olla kotona, herätessään miettiä että mitäs sitä tänään tekis ja olis vapaa tekemään ihan mitä vaan ilman sellaista tunnetta että nyt meni päivä ihan hukkaan. Semmoisena päivänä voisi saada ommeltua tai piirrettyä jotakin. Haluaisin kokeilla smocking-rypytystä (onkohan sille olemassa suomenkielinen nimi?) ja tehdä tunikan, jonka rintamuksessa olisi sellaista.

Seuraavan kerran kun joku tarjoaa minulle jotain tehtäväksi, sanon tiukasti että EI! Onnistuukohan se? Riippuu asiasta. Yleensä asiat ovat kivoja ja innostavia silloin kun niihin suostuu, mutta muuttuvat kahleiksi kun dedikset lähestyvät. Ahistavaa on myös se, kun asiat roikkuvat ja ovat keskeneräisiä, vaikka dedikset olisivat kaukanakin. Juha Siltala piti Oulussa jonkun esitelmän tällä viikolla otsikolla "Työn valmiiksi saaminen - parasta stressin hoitoa". En tiedä itse esitelmästä mitään, mutta otsikko oli kyllä harvinaisen osuva.

20.5.2005 Akryylipitsiä

Kulutusjuhlapäivä. Ostin urheilurintsikat. Liiviliikkeissä sovittaminen on todella hermoillekäypää hommaa, ensin kokeillaan kymmenet liivit ja sitten mietitään että mikäs niistä nyt sitten olikaan paras. Kaiken sen vaikean ja hankalan sovittamisen jälkeen sitten päädyin lopulta samanlaisiin kuin minulla ennestäänkin oli. Ostin myös uudet juoksuverkkarit, niinikään samanlaiset kuin ennen (kokeilin kyllä neljää muutakin mallia) sekä uuden verkkatakin, vihdoin ja viimein.

Verkkarit ja liivit taisivat olla noin kolmisen vuotta vanhat, mutta vanha verkkatakkini on nähnyt jo peräti kaksitoista talvea. Se on nimittäin abipaitani. Käytin sitä aikanaan koulussa, ja sen jälkeen se koki arvonalennuksen liikuntaverkkatakiksi. Vuonna 2004 oli ihan hauska vitsi pitää juostessa päällä paitaa, jonka alahelmassa lukee Bad hABIts '94, mutta tämän vuoden aikana on jo alkanut vähän ahdistaa. Muistan että joskus abivuonna tai korkeintaan vuotta sen jälkeen näin bussissa miehen, jolla oli ABI '86 -paita päällä. Minusta se oli täydellisen naurettava. Pitää nyt ikivanhaa abipaitaa päällä, jeesus sentään. Ja itse olen käyttänyt omaani julkisesti useita kertoja viikossa vielä pitempään.

Uusi verkkatakkini on lyhythelmaisempi ja tiukempi, ja siinä on myös korkea kaulus. Vaatii vielä koejuoksun kumminkin.

Ikäänkuin tämä rahankäyttö ei olisi vielä riittänyt, ostin myös urheilusukkia ja kahden kilon käsipainot. Juu, aion saada lisää hauista. Ja hameen Juuttiputiikista. Ja neljää erilaista teetä Kofeiinikomppaniasta Kauppahallista - teevarastoni vetelevät viimeisiään, ja olen ollut kahden eri teelaadun kierteessä. Taidan olla addikti, join jo tälle illalle kupillisen kutakin uutta teelaatua, mutta silti tekee vielä mieli.

Kävin myös katsomassa NeliöGalleriassa Kirsi Tervon maalauksia. Maalauksia oli kahdenlaisia: akryylillä tehtyjä pienoistriptyykkejä, joissa oli käytetty kollaasitekniikkaa ja suuria akryylimaalilla maalattuja väripintoja, joissa oli pitsimäisiä kohokuvioita muuten aika abstraktin väripinnan päällä. Triptyykit olivat todella kauniita, niissä oli usein naisen kasvot ohuen glaseeratun maalikerroksen alla, korppi tai kuivattu kasvi rinnallaan. Niissä oli tavoiteltu kulunutta ja vanhanaikaista tunnelmaa käyttämällä päällekkäisiä, krakeloituneita maalikerroksia. Lähes kaikki pienet triptyykit oli myyty, enkä yhtään ihmettele.

Niistä tuli yhtäaikaa lumoutunut ja surullinen olo. Toisaalta ne tuottivat puhdasta iloa, kun saattoi ihailla kaunista teosta ja kunnioittaa taiteilijan mielikuvitusta (yhdistää nyt leikattuja kuvia, kuivia kasveja ja paksuja kerroksia maalia! vau!) ja toisaalta sitten oli surumielistä tajuta, ettei niitä teoksia todennäköisesti pääse koskaan enää näkemään. Joku on ne ostanut omakseen, nostaa seinälleen ja antaa olla siellä.

Mietin myös sitä, kuinka satunnaista ja hajanaista oma kuvientekemiseni on. Olen viime aikoina lähinnä piirtänyt kuvituksia scifi-lehtiin - hyvin suoraviivaisia, selkeitä ja tarkoituksellisia kuvia. Toki niidenkin piirtäminen on nautinnollista, mutta en ole pitkään aikaan tehnyt mitään, mille ei olisi selkeää tarkoitusta ja paikkaa. Mielessäni on kaksi eri aihetta, jotka on pitänyt toteuttaa jo pitkään. Toinen olisi palettiveitsellä paksulti maalattu työ, jossa olisi rosoista taustaa vasten yksityiskohtainen ja pienellä siveltimellä maalattu naishahmo. Toinen taas käyttäisi hyväkseen Japanista tuomiani origamipapereita, olisi yhdistelmä tussityötä ja origamipaperikollaasia.

En vain tunnu löytävän sopivaa hetkeä tekemiselle. Akateeminen kirjoittaminen syö hirveästi aikaa ja energiaa, ja sitten kun aikaa olisi, haluankin vain lukea tai katsoa leffoja. Kirjoittamiseen - myös proosan - pystyn suhtautumaan tietynlaisella ammattimaisella jääräpäisyydellä. Piirtäminen sen sijaan on harrastuksellisempaa, ja kirjoittaminen syrjäyttää sen lähes aina. Ei mikään hyvä kuvio. Piirtäminenkin hapertuu, jos sitä ei tee.

19.5.2005 Auringonpaiste helpottaa elämää

Japani-iltamat olivat ja menivät. Hyvin onnistuivat, vaikka tapahtuikin se, mitä vähän pelkäsin: klikkiytyminen. Klikkiytyminen lienee väistämätön ilmiö kaikissa bileissä, joissa on ihmisiä eri piireistä. Tuntuu vain siltä, että se häiritsee aina enemmän bileitten järjestäjiä kuin bilettäjiä itseään. Misokeitto meni kaikki ja enemmänkin olisi varmaan mennyt. Suolainen kirsikankukkatee sen sijaan ei ollut ihan yhtä suuri menestys. Taisi sitä joku ottaa toisenkin kupillisen, mutta valtaosa siemaili muutaman kerran ja kaatoi sitten loput viemäriin.

Huomasin myös, että sopeutuminen eri yhteisöjen kommunikaatiotapoihin yhtä aikaa on aika hajottavaa. Toisaalla miespuoliset anime- ja scifityypit, toisaalla naispuoliset naistutkimus/seta-tyypit. Kävin sitten koko illan vähän ylikierroksilla ja pystyin rentoutumaan kunnolla vasta, kun suurin osa ihmisistä oli jo lähtenyt ja saattoi keskittyä muutamaan ihmiseen kerrallaan.

Eilen oli hirmuinen siivousurakka - tiskasin lähes kaikki astiat. Virtu imuroi eteisen, joka oli täynnä hiekkaa. Eikä mennyt päivä edes lusmailuksi muuten, väsäsin luonnoksen Norjan konffan esitelmälle ja selvityksen väikkäriprojektistani Islannin kurssia varten. Kumpikin oli tosin leikkaa-liimaa-menetelmällä tuotettu, mutta onpa nyt kumminkin tehty jotain niidenkin eteen. Norja-paperi pitää vielä kääntää englanniksi, viimeistään ensi viikollahan sekin pitää tehdä. Jestas sentään, alle kaksi viikkoa aikaa siihenkin lähtöön, enkä ole henkisesti valmistautunut lainkaan.

Tänään sitten oli todella pitkästä aikaa kokkauspiiri, olisiko edellinen ollut helmikuun lopussa. Pääsin kuvaamaan ulos taas, eikä mennyt koko ilta valaistuksen ja taustojen kanssa temppuiluun. Kyllä ulkokuvaus helpottaa asioita paljon - ei tarvitse miettiä näkyykö jostain nurkasta sohvaa tai ikkunanpokaa tai ovatko valopisteet nyt oikeissa kohdissa. Senkun vaan lätkäisee ruuat nurmelle (tai tänään porontaljalle) ja ottaa kuvat, aurinko huolehtii lopusta.

En tosin ole vielä ehtinyt tarkistaa ottamiani kuvia, mutta eiköhän sieltä nyt ainakin muutama hyvä kuva löydy. Ja kun kevät etenee, sitä helpompaa kuvauksia on järjestää. Jossain vaiheessa tosin pitäisi ruveta suunnittelemaan keittokirjan johdantoa ja niitä ruokakulttuuriartikkeleita, mutta jos nyt yrittäisi selviytyä akateemisista velvollisuuksista ensin.

16.5.05 Siivottaa

Huomenna on Japani-iltamat, joten tänään siivosimme. Jos oikein muistan, täällä ei ole pesty lattioita eikä tampattu mattoja sitten tammikuun. Joltisenkin siisteyden on taannut sarja kosmeettisia imuroimisia. Siivoamiseen meni koko päivä, heräämisestä iltaan asti. En tajua, miten ihmiset jaksavat siivota joka ikinen viikko - eikö ns. "viikkosiivous" tarkoita nimenomaan mattojen tamppausta ja lattioiden pesua? Vai pelkkää imurointia? Ei meillä kyllä imuroidakaan joka viikko, imuroidaankohan edes joka toinen viikko.

Siivoaminen on totaalisen turhaa työtä, se ei synnytä mitään, ei tuota mitään uutta ja sen merkitys katoaa heti kun joku kävelee hiekkaisilla kengillä sisään asti. Hukkaan heitettyä aikaa. Jos olisi rahaa tai jos jaksaisin ottaa asioista selvää, palkkaisin siivoojan. Joskus vielä palkkaan. Vihaan siivoamista. Jos joutuisin siivoamaan yksin, rikkoisin imureita ja siivousvälinetä silkasta kiukusta.

Jos joku siivousfanaatikko lukee tämän, tervetuloa vain meille siivoamaan. Likaa löytyy niin paljon kuin haluatte vain poistaa. Nytkin, vaikka koko päivä on käytetty siivoamiseen. Esimerkiksi hella kaipaisi perusteellista jynssäystä ja patteritkin voisi joku joskus pestä. Kunhan se en ole minä.

Kävin myös ostamassa Japani-illan sapuskakamppeita ja kokeilin kirsikankukkateetä, jota ajattelin tarjota. Se on suolaista ja omituista, en usko että siitä tulee mikään illan hittijuoma, mutta onpahan ainakin sopivan eksoottista. Ostin luomu-shiitakesieniä, kun ei ollut muita. Tuenpa sitten kotimaista luomutuotantoakin.

Japani-illan odotukset ovat vähän ristiriitaiset. Bileisiin on tulossa vähän sekalaista sakkia, jotka eivät tunne toisiaan, ja joiden piirit taitavat olla aika kaukana toisistaan. Meillä ei ole pidetty bileitä pariin vuoteen - edelliset taisivat olla ne "sivistyneet ja hillityt toti-iltamat", jotka sitten tietenkään eivät olleet yhtään sivistyneet ja hillityt. Nyt tosin en tarjoa alkoholia ollenkaan, vaan ruokaa, ja on tiistai-ilta, joten tuskinpa ihmiset lärväävät.

15.5.05 Viivi ja Märta

Viikonloppu Kemissä. Sarjakuvapäivillä pitämäni Viivin ja Wagnerin naiskuva -esitys meni ihan siedettävästi, joskin päällimmäiseksi fiilikseksi jäi, että olin puiseva ja akateeminen. Rupesin alunperin tekemään esitystä väärällä otteella, olisi pitänyt muokata teksti jutustelevampaan suuntaan eikä naiskuvan analyysiksi. Olen tämän kevään artikkelirupeaman aikana jumittunut akateemiseen tekstintuottotapaan, enkä sitten päässyt siitä kunnolla irti.

Yritin myös olla sortumatta liian feministiseen kritiikkiin, vaan tuoda esiin naiskuvan myönteisiä puolia, kuten Viivin vastuullisuuden ympäristö- ja terveysasioissa, seksuaalisen vapautuneisuuden ja pohjimmaisen tyytyväisyyden omaan ruumiiseen. Niinpä sitten juttu jäi ehkä hiukan liian lepsuksi, kärjekkyydellä olisi voinut saada hauskemman esityksen aikaan.

Paikalliset mediat uutisoivat juttuni kohtuullisen täsmällisesti. Tulinpa miettineeksi sitäkin, että onkohan tutkija suojattu ammattinimike, ja jos on, niin onkohan minulla tässä väitöskirjatyön vaiheessa oikeus tituleerata itseäni tutkijaksi vai ei. Tunnen tätä nykyä kuitenkin olevani enemmän tutkija kuin opiskelija, vaikka periaatteessa väitöskirjan vääntäminenkin on opiskelua. Onko apurahatutkija oikea tutkija?

Luin myös Märta Tikkasen kirjan "Kaksi", jossa hän kuvaa avioliittoaan Henrik Tikkasen kanssa, ja pohtii sitä, miten vaikeaa kahden kirjailijan on asua saman katon alla, tai ainakin oli ennen päivähoitojärjestelmää ja tasa-arvotavoitteita. Märta hoiti kodin, lapset ja ryyppyputkiin sortuvan "taiteilijaneron", ja yritti vielä sitten kirjoittaa siinä samalla. Henrik sanoi suoraan, että hän on taiteilijana Märtaa ylempänä ja Märta nieli tämän. Kun Märta alkoi saada tunnustusta, Henrik oli päällisin puolin iloinen, mutta myös kateellinen.

Mitenköhän nykyajan kirjailijapariskunnat elävät? Hannu Raittila ja Mari Möröhän ovat tietääkseni pariskunta. Mitenköhän Raittilan Finlandia-voitto vaikutti kirjoittamiseen ja parisuhteeseen siinä perheessä? Raittila on mielestäni tunnustetumpi, mutta johtuuko se sukupuolesta? Onko niitä muita?

Vasta ihan kirjan loppupuolella tajusin, että koko kirjahan noudattelee sen tulevan kirjoituskurssin teemoja: pohti yhteiskunnan ja sukupuolen merkitystä kirjoittamiselle ja myös sitä, millainen kirjoittaminen on oikeaa kirjoittamista.

Omalla tavallaan ironista on se, että Märta Tikkasesta on tullut naiskirjallisuuden klassikko. "Miestä ei voi raiskata" taitaa kuulua joidenkin kirjallisuudenkurssien pakollisiin teoksiin. Märtan kirjat ovat onnistuneet kertomaan jotain yleispätevää ja osuneet sellaiseen saumaan, jolloin naiskirjallisuudelle oli valtavan suuri tarve. Henrik Tikkanen sen sijaan jäi oman aikansa kirjailijaksi, jonka kirjojen merkitys tuskin venyy yli vuosikymmenien. Ajattelin ihan uteliaisuudesta lukea Henrikiltäkin jotain, kun Märtan kirjoista olen tainnut lukea melkein kaikki.

10.5.05 Ihana Iittala

Eilen käytin kaksi tuntia elämästäni keskustelemalla Iittalasta ja sain palkkioksi sämpylän, teetä ja kolmenkympin lahjakortin Stockalle.

Jouduin markkinointitutkimukseen ihan sattumalta. Juttelin kaverini kanssa, kun hänen puhelimensa soi. Markkinantutkimuksen tekijä soitti ja pyysi mukaan pienryhmäkeskusteluun. Kaveri sanoi, ettei pääse, mutta että paikalla on toinen samaan ikäkohorttiin kuuluva nainen, joka saattaisi olla kiinnostunut. Minä.

Niinpä sitten menin suurella uteliaisuudella markkinatutkimukseen, jossa oli seitsemän muuta kolmenkympin kieppeissä olevaa naista. Pohdimme sellaisia kysymyksiä kuin "jos Iittala olisi ihminen, millainen ihminen hän olisi". Leikkelimme aikakauslehdistä kuvia tai tekstejä, jotka toivat mieleemme Iittalan. Selailimme ja kommentoimme Iittalan tulevaa mainoslehtistä. Vertailimme Iittalan imagoa Marimekon imagoon ja täytimme lomaketta, jossa oli puhe- ja ajatuskuplat meille ja Iittalalle. Mitä Iittala tahtoo meille sanoa? Mitä me haluamme sanoa Iittalalle? Mitä me oikeasti ajattelemme Iittalasta ja mitä arvelemme Iittalan ajattelevan meistä?

Kokemus oli hyvin mielenkiintoinen. Tällä tavallako markkinoijat etsivät trendejä ja kartoittavat kuluttajien tarpeita? Laittamalla ihmiset leikkelemään kuvia aikakauslehdistä ja piirtelemään? Olin tietyssä mielessä aika huvittunut näistä tutkimusmetodeista, mutta huvittuneisuudestani huolimatta en kiellä metodien tarkoituksenmukaisuutta. Se, että valitsimme Iittala-kuviin sinisiä järvimaisemia, raikkaita kodinsisustuksia ja koivunrunkoja kertoo Iittalan imagosta - tai pikemminkin siitä, miten hyvin imagonrakennuksessa on onnistuttu. Markkinat ja kuluttajuus perustuvat hetkellisiin haluihin ja tunteeseen siitä, että joku on kivaa tai hyvää, joten miksei kuluttajan mielipiteitä voisi tutkia intuitiivisesti valittujen kuvien ja sanojen kautta.

Mietin myös sitä, miten reilua on auttaa yritystä potentiaalisten asiakkaidensa manipuloinnissa. Mehän kerroimme Iittalalle, mikä meihin nuorina naiskuluttajina parhaiten iskee ja mikä ei. Rauhoittelin omaatuntoani ajattelemalla, että vastuu siitä, antautuuko manipuloitavaksi, on kuluttajalla itsellään. Puolivalmiissa esitteessä oli pari kohtaa, jotka saivat pienryhmämme tuomion. Yhdessä kuvassa oli amerikkalaisen makea kuva äidistä ja lapsesta ja jotain omituisia juttuja (kastanjoita?) purkissa. Iittala on mielessämme fiksoitunut suomalaisuuteen ja kotimaiseen laadukkuuteen, joten kerroimme heille, että esitekuvienkin tulee kuvastaa sitä.

Opin myös uusia asioita. Nykyään Iittala, Arabia, Hackman ja joukko muita pohjoismaisia firmoja ovat osa samaa konsernia. Arabian Teema-astiatkin ovat tulevaisuudessa Iittalan Teema-astioita. Omalla tavallaan aika surullista, että kaikki yhtiöt ketjutetaan.

Kotona tarkistin, kuinka paljon kaapeista löytyy Arabiaa ja Iittalaa. Olen saanut Aalto-maljakon perinnöksi, samoin kuin joukon vanhoja Arabian lautasia, joita emme koskaan käytä, koska ne ovat liian juhlavia ja arvokkaita. Lisäksi meillä on kaksi Aino Aalto -juomalasia, jotka olemme saaneet lahjaksi. Kaksi kynttilänjalkaa, niin ikään lahjaksi saatuja. Itse olen ostanut yhden kirkkaansinisen Kartio-snapsilasin oululaisen sisustustavarakaupan loppuunmyynnistä, sekä kirpputorilta neljä Teema-lautasta, sellaista kirkkaansinistä, joita ei enää valmisteta. Joukko perinnöksi saatuja lasisia kahvikuppeja saattavat olla 70-luvun Iittalaa, mutta en ole varma.

Hetken aikaa tuntui ihan vainoharhaiselta, kun kaikissa lasitavaroissa tuntui kummittelevan pieni, punainen i-merkki. Onneksi perusjuomalasimme ovat taattua Säästökuopan puristelasia ja Virtun papan pilkkipalkintoja.

8.5.2005 Cixous'n sisu

Viikonloppu on mennyt ohi sietämättömän nopeasti. Kävin maisterijuhlissa, joiden teemana oli "maisteri poraa" (maisteri sai valmistumislahjaksi akkuporakoneen). Rullaluistelin ensimmäistä kertaa tälle vuodelle - kävin katsomassa tulevaa asuntomessualuetta, jonka pääkatu oli sellainen tuulitunneli, että sillä kadulla tullaan vielä kiroamaan muuttoa Toppilansaareen. Kirjoitin vähäsen, yhden luvun loppuun eilen ja noin neljä riviä tänään.

Islannin kurssi vaatiikin suorastaan sietämättömän paljon tekemistä. Kurssi-ilmoituksessa selvästi kyllä sanottiin, että etukäteen tulee lukea n. tuhat sivua tekstiä, mutta sinisilmäisesti luulin että siinä on vahingossa yksi nolla liikaa. Turha luulo. Kävin perjantaina printtaamassa neljä artikkelia ja viikonlopun aikana sähköpostiin on ilmestynyt kuusi lisää. Ja niitä vissiin tulee. Ja tulee. Vielä monta, monta lisää...

No, luin niistä artikkeleista kolme nyt viikonlopun aikana. Yksi niistä, HŽlne Cixousin Coming to Writing oli yllättävän mielenkiintoinen. Olen Cixousista lukenut vain toisen käden lähteistä, joiden perusteella naisen tekstit ovat kuulostaneet käsittämättömiltä ja ultrateoreettisilta. Mutta teksti olikin runollista ja intuitiivista, alleviivailin sieltä monia kauniita lauseita. "Writing: a way of leaving no space for death, of pushing back forgetfulness, of never letting oneself be surprised by the abyss." Se varmaan kuulostaisi vielä kauniimmalta ranskaksi, mutta ranskani on hapertunut täysin, onhan siitä jo yksitoista vuotta kun olen sitä opiskellut.

Cixous'n teksti (tai ainakin tuo essee) oli paljon helposti lähestyttävämpää kuin ne Cixousta selittävät, muiden kirjoittamat tekstit, joissa analysoidaan ja dekonstruoidaan kaikki puhki. Cixousta pitäisi lukea vielä kokonainen kirja, Three Steps on the Ladder of Writing, mikä aluksi kuulosti järkyttävältä urakalta, mutta nyt tuntuu ihan mukavalta. Oikeastaan teoreetikkojen ajatuksista lukeminen toisen käden lähteiden kautta on ihan perseestä. Muistan, että Foucault on aiheuttanut samanlaisen reaktion kuin Cixous: ensin luin vaikka mitä jostain oppikirjoista ja readereista selitysten kanssa ja ajattelin, että eihän tästä hommasta tajua mitään, ja sitten kun luin Seksuaalisuuden historiaa niin teksti tuntui ihan ymmärrettävältä ja mielenkiintoiselta eikä omituiselta teoriasopalta.

Cixous kirjoitti runollista esseetä kirjoittamisesta, siitä kuinka kaksikielisenä juutalaisnaisena hänen oli vaikea löytää omaa kirjoittamisen tapaa; kuinka hän koki aina olleensa diasporassa ja kuinka häntä esti se, että ei ollut olemassa naisellista kirjoittamista. Ja kuinka kirjoittaminen on hänelle rakkauden teko, rakastamista ja lentämistä, kuoleman kieltämistä ja voittamista. Kun kirjoitan sen näin, se näyttää lattealta, mutta jollain tavalla Cixousin teksti on enemmän runoa kuin akateemista tekstiä, eikä runoa voi pelkistää sisältöönsä. "T.S. Eliotin runossa The Hollow Men olkinuket vaeltavat aavikolla ja pelkäävät kuolemaa. Kaikkialle lankeaa varjoja ja maailma loppuu." Eihän se niin mene.

Mietin lukiessani, että millainen suhde minulla on ollut kirjoittamiseen ja kieleen. Se suhde on ollut aika itsestäänselvä siitä asti kun olen oppinut kirjoittamaan. Cixous kirjoitti kokeneensa, ettei hänellä naisena ja juutalaisena olisi oikeutta kirjoittaa ranskaksi kuten ranskalaismiehellä, ja sen takia hän on etsinyt naisellista kirjoittamista (Žcriture feminine). Minä olen aina pitänyt kirjoittamista omana oikeutenani, ehkä ainoana oikeutena mitä minulla on. En ajattele kirjoittamista sukupuolittuneena tai erottele, mikä on naisellista tai miehellistä kirjoittamista.

Suhteeni akateemiseen kirjoittamiseen on kuitenkin mutkallisempi, koska akateeminen teksti ei ole koskaan täysin kirjoittajan omaa. Lähteitä ja viittauksia täytyy olla, taustaa pitää esitellä. Ja koska minun täytyy kirjoittajana olla tietoisesti sidoksissa muiden kirjoittajien teksteihin, akateeminen kirjoittamiseni on tylpempää. Ehkä kirjoittamisen alkuvaiheessa pitäisi päästää irti taustoista ja kirjoittaa vain siitä mitä itse ajattelee, suodattaa muiden ajatukset itsen kautta, ja vasta sen jälkeen ruveta miettimään lähteitä ja sitä, mihin kohtaan tunkee viitemerkintöjä.

En silti ajattele, että akateeminen kirjoittaminen olisi jotenkin miehistä ja että fiktion kirjoittaminen olisi sitten naisellista, kuten olisi helppo stereotypisoida - onhan tieteellinen teksti loogista ja rationaalista ja fiktiivinen teksti ennustamatonta ja irrationaalista. Kirjoittaminen on neutraalia.

5.5.2005 Parasiitin kastraatio

Viivyttely. Procrastination. Englanninkielinen termi on niin kätevä, sisältää paljon enemmän kuin suomenkielinen. Procrastination kuulostaa vakavalta ongelmalta, vähän kuin parasiitti tai kastraatio. Viivyttely puolestaan kuulostaa enemmän siltä, että juodaan äkkiä ovensuussa vielä yksi kupillinen kahvia ennen kuin lähdetään takaisin heinätöihin. Suomenkielisessä maailmassa ei ole ollut varaa viivytellä kunnolla, ja niinpä ei ole tarkkaa tarvittu termiä kuvaamaan sitä. Viivyttelijältä vei utaretulehdus lehmän ja halla sadon. Procrastinaatioon on varaa vain yläluokkaisella, joka voi miettiä koko päivän, paneeko päähänsä peruukin jossa on kaksi vai kolme kikkaraa.

Ymmärrän hyvin, miksi tiettyjä asioita ei saa tehdyksi, ja miksi procrastination vaikuttaa siihen, että mustan hameeni takasauma on edelleen korjaamatta, samoin kuin nahkatakkini taskujen saumat, ja miksi en vieläkään ole saanut kirjoitettua eräitä tekstejä loppuun. Ikkunanpesusta puhumattakaan. Mutta miksi ihmeessä procrastinoin sellaisten asioiden edellä, joiden loppuunsaattamista olen odottanut innolla ja joille olen vartavasten varannut aikaa?

Okei. Kirjoitin tänään puolikkaan lukua käsistä varten. Siinä on seksikohtaus. Mahdollisesti kirjoitan vielä toisenkin puolikkaan ja saan luvun valmiiksi. Ellen sitten vain procrastinoi blogaamalla koko loppuyötä. Sitä ennen kuitenkin luin useita sarjakuva-albumeja, jonkun verran "Perinteen taika - Nykyaika Kiinassa, Japanissa ja Koreassa" -kirjaa, kävin läpi sähköpostini, muokkailin kuvia näytönsäästäjäni diaesitykseen (siinä on kimonopukuisia naisia), keitin teetä, keitin vielä lisää teetä ja lopulta ajattelin keittää vielä teetä, mutta päätinkin kirjoittaa ensin edes pari kappaletta ja sitten keittää teetä. Tällä tavoin sain sitten kirjoitettua sen luvunpuolikkaan. Viivyttelyyn meni aikaa varmaan saman verran kuin itse kirjoittamiseen. Tällä tavalla en saa ikinä mitään aikaan.

Eräs ajattelija (eli Bruce Holland Rogers) on sanonut, että viivyttely palvelee tiettyjä psykologisia tarkoituksia. Ennen homman aloittamista ihmisillä on ihannevisio työnsä tuloksesta. Ihminen ei kuitenkaan voi olla koskaan täysin tyytyväinen tuotoksiinsa, koska ne eivät milloinkaan vastaa ihannevisiota - päinvastoin, ihannevisio peittyy sen epätäydellisen tuotoksen alle ja katoaa. Viivyttely on yksi tapa pitää siitä ihannevisiosta kiinni.

Vaikka tiedän tämän ja olen viivytellessäni täysin tietoinen siitä, että kyse on viivyttelystä eikä mistään oikeasta ja asiallisesta tekemisestä, miksi ihmeessä en silti pääse siitä eroon?

3.5.2005 Liikaa asioita tehtävälistalla

Sain tänään omituisen puhelinsoiton. Minua pyydettiin Kemin sarjakuvapäiville puhumaan Viivistä ja Wagnerista naisnäkökulmasta. Alan havaita, miten ne kuuluisat "verkostot" toimivat, ja miksi "verkostoitumista" pidetään tärkeänä. Ilmeisesti Kaarina Kailolta, naistutkimuksen entiseltä proffalta, oli pyydetty puheenvuoroa vastaavasta aiheesta, mutta Kaarinalla ei ollut aikaa. Kaarina sitten oli ehdottanut minua.

Suostuin, vaikka olinkin aluksi vähän änkkänä. Puoli tuntia puhetta sarjakuvasta, jonka tunnen hyvin, mikäs siinä. Olen jopa miettinyt aihetta aiemminkin. Luin pari tuntia Viivejä ja Wagnereita ja kirjoitin pari aanelosta muistiinpanoja. Vielä täytyisi löytää oikea sävy, jolla puhua aiheesta ja kunnollinen otsikko.

Toisaalta kumminkin kaikki ylimääräiset jutut stressaavat. Olen vissiin kesäkuussa lähdössä sekä Norjaan että Islantiin akateemisissa tarkoituksissa, ja kumpaakin reissua varten pitäisi kirjoittaa tekstiä. Norja-juttu on parinkymmenen minuutin esitelmä, joka toivottavasti syntyy kääntämällä ruumiillisuus-artikkelin ydinkohdat englanniksi. Mutta en yhtään vielä tiedä, mitä tuo Islannin reissu minulta vaatii: kyse on viikonlopun mittaisesta tieteellisen kirjoittamisen kurssista, jossa on mahdollista viedä omaa tutkimusta eteenpäin ohjaajien johdolla ja saada kommentteja. Tekstin vain pitäisi olla englanniksi. Nyt en sitten vielä tiedä, riittääkö, että käännän jotain vanhoja artikkeleita englanniksi (missä on jo siinäkin pirusti työtä) vai pitääkö tuottaa kokonaan uutta tekstiä. Matkajärjestelytkin pitäisi tehdä jossain välissä. Ra-sit-taa.

Ristiriitainen tunne: toisaalta olen innoissani molemmista reissuista, pääsee taas näkemään maailmaa, Norjan konffan yksi pääpuhuja käsittelee biseksuaalisuutta ja Islanti-kurssilla pääsee kunnolla pohtimaan tieteellistä kirjoittamista, mikä voi olla minulle todella hyödyllistä juuri nyt. Toisaalta taas en haluaisi muuta kuin äljöttää kotona tekemättä yhtään mitään, lukea sarjakuvia, piirrellä ja miettiä mitä tekisi ruuaksi. Japani-reissusta on liian vähän aikaa, jotta olisin ehtinyt kunnolla tajuta olevani taas kotona.

Viimeistelin käsistäni jonkin verran. Eilen kävin koko käsiksen läpi ja tein pienet korjaukset ja merkkasin tekstin sisään paikat neljälle puuttuvalle kohtaukselle. Yhden uuden kohtauksen sain kirjoitettua ja lisättyä muutaman lauseen yhteen vanhaan kohtaukseen. Kolme kokonaista kohtausta puuttuu vielä, ja sitten se saattaisi olla valmis. Tai ainakin niin valmis, että sen voisi taas lukea kokonaisuutena, mahdollisesti luetuttaa jollain ja lähettää sitten.

Yksi noista kolmesta puuttuvasta kohtauksesta on olennainen, mutta en ole oikein löytänyt sopivaa kerrontatapaa vielä. Tiedän, mitä tarkoitusta kohtaus palvelee, ja mitä siinä pitää tapahtua, mutta kohtauksen kehikko puuttuu vielä. Olen ajatellut, että päähenkilöt olisivat matkalla juhlimassa parisuhteensa vuosipäivää, mutta missä? Paikan valinta vaikuttaa tunnelmaan. Kohtaus rakentuu aika pitkälle dialogin ja sisäisen monologin varaan, mikä on aina hankalaa. On helpompaa kirjoittaa auki selkeitä tapahtumia kuin pelkkää dialogia tai tunnelmia. Haluaisin, että siinä tapahtuisi jotakin muutakin kuin pelkkää puhetta penkillä tai ravintolapöydän ääressä tai vuoteessa tai rannalla. Mutta mitä?

Kahden muun kohtauksen merkitystä vielä mietin. Toisella niistä on kohtuullisen toisarvoisia funktioita: se antaa tasapainoa tarinalle, esittelee yhden henkilön jota käytetään tarinassa myöhemmin ja antaa yhdelle päähenkilölle mahdollisuuden puhua omista asioistaan. Kohtaus ei siis vie suoraan juonta eteenpäin mitenkään, mikä tarkoittaa sitä, että se on keksimällä keksittävä, se ei ole selkeästi luonnollinen osa tarinaa. Pelkään että siitä tulee keinotekoinen, enkä ole täysin varma, että tarina tarvitsee sitä.

2.5.2005 Vihdoinkin vappuaamun piknik

Mennyt vappu oli yksi onnistuneimmista koskaan viettämistäni, mikä oli täysin ennalta-arvaamatonta, olosuhteet huomioon ottaen. Kävin perjantaina taas päiväkeikalla Helsingissä pornoprojektin tapaamisessa - eli aamujunalla Helsinkiin ja iltajunalla takaisin, enkä ehtinyt suunnitella vapunviettoa mitenkään. Henkka oli jo aiemmin ehdotellut vappuaamun piknikkiä, minkä ehdotuksen olin ohittanut täysin mielettömänä. Kun kuulin, että saisin kyydin, päätin että lähden sittenkin.

Vappuaattona kävin Henkan kanssa katsomassa teekkareiden vapunviettoa keskustassa ja nauttimassa sekä kesän ensimmäisen tötteröjäätelön että kesän ensimmäisen terassisiiderin. Palasin siististi kotiin ennen kuutta ja ryhdyin paistamaan tippaleipiä ja munkkeja vappupiknikkiä varten. Olivat muuten ensimmäiset itse tekemäni tippaleivät. Ne kuulemma näyttivät friteeratuilta rotansuolilta.

Kun sitten vapunpäivänä heräsin puoli yhdeksältä, lämpömittari näytti nollaa. Vedin verkkarit ja tuulihousut päälle, lapaset käteen, pipon päähän ja talvitakin niskaan ja ajattelin että vappupiknik on täysin idioottimainen idea. Mutta kunhan olimme saaneet makuualustat ja viltit levitettyä, eväät tarjolle ja kunnon annoksen kuohuviiniä mukiin, alkoi jo tuntua siltä, että parempaa vapunviettotapaa ei olekaan. Aurinko paistoi, Teekkaritorvet soittivat ohjelmistonsa läpi Metsäkukista Ihmemieheen ja kertoivat uskomattoman huonoja vitsejä. Paavo luki meille Tony Halmeen runoja kahdeksantoista minuutin välein.

Kymmenen vuotta ensimmäisen opiskelijavappuni jälkeen pääsin vihdoin vappuaamuna Linnasaareen kuuntelemaan Teekkaritorvia.

Kun juotavat ja eväät olivat lopussa, taitoimme viltit ja lähdimme terassille nauttimaan auringosta ja kuohuviinicocktaileista. Nukahdin aurinkoon. Neljän tietämillä lähdin kotiin, kun kyytikin lähti. Menin kotona suoraa päätä nukkumaan ja nukuin kolme ja puoli tuntia. Heräsin päänsärkyyn. Loppupäivän vietin koomaamalla telkkarin edessä, katsoin puolet Singlesistä ja puolet Notting Hillistä - molemmat olen nähnyt jo aiemmin, enkä edes ekalla kerralla pitänyt kummastakaan. Sain naurukohtauksen, kun Notting Hillissä toinen päähenkilö, filmitähti Anna Scott sanoon toiselle päähenkilölle, nuhjuiselle kirjakauppialle että "I'm just a girl standing in front of a boy asking him to love her".

Jos ensi vuonna ei sada räntää, harkitsen vakavasti vappupiknikkiä.