Blog

29.6.2005 Akateeminen ura ei anna rauhaa

Tulin maanantaiyönä Islannista tieteellisen kirjoittamisen kurssilta. Kurssi oli erittäin hyvä, mutta myös todella uuvuttava. Luennot alkoivat yhdeksältä ja niitä jatkui seitsemään, kymmenen tuntia siis, miinus kahvi- ja lounastauot, ja sitä jatkui kolme päivää. En paljoa ehtinyt nähdä Islantia. Parina iltana käytiin kävelemässä Reykjavikin keskustassa ja lähtöaamuna kävin kävelylenkillä rannalla lähellä majataloa, siinä se oikeastaan sitten olikin.

Meille oli varattu sunnuntaiksi "lunch + free time", eli kaksi tuntia vapaata, mutta lounasta edeltävä workshop venyi puolella tunnilla, eikä siinä "free timessä" sitten oikein ehtinyt tehdä mitään. Kävin juoksemassa läpi Islannin kansallismuseon alakerran, koska museo oli ihan yliopiston vieressä. Alakerta käsitteli Islannin asutusta ja keskiaikaa, joten se minua eniten kiinnostikin. En tosin ehtinyt kunnolla paneutua niihin esineisiin ja lukea kaikkia standeja. Harmi.

Tein maanantaina sen virheen, että rupesin työstämään artikkeliani, jonka uuden version dedis on ensi maanantaina. Hermoilin siitä jonkun verran jo ennen kurssille lähtöä, mutta en ehtinyt tehdä sille mitään, kun piti lukea kurssimateriaaleja, joita oli satoja sivuja. Olin aikonut pitää lepopäivän, mutta artikkelin keskeneräisyys ei jättänyt rauhaan.

Kokeilin kurssilla opittua kollaasitekniikkaa, jonka tarkoituksena on antaa aivoille mahdollisuus tehdä omia tulkintoja, yhdistellä asioita uusin tavoin ja irroittautua totutuista kaavoista. Olin kuitenkin ihan liian väsynyt keskittyäkseni tekstiini, ja artikkelin silpuksi leikkaaminen aiheutti vain sen, että olin entistäkin enemmän sekaisin sen tekstin kanssa.

Lopputuloksena oli epätoivo ja vitutus. Kirjoitin blogimerkinnänkin, mutta en viitsinyt laittaa sitä nettiin, kun se oli niin kielteinen. Maanantai oli kyllä kamala päivä.

Eilen sitten sain työstettyä sitä tekstiä yllättävän sileästi ja vaivattomasti. Tein tosi isoja muutoksia siihen: karsin pitkiä pätkiä, vaihtelin kappaleiden ja lukujen paikkoja, kirjoitin johdannon kokonaan uusiksi. Kaiken huipuksi toin mukaan kolme haastattelua, joita alunperin aioin käyttää aineistona, mutta en sitten käyttänytkään. Syynä oli se, että olen tehnyt ne haastattelut gradua varten jo vuonna 1999, enkä ehtinyt haastatella samoja ihmisiä uudelleen. Nyt sitten ajattelin, että mitä hemmettiä minä häröilen, totta kai ne haastattelut voi käyttää aineistona. Miksi ihmeessä kaikki kuusi haastateltavaa olisi muka pitänyt haastatella kahteen kertaan?

Haastateltavien määrän lisääminen sitten antoi mahdollisuuden vedellä suuria linjoja ja tehdä yleistyksiä enemmän, mikä tuntui helpottavalta.

Tänään sitten kävin printtaamassa tämän uuden version ja luin sen tarkasti läpi, muokkailin sieltä täältä. En uskata vielä ruveta hyppimään innosta, mutta se näyttää valmiilta - siis siinä mielessä, että sen uskaltaa lähettää toimittajien luettavaksi. Se taitaa olla edelleen ihan liian pitkä, mutta eiköhän sitä saa leikeltyä.

Kunhan saan tuon palautettua, pidän kyllä parin viikon loman. Koko kesäkuu on mennyt akateemisessa häsväämisessä - ensin Norjan konffa, sitten lisurin tekoa ja lopulta tuo kurssi. Lisuria pitäisi jatkaa, mutta onneksi siinä ei ole mitään ehdotonta dedistä, joten voin keskittyä vähäksi aikaa kesänviettoon ja ehkä kirjoittaa välillä tarinoita.

20.6.2005 Dora, pieni punainen kone

Ostin tänään kolmella eurolla pienen, punaisen, mekaanisen kirjoituskoneen.

Iskin siihen silmäni kierrätyskeskuksessa jo viime viikolla, mutta epäröin - mihin sen sijoittaisi? Meillähän on säilytystila vähissä muutenkin. Kierrätyskeskuksen myyjä lupasi pitää sitä minulle varattuna lauantaihin saakka. Lauantaina en ehtinyt pientä konetta ajatellakaan, sillä olimme sukulaissosiaalisia. Sunnuntaina - eilen - sitten iski armoton huoli. Entä jos se on jo ehditty heivata kaatopaikalle? Miksen koskaan ole spontaani, vaikka halvalla saisin?

Tänään sitten polkaisin kierrätyskeskukselle ja sain pienen punaisen kirjoituskoneen omakseni. Olivetti Doran. Internet kertoo, että se on vuodelta 1965. Ehkä. En löydä koneesta sarjanumeroa, jolla asian voisi varmistaa. Muovinen muoto ja kirkas väri kuitenkin viittaavat 60-luvulle. On kiva ajatella, että se on 40 vuotta vanha ja toimii vielä. Kirjakaupasta löytyi jopa oikeanlaista mustenauhaa. Tämä nyt käyttämäni tietokone on PowerMac 8500/180 on vuodelta 1996. Toimii toki hyvin, mutta vaikea on kuvitella, että se toimisi vielä kolmenkymmenen vuoden kuluttua.

Dora on samanlainen kuin se, jonka sain lahjaksi mummulta ja ukilta joskus teini-ikäisenä. Hämärästi muistelen, että olisin ollut 13, ja että se olisi ollut ton˚ring-lahjatoiveeni. Jonkinlainen astuminen aikuisuuteen ja askel kohti vakavampaa kirjoittamista. Sinä kesänä, kun olin 14, minulla oli se jo, sillä kirjoitin romaania orpotytöstä, joka muuttaa asumaan intiaanien luokse. Hänen nimensä oli Verity. Jossain laatikossa ovat tallella ne ehkä nelisenkymmentä arkkia ohutta sinertävää paperia, joille tarinaa kirjoitin.

Lukiossa en Doraa pahemmin käyttänyt, vaan kirjoitin lyijärillä kierrevihkoon. Dora piti kovaa meteliä, ja halusin kirjoittaa rauhassa. Kirjoitin sillä kai puhtaaksi joitain tekstejä, runoja ja novelleja. Ylioppilaslahjaksi toivoin sähkökirjoituskonetta ja sain kummisedältäni tekstinkäsittelylaitteen - tuon omituisen mutantin kirjoituskoneen ja tietokoneen välillä. Se palveli minua aikansa. Kirjoitin sillä kulttuuriantropologian proseminaarityönikin. Kun sitten saimme kaksi tietokonetta kotiin, hylkäsin tekstinkäsittelylaitteen suurta surua tuntematta.

Dora oli vanhempien luona, odottamassa aikaa parempaa. En paljon vaivannut sillä päätäni, sen enempää kuin nukeillani tai tyttökirjoillani, joita vanhempien luo oli minulta jäänyt.

Eräänä päivänä äiti tunnusti heittäneensä Doran pois. Järkytyin aivan mahdottomasti. Doran! Pois!! "Kun se on aina tiellä, etkä sinä sillä edes enää mitään tee." "Mutta kun se on niin kaunis objekti!" protestoin. "Olisin halunnut laittaa sen johonkin näkyville." €iti nolostui, ei hän ollut arvannut, että kaipaisin Doraa.

Siitä on useampi vuosi. Aina välillä, kun muistin Dorani kohtalon, minua kiukutti. Olisi äiti nyt sentään voinut edes kysyä!

Ja sitten toinen Dora odotti minua kierrätyskeskuksessa. Enkä edes ostanut sitä heti, vaan jahkailin monta päivää, kunnes ehdin jo pelätä että se olisi jo mennyttä. Nyt kun se hohtaa punaisena tuossa lattialla, kotelo auki, olen täysin irrationaalisella tavalla iloinen. Noin vähällä rahalla näin paljon iloa!

Aion tietysti kirjoittaa sillä. En väitöskirjaa enkä romaania, mutta proosakatkelmia, tajunnanvirtaa, ehkä runoja, jos sellaisia kielestä irtoaa. Kokeilen, miten väline vaikuttaa tekstiin. Kaikkea kirjoittamaansa pitää Doran kanssa ajatella kunnolla ja tehdä töitä tekstinsä eteen. Kynä liukuu paperilla nopeasti ja sormet näppäimistöllä vielä nopeammin. Miten tekstin rytmiin vaikuttaa se, että näppäimiä joutuu hakkaamaan? Se, että joka rivin jälkeen täytyy käsin siirtää tela takaisin? Se, että korjauksia on vaikeaa, ellei mahdotonta tehdä? Dorassa ei ole paikkaa korjausnauhalle, korjaukset on tehtävä lakalla. Dora on armoton.

Odotan innolla työskentelyä Doran kanssa.

16.6.2005 Joku ajattelee sinua...

Siivosin tänään yhteisen ulkovaraston. Yläkertaan on muuttanut uusia naapureita, ja nyt oli helppo katsoa, mitkä kamat tuntuvat tutuilta, mutta eivät ole meidän. Varaston nurkassa oli kassillinen vanhoja omistajattomia leluja, jotka muistini mukaan keräsin 2-3 vuotta sitten silloisen yläkerran naapurin kanssa kasaan ja sanoin vieväni kierrätyskeskukseen. Ja säkillinen vanhoja vaatteita, jotka lajittelin erilleen toiseksi edellisellä vaatekaapin siivouskerralla, josta on siis to-del-la kauan.

Kumpikin kassi sai aikaan omituisen ajassasiirtymisen tunteen. Toisessa kassissa oli minulle ihan vieraita esineitä, toisessa taas vaatteita, joita olen kantanut lähellä ihoa.

Edellinen vaatekaapinsiivous tapahtui vuosi sitten, jolloin kasasin vaatteita kirpparilla myytäväksi (eivät menneet kaupaksi, ja vein ne sitten SPR:n Konttiin). Sitä edellinen tapahtui silloin, kun Oulussa oli nykyisen Stockan paikalla vielä iso kirppari ja nykyisen Troijan kebabin paikalla Katrin puoti: yritin nimittäin viedä parempia vaatteita myyntiin Katrin puotiin, jonne niitä ei huolittu, joten vein ne sitten sinne "Stockan kirpparille". Ja Stockahan avattiin syksyllä 2001... Aika hyvä arvio on varmaan, että vaatekassi on ollut ulkovarastossa vähintään vuodesta 1999.

Vaatekassista löysin vanhoja t-paitoja, joita olen käyttänyt lukiossa, mahdollisesti jo yläasteella. Kaksi trikoopaitaa, pinkki ja persikanpunainen, olivat suorastaan 80-luvun lopun vaatemuodin tiivistymiä - pastellinvärisiä, laajassa kaula-aukossa rypytyksiä ja täysin tarkoituksettomat napit. Muistan, että pidin niitä t-paitoja lukiossa paitapuseron alla aluspaitoina, se tuntui ihan järkevältä vaikka niissä oli ne pöhköt napitkin.

Persikkapaita

Ne olivat läpeensä kuluneita, tiesin että niitä on ihan turha viedä edes kierrätyskeskukseen, koska kukaan ei maksaisi niistä edes viittä senttiä. Minuun kuitenkin iski ihan irrationaalinen tarrautumisen halu, en olisi millään halunnut heittää niitä pois, vaikka tiesin, etten koskaan enää niitä pidä, ja vaikka ne ovat jo maanneet varastossa unohdettuina ainakin viimeiset viisi vuotta. Mutta jos olisin päättänyt pitää ne, olisi alkanut ihan loputon kierre: samassa kassissa oli muitakin t-paitoja, joista pidin paljon aikanaan, mutta jotka nyt ovat reikäisiä, tahraisia ja kuluneita. Miksen sitten säästäisi samantien niitäkin?

Vastustin onnistuneesti hamstraamisen haluani ja heitin ne pois. Tuosta vain. Raa'asti. Tunne oli pelottavan huikea: tiesin eroavani jostain lopullisesti. Koskaan enää en näkisi noita paitoja sen jälkeen, kun ne ovat lentäneet roskalaatikkoon. Tai no, vielä olisi mahdollista mennä kaivelemaan, jos olisi Ihan Pakko. Onneksi ei ole.

Joku ajattelee sinua...

Lelukassi toi sitten ihan toisenlaisen tunteen. Muovinen soittorasia, hiirten järsimä sininen pehmolelu, oranssi kala pyörillä, saamelaispukuinen nukke, koiranmuotoinen lelupuhelin, jossa on valintakiekko koiran vatsassa ja luurina luu. Heitin resuisimmat pois ja keräsin ehjät kassiin kierrätyskeskukseen vietäväksi. Olin jo heittämässä pois imelää vaaleanpunaista pehmokoiraa, jonka rinnassa luki "Joku ajattelee sinua...", kun huomasin, että sen niskassa luki jotakin. 27.5.89.

29.5.89

Joku on saanut sen lahjaksi kutakuinkin kuusitoista vuotta sitten. Kuka? Miksi? Onko se lapselle annettu lahja, rakastavaisten välinen pieni vitsi, äitienpäivälahja lapselta äidille? Miksi se on jätetty lojumaan ulkovarastoon? Sen omistaja on muuttanut talosta pois jo vuosikausia sitten, koska pari, kolme vuotta sitten varastoa kanssani siivonnut naapuri ei sitä omistanut.

Tällaisista esineistä tulee todella ristiriitainen olo. Ne kertovat jonkinlaisen henkilökohtaisen tarinan, mutta se jää vajavaiseksi. Jos se olisi vaikkapa rukinlapa päivämäärällä 27.5.1889 se olisi säilyttämisen arvoista antiikkia. Missä vaiheessa esineistä tulee ylipäätään säilyttämisen arvoisia kellekään muulle kuin omistajalleen? Minulla on kaapissa jotain lapsuudenaikaisia rakkaita leluja, joilla ei ole merkitystä kenellekään muulle kuin minulle ja mahdollisesti niillä leikkineille sisaruksilleni.

Kitsch-pehmoleluna siinä ei myöskään näy kenenkään persoonallisuus muualla kuin päivämäärämerkinnässä. Esine on luultavasti tehty halvalla Kaakkois-Aasiassa ja myyty sitten marketissa tai Tiimarissa. Rukinlapa, jossa ei lukisi kuin päivämäärä, kertoisi sentään tekijänsä kädenjäljestä. Se olisi kiinnittynyt johonkin paikkaan ja ihmiseen. Tuo pehmolelu sen sijaan on näyte 80-luvun lopun välittämisen kaupallistamisesta ja irrallaan siitä henkilöstä, joka sen on joskus omistanut.

En tietenkään hennonut heittää sitä pois. Joku muu saa tehdä sen synnin: vein sen kierrätyskeskukseen.

15.6.2005 Käyttelen toki taiten viiteapparaattia

Lisurin kirjoittaminen on jatkunut. Alkuviikko oli helteinen, kävin maanantaina pitkällä pyörälenkillä ja tiistaina rullaluistelemassa, mutta koko ajan päässä nakutti se, että pitäisi tehdä lisuria. Olen kutakuinkin puolessa välissä käsistä (en siis koko urakkaa) ja keskellä kaikkein rasittavinta hommaa eli haastatteluaineiston tulkinnan uudelleenjärjestelyä. Gradussa haastatteluaineisto oli sitaattien tukema yleistysten joukko, mutta lisurissa yritän vetää laajempia yhteyksiä muihin tutkimuksiin.

Toivottavasti nuo kaksi päivää eivät olleet koko kesän ainoat hellepäivät, en osannut oikein edes nauttia niistä, kun tulivat niin odottamatta. Ulkona auringossa tuntui siltä, että pitäisi olla koneen ääressä kirjoittamassa ja sisällä tuntui, että pitäisi olla ulkona auringossa. Läppärikään ei muuttaisi asiaa miksikään, sillä lisurin kirjoittaminen on riippuvainen ympärille kasvavista kirjakasoista.

Olen miettinyt teksteihin viittaamisen tutkimuksellista etiikkaa ja sitä, että miten muut ihmiset käyttävät lähteitä. Loppujen lopuksi sitä ei opeteta missään - tai ainakaan opetettu, kun minä tein perustutkintoa. Ohjeeksi riittää, että lähteitä pitää olla, että niihin pitää viitata, ja että kaikki yli kolme sanaa pitemmät pätkät lähteestä on katsottava suoriksi lainauksiksi, ja että jos otetaan pätkä tekstiä suoraan lähteestä, se on myös merkittävä suoraksi lainaukseksi.

Mutta entä lähteiden käytön metodologia? Probleemasta tuli akuutti, kun tajusin, etten ole kirjoittanut gradussani ollenkaan siitä, että sosiologi Anthony Giddensin mukaan läheissuhteissa on tapahtunut muutos. Giddensin mukaan aiemmin esimerkiksi avioliitto on ollut taloudellis-sosiaalinen sopimus, mutta 1900-luvulla se on muuttunut tasaveroiseksi, tunteeseen perustuvaksi ihmissuhteeksi, joka edellyttää emotionaalista sitoutumista. Giddens sitten kehittelee eteenpäin tämän muutoksen ideaa, ja hänen ajatuksensa ovat relevantteja myös oman työni kannalta.

Vaan perhana. Mulla ei ollut lainassa Giddensin kirjaa Transformation of Intimacy. Olen käyttänyt sitä lähteenä gradussani, mutta jostain ihme syystä jätin tuon ylläolevan idean käsittelemättä, vaikka se on koko kirjan ydin. Sen sijaan mulla on lainassa Giddensin toinen kirja, jossa hän käsittelee samaa teemaa ohimennen. Niinpä sitten kirjoitin nopeasti pari kappaletta aiheesta tuon toisen Giddensin kirjan perusteella, ja kirjoitin viitteeksi että "tarkista tää siitä Transformation-kirjasta". Käytännössä siis tulen viittaamaan eri kirjaan, mitä käytin oikeasti lähteenä. Yksi ratkaisu olisi se, että viittaisi molempiin, mutta sekin tuntuu hölmöltä, kun tuo toinen Giddensin kirja käsittelee ihan eri teemaa ja mainitsee läheisyysjutut vain yhdessä luvussa, ja Transformation-kirja keskittyy kokonaisuudessaan läheisyystematiikkaan.

Viittaamisongelman aiheuttaa myös se tilanne, jossa kirjoitan jonkun tekstinpätkän tietyn lähteen pohjalta, mutta sitten alkaa tuntua, ettei yksi lähde riitä. Haen sitten toisen lähteen, katson että se on synkassa tekstin kanssa (ja jos ei ole, muutan sitä) ja laitan sitten senkin lähdeviitteeksi. Tällöinkin teksti on kirjoitettu oikeasti yhden lähteen perusteella, mutta toinen lähde on liitetty mukaan, koska se sopii asiayhteyteen.

Lisurin kohdalla tilanne voi olla erityisen perverssi, kun jossain gradusta ajautuneessa tekstinpätkässä todetaan jotain tyyliin "viime aikoina sitä ja tätä" ja viitataan johonkin lähteeseen vuodelta 1998, jolloin haluan päivittää tekstiä ja etsin jonkun uudemman lähteen. Parhaassa tapauksessa tilanne ei ole muuttunut miksikään, tekstinpätkä pysyy sellaisenaan, mutta tekstinpätkän loppuun ilmestyy uusi viite lähinnä merkitsemään sitä että juu, on tullut tutustuttua viimeisimpään tutkimukseen.

En ole ikinä keskustellut tällaisista asioista kenenkään kanssa käytännön tasolla. Miten ihmiset oikein käyttävät viiteapparaattia? Siis silleen oikeasti?

12.6.2005 Paleoliittisia vertauskuvia

Olen kirjoittanut kaksi päivää lisuria aivan hullun lailla, aamusta iltaan. Joskus puolenyön maissa mietin, että josko sitä lopettaisi hyvään saumaan, kun kerran tuli puoli vuorokautta täyteen. Olen yhtä aikaa kauhuissani ja tyytyväinen itseeni: olen saanut sitä parissa päivässä tehtyä tosi paljon, mutta toisaalta tuntuu, että lisää korjattavaa löytää joka kerta kun siihen juttuun edes vilkaisee.

Lisurini ongelma on selkeä. Se pohjautuu gradulleni ja sen aikaisille ajatuksilleni biseksuaalisuudesta ja seksuaalisuudesta. Olen neljässä vuodessa ehtinyt lukea ja ajatella niin paljon uutta kamaa, että en voi millään puristaa sitä kaikkea lisuriin. Empiirinen osa ei tietenkään ole muuttunut yhtään miksikään, eivätkä välittömät tulkinnatkaan, mutta teoreettinen viitekehys on. Tuntuu valheelliselta muuttaa teoreettista viitekehystä nyt, kun sillä ei oikeasti ole kovin suurta merkitystä työn lopputuloksen ja haastattelujen tulkinnan kannalta. Jokainen keskeneräinen ajatus kuitenkin pistää silmään.

Lisäksi lisuria vaivaa fragmentaarisuus. Olen gradun valmistumisen jälkeen ehtinyt kirjoittaa useamman artikkelin ja kaikenlaista muuta tauhkaa tietokoneen sisään. Niitä sitten kutpastailen lisuriin ja kirjoitan välillä uutta tekstiä aasinsilloiksi. Lisuri on muotopuoli mosaiikki gradutekstiä, jonka vanhimmat osat ovat jostain vuodelta '97 (silloin kirjoitin yhden seksuaalisuutta käsittelevän esseen, josta on pätkiä gradussa) ja uusimmat hätäpäissään lennossa keksittyjä selityksiä siitä, miksi tämä tekstinpala on muka sopivinaan tähän yhteyteen.

Sain tänään dikotomista sukupuolijärjestelmää käsittelevän luvun valmiiksi, ja olen siihen jopa tyytyväinen. Onnistun luomaan johdonmukaisen illuusion siitä, että olen ajatellut asiaa kovastikin, vaikka oikeasti olen vain yhdistellyt palasia useista vanhoista teksteistäni, joissa olen käsitellyt sukupuolijärjestelmää.

Kammottaa jo etukäteen ajatus siitä, että pitäisi ruveta pohtimaan uudelleen kognitiivista antropologiaa metodologisena lähestymistapana. Opponentti antoi syksyllä pyyhkeitä siitä, että tältä osin teoreettinen viitekehykseni on puutteellinen. Puutteelle on hemmetin hyvä syy: en yksinkertaisesti ole lukenut tarpeeksi lähdeaineistoa sitä varten. Gradussa sillä ei ollut niin väliä, jonkinlainen yleistys kelpasi, mutta lisuria varten tarvittaisiin laajempaa käsittelyä. En haluaisi ruveta lisuria varten käymään tämän alan teoriaa kauhean paljon läpi, koska empiirisen aineiston tulkinta on käytännössä kuitenkin sama kuin gradussani. Teoreettisen viitekehyksen viilaaminen olisi siis lähinnä näennäistä ja näennäistyön tekeminen ärsyttää.

Lisäksi pelkään, että teoriaosuudesta tulee valtava, karvainen mammutti, joka vaatii tilaa itselleen ja rynnistää ympäriinsä syöksyhampaita heilutellen. Käsittelen teoriaosuudessa myös kriittistä diskurssianalyysiä, joka sekin vie hirveästi tilaa. Haaveenani olisi sellainen kevyt ja virtaviivainen teoriaosuus, mieluummin päämäärätietoinen antilooppi kuin mammutti, mutta millä sellaisen synnyttää?

Ajattelin seuraavaksi alkaa käsitellä empiiristä osuutta uudelleen ja vetää enemmän yhteyksiä muihin biseksuaalisuustutkimuksiin. Gradun rakenne oli aika mekaaninen, empiirisessä osuudessa ei ollut juuri muuta kuin haastatteluotteita ja niiden tulkintaa. Laajennan osuutta hakemalla vertailukohtia muista biseksuaalisuustutkimuksista.

On hirvittävän vaikeaa löytää tasapainoa laiskuuden ja perfektionismin välille. Osa minusta haluaisi kirjoittaa koko paskan kokonaan uusiksi, mutta se olisi typerintä mitä voi keksiä siinä vaiheessa, kun teksti on oikeasti viimeistelyä vaille valmis. Osa taas haluaisi päästä niin helpolla kuin mahdollista ja tehdä lähinnä kosmeettisia korjauksia, mutta se on ihan yhtä typerää.

Olen kyllä tosi helpottunut, kun lisuri on lopulta valmis. Aloitan väikkärin kirjoittamisen kokonaan puhtaalta pöydältä, enkä käytä mitään fossiilisia tekstinkappaleita tukemaan rakenteita.

9.6.2005 Trendin aallonharjalla

Luin tänään kahvilassa Anna-lehdestä, että Japani on tällä hetkellä trendikohde. Ryhdyin miettimään asiaa, ja tosiaan: Hesarin kuukausiliitteessä, Suomen Kuvalehden Mies-lehdessä, Nöjesguidenissa ja nyt Anna-lehdessä on kaikissa ollut Japania käsittelevä matkajuttu tänä keväänä. Nöjesguidenin jutun luin junassa matkalla Helsinkiin kun olin lähdössä Japaniin ja nuo muut jutut palattuani Japanista. Tämän lisäksi tietysti kaikki ne sushiohjeet ja japanilaista muotoilua/sisustusta käsittelevät jutut.

Oliskohan Lost in Translationilla ja Finnairin lisääntyneillä lentovuoroilla osuutta asiaan?

Kaikissa lukemissani jutuissa nousee päällimmäiseksi Japanin outous ja käsittämättömyys, jonka symbolina on erilainen kirjoitusjärjestelmä. Kaikki on outoa: ruoka, vessat, kartoista ei ymmärrä mitään kun niissä on pelkkiä risuaitoja, käytöstavat ovat outoja, ruoka on outoa, pukeutumistavat ovat outoja ja ennen kaikkea ihmiset ovat tosi, tosi outoja ja tekevät kummia rituaaleja temppeleissä.

Okei, kirjoitusjärjestelmän erilaisuus on oikeasti kynnys. Olen opiskellut kaksi vuotta japania, osaan noin kolmesataa kanjia, mutta ymmärsin kirjoitettua tekstiä vain satunnaisesti. Täysin ummikolle on varmaan vielä tyrmäävämpää laskeutua takaisin sille jo melkein unohdetulle lukutaidottomuuden tasolle. Opin toki reissussa uusia sanoja ja kirjoitusmerkkejä koko ajan, mutta kolmestasadasta kanjista on pitkä loikka kahteentuhanteen kanjiin, joista siis koostuu virallinen Japanin Opetusministeriön kanjilista.

Mutta muuten Japani ei ollut oikeastaan ollenkaan outo. Erilainen kyllä, mutta ei päällekäyvän outo. Lost in Translationissa ja lukemissani lehtijutuissa (joissa taidettiin kaikissa mainita tuo leffa), painottuu Japanin sekavuus, hektisyys, vieraannuttavuus. En tunnista omia kokemuksiani lehtijutuista. Voi olla, että kielen alkeet ja yleinen kiinnostus Japania kohtaan olivat vieneet minut jo sen tietyn outouskynnyksen yli, mutta silti minusta tuntuu, että ihmiset odottavat Japanin olevan outo ja sitten löytävät sieltä sopivasti outoutta ennakko-odotustensa takia. Leffassa tietysti on toisin: periaatteessa Japani on vain näyttämö tarinalle, joka olisi voinut tapahtua missä tahansa päähenkilöille oudossa paikassa.

Japani edustaakin länsimaiselle matkailijalle turvallista eksotiikkaa. Mystisistä taudeista tai ruokamyrkytyksestä ei ole vaaraa, huijaavia kauppiaita tai taksikuskeja ei ole, taskuvarkaita tai väkivaltaisia rötöstelijöitä ei tarvitse pelätä, junat kulkevat ajallaan, vessat ovat meikäläisen mittapuun mukaan ylellisiä, kaikkialla on puhdasta - ja ennen kaikkea ei tarvitse tuntea itseään rikkaaksi öykkärituristiksi, joka armosta pudottaa roposen paikallisen kerjäläisen kouraan.

Kaikki outous on mielenkiintoista ja miellyttävää. Voi tuntea itsensä seikkailijaksi ilman, että tarvitsee asettua vaaroille alttiiksi.

Kaverini on ollut eräässä Afrikan maassa työharjoittelussa kolme kuukautta. Vessana on reikä maassa ja pyllyn puhdistukseen käytetään vettä. Hän sai malarian, kun asuntolahuoneessa asusteleva rotta oli purrut hyttysverkkoon reiän. Malariasta parannuttuaan hän sai jonkun myrkytyksen hedelmistä. Lapset, joita hänen pitäisi opettaa, puhuvat vain swahilia tai muita paikallisia kieliä. Osa hänen opettamistaan lapsista pelkäsi häntä ensialkuun, koska hän oli ensimmäinen valkoihoinen, jonka he olivat nähneet.

Aitoa outoa eksotiikkaa.

8.6.2005 Vaaleanvihreä on kadonnut

Se tapahtuu päivässä. Vielä eilen maailma oli läpikuultava, täynnä vaaleanvihreää usvaa. Tänään lehdet kovettuivat. Niistä tuli tummanvihreitä ja vahamaisia, pienet epäröivät uurteet oikenivat lehtisuoniksi. Valo ei enää pääse läpi ja värjää kaikkea. Maiseman luonne on muuttunut. Eilen puissa oli vielä vihreää odotusta. Tänään... tänään on päädytty siihen, missä ollaan kunnes lehtivihreä imeytyy takaisin ja ruodit korkkiintuvat.

Istutin reunuspäivänkakkaroita kukkapenkkiin, akileijan ja tuntemattoman Compositae-sukuun kuuluvan koristekasvin väliin. Compositae-suku on nykyään jotain muuta - Asteraceae? Olen herännyt kasvitietoisuuteen 60-luvulla ilmestyneen kolmiosaisen kasviopin kanssa, ja 60-luvun jälkeen on ehtinyt moni käsitteellinen asia muuttua. Vaan kasvit eivät.

Piha kukkii orvokeita, ne ovat kasvaneet pihalle ihan itsekseen. Sitkeitä kasveja, siementävät itsensä jos niiden annetaan. En nypi orvokeista kuihtuneita kukkia pois, vaan annan siementen kehittyä. Loppukesästä orvokkini näyttävät resuisilta. Revin niiden ympäriltä heinää, voikukkia ja leinikeitä. Tarkoitukseni oli varmistaa lajinmääritykseni ja katsoa kasvikirjasta kevätleinikin ominaispiirteet mutta unohdin. Niittyleinikeitä ne eivät ainakaan ole, niittyleinikit kukkivat myöhemmin. Kai. Leinikeitä on liian monta lajia, jotta niiden identiteetistä voisi olla täysin varma.

Petunioita laatikkoon, värillisiä markettoja isoon ruukkuun, verenpisaroita amppeliin. Verenpisaroita en ole aiemmin hoitanutkaan, saa nähdä kestävätkö ne hoidossani kesän yli. Orvokeita en taida enää osaa, orvokkini ovat itsenäistyneet eivätkä tarvitse kaupasta ostettua vahvistusta.

Viime kesänä yritykseni kasvattaa syötäviä asioita epäonnistuivat. Kylvin itämaisia salaattivihanneksia, jotka nousivat säälittävinä pieninä versoina seinän vierustalle, kunnes söin ne leivän päällä. Ne olisivat varmaan tarvinneet lannoitusta tai edes muhevaa multaa sen turpeensekaisen maa-aineksen sijaan, johon ne istutin. Blauhilde-papuni ei ehtinyt kasvaa aikuiseksi ennen pakkasia. Nyt ostin tomaatintaimen ja istutin sen ruukkuun hyvän mullan kanssa. Käteni tuoksuivat pitkään sen jälkeen.

7.6.2005 Sirisevät fragmentit

Norjan reissun jälkeen olen ollut aivan hurjana. Kävin läpi lisurini käsiksen eilen, työstin sitä varmaan kaksitoista tuntia (miinus lenkki ja ruoka) enkä käsistäni päästänyt ennen kuin olin käynyt koko käsiksen läpi. Tänään sosialiseerasin siskoni ja anime-ihmisten kanssa koko päivän, mutta huomenna sitten pitäisi jatkaa lisurin tekoa, siirtää koneelle suunnittelemani muutokset, tehdä isoja rakenteellisia juttuja ja luonnostella puuttuvat kappaleet.

Trondheimin konferenssi oli todella innostava. En oikein tiedä jäikö siitä mitään selkeästi konkreettista käteen (edes kirjoja en ostanut), mutta akateemisten konffien suurin anti taitaakin olla se, että luodaan tiedeyhteisöä. Vaihdetaan sähköpostiosoitteita ihmisten kanssa, nähdään naamasta naamaan joku tyyppi, jonka tekstejä on tullut luettua, jutellaan kahvitauoilla.

En ole kovin auditiivinen ihminen, ja minun on paljon helpompi muistaa lukemani kuin kuulemani - kuulemastani en itseasiassa muista juuri mitään, ellen kirjoita sitä muistiin ja näe tekstiä paperilla samalla kuin kirjoitan. Siten tiedonkeräämisen kannalta esitelmien kuunteleminen konferensseissa on ajanhukkaa verrattuna siihen, että lukisi tekstin. Lukeminen on lisäksi paljon nopeampaa kuin puheen kuunteleminen.

Konferensseissa onkin kyse jostain muusta. Tietoisuudesta siitä, kuinka muutkin ovat kiinnostuneita samanlaisista asioista kuin minä, ja että ne ihmiset ovat todella olemassa siellä tekstiensä takana. Siitä tunteesta, että tutkimuksen tekeminen kannattaa, koska teemat voivat kiinnostaa muitakin. Keskusteluista, vaikka sitten vähän aiheen vierestä. Oman horisontin laajentamisesta, kun kuulee juttuja laidasta laitaan, sellaisiakin, joita ei tulisi lukeneeksi vaikka mahdollisuus olisi.

Kerätty tieto ja ajatukset ovat fragmentaarisia, eivät selkeitä kokonaisuuksia kuten silloin, jos olisi lukenut artikkelin tai kirjan. Mutta ne fragmentit sirisevät päässä kovaan ääneen, hakevat paikkaansa ja muodostavat ihan uudenlaisia kuvioita, joita täydentämään on pakko hakea lisää tietoa.

Tällä hetkellä sirittää päässä mm. Donna Harawayn ajatus ihmisen seuralaislajeista kyborgisina lajeina, millä ei sinänsä ole tekemistä minun tutkimukseni kanssa, mutta joka silti on todella kiinnostava ajatus. Ja homofobian ja nationalismin yhteydet. Pitäisi lukea enemmän nimenomaan antropologisia tutkimuksia ei-heteroseksuaalisuuksista, palata vähän juurilleen ja muistuttaa itseään mistä tieteenalasta sitä onkaan kotoisin.

Niin, ja miltä Trondheim sitten näytti? No, Pohjoismaalta, kuinkas muuten. Kauniita vanhoja puutaloja, vuorenrinnettä ja näkymää vuonolle, meesjuustoa ja tuoreita katkarapuja, valkovuokkoja. Outo skitsofreeninen tunne, kun ymmärtää kieltä jonkun verran mutta ei sitten kumminkaan, eikä oikein osaa päättää vastaisiko puhuttuun norjaan ruotsilla vai englannilla. Valintamyymälässä suustani lipsahti "sumimasen", kun en ensin ymmärtänyt mitä myyjäpoika kysyi. Etukorttiahan se. Jos olisi kysynyt japaniksi, olisin saattanut ymmärtääkin.