Jatulintarhan blog

29.9.2005 Telaketjufemakko

Olen feministi. Sanon sen nyt tässä ihan julkisesti ja avoimesti, vaikka se nyt ei mikään salaisuus olekaan.

Tähän kaapistatuloon minut innoitti telkkarista näkemäni "Silminnäkijä: Miesvihaajat". Ohjelman mukaan ruotsalaisen naisyhdistyksen kesäleirin osanottajia uhattiin, minkä seurauksena kolme naisista lähti pakomatkalle Norjaan mukanaan kaksi vastahakoista teini-ikäistä tyttöä. Ohjelman mukaan naiset väittivät, että pedofiili-saatananpalvojarinki ajaa heitä takaa tappaakseen naiset ja kidnapatakseen tytöt.

Ohjelmassa annettiin ymmärtää myös, että ruotsalaisen naisten turvakotijärjestön johtajan mielestä miehet ovat eläimiä ja käveleviä dildoja. Järjestön paikallisosaston koulutuksesta vastaava nainen sanoi kaikkien miesten olevan kykeneviä väkivaltaan. Kyseisen paikallisosaston nuoria jäseniä haastateltiin, ja yksi heistä sanoi, että hänestä on ollut helpottavaa huomata viihtyvänsä paremmin naisten kuin miesten seurassa. Tämän mielipiteen ohjelma esitti järjestön harrastaman aivopesun tulokseksi.

Kuten sanottua, olen feministi. Siksi dokkari jätti todella omituisen olon. Toisaalta tunnistin kyllä seitkytlukulaisen feminismin hajun, sellaisen, jota olemme naisporukassa kutsuneet dinosaurusfeminismiksi. Siis sellaisen, jossa miehet ovat kaiken pahan alku ja juuri, ja naiset hyviä ja hoivaavia ja äidillisiä ja ihania. Olisi itsepetosta väittää, ettei sellaista separatismifeminismiä olisi olemassa. Toisaalta taas jäi sellainen tahmea skandaalin tunne: ikäänkuin Silminnäkijän tekijät olisivat keskenänsä hihkuneet riemusta saadessaan näin mehevän jutun paiskaistavaksi päin hullujen ja munanpuutteessa olevien femakkojen naamaa.

Kiitos vain, naamallehan se tuli. Mielummin silti vaikka bukkakea.

Olen liian kyyninen uskoakseni siihen, että sukupuoli tekisi ihmisestä hyvää tai pahaa. Ihmiset ovat valitettavan kykeneviä väkivaltaan, minäkin. Jos sukupuolten välisessä väkivaltaisuudessa on jotain eroa, niin ehkä se, että kikkeli jalkojen välissä syntyneillä on sallitumpaa käyttää väkivaltaa, mikä johtaa siihen, että monet naiset eivät osaa olla väkivaltaisia edes silloin kun pitäisi.

Kävin pari vuotta sitten naisten itsepuolustuskurssilla, jonka vetäjän mukaan naisten ongelma uhkaavissa tilanteissa ei ole se, että ei olisi fyysistä voimaa, vaan se, että ei osata käyttää sitä. Tärkeintä kurssilla kuulemma ei ollut itsepuolustustaktiikan oppiminen, vaan se, että tajuaa, että hädän tullen on oikeus puolustaa itseään, vaikka sitten väkivallalla. Muistan, että minulla oli mennä hermot, kun lyöntiharjoituksissa harjoituspartneri pyysi joka lyönnin välissä "anteeksi, enhän lyönyt liian lujaa?"

Kyse on kuitenkin sosialisaatiosta eikä mistään sisäsyntyisestä ominaisuudesta, joka tekisi naisista niin kovin paljon lempeämpiä ja hoivaavampia, vaikka naisilla kohtu ja rinnat onkin. Tai miehistä hallitsevia vain sen tähden, että he kantavat fallosta.

Pidän ihmisiä kutakuinkin samanlaisina olioina sukupuolesta riippumatta, vaikka sukupuoli toki onkin tärkeä erottaja ja nimittäjä, siinä missä kieli, kulttuuri tai historiallinen aikakin. Kaikkia ihmisiä vituttaa joskus, sukupuolesta riippumatta. Laiskuus, kateus ja itsekkyys ylittävät kaikki rajat.

Oma feminismini tarkoittaakin kahta asiaa.

Ensinnäkin feminismi tarkoittaa minulle sitä, että pyrin ottamaan ihmiset arjessa yksilöinä enkä sukupuolensa edustajina. Aina se ei valitettavasti onnistu, sillä joillakin ihmisillä on käsittämättömän suuri tarve korostaa omaa sukupuoltaan. Sukupuoli on kiva juttu, ei siinä mitään, kunhan sitä ei tulla mun naamaani hieromaan (pun not intended). Se, tulenko jonkun ihmisen kanssa toimeen, ei yleensä riipu hänen sukupuolestaan, vaan luonteestaan ja kiinnostuksenkohteistaan.

Toisekseen feminismi tarkoittaa minulle sitä, että tiedostan ihmisryhmän nimeltä "naiset" olleen ja olevan historiallisesti ja kulttuurisesti alistetummassa asemassa kuin ryhmän "miehet". Tämä tarkoittaa sitä, että naisella on ollut alistetumpi asema yleisesti ottaen läpi yhteiskunnan: kuninkaantyttären asema keskiajalla oli huonompi kuin kuninkaanpojan ja maaorjan vaimon asema huonompi kuin miehensä ja niin edelleen. Olisikin naurettavaa sinisilmäisyyttä väittää, että sukupuolella ei olisi mitään merkitystä. Kulttuuriantropologina tiedän, että sukupuolten väliset valtaerot ovat hyvin voimakkaasti kulttuurisidonnaisia, ja siten myös vaihtelevia ja muuttuvia.

Nämä kaksi asiaa yhdistettynä tarkoittavat sitä, että näen naiset ja miehet kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti erillisinä ryhminä, joihin kulttuurin ja yhteiskunnan rakenteet vaikuttavat eri tavoin. Nämä rakenteet vaikuttavat myös ihmisiin yksilötasolla, mutta se ei tarkoita sitä, että ihmiset muuten olisivat kovin erilaisia.

Minun feminismini tarkoittaa sitä, että unelmoin sellaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta, jossa ihmisillä on mahdollisuus toteuttaa itseään sukupuolesta riippumatta, ja jossa sukupuoli ei ole ensisijainen merkitsijä. Toisaalta se tarkoittaa myös sitä, että sukupuolittelun pitäisi olla kivaa ja hauskaa, eikä ryppyotsaista pakolla vääntämistä.

Biseksuaalina haluan myös säilyttää itselläni oikeuden objektivoida kaikkia nättejä ja seksikkäitä ihmisiä sukupuolesta riippumatta.

No, takaisin dokumenttiin. Tein vähän taustatyötä, eli laitoin googleen hakusanaksi "Bellas vänner", jonka jäseniä siis olivat ne ohjelman mukaan saatananpalvojia paenneet naiset. Ja johan alkoi juttua löytyä. Kävi ilmi, että kyseinen ohjelma, joka Ruotsissa julkaistiin nimellä "Könskrig", "Sukupuolisota", on tehty vähintäänkin epämääräisin journalistisin keinoin.

Allmänhetens Pressombudsman - Pressens opinionsnämd, eli ruotsalainen vastine Julkisen sanan neuvostolle, tuomitsee Västerbottens-Kuriren-lehden tavan uutisoida tapausta, jossa naisjärjestön jäsenet pakenivat Norjaan. Uutisointi oli harhaanjohtavaa ja vääristelevää. Kuitenkin kyseinen sanomalehtijuttu oli se, joka sai tv-ohjelman tekijät liikkeelle. Lisäksi tv-ohjelman tekijät vääristelivät aineistoaan luodakseen ohjelmasta raflaavamman. Ohjelmaan valittiin kontekstista irroitettuja pätkiä haastatteluista, jotta saatiin naisjärjestöt näyttämään miesvihaisilta. Viime maaliskuussa SVT näytti kokonaisuudessaan ne haastattelut, joista oli otettu pätkiä ohjelmaan. Kävi ilmi, että heitto "miehet ovat eläimiä, käveleviä dildoja", ei kuvannut haastateltavan omia ajatuksia, vaan kirjaa, jonka oli kirjoittanut seksuaalista väkivaltaa kokenut nainen.

Että sellaista journalismia sitten.

Ai niin.

Se oli yhdestä puuttuvasta kysymysmerkistä kiinni. Siis se, näkyykö blogini IE:ssä vai ei. Yhdestä kysymysmerkistä!! Eilen illalla päätin vetäistä blogini W3.orgin xhtml-validaattorin läpi ja kerta kaikkiaan selvittää mistä ongelmat johtuvat. Validaattori ilmoitti, että blogissa on 1602 virhettä. Samaan aikaan kotisivujeni muut tekstipainotteiset tiedostot olivat puhtaita ja läpäisivät testin.

Aika kauan siinä sain ihmetellä, kun kuvittelin, että tiedostojen koodi on tekstiosuutta lukuunottamatta identtistä. Mutta jossain välissä ihan ensimmäiseltä koodiriviltä oli pudonnut järjestyksessä toinen merkki pois. Yhden kysymysmerkin lisääminen pudotti validaattorin ilmoittaman virheiden määrän kahdeksaan. Siinä samalla huomasin, että blogissani oli muitakin virheitä, tai pikemminkin elementtejä, jotka eivät kuulu xhtml:ään, mutta en jaksanut korjata niitä aikaisempien kuukausien blogitiedostoista. Antaa niiden nyt olla, hyvin ne näyttävät toimivan, vaikka koodi ei häikäisevän puhdasta olisikaan. Jatkan sitten tästä lähtien puhtaalta pöydältä.

28.9.2005 Joutilaisuus tieteellisen ajattelun välineenä

Olen tehnyt tänään apurahahakemusta Suomen Kulttuurirahastolle. Selasin vanhoja hakemuksiani ja naureskellen totesin, että ensimmäisessä, vuodelta 2002 olevassa hakemuksessani olen toiveikkaasti visioinut väitteleväni vuonna 2006. Toki tiesin jo silloin, että ihan niin nopeasti ei tämä tohtorintutkinto synny, mutta pitihän se laittaa hakemukseen, jotta se näyttäisi hyvältä. Nyt laitoin valmistumisvuodeksi 2008, mikä voisi olla jo realistinenkin arvio. En koe vielä, että neljäsosa väitöskirjaprosessista olisi takana, mutta yleensä loppua kohden tahti aina kiihtyy.

Tai sitten jämähtää, kuten lisurini kanssa on käynyt... nyt kun animeseminaari on ohi, pitäisi upottaa kädet kyynärpäitä myöten siihen tervaan, jota myös lisuriksi sanotaan.

Olen tosin alkanut yhä enenevässä määrin miettiä, mitä sitten tapahtuu kun on väitellyt. En ole ollenkaan varma siitä, että haluan yliopistouraa. Tutkijanuran voisin halutakin, mutta nykypäivän yliopistossa työskentelevät joutuvat hajottamaan huomiotaan kaikkialle muuallekin kuin tutkimukseen. Kaikkein eniten sieppaa se jatkuva byrokraattisessa pyörässä juokseminen ja jäytävä pelko omasta tulevaisuudesta, tutkimusalan, laitoksen, tiedekunnan ja oman yliopiston tulevaisuudesta markkinahenkisessä maailmassa. Mielenkiintoisetkin tutkimusprojektit tahraa se, että rahoitus on aina minimaalista ja kestää vain hetken, ja iso osa henkisestä energiasta menee tulevan rahoituksen metsästämiseen ja vanhasta raportomiseen. Siitäkö sitä tässä nyt pitäisi haaveilla?

Haluaisin post-doc-vaiheessa suuntautua Japanin kulttuuriin, ja sitä oikeastaan pohjustan opiskelemalla japania ja osallistumalla kaikenlaiseen japanilliseen. Mutta näännyttää jo etukäteen se ajatus, että millainen rumba se onkaan saavuttaa tutkimuksellinen pätevyys sillä alalla. En tarkoita rumballa itse tutkimusta, jota on hauskaa tehdä, vaan sitä akateemista pyrkyryyttä rahoituksen metsästämisineen ja julkaisujen tyrkyttämisineen.

Juha T. Hakalan kirja "Luova prosessi tieteessä" kuvailee luovien tiedemiesten (juu, nimenomaan miesten) ajatusprosesseja. Hakalan kirjassa käsitellyistä tutkijoista suurin osa on luonnontieteilijöitä, kovimmillaan matemaatikoita tai fyysikoita mallia Ramanujan tai Einstein. Pohdinnat neroudesta sikseen (niitäkin kirjassa riittää), mutta Hakalan kuvailemilla tiedemiehillä on vaikuttanut olevan sellainen ylellisyys, jota nykyajan yliopistoihmisillä ei ole: AIKAA.

Eräskin Hakalan kuvaama matikanproffa Cambridgestä keskittyi matematiikkaan arkipäivinä aikavälillä 9-13 ja lähti sitten katsomaan, kuinka oman koulun pojat pelaa krikettiä. Henri Poincaré (ranskalaismatemaatikko) teki hommia pari tuntia aamupäivällä, pari tuntia iltapäivällä ja loput ajasta lueskeli lehtiä, kävi kävelyillä ja nukkui yli kymmenen tunnin yöunia. Einstein oli patenttitoimistovirkailija, joka huvikseen pyöritteli fysiikan fakkiutuneita taustaoletuksia nurin, ja Ramanujan virkamies, joka niinikään harrastuksekseen kehitteli matematiikan teoriaa.

Lisäksi luonnontieteen luovia neroja vaikuttaisi yhdistävän se, että he ovat olleet laaja-alaisesti kiinnostuneita kaikenlaisista asioista - ja heillä on todellakin ollut aikaa myös keskittyä kaikenlaiseen epätieteelliseen vapaa-aikanaan.

Onkohan niin, että kaikista eniten luovaa uutta ja mielenkiintoista pystyvät tuottamaan ne ihmiset, joilla on mahdollisuus joutilaisuuteen? Jospa tutkimuksen tekemisen kannalta edullisinta olisi nimenomaan haahuilla välillä, miettiä kaikenlaista joutavaa ja kiinnostavalta vaikuttavaa ja jättää armoton pakertaminen sikseen? Mutta jos tekisi niin, niin mitä sitten kirjoittaisi raporttiin ja mitä sanoisi projektinjohtajalle? "Mä nyt aattelin, että mun tieteellisen ajattelun kehittymisen kannalta olis pitkällä tähtäimellä edullista, jos mä nyt tutustuisin Kaakkois-Aasian vesikäärme-tarinaperinteeseen ja täyttelisin sudoku-ristikoita enkä lukis tota valtateoriaa", niinkö?

26.9.2005 Kaameat hiukset

Siivottiin tänään koirien käynnin jäljiltä ja palkittiin sitten itsemme pitsalla ja jäätelöllä, minä sen lisäksi vielä pullollisella Chiantia. Tosin en juonut sitä kaikkea, pari lasia vain, mutta sekin on jo tarpeeksi aiheuttamaan pienen pöhnän. Varsinkin kun nukuin tänään puoli neljään iltapäivällä, kun kielsin Virtua laittamasta herätyskelloa soimaan, kun se lähti töihin. Nukuin kai lähemmäs neljätoista tuntia.

Siivous oli tavallistakin vistompaa. Siinä kiskoessani hiuksia lattiakaivosta pystyin hyvin ymmärtämään, miksi hiukset ovat japanilaisessa kauhussa jotenkin... no, kauheita. Hiuksia tuli metrikaupalla viemäristä, enkä yhtään ihmettelisi, vaikka ne jonain yönä lähtisivät sieltä itsekseen ryömimään. Varotoimenpiteenä kaadoin viemäriin puoli pulloa Kodin Putkimiestä.

Katsoin viikonlopun aikana kaksi japanilaista kauhuleffaa joista molemmissa hiukset olivat kauhua luova elementti. Toinen oli Takashi Shimizun Kauna vuodelta 2004, eli jenkkiversio Shimizun omasta leffasta Ju-On vuodelta 2003. Siinä oli ihmisiä syövä kummitus, joka oli oikeastaan pelkkiä silmiä, hiuksia ja harovia sormia. Yhdessä kohtauksessa pitkät mustat hiukset hivuttautuvat seinää pitkin ja hyökkäävät päähenkilön kimppuun.

Toinen leffa oli Masaki Kobayashin Kaidan vuodelta 1964, jonka ensimmäinen osa kertoi miehestä, joka oli hylännyt hyvän vaimonsa ja ottanut nuoren, rikkaan ja turhamaisen tilalle. Mies haikailee vanhan vaimonsa perään ja lähtee lopulta anomaan anteeksiantoa. Vanha vaimo ottaa hänet iloisena vastaan ja he viettävät yön yhdessä. Kun mies aamulla herää, hänen vieressään on vain naisen kokoinen kimppu hiuksia! Hiukset alkavat jahdata miestä kuristaakseen hänet, lentävät villisti ympäri taloa ja ilmeisesti lopulta onnistuvat tappamaan petollisen miehen.

Olen kuullut, että pitkät hiukset ovat jonkinlainen kauhuelementti myös Ringussa, jota en ole valitettavasti vieläkään nähnyt. Pitäisi katsoa, samoin kuin se Shimizun alkuperäinen Kauna.

Laitoin sitten illalla vielä seminaariesitelmäni kotisivuilleni. Jos vaikka seuraavaksi ryhtyisi miettimään, millainen kulttuurinen merkitys on hiuksilla Japanissa...

25.9.2005 Nippon on pop

Seminaari on ohi. Olen juonut kolme kuppia teetä palattuani kotiin yhdeksän maissa, ja tunnen oloni sekavaksi. Unenpuute rassaa, nukuin tänä aamuna pommiin ja missasin japanilaisen populaarimusiikin historiaa käsittelevän luennon alusta kymmenen minuuttia. Ja mahtavan spektaakkelin, jossa ko. luennon luennoitsijalle lahjoitettiin 40-vuotispäivän kunniaksi valtava vaaleanpunainen kortti, Miyazaki-taidekirja, "How to Draw Manga" -starter kit - ja Reino-tohvelit.

Kokonaisuutena seminaarikokemus on onnistunut. Kaikki kuuntelemani luennot olivat mielenkiintoisia, jotkut jopa loistavia (pisteet kotiin taas lahtelaiselle supertähdelle Jari Lehtiselle eli Tekno-Kekolle, joka "joutui" jopa jakelemaan nimikirjoituksia), ihmisiä oli paljon ja yleinen tunnelma karnevalistinen. Leffat olivat hyviä myös, varsinkin kun vapaalipulla sai katsoa.

Kokemuksen isoin miinus on se, että oma esitykseni meni aivan täysin käteen. Epäonnistui katastrofaalisesti, niin katastrofaalisesti että en voinut lopulta muuta kuin naureskella asialle.

Luentoon kuului kuvamatskua, jota mulla oli cd-romilla, ihan vain pelkkiä kuvia, ei mitään kalvoesityksiä tai muita virityksiä. No, kuvia ei saatu millään näkymään: tietokoneen dataa ei saatu siirrettyä videoprojektoriin. Luentoni piti alkaa yhdeltä, mutta siinäpä sitten häsvättiin tekniikan kanssa noin varttitunti, ennen kuin annettiin periksi. Minkäs teet, paikalla ei ollut niitä tyyppejä, jotka työkseen hoitavat niitä laitteita. Läppäri asetettiin pöydälle (tai tarkemmin sanottuna piirtoheittimen apupöydälle) ja työnnettiin se ensimmäisen rivin katsojien nenän eteen siinä toivossa, että edes pari etummaista riviä näkisi kuvat.

En ollut viivästymisestä kovin huolissani, koska oletin, että aikaa on koko tunti, ja olin fiksannut luentoni kolmeen varttiin. Rupesin sitten vetämään luentoa, välillä harhailin jossain sivupoluilla ja vastasin johonkin yleisökysymykseen. 20 vaille kaksi olin noin puolessa välissä luentoa ja ajattelin, että hyvinhän tää menee, pitää vähän tiivistää tahtia, että saa kaiken sanottua ennen kuin aika loppuu.

Sitten koputettiin ovelle ja sanottiin, että "kolme minuuttia".

Mitä helv...? Selasin paperini läpi ja totesin suoraan että sori, nyt missataan nykyaika kokonaan, en pysty keksimään mitään järkevää tiivistelmää asiasta, ja luin sitten vain henkilökohtaisen loppukommenttini.

Suunnittelin luennon alunperin kohtuullisen synkäksi ja vakavaksi, koska itsemurhat eivät todellakaan ole mikään hauska juttu, olipa kulttuuritausta mikä tahansa. Luento meni kuitenkin sellaiseksi tahattoman komiikan kavalkadiksi, että pidin tarpeellisena sanoa vielä erikseen lopuksi, että "anteeksi, että tämä luento meni pelleilyksi, itsemurha ei ole mikään hauska asia, älkää tehkö itsemurhaa" - ja sille naurettiin.

Hohhoijaa. No, lohdutuksena on, että kolme eri tyyppiä tuli sanomaan, että luento oli kiinnostava, ja kysymään, että laitanko minä sen nettiin luettavaksi, jotta sen loppuosankin saisi lukea. Laitanhan minä, mahdollisimman pian, ehkä jo huomenna. Muutama ovelta käännytettykin kävi kysymässä samaa: luentoni oli pienessä salissa, joka vetää 50 henkeä, mutta itsemurhat Japanissa -teema kiinnosti ihmisiä sen verran, että sali täyttyi.

Lohdutuksena myös se, että luento epäonnistui minusta riippumattomista syistä, ja että ihmiset olivat kuitenkin kiinnostuneita siitä. Epäonnistuneimman esiintymiseni (kouluesitelmät poisluettuna) ykkössijaa pitää edelleen ensimmäinen ulkomainen konferenssiesitelmäni vuoden 2001 EBC-konffassa. Suunnittelin ja stressasin ekaa englanninkielistä esitelmääni vaikka kuinka kauan. Konffaesitelmäni oli kuitenkin yksin yhdessä workshopissa, jonne ei tullut ketään... Sitä mahalaskua on edelleen aika vaikea alittaa.

Kävijämäärät olivat melkoiset, noin 600 kävijää viikonlopun aikana, ja jos lasketaan luennoittain, kävijöitä oli 1400, vai miten se oli. Absoluuttisina lukuina se tarkoittaa noin kolmeasataa ihmistä päivässä. On se kyllä helkkarin hyvin. Seminaari siis järjestetään ensi vuonnakin.

Mikäs siinä on seminaariperinnettä jatkaessa, kun porukkaa kuitenkin riittää ja koko ajan tulee uusia ihmisiä toimintaan mukaan. Nytkin oli paikalla sellaisia tosi pienen näköisiä tyttöjä cosplay-asuissa, ikä ehkä 12. Muutaman vuoden päästä ne ovat sitten jo mukana järjestämässä seminaaria.

Ylipäätään animesta ja mangasta kiinnostunut nuorempi porukka on palauttanut uskoni Suomen Nuorisoon ja omaan ikääni. Olen pariin otteeseen valittanut, kuinka täti tuntee itsensä baarissa vanhaksi, kun siellä vaan 18-20-vuotiaat heruttelee lantiofarkuissa. Ei se taidakaan olla iästä kiinni, kun 15-vuotiaat gosurori-hörsöissä tai cosplayaamassa Narutoa ei ollenkaan aiheuta wanhus-refleksiä.

Ajattelin, että ens vuoden Finncon / Animeconia varten vois miettiä itsekin tekevänsä jotain cosplay-vaatetta. Hellsingin Integral-sama on ollut suunnitelmissa pitkään, ja olen etsinytkin harmaata miesten pukua kirppareilta sitä varten, mutta kun ne ovat niin isoja... Joku semmoinen hahmo, joka mahdollistaisi hienon kampauksen voisi olla jees.

21.9.05 Sumopainisisko

Viikonloppuna on animeseminaari. Tänään oli viimeinen seminaarikokous ennen itse tapahtumaa, seuraava seminaarin järjestelyporukan tapaaminen on lauantaiaamuna yhdeksältä.

Olen viimeiset neljä päivää väsännyt seminaariluentoani, jonka otsikko on "Kunniallinen ja urhea ratkaisu. Japanilainen itsemurhakäsitys animessa ja mangassa". Luento alkaa olla onneksi melkein valmis, huomenna pitäisi lukea se ääneen ja mittailla paljonko menee aikaa. Aloitan luennon henkilökohtaisesti, ja alkupuoleen olenkin ihan tyytyväinen, mutta pelkään että loppu lässähtää. Luulen, että keskivaiheilla on ihan liikaa historiaa ja liian vähän animea. Luentoon pitäisi saada kunnollinen dramaattinen kaari.

Kaksi edellistä animeseminaariluentoani ovat olleet tarkoituksella aika viihteellisiä ja humoristisiakin, mutta itsemurha on teema, jonka kanssa en halua pelleillä. Toisaalta en halua olla kuivakkakaan. Pitäisi onnistua puhumaan aiheesta kiinnostavasti sortumatta banaaliuteen. Luultavasti paras ratkaisu olisi pistää itsensä tosissaan peliin, ja osoittaa selvästi, että animen itsemurhatarinat ovat koskettaneet ja järkyttäneet minua, mutta en tiedä onko minusta siihen.

Seminaaritapaamisessa näin sitten viime viikolla stressaamani käsiohjelman painettuna. Käsiohjelmaan on jostakin ilmestynyt salaperäisiä suorakaiteita tiettyihin kohtiin, joissa pitäisi olla rivinvaihto. Rumimpia suorakaiteet ovat ohjelmakaaviossa, joka on koko lehdykäisen olennaisin osa, ja jossa niitä oli myös eniten. Lievästi vituttaa: ei kertakaikkiaan ollut tarpeeksi aikaa, että olisi pyytänyt painosta näytekappaleen ensin, katsonut onko siinä virheitä, korjannut ne ja pyytänyt koko kolmensadan kappaleen painoksen vasta sitten. Ou well.

Japani on pyörinyt mielessä niin paljon, että toissayönä näin unta, että siskoni on lähdössä Japaniin opiskelemaan sumopainia. Olimme sukumme kesämökillä viettämässä iltaa, kun kolmisorminen, sumopainimestarien lannevaatteeseen pukeutunut mies tuli sisään. Hän ojensi kätensä siskoani kohti, ja sisko sieppasi pienen, etukäteen pakatun laukun ja lähti Japaniin samantien.

Sisko ei opiskele sumopainia, sisko opiskelee sisustusrakentajaksi ja lähti opintomatkalle Habitare-messuille. Ja toi kaksi koiraansa meille hoitoon, Lunan ja sen seitsenviikkoisen pennun, Ursan. Minulla on ollut ajoittain nouseva ja laskeva koirakuume jo useamman vuoden, ja pentu talossa tarkoittaa kuumekäyrän sahaamista ylös ja alas. Koiran söpöys, herttaisuus ja uteliaisuus nostavat kuumetta, ja lattioilta kerättävät pissat ja kakat, järsityt huonekasvit ja levitetty kukkamulta sekä välillä iskevät villikohtaukset laskevat sitä.

No, parin vuoden päästä sisko aikoi teettää Lunalla toiset pennut. Siitä pentueesta sitten. Pakko saada.

16.9.2005 Kokonmuna

Koin tänään jotain upeaa. Nallikarissa oli tuliveistostapahtuma seitsemän aikaan illalla. Tekstiilitaiteilija Helena Kaikkonen, kuvanveistäjä Minna Kangasmaa, video- ja performanssitaiteilija Tuomo Kangasmaa ja kuvanveistäjä Eeva-Liisa Mölsä olivat rakentaneet hiekalle nelimetrisen linnun puusta, ruo'oista ja sammaleesta. Tuliveistos haki vaikutteita Kalevalan tarusta maailman synnystä, joskin minusta lintu oli enemmänkin kokko eli kotka kuin sotka. Sen jalat olivat ontot ja tervatut, ja ne sytytettiin sisältä päin. Joku rummutti tasaista rytmiä, joka loi tunnelmaa, vaikka ei saanutkaan ketään lankeamaan loveen.

Aluksi kokko savusi pitkään, liekit pilkahtelivat vain jalkoihin veistetyistä sytytysrei'istä. Mereltä päin tuuli äkäisesti, ja kokon rinnasta ja kaulalta virtasi paksu harmaa savu. Kuulin taiteilijoiden vakuuttelevan toisilleen, että kyllä lintu palaa sisältä päin, vaikka liekit eivät näykään.

Pilvet olivat dramaattiset, tummanharmaata, kirkkaansinstä, oransseja raitoja. Varjakan yläpuolella taivas oli tasaisen tumma, myrskyä enteillen, mutta vastapäisellä taivaalla keikkuivat valkeareunaiset pilvet.

Sitten kokko leimahti. Se tapahtui hetkessä. Liekit hulmahtivat esiin päästä ja rinnasta, savu hälveni ja tuli tempaisi koko linnun syleilyynsä. Sen hehku lämmitti turvarajan ulkopuolellekin. Se kohisi ja rätisi, sylki kipinäpilven siihen, missä äsken oli ollut savua. Hehkuvia heiniä ja sammaleenpaloja kulkeutui tuulen mukana pyörätielle asti.

Kokosta alkoi putoilla puunpalasia. Linnun nokka aukesi, heinät paloivat loppuun rinnan päältä ja paljastivat linnun puiset kylkiluut. Ruo'oista tehty siipi laskeutui, paloi jonkin aikaa sellaisessa asennossa, että lintu näytti lentoon valmistautuvalta. Sitten siipi putosi. Vähitellen muutkin osat paloivat loppuun. Nokka, pää, rinnan tukipuut. Jäljelle jäivät jykevät jalat, joiden varaan lintu oli rakennettu. Ne paloivat pystyssä pitkään, A-kirjaimen muotoisena merkkinä.

Lopulta jalkojenkin oli kaaduttava. Jäljelle jäi mahtava nuotio, jonka liepeiden yli joku uskalikko teinipoika hyppäsi. Hiekkaan piirtyi hiillos- ja tuhkakuvio pudonneesta siivestä.

Keskellä hiillosta kelli muna. Suuri muna, läpimitaltaan noin metrin kokoinen. Lintu muni sen palamisensa aikana, mutta en huomannut sitä. Lintu oli palanut tunnissa hiillokseksi, mutta muna jäi.

Juttelin vähän aikaa kahden taiteilijan kanssa - en ole varma, keitä he noista neljästä olivat. Muna oli keramiikkaa, ja taiteilijat sanoivat jännittäneensä, pysyykö muna ehjänä sekä polton, että putoamisen palavan linnun sisältä. Se pysyi, ja jäi kauniisti pesään hiilloksen keskelle.

Minulla on flunssa, ja säähän nähden olin pukeutunut liian kevyesti, mutta tuliveistos oli kuumeen arvoinen.

15.9.2005 Työttömän lokoisa elämä

Nyt on kohtuullisen sekava olo. Tänään oli kahden eri jutun dedis, eli ruumiillisuus-artikkelini ja animeseminaarin käsiohjelman. Olisi itseasiassa ollut kolmaskin dedis, eli olisi pitänyt kirjoittaa yksi kirja-arvostelu, mutta anelin sille lisäaikaa ensi viikkoon. En kyllä käsitä, miten olisin senkin ehtinyt tänään tehdä. Varmaan tekisin sitä nyt, enkä kirjoittaisi blogia.

Ensin pukersin kahdeksaan asti artikkelia, lähetin menemään ja keskityin sitten siihen animeseminaarin käsiohjelmaan. Vasta ihan loppuvaiheessa tajusin, että en edes voi saada sitä valmiiksi tänään, koska minulta puuttuu siitä yksi sivun kokoinen mainos, jota olen pyytänyt yhdeltä tyypiltä. Ko. tyyppi ei ole lähettänyt mainosta minulle, joten juttu jää sitten kumminkin kesken. Huomenna se pitäisi saada ennen neljää painoon, joten tyypillä on päivä aikaa lähettää se mulle, niin saan tehtyä käsiohjelman valmiiksi.

Lupaan ja vannon, että en jatkossa ota mitään ylimääräisiä nakkeja itselleni, jos minulla on myös akateemisia velvollisuuksia jonossa!

No, tässä kävi sitten kuitenkin niin, että sain Tainalta paluupostissa viestin, että artikkelini on liian pitkä. Mikä yllätys. Edellinen versio oli pituudeltaan sopiva, mutta kun muokkailin artikkelia, se kummasti taas venähti... Nähtävästi ratkaisuni tekstuaalisiin ongelmiin on aina "kirjoitanpas lisää" eikä "otetaanpa jostain pois". Vähän harmittaa, nyt artikkeli tuntuu aika valmiilta, enkä osaa sanoa mitään turhia pätkiä siinä.

Kävin pikkuisen läpi lisurimuistiinpanojani, ja sekin alkoi hirvittää. Lokakuussa pitäisi keskittyä siihen mahdollisimman täysipainoisesti, jotta saisin sen ennen joulua valmiiksi. Tässä on kuitenkin kulunut kolme kuukautta siitä, kun olen viimeksi ajatellut koko asiaa. Tiedän, että monta päivää menee pelkästään siihen, että kokoan ajatukseni ja mietin, että mitäs mun tämän kanssa nyt pitikään tehdä.

Niin, olen työtön ja virallisesti valmis ottamaan vastaan kokopäivätyötä, mutta jos jostain nyt putkahtaisi joku ja tarjoaisi sellaista, niin nauraisin itseni tärviölle. Missä välissä minä sellaista ehtisin tehdä, kun on hommia jonossa koko syksyksi? Toivottavasti työvoimaviranomainen ei lue tätä. Juu, kyllä minä töitä vastaan ottaisin, ilman muuta. Jos tarjottaisiin.

12.9.2005 Tähtivaeltajapäivä

Kävin viikonloppuna Helsingissä Tähtivaeltajapäivillä, jossa esiintyivät mm. tämän vuoden Tähtivaeltaja-palkinnon voittanut M. John Harrison, Johanna Sinisalo ja rypäs muita tyyppejä kansanedustaja Jyrki J. Kasvista kulttuuritoimittaja Toni Jerrmaniin.

Iltapäivän anti oli kaikin puolin sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä. On jollain tavalla hyvin terveellistä nähdä kirjailijoita elävänä luonnossa. Kaltaiselleni harrastelijakirjoittelijalle kirjailijat ovat tietysti kaikki henkilöitä, jotka ovat Tehneet Sen, menettäneet neitsyytensä kustantajalle. Kulutan tekstejä niin paljon, että keskimäärin en ehdi lainkaan ajatella, millaisia ihmisiä niiden tekstien takana on. (Blogit poislukien; ehkä luenkin niitä mielelläni nimenomaan siksi, että blogit ovat tarpeeksi läpinäkyviä paljastaakseen kirjoittajansa)

Kun sitten näen kirjailijoita ihmisinä, tulee todella epätodellinen tunne. Olen käynyt tarinan kautta kirjailijan päässä, elänyt sen tarinan, joka vaikuttaa niin kokonaiselta, vaikka sitä on voitu paikkailla sieltä täältä punakynällä viimeiseen oikoversioon. Jos kirjailija on tarpeeksi hyvä, kirjoitusprosessin jäljet ovat kokonaan kadonneet.

Sinisalolta joku kysyi, aikooko tämä tehdä mitään e-kirjajuttuja tai vastaavaa. Siitä sitten vitsailtiin, että olisi hauskaa, jos kirjailijoilla olisi netissä making of -dokumentteja, kommenttiraita kirjaan ja kirjasta poistettuja kohtauksia. Se olisi aidosti mielenkiintoista. Missä kohden kirjaa kirjailijalla on ollut mieletön flunssa, ja teksti on kirjoitettu mustaviinimarjan voimalla? Mikä kohta tarvitsi viisi uudelleenkirjoitusta toimiakseen? Mitkä kymmenen sivua syntyivät kolmelta yöllä villin kiihkon vallassa?

Michael Swanwick sanoi vuoden 2003 Finnconissa jotenkin niin, että kirjailijat kirjoittelevat omassa kammiossaan yksikseen ja hämmästyvät sitten suunnattomasti, että joku lukee heidän tekstejään toisella puolen maailmaa. Samalla tavalla sitä lukijana hämmästyy, kun läpeensä nihilistisen kirjan kirjoittaja onkin sympaattinen tyyppi.

Nihilistisen Valon kirjoittanut M. John Harrison on kuusikymppinen vuorikiipeilyä harrastava äijä, jolla oli harmaa tukka poninhännällä ja silmät kuin intiaanilla. Hän kertoili siitä, kuinka hänen kiipeilyä käsittelevä kirjansa Climbers oli joutunut vuorikiipeilijöihin hampaisiin, koska se ei esitellyt kiipeilyä mitenkään romanttisesti: brittiläinen vuorikiipeily on kuulemma enemmän sitä, että kiivetään kymmenmetristä seinämää pitkin kukkulalle ja katsellaan sieltä sikalaa tai tehtaan savupiippuja kuin sitä, että taisteiltaisiin luonnonvoimia vastaan Alppien valloittamiseksi.

Harrison puhui myös siitä, kuinka vuorikiipeilijät tekevät jakoa aitoihin kiipeilijöihin ja turisteihin. "Everyone who is not dedicated to climbing 24 h/d, 52 w/y, is a tourist", tai jotain sinne päin. Mietin tätä turistiuden teemaa enemmänkin, vastaavaa turisti-läppää kuulevat lesboyhteisössä vaikuttavat biseksuaalitkin. Itse tunnen itseni turistiksi erinäisissä yhteisöissä.

Scifi-fandomissa turismin tunne on vuosien myötä lieventynyt, kun on oppinut tuntemaan ihmisiä. Fandom on kuitenkin siinä mielessä helppo paikka olla, että se toivottaa tervetulleeksi hyvin erilaisia ihmisiä, ja mukana oloon riittää oikeastaan vain se, että on kiinnostunut samoista asioista ja tietää tietyt alakulttuuriviittaukset. Joukossa on erinäisiä tähtiä (kuten Sinisalo), mutta diivoja ei. Ulkomaiset kirjailijatkin tuntuvat olevan vilpittömän mielissään saamastaan huomiosta, mutta samalla jotenkin ujoja.

Tällaisten reissujen jälkeen tulee aina sellainen tunne, että haluaisin muuttaa Etelä-Suomeen. Oulu on niin pirun kaukana (joo, tiedän, Sevettijärvi on vielä kauempana), vähintään kuuden tunnin junamatkan päässä etelästä. Hämmästyn aina, kun kuulen, miten lyhyitä välimatkat Etelä-Suomessa ovat. Olin iltayhdeksältä kaljalla yhden pariskunnan kanssa, ja he aikoivat ajaa vielä samana iltana kotiin Mikkeliin. Minä kysyin että "oletteko tosissanne" kuvitellen, että he olisivat perillä joskus kolmelta yöllä tai jotakin. Eihän toki: Helsingistä on parisataa kilsaa Mikkeliin. Suunnilleen saman verran kuin Turkuun, Lappeenrantaan, Tampereelle, Jyväskylään. Tuntuu, kuin suurin osa Suomen kaupungeista mahtuisi kolmensadan kilometrin säteelle Helsingistä. Ei ihme, että eteläläiset tuntuvat pistäytyvän päntiönään eri kaupungeissa.

Sekä Helsingissä että Turussa on taas kirjamessut, ja Helsingissä lesbokulttuurin viikko Tribadien yöt. En ole koskaan osallistunut mihinkään niistä, vaikka Tribadien yöt on ollut monta vuotta tähtäimessäni. Ei kertakaikkiaan ole aikaa eikä rahaa toiseen etelänreissuun pelkän huvin vuoksi. Jos asuisi vaikkapa Tampereella, Helsingissä tai Turussa voisi käydä päiväseltään ilman että tarvitsisi herätä neljältä aamulla ehtiäkseen junaan.

5.9.2005 R.I.P.

Multa katkes pyörä.

Virtu lähti hakemaan pitsaa, ja palasi kahden pyöränpalasen kanssa. Istuin nurmikolla varmaan puoli tuntia ja päivittelin. Vähän aikaa tuntui siltä, että tämän on pakko olla unta, tämä on juuri sellaisia juttuja joita unissa tapahtuu, ja joista helpottuneena aamulla ajattelee, että onneksi eivät olleet totta.

Sain polkupyörän kolmetoistavuotislahjaksi, joten se on palvellut minua hyvin seitsemäntoista vuotta. Rehellisyyden nimessä olisin silloin halunnut sellaisen kapeavanteisen ja käyräsarvisen muotipyörän, jotka olivat 80-luvulla in. Myöhemmin ajattelin, että kuinka onnekas olinkaan, etten saanut, sillä niiden käyräsarvipyörien käyttöikä oli lyhyt. Eihän niitä enää liikenteessä näykään. Annoin pyörälle nimeksi Gisela. Juu, kolmetoistavuotiailla on tapana nimetä esineitä.

Luulin ihan oikeasti, että Gisela olisi pyöräni loppuiän, tai nyt edes viisikymmenvuotispäiviin asti. Ajattelin, että kaikki muut osat voi vaihtaa, mutta runko kyllä kestää. Olen huollattanut pyörääni säännöllisesti ja myös vaihdattanut kuluvia osia.

Kolme vuotta sitten tein siihen ison naparemontin: takanapa ja keskinapa vaihdettiin. Remontti oli kallis, muistan että pyöräkorjaaja kysyi, että haluanko varmasti että se tehdään, kun samalla hinnalla voisi saada marketista halpispyörän. Minä sanoin että ilman muuta, naparemontin jälkeen pyörä palvelee minua taas seuraavat viisitoista vuotta. Remontin jälkeen pyörä rullasikin kuin unelma - tuntui kuin olisin saanut kokonaan uuden pyörän.

Olen vaihtanut siitä eturenkaan kolme kertaa, takarenkaan neljä - viimeksi vuosi sitten, kun ajoin sillä lasinsiruun. Viime vaihtokerralla ostin vieläpä tavallista kalliimmat Michelin-renkaat, jotta varmasti kestäisivät. Satula vaihdettiin myös vuosi sitten.

Lamppu on vaihdettu kahdesti. Jarru- ja vaihdevaijerit kerran (vai kaksi?), jarrupaloja en rupea edes laskemaan (tai no, on niitä yli viisi paria ollut). Tänä kesänä pyörä alkoi ykkösvaihteella nykimään, ja tarkoitukseni oli syksyhuollossa vaihtaa vaihdevaijeri ja mahdollisesti myös vaihdeohjain.

Olen edelleen jotenkin tyrmääntynyt. Pyörä on ollut uskomattoman luotettava, pisin yhtäjaksoinen reissu, jonka olen sillä tehnyt, oli noin 90 km. Tälle kesälle yli 50 kilometrin lenkkejä tuli kaksi. Ostin kesäkuussa matkamittarin, ja melkein 700 kilometriä tuli ajoa kolmessa kuukaudessa täyteen - laskeskelin itseasiassa, että se 700:n raja olisi rikkoutunut tällä viikolla yhden keskustareissun jälkeen.

Vaikka pyörä on (oli?) vain kolmivaihteinen mummopyörä, sillä oli kevyt ajaa, enkä koskaan ole ajatellut että tarvitsisin mitään retkipyörää tms. Tunsin pyöräni hyvin ja osasin sen myös tarvittaessa korjata. Ilman mitään epäilyksiä olisin ollut valmis lähtemään sillä esimerkiksi viikon pyöräretkelle Ahvenanmaalle, jollainen on ollut suunnitelmissa tehdä "joskus".

Ihmiset ajavat paljon vanhemmillakin pyörillä. Eräällä kaverillani on Helkaman Hopeasauma, joka on tullut markkinoille vuonna 1955, joten pyörä on hyvinkin voinut olla 40 vuotta käytössä. Toisella kaverillani on käytössä mummonsa vanha pyörä, merkkiä en tiedä, mutta ulkonäöstä päätellen ikää on vähintään kolmisenkymmentä vuotta. Tällaisten pyörien rinnalla oma pyöräni oli neito kauneimmillaan, jolla oletin olevan vielä vähintään saman verran palvelusvuosia jäljellä kuin oli ikääkin.

Rungon murtuminen - vai voiko enää puhua murtumisesta, kun pyörä on kahtena kappaleena? - ei käynyt mielessänikään. Kaikki muut mahdolliset vahingot olivat jo tapahtuneet, tai olin tullut ottaneeksi huomioon. Kun pyörä oli vain pari vuotta vanha, ajoin sillä pahki pikkuveljeni pyörään, ja sen etuvanne vääntyi. Vanne suoristettiin huolellisesti ja katkenneet pinnat korvattiin. Rengas on puhjennut kahdesti kesken matkan. Satulakin hajosi viime kesänä kesken matkan, jonka jälkeen sitten hankin uuden. Jarruvaijerikin on tainnut katketa, ja lamppu rikkoutua, kun ajoin kolarin.

Mutta miten ihmeessä runko voi katketa? Lähemmällä tarkastelulla havaitsin, että murtumakohta on ollut olemassa pitemmän aikaa. Joissain kohden murtumapintoja näkyi ruostetta, ja ruostevanat olivat värjänneet myös maalipinnan rungon alapuolelta. Siis siitä, mihin ei tule katsottua, ellei käännä pyörää ylösalaisin. Minkäs teet, metallin väsymistä tapahtuu.

Epämääräinen syyllisyys vaivaa. Edellisestä täyshuollosta on se kolme vuotta aikaa, kevythuolto tehtiin viime kesänä. En ole myöskään pitänyt kumeja aina niin täysinä kuin olisi pitänyt - viimeiset pari viikkoa olen aina pyöräillessäni miettinyt, että "pitäs pumpata kumit", mutta en sitten ole muistanut kotiin palatessani tehdä sitä.

Tunnen itseni invalidiksi. En pysty elämään ilman pyörää kovin pitkää aikaa, enkä voi olla riippuvainen Virtun pyörästäkään. On siis pakko mennä huomenna ostamaan uutta pyörää, vaikka tuntuu siltä, että pitäisi surra Giselaa vähän aikaa. Hankin tietysti mahdollisimman samanlaisen, kolmivaihteisen, jossa on pysty ajoasento ja jalkajarrut. "Viiden lapsen äiti -simulaattorin", kuten eräs ystäväni pyörääni aikoinaan luonnehti. Tunturilla on Elina -merkkinen pyörä, joka vastaa vanhaani aika tarkkaan.

Tunturin teräksisillä pyöränrungoilla on kolmenkymmenen vuoden takuu.

4.9.2005 Blogblog

Liitin blogin muuhun kotisivuuni, eli nyt suoraan etusivultanikin pääsee blogiin. Aikaisemmin blog on ollut linkkaamaton saareke public_html-hakemistossani.

Vuosi sitten aloin pitää koneella blogimaista päiväkirjaa, mutta siirsin sen nettiin vuoden alusta. Olen pitänyt netissä blogia kahdeksan kuukautta. Silloin vuosi sitten ajattelin, että kirjoittelen juttuja kovalevylle ja katson vuodenvaihteessa, voisiko bloggaaminen tuntua hyvältä idealta. Tuntuihan se.

Tällä hetkellä bloggaamisessa nyppii eniten se, että en keksi mitään tapaa laittaa blogiini kommenttiosastoa. Kotisivuni - ja myös blogini - ovat sellaisella serverillä, joka ei salli sen enempää cgi-skriptejä kuin php:täkään. "Tietoturvariski", kuulemma. Eilen illalla leikin nörttiä ja yritin manipuloida yhtä sallituista cgi-skripteistä, jonka avulla kotisivulleen voi luoda vieraskirjan. Ajattelin, että olisin voinut laittaa oman erillisen vieraskirjansa joka blogimerkinnälle.

Leikittyäni kolmisen tuntia tulin siihen tulokseen, että systeemi olisi liian raskas. En ole ihan varma, onnistuisiko se edes pitemmän päälle. Jo kuukauden päästä voisi joku tietohallinnosta lähettää minulle myllykirjeen. Kommentointimahdollisuus on kuitenkin yksi blogien hyvistä puolista. Ongelma on kuitenkin toistaiseksi ratkaisematta.

Anita Konkka on vastikään siirtänyt oman bloginsa kotihakemistostaan Blogspotiin, tai oikeastaan luonut rinnakkaisblogin kotihakemistossaan olevalle blogille. Olen jostain syystä muutosvastarintainen, enkä haluaisi siirtää blogiani jollekin blog-sivustolle, vaan pitää sen täysin omassa hallinnassani.

Viikonloppuna ei ole tapahtunut juuri mitään. Kävin tänään poimimassa vähän mustikoita ja tein mustikkapiirakan. Luin varmaan yli kaksi tuntia sanomalehtiä - tilasin nimittäin Sunnuntaihesarin. Sanomalehtien lukemisessa on jotain oudolla tavalla rauhoittavaa: maailma on pilkottu pieniin, sopivasti sulateltaviin palasiin, eikä kaikesta tarvitse lukea kolmesataasivuista kirjaa.

Luen kyllä joitain netin uutissaitteja, mutta esimerkiksi BBC:n uutissaitilla on niin tolkuttoman hyvät arkistot, että luettuani yhden pienen mielenkiintoisen uutisjutun uppoan yhtäkkiä jonnekin arkiston syövereihin. Kaikki pisteet hyville arkistoille, mutta kaltaiselleni perusuteliaalle ihmiselle ne ovat hirveä aikasyöppö. Sanomalehti alkaa etusivusta ja loppuu takasivuun, ja siinä se on.

No, tämäpä tästä. Pitänee jossain saumassa ilmoittaa oma bloginsa Blogilistalle, mutta ei ihan vielä.

3.9.2005 Kolmenkympin kriisi eli Ei Täti Jaksa osa 2

Kävinpä sitten baarissa taas perjantaina. Vaikka päivämäärä oli 2.9., ulkona oli lämmintä, jopa helteistä, ja terassillehan sitä piti päästä, viimeisen kerran tänä vuonna. Luulisin.

Käytiin pienellä porukalla ensin terassilla yhdellä, sitten Bar Beessä (savuttomassa pubissa) kahdella ja lopuksi vääntäydyttiin Hot Night Bariin, joka on kohta muuttamassa pois nykyisistä tiloistaan.

Hot Night Bar on sellainen paikka, jonka ovella pitää erikseen lukea, että "ikäraja 18". Siellä tuli bailattua parina ensimmäisenä opiskeluvuonna jonkun verran, vaikkei se mikään suosikkimenomesta ollut silloinkaan. Edellisestä käynnistäni on aikaa ainakin pari vuotta, ja silloinkin kyseessä oli kaverin kanssa suoritettu nostalgian täyttämä baarikierros. Ns. tosissaan olen mennyt juhlimaan sinne ehkä 6-7 vuotta sitten.

No, Hottari on menossa alas, joten pitihän se käydä katsastamassa viimeisen kerran. Muistan, kuinka paikan kokolattiamatto oli ylellisen punainen ja upottava, niin, joskus silloin kymmenen vuotta sitten. Nyt se oli seinänvieriä lukuunottamatta tummanharmaa ja läiskäinen. Kengät tarttuivat siihen, ja jos erehtyi seisomaan paikallaan hetkeä pitempään, saattoi tuntea jalkapohjissaan, kuinka kengänpohjalla on vaikea irroittautua tahmaisesta matosta.

Menimme ensin alakerran tanssibaariin, joka oli pyhitetty 90-luvun biiseille. Tanssilattialla ketkuttivat purkkaperseet (Jennille kiitos osuvasta ilmaisusta), ja ensimmäistä kertaa vuosikausiin tuli nähtyä sitä kuuluisaa muotibisseilyä. Nousuhumalasta huolimatta tutkijan silmä terästyi ja hämmästyi: olen minä kyllä ennenkin nähnyt tyttöjä tanssilattialla suutelemassa ja kähmimässä, mutta yleensä näkemäni tytöt ovat olleet aivan tosissaan asian kanssa. Hottarin tytöt sen sijaan vetelivät musiikkivideoista repäistyjä hinkkauskoreografioita.

Vähät siltä, miltä tuntuu, kunhan näyttää hyvältä.

Tuli tanssittua Cotton-Eye Joeta, Dazen Superhero Loveria ja Barbie-girliä. Kauhistuksella tajusin siellä tanssilattialla, että meidän kaveriporukkamme taisi paikassa olla ainoa, joka oli tanssinut baarissa niitä biisejä jo silloin, kun ne pyörivät hittilistoilla - eivätkä "So nineties" -klubien kuriositeetteina. Macarena oli kesän 1996 hitti. Kesällä '96 ne nuorimmat Hottarin bailaajat olivat yhdeksänvuotiaita. Toisin sanoen, niille Macarena on samanlainen hupaisa ikihitti kuin minulle on Cyndi Lauperin Girls Just Wanna Have Fun tai Wham!in Wake Me Up Before You Go-Go (via vuoden 1984 hittilista).

Viimeinen ikäniitti tuli, kun Annen kanssa menimme nauraen baaritiskille tilaamaan Ampiaista ja Sinistä enkeliä, tappavan makeita drinkkejä, joita tuli imeskeltyä joskus silloin, kun oli juuri täyttänyt kahdeksantoista. Saatiin sitten kaksi drinkkiä, joista toinen oli kellertävä ja toinen violetinpunainen. Minä sitten hämmentyneenä kysyin, että "Eikö Siniseen enkeliin tule curacaota?" (joka siis on sininen sitruslikööri). Baarimikko vastasi, että ei kun Parfait Amouria. Sitten hänelle tuli ahaa-ilme, ja hän sanoi: "Vielä kymmenisen vuotta sitten Parfait Amour värjättiin eri aineella, joka oli sinistä. Nykyään se on tuommoista violettia."

A-haa.

Baarimikkokin näki naamasta, mistä asiakkaan hämmennys johtui. Joo, ei ole tullut paljon sinisiä enkeleitä tilattua. Kymmeneen vuoteen.

Loppuillasta iski epämääräinen ahdistus. Tanssin jonkin verran, mutta tutut biisit oli pilattu omituisilla miksauksilla. Haddawayn What is Love oli saanut uuden rytmin, ja Samantha Foxin Touch Messäkin röhkii joku Günther kesken biisin. Naistenvessa oli täynnä kikattavia tyttöjä, joilla oli meikit, kuteet ja tukat niin viimeisen päälle laitettuna. Tunsin itseni vanhaksi ja rumaksi, mikä on puolet pahempi kuin nuori ja ruma.

Tulkitsin alkujaan ahdistuksen vain iästä johtuvaksi - siitä että minä olen niin Wanha ja ne niin Nuoria, mutta vasta kotona tajusin, että en minä oikeastaan hirveän hyvin viihtynyt vastaavissa lihatiskipaikoissa edes silloin kymmenen vuotta sitten. Muoti on muuttunut, mutta se ei, että lihatiskeillä suurin osa ihmisistä on toistensa kopioita. Viimeistään laskuhumalassa iski sellainen "mä en kuulu tänne" -fiilis, jo silloin kahdeksantoistavuotiaana.

Tajuamisesta seurasi kevyt olo.

P.S. Illan kuvaus on luettavissa myös toisesta blogista.