Jatulintarhan blog

30.12.2005 Rätei ja lumpui

Ohhoi. Alennusmyyntiä pukkaavat rääsyliikkeet on nyt kierretty. Mukaan tarttui punainen tunika, kaksi tavallista mustaa pitkähihaista t-paitaa ja kymmenen euron tummanvioletti jakku. Jälkimmäisen aion gosurorittaa ompelemalla mustaa pitsiä kauluskäänteisiin, hihansuihin ja taskuläppiin.

Vaan ei talvikenkiä. Tarvitsen uudet talvikengät, olen tarvinnut jo viime vuonna, mutta mikä on, kun ei löydy? Onko yhdistelmä lämmin ja naisellinen täysin mahdoton? Kenkäkaupoissa on vain joko sieviä korollisia nilkkureita, jotka on varmaan tarkoitettu Milanon viiltäviin pakkasiin - tai sitten sellaisa matalakantaisia, muodottomia möhkäleitä, joista kyllä löytyy lampaannahkavuorta ja goretex-pintaa. Vanhat talvikengät välttävät kyllä vielä tämän talven, mutta alkavat olla siinä kunnossa, että ei niissä kehtaa julkisesti kävellä.

No, kun kerran valittamisen aloitin, niin valitetaanpa sitten urakalla nykymuodista. Suurin osa tänään näkemistäni vaatteista on hirveitä rättejä. Ne on tehty sutaisten, saumat menevät miten sattuu, huolitteluja ei ole, ja materiaalitkin tuntuvat käsissä siltä, että ne liukenevat ensimmäisessä pesussa.

Esimerkkivaatekappaleena nyt niin muodikas salsahame. Tervehdin ilolla salsahameen - ja pitkien hameiden yleensä - paluuta muotiin. Salsahame leviää kauniisti, ja koska se on rypytetty, sen ei tarvitse istua ihan justiinsa kenellekään. Siten se sopii melkein kaikille. (Kellään miehellä sitä en ole nähnyt vielä päällä, mutta aivan varmasti sopii miehillekin.)

Ei ihme, että salsahameita on nyt sitten kaikkialla. Mutta miksi ihmeessä ne on tehty niin hemmetin huonosti? Anttilassa kauhistelin rääsyä, jossa kaitaleet on vain surrautettu päällekkäin saumurilla - siis niin että se saumurin tuottama erittäin ruma sauma näkyy. H&M:ssä oli vielä hirveämpi viritys: trikoinen salsahame, jonka poikittaiskaitaleitten reunoja ei ollut edes huoliteltu, ommeltu vain yhteen. Ikäänkuin ensimmäistä hamettaan ompeleva kaksitoistavuotias olisi ilman kaavoja ja opastusta vääntänyt sen kokoon.

En usko, että kyse oli mistään yrityksestä tehdä muodikkaan kulunutta tai punkahtavan repaleista fiilistä, kuten eräässä farkkukankaisessa salsahameessa, jonka helma oli revitty ja jätetty huolittelematta. Olipahan vaan rätti, jonka saumat ratkeilevat ja materiaali venyy pilalle heti ensimmäisessä käytössä.

Trikoota on näkynyt huolestuttavan paljon vaatteissa. Siis sellaista löperöä, ohutta trikoota, joka ei sovi mihinkään, ellei sitten vauvanvaatteisiin. Eikö hyvänen aika jo järkikin sano, että trikooseen ei kannata tehdä raskaalla konekirjonnalla laajoja kuvioita? Vero Modassa oli eräs trikoopaita, jonka rintamuksessa oli konekirjontakuvioita, jotka pönköttivät ja saivat paidanhetaleen rintamuksen roikkumaan.

Ja värit sitten. Kuka se keksii, että juuri nyt on pakko olla beigeä, turkoosia, ruskeaa tai khakia? Violetti on kiitettävästi muodissa, mutta sellaisena taitettuna, tuhkaan vivahtavana, joka miellyttää silmääni paljon vähemmän kuin puhdas väri. Muotivärit ovat ylipäätään tyhmä keksintö. Välillä tietyn värisiä vaatteita ei tunnu saavan mistään. Vähän aikaa sitten violetteja vaatteita ei yksinkertaisesti ollut - nyt kirkkaansininen näyttäisi olevan pannassa. Onko oikeasti olemassa ihmisiä, jotka ostavat jonkun khakinvärisen rätin vain siksi, että se on "kauden muotiväri", siitä huolimatta että se saa kalpean suomalaisen näyttämään krapulaiselta?

Sinänsä minun pitäisi olla ihan tyytyväinen nykyisistä muotitrendeistä, jotka korostavat uusromantiikkaa ja etnoilua, ja tekevät kirjonnoista, rypytyksistä ja pitseistä muodikkaita. Sellaista tunikaa, jonka tänään ostin, ei olisi vielä kolme vuotta sitten edes saanut kaupasta - tiedän, koska olen tehnyt vastaavan tunikan itse muutama vuosi sitten. Liian usein käy kuitenkin niin, että kaukaa nätiltä näyttävä vaate on läheltä katsottuna pelkkä retale.

Loppupäätelmäksi jää, että pitäisi tehdä enemmän vaatteita itse. Pitäisi ottaa aikaa sille, yhden päivän shoppailukierroksen aikana ehtisi jo tehdä uuden vaatteen.

27.12.2005 Kenen Narniaan haluan mennä?

Audiovisuaalinen sivistykseni on kaikenkaikkiaan aika aukkoinen. Tai miten sen nyt ottaa - sanotaan mieluummin, että kirjallinen sivistykseni ylittää ja korvaa audiovisuaalisen sivistykseni.

Jostain syystä olen kohdannut asian aika monta kertaa viime aikoina. Lumiukosta jo kirjoitinkin, mutta tämänpäiväisen pohdintani välitön innoittaja on Kirstin Narnia-aiheinen kirjoitus. Aukkoisen sivistykseni pohdinta nimittäin alkoi Narnia-elokuvaa koskevasta keskustelusta erään ystäväni kanssa ennen joulua.

Ystäväni oli menossa katsomaan Narnia-elokuvaa, ja kertoi rakastaneensa Narniaa lapsena. Minä kerroin lukeneeni Narnia-sarjasta ensimmäisen osan, eli Velhon ja leijonan, vasta lukiossa. Vakaumustani rakentavana agnostikkona koin teoksen kristillisen symboliikan häiritseväksi ja tarinan kaikkinensa vähän liian imeläksi, enkä koskaan lukenut sarjaa kokonaan. Jos olisin lukenut sen lapsena, olisin varmaan pitänyt siitä kovasti.

Sitten ystäväni sanoi iloisesti, ettei hänkään ole lukenut kirjoja, vaan katsonut Narniasta kertovan tv-sarjan lapsena. Minulle tuli omituinen olo, sillä en ollut edes tiennyt, että siitä on tehty tv-sarja.

Aloin myöhemmin miettiä asiaa, ja vastaavia tapauksia löytyi lukuisia. Laura Ingalls Wilderin Pieni talo Siellä-sun-täällä -kirjoja luin 80-luvulla, niihin aikoihin, jolloin kirjoista tehty tv-sarja pyöri Suomen telkkarissa. En tiennyt siitä mitään. Olen lukenut Maija Poppaset, mutta en nähnyt elokuvaa. Enkä varmaan haluakaan: ajatuskin Maija Poppasesta musikaalina kuulostaa todella perverssiltä. Ja Julie Andrews! Maija Poppasen pitää näyttää pelottavalta, eikä miltään 60-lukulaiselta elokuvatähdeltä! Ja silti elokuva on Klassikko, tehty jo ennen syntymääni.

Sama koskee Dodie Smithin kirjaa Satayksi dalmatiankoiraa, joka on kuvitettu realistisilla piirroksilla koirista. Luin sen kymmenvuotiaana ensimmäisen kerran, ja pariin, kolmeen kertaan sen jälkeen. Se oli ihana. Disney-elokuvaa en kuitenkaan ole nähnyt vieläkään. Ja Michael Enden Päättymätön tarina. Elokuvaa mainostettiin Aku Ankassa, ja haaveilin joskus näkeväni sen, mutta parissakymmenessä vuodessa olen ehtinyt unohtaa sen haaveeni - mutta kirjaa en tietenkään, luin sen muutama vuosi sitten taas uudelleen.

Minulla on ristiriitainen suhtautuminen asiaan. Muistan, että lapsena olin pahoillani, etten nähnyt noita ihaniin kirjoihin perustuvia elokuvia tai tv-sarjoja. Tätä nykyä olen yhtäaikaa iloinen siitä, että olen voinut muodostaa käsitykseni erinäisistä klassikoista ihan itse - ja harmissani siitä, että en voi kokea lukemiini kirjoihin perustuvia elokuvia ajattelematta, että "tämä on ihan väärin, väärin, väärin".

Suhtaudun vastahankaisuudella kirjoista tai sarjakuvista tehtyihin elokuviin, ja se taitaa olla aika kohtuutonta. Harry Potter -kirjoista olen lukenut kaikki paitsi viimeisimmän, mutta olen nähnyt vain yhden leffan, ja se tuntui kammottavan amerikkalaiselta, pirteältä ja lapselliselta kirjaan verrattuna. Arturo Perez-Reverten Yhdeksäs portti -kirjaan perustuvaa samannimistä leffaa ei pelastanut edes söötti Johnny Depp: ihan väärä mies oli pahis! Raiskaus! Ainoa kirjalliseen esikuvaan perustuva elokuva, jolle olen valmis antamaan täydet pisteet, on Sin City, mutta siinäpä sarjakuvaa itseään oli käytetty story boardina.

En pysty irroittautumaan siitä ajatuksesta, että tarina on tekstinä jotenkin aidompi ja oikeampi, todellisempi, ja elokuva on pelkkää kiiltokuvaa.

Sanoin ystävälleni, että en halua nähdä Narnia-elokuvaa, ennen kuin olen lukenut ne kirjat - minkä aion tehdä, sillä kirjoista on ilmestynyt näppärä yhteispainos. Mutta nyt mietin, että pitäisikö minun sittenkin antaa elokuvalle mahdollisuus, silläkin uhalla, että katsomisen jälkeen mielikuvani olisivat lukittuneet elokuvaan, eivätkä olisi enää omiani?

24.12.2005 Ydintalven lumiukko

Eräs sivistykseni aukoista on paikattu. Olen nähnyt Lumiukon.

Lumiukkohan on se ennen joulurauhan julistusta Ylellä esitettävä lastenanimaatio, joka tuntuu kuuluneen lähes kaikkien ikäisteni ihmisten jouluperinteisiin. Lanttulaatikosta kolmikymppinen voi kyllä luopua, mutta ei Lumiukon katsomisesta aattoaamuna! Nightwish teki Lumiukon tunnarista Walking on the Airista cover-version, ja osui ilmeisesti johonkin nostalgiasuoneen. Olen useammin kuin kerran kuunnellut ihmisten hehkuttelevan, kuinka Lumiukko on niin ihana ja mahtava ja kuinka se tunnari on niin kaunis, ja sitten on soiteltu sitä tunnaria kännykän soittoäänenä ja huokailtu.

No, minähän olen ollut koko jutusta pihalla kuin lumiukko (sic), vanhemmillani kun ei ole koskaan ollut telkkaria. Tai olipas. 70-80-luvun vaihteessa heillä oli sellainen kaappimallinen, mustavalkoinen 50-luvun telkkari, joka meni rikki jo kauan ennen kuin menin kouluun, ja jota 3/4 sisaruksistani tuskin muistaa, jos on edes nähnyt. En siis ole lapsena nähnyt Lumiukkoa.

Parina edellisenä jouluna olen ajatellut, että pitäisi kastoa se Lumiukko ja vihdoin saada selville, mistä on oikein kyse. Tänä jouluna vihdoin tein sen. Laitoin varta vasten herätyskellon soimaan yhdeltätoista. Aikaisempina jouluaattoina olen auttamattomasti nukkunut reilusti yli kahdentoista, mistä syystä en ole koskaan nähnyt myöskään joulurauhan julistusta (senkin sivistysaukon paikkasin tänään).

Olen nähnyt Lumiukosta aiemmin vain jotain yksittäisiä kuvia, ja jollain tavalla ne ovat tuntuneet aina ahdistavilta, ikäänkuin kaiken sen herttaisuuden alla vaanisi jokin nimeämätön kammottava paha.

Elokuva oli kuitenkin hyvin kauniisti animoitu, perustarina lumiukon kanssa seikkailevasta pikkupojasta oli viehättävä, eikä elokuvassa ollut mitään sellaista epämiellyttävää synkkyyttä kuin jostain syystä olin kuvitellut. Elokuva oli piirretty puuväreillä, siinä oli hentoisen rosoinen värimaailma, muodot ja hahmot olivat pyöreitä ja yksinkertaisia, pikkupojan kasvot tyylitellyt ja pelkistetyt. Pystyn hyvin ymmärtämään, miksi siitä on tullut klassikko: se henkii viattomuutta olematta imelä.

Kävin netistä hakemassa lisätietoja elokuvasta. Ja tajusin, mistä se Lumiukkoon liittämäni ahdistavuus johtuu.

Elokuva perustuu brittikuvittaja Raymond Briggsin lastenkirjaan - jota en lapsena lukenut, sen enempää kuin näin Lumiukko-elokuvaakaan. Sen sijaan olen lukenut Briggsin ydinsotaa käsittelevän kuvakirjan Minne tuuli kuljettaa. Minne tuuli kuljettaa kertoo keski-ikäisestä miehestä, joka varustaa kotinsa huolellisesti ydinsotaa vastaan, mutta siitä huolimatta säteily läpäisee kaiken ja mies vaimoineen kuolee säteilyyn. Kirja on piirretty hyvin samaan tyyliin kuin Lumiukko: leffan pikkupojan kasvot muistuttavat ydinsotakirjan miehen kasvoja, ja samanlaisia maisemia ja kuvamaailmaa kuvataan molemmissa. Värit ovat molemmissa murrettuja, mutta heleitä.

Briggsin fanisivuilla sanottiin huolettomasti jotensakin niin, että "lastenkirjojen lisäksi Briggs on tehnyt myös aikuisille suunnattuja sarjakuvia, kuten ydinsotaa käsittelevän tarinan". Aikuisille suunnattua, totisesti. Jostain syystä se kirja oli kuitenkin sijoitettu käyttämäni kirjaston lastenosaston kuvakirjahyllyyn. En muista tarkkaan, minkä ikäisenä olen lukenut Minne tuuli kuljettaa, mutta luullakseni olen ollut seitsemän tai kahdeksan - sen ikäinen, että osasin jo lukea, mutta kolusin vielä kuvakirjahyllyjä enkä ollut siirtynyt lastenromaaniosastolle.

(äiti kertoi lukevansa blogiani joskus. Jos äiti muistat kyseisen Briggsin kirjan ja iän, jossa sen luin, niin kerrohan.)

Ei ihme, että Lumiukosta näkemäni kuvat ovat tuntuneet huokuvan nimetöntä uhkaa. Nyt pystyn nimeämään sen: ydinsodan uhka, joka on koteloitunut Briggsin piirtämänä jonnekin alitajuntaani. En ole tietoisesti muistanut koko kirjaa ennen kuin luin siitä Briggsin bibliografiasta. Nyt muistan kyllä pöydän alle piiloutuvan miehen, joka sienipilven jälkeen muuttuu kuva kuvalta valjummaksi, mutta yrittää uskotella itselleen, että kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Brr. Ei kovin jouluista.

21.12.2005 Työväen presidentti

Eksyin tänään Sauli Niinistön vaalikahvilaan.

Olin syöksähdellyt sinne tänne kaupungilla etsimässä viimeisiä joululahjoja, viemässä paketteja ja kortteja postiin ja miettimässä, pitäisikö kotiin ostaa jotain hyvää. Päädyin konjakkisinappiin, jota myi tyttö torilla. Vaihdoimme muutaman sanan siitä, kuinka viheliäistä on myydä sinappia 18 asteen pakkasella ulkosalla yhdessä joulukuusenmyyjien kanssa. Lyhyt seisoskelu kojulla sai varpaani ja sormeni jäähän. Tai oikeastaan: jälkimmäiset jäätyivät siksi, että sain maistiaisia, eikä hentoinen, valkea muoviteelusikka olisi millään pysynyt nahkarukkasen peittämissä näpeissä.

Café Niinistö oli vain parin korttelin päässä ja aikaa oli hintsusti ennen Virtun kanssa sovittuja treffejä. Ajattelin, että tarjotkoon Niinistö (tai pikemminkin hänen kampanjansa rahoittaja) minulle ainakin lämmintä ilmatilaa, jos ei sentään lämmintä juomaa.

Se, että kyseinen kuppila oli hyvin muistissani, johtuu siitä, että tänään oli Kalevassa harvinaisen ärsyttävä Niinistön vaalimainos. Mainoksessa oli kolme teesiä - ensimmäinen käsitteli Suomen parempia suhteita muihin maihin ja viimeinen Niinistön keppihevosta, eli työnantajien ja työntekijöiden (tekis mieli kirjoittaa, että "työläisten", mutta jos nyt ei sentään) välisten suhteiden parantamista. Mikäs siinä, viimeinen teesi on ihan jees ja kannatettava, ja vaikka ensimmäinen teesi pohjustaa Suomen liittoutumattomuuden ja puolueettomuuden purkamista, niin ilmisisällöltään siinäkään ei periaatteessa ole mitään vikaa.

ärsytyksen aiheuttikin keskimmäinen teesi: "2. Lupaan tutustuttaa maailman johtavat talouspäättäjät Suomeen. Vaikka saunottamalla." Jaah. Että Niinistön mielestä saunaseurailut ja hyvävelikerhot ovat sitten legitiimiä ja hyväksyttävää politiikkaa. Niinhän ne on asiat sovittu jo Kekkosen aikana, mitäs sitä turhaan linjaa muuttamaan. Ja maailman johtavat talouspäättäjät ovat sitten tietty kaikki miehiä, kun Niinistö haluaa heidän selkiänsä pesemään.

Välitön ärsytyksenaiheuttaja oli ilmeisesti vitsiksi aiottu saunotus, mutta lähemmässä tarkastelussa teesin sisältökin joutuu outoon valoon. Sekö se on Suomen presidentin toiseksi tärkein tehtävä? Kyörätä suuryritysten johtajia Suomeen ja sanoa, että ostakaa, ostakaa, innovaatioita, sisältöjä ja osaamista löytyy meiltä? Ei näytä hyvältä tämä maailmantila, jos demokraattisesti valitun presidentin viranhoidon ydinalue sisältää talouspäättäjien nuoleskelun.

No, takaisin tämän hetken trendikkäimpään sumppilaan. Astuin sisään vähän arkana ja pällistelin ympärilleni. Kahvila oli valoisa, yksi seinä oli vaaleansininen, ja sinisiä sohvia ja kalusteita oli ripoteltu sinne tänne. Toinen sisustuksen sävy oli beige, joka toistui pöytäliinan graafisissa kuvioissa ja Niinistön logossa. Paikalla ei ollut ketään muuta kuin minä ja työntekijät.

Olo oli samanlainen kuin silloin, jos eksyy johonkin uskonnolliseen tilaisuuteen, jossa ei oikein tiedä miten käyttäytyä, ja niinpä yrittää olla mahdollisimman huomaamaton, jottei loukkaisi ketään. Muistan, että samanlainen tunne oli Dublinissa St. Valentinin päivän messussa, jonne poikkesin sattumalta.

Ystävällinen teekkarin näköinen poika tarjosi minulle kupin kuumaa glögiä. Lämmin kuppi sulatti sormet. Pöydällä oli lipas, jossa luki "vapaaehtoinen kahvimaksu", mutta enhän minä nyt Niinistön vaalikampanjaa rupea rahoittamaan. Pullaakin olisi saanut, ja piparia, mutta en sentään kehdannut niitä ottaa.

Ryhdyin haastelemaan joutavia, kehuin sisustusta ja kysyin onko ollut paljon kävijöitä, onko Niinistö itse käynyt paikan päällä ja pyöriikö homma vapaaehtoisten vai palkattujen voimin. Oulussa on kuulemma yksi palkattu työntekijä. Kysyin myös, että onkos tullut poliittisia väittelyitä. Ei kuulemma montaa, mutta muutama kuitenkin.

Olin liian kohtelias alkaakseni itse poliittista väittelyä, joten hörpin vain glögiäni. Hölmöä sinänsä ajatella näin, mutta en halunnut loukata ystävällisen oloisen vapaaehtoistyöntekijän arvomaailmaa: jos tekee vapaaehtoistöitä Niinistön vaalikampanjassa, täytyy olla Tosi Kokoomuslainen. Samasta syystä en yleensä ryhdy uskonnollisiin väittelyihin. Politiikasta voi väitellä, jos arvomaailmat risteävät edes jossain määrin, mutta Kokoomus on poliittisesti niin far outia (tai far rightiä) kamaa, että vaaliohjelmasta löytyy vain yksittäisiä asioita sieltä täältä, joista voin olla samaa mieltä. Kokoomus on ollut suvaitsevaisuuden suhteen hyvällä linjalla, pisteet siitä.

En myöskään tiedä, mitä väittelemällä olisi saavuttanut: en usko voivani keskustelulla vaikuttaa umpikokoomuslaisen vapaaehtoistyöntekijän arvomaailmaan, enkä usko, että oma mieleni muuttuisi keskustelusta miksikään. Kummallisen kokemuksen siitä olisi voinut saada. Mutta kummallinen kokemus se visiitti oli ilman väittelyäkin.

Sitten Virtu tuli sisään. Hän oli nähnyt minut kulkiessaan kahvilan ohi sovittuun treffipaikkaamme, sillä ulospäin Café Niinistö näyttää akvaariolta, kiitos suurten lasi-ikkunoiden ja kirkkaan valaistuksen. Virtu sitten täräytti ärsytyksen aiheeni ilmoille haastavaan sävyyn, jota minä sitten siloittelemaan. Teekkaripoika sanoi vain "aijaa!" (haastavaan sävyyn hänkin kuitenkin), mutta keskustelua ei sen kummemmin syntynyt. Totesin sovinnollisesti, että "täydet pisteet mainoskampanjasta, tämä kahvila on mielenkiintoinen idea". Hörpin äkkiä glögit loppuun, otin parit esitteet ja sitten menoksi.

Kahvilan ulkopuolella tuntui siltä, että olen tehnyt jotain tuhmaa, kun olen mennyt uteliaisuuden ja palelemisen vuoksi sellaisen ehdokkaan kampanjatiloihin, jota en missään nimessä aio äänestää.

Sanottakoon, että kaikesta huolimatta pidän presidentin roolia kohtuullisen merkityksettömänä edustuksellisessa demokratiassa. Presidentillä on mielestäni lähinnä se valta, että hän voi nostaa keskusteluun erilaisia teemoja ja kiinnittää huomiota tärkeiksi katsomiinsa asioihin paljon näkyvämmin kuin kukaan muu. On naurettavaa kuvitella, että presidentti pystyisi poistamaan työttömyyden, jos siihen ei eduskuntakaan pysty. Presidentti on hyvä olemassa siinä mielessä, että hän on suoralla kansanvaalilla valittava henkilö, toisin kuin pääministeri, jolla taitaa olla Suomessa enemmän valtaa kuin presidentillä (ja toisin kuin ministeriöiden virkamiesarmeijat).

Niinpä viimekädessä on kohtuullisen merkityksetöntä, kuka sillä pallilla istuu. äänestänen istuvaa presidenttiä, mutta en suhtaudu asiaan mitenkään erityisen kiihkoisasti. Suhtaudun sekä puoluepolitiikkaan että rahaan samalla tavalla: ne ovat välineitä, eivät itseisarvoja. Raha on vaihdon väline, asioiden yksinkertaistaja, ja puoluepolitiikka on tapa hoitaa yhteisiä asioita - ei fundamentalistisen kiihkoilun aihe. En ole puoluesitoutunut, vaikka usein olenkin äänestänyt Vihreitä; Vihreät ovat siitä positiivinen puolue, että siellä on aidosti idealistisia ihmisiä mukana, vaikka välillä Vihreät ovat olleet lausunnoissaan vähän liikaa oikealla. Idealismia on syytä kannattaa, vaikka se olisikin naiivia.

19.12.2005 Kauhia siivo

Joulusiivous on tehty, vaikka koko touhu lienee turhaa, sillä keskiviikkona siskoni tuo koiransa meille hoitoon ensin yhdeksi yöksi ja sitten jäänee koirinensa meille joulun yli. (Sisko kertoi lukevansa tätä blogia. Hei hei, sisko. Tiedät, ketkä sinua odottavat, kunhan koiranpentu on pissinyt lattialle tarpeeksi monta kertaa: Sinipiika ja Ajax, metsänneito ja kreikkalaissoturi.)

Siivous oli koko päivän kestävä urakka. Siivosin jopa jääkaapin ja uunin. Uunia kuuratessani muistin kaukaisen kaiun menneisyydestä, eli itseni selittämässä, kuinka "ennen joulua ei kannata pestä uunia, kun uunissa kuitenkin paistetaan joulun aikaan kaikenlaista". Tuo kyseinen joulu, jota ennen ei kannattanut pestä uunia, ei suinkaan ollut viime joulu. Ehkä sitä edellinen, ellei sitten vielä kaukaisempi. Ei ihme, että huuhteluvesi oli täynnä mustaa karstaa.

En ymmärrä ihmisiä, jotka jaksavat siivota päntiönään. "Viikkosiivous", pah. Ei meillä siivota viikottain, hyvä jos kuukausittain. Välillä vaan poimitaan pölykoiria nurkista ja viedään roskakoriin. Onneksi Virtulla ja minulla on suht samanlainen siisteyskäsitys (tai likaisuuskäsitys), en jaksaisi olla koko ajan imurinvarressa vain siksi, että kumppani haluaa elää siististi. Ei meillä sotkuista ole: tavaroilla on omat paikkansa, jonne ne käytön jälkeen palautetaan. Onpahan vain pölyiset hyllyt ja hiekkaiset lattiat.

Paitsi juuri nyt, tietenkin.

Oikeastaan on aika outoa verrata ihmisten siisteyskäsityksiä: joku ei kertakaikkiaan voi sietää pölyä missään, mutta lattialle jätetyt likaiset astiat tai vaatteet eivät haittaa. Jälkimmäiset nimittäin tekisivät minut hulluksi. Puhumattakaan siitä, että tavarat vain ajelehtisivat sinne tänne, ilman, että niillä olisi tiettyä, sovittua ja päätettyä omaa paikkaa. Toiset taas suhtautuvat intohimoisesti kiiltävien pintojen... kiiltävyyteen, mutta jättävät tiskinsä veteen lillumaan päiväkausiksi. (Siis veteen! Haloo! ällöä!!)

Kaikkein oudointa on kuitenkin tarkkailla sellaisten ihmisten koteja, joissa on siistiä. Siis aina siistiä. Miten ne sen tekevät? Imuroivatko ne päivittäin? Kävelevätkö ympäriinsä mikrokuituliina kädessä? Kun olin penska, vastapäisessä kerrostalossa asui nainen, joka tuntui roikkuvan jatkuvasti parvekkeella pudistelemassa mattoja tai pesemässä ikkunoita. Lapsen ajantajuhan on tietysti suhteellinen, mutta muistikuvissani se nainen oli aina siellä, joko parvekkeella tai ikkunassa huseeraamassa.

No, juuri tällä hetkellä pedanttisinkaan siivousintoilija ei voisi löytää kodistamme tahran tahraa. Tosin pedanttisin siivousintoilija siivoaisi heti huomenna uudelleen. Minä sen sijaan lähden jouluostoksille.

15.12.2005 Se on loma nyt!

Tein radikaali(hko)n päätöksen. Aion pitää kahden viikon loman ensi maanantaista lähtien. Lisurissa on vielä kesken kolme todennäköisesti aikaavievää asiaa, eli identiteettiä käsittelevän luvun muokkaus, vaihtoehtoisia parisuhteita käsittelevien viitteiden syynäys ja haastattelu- ja lehtiartikkeliaineiston sitominen yhteen. Sen jälkeen homman pitäisi olla paketissa lukuunottamatta kieliosan ja viiteapparaatin tarkastusta.

Minulla on suuri kiusaus äkistää homma loppuun mahdollisimman pian, mutta tiedän, etten saa lisuria valmiiksi ennen joulua kuitenkaan, enkä halua viettää joulupäivää miettimällä millaisia ryhmäihmissuhteita kanadalaiset biseksuaalit harrastavat. Siksi on parempi pistää homma pariksi viikkoa hyllylle kuin paahtaa eteenpäin.

Tammikuussa alkaa pornoprojekti, joten jollen pidä lomaa nyt, ei lomaa ole luvassa pitkään, pitkään aikaan. Ellei sitten sairaslomaa burn outin seurauksena.

Loman aikana en aio:
- ajatella biseksuaalisuutta lainkaan, enkä myöskään pornoa
- lukea mitään akateemista
- vilkaistakaan lisuritiedostoa
- hermoilla asioiden viivästymisestä yhtään

Sen sijaan aion:
- ommella itselleni goottilolitamekon
- lukea romaaneja, erityisesti pari fantasiakirjaa
- opiskella japania
- piirtää
- päivittää kotisivujen kuvaosiota
- olla tuntematta minkäänlaista syyllisyyttä, vaikka en toteuttaisi mitään näistä ja söisin suklaata ja katsoisin animea kaksi viikkoa putkeen
- niin, ja se joulu tietysti

Totta kai lisurin keskeneräisyys kaihertaa, kun olen vannonut ja vakuuttanut itselleni ja kaikille ihmisille, jotka vain jaksavat kuunnella, että kyllä se lisuri ennen joulua valmistuu. Pari viikkoa sinne tai tänne ei kuitenkaan tee asiasta sen kummempaa, kun homma on viivästynyt jo puolitoista vuotta. Toivottavasti minulla nyt kumminkin on tammikuussa energiaa sen verran, että jaksan pornolehtien lukemisen ohella vääntää viimeiset puristukset lisuriin.

Ennen tämän itseaiheutetun loman alkua pitäisi kuitenkin saada viimeinen versio identiteetti-artikkelista valmiiksi. Artikkelilla on tietysti jo nimikin, mutta pitäydyn toistaiseksi tuossa epämääräisessä työnimessä. Sen dedis olisi itseasiassa vasta vuoden lopussa, mutta ellen palauta sitä nyt, mietin sitä joulupäivänä lisurin sijaan. En uskalla ajatella siitä artikkelista tällä hetkellä yhtään mitään. Olen periaatteessa ihan tyytyväinen siihen, mutta niin olen ollut jo ainakin kahteen edelliseen versioon, ja aina se on tullut bumerangina takaisin. Artikkeli vain mutatoituu versio versiolta, enkä enää tiedä, kirjoitanko samaa tekstiä, jota olen kuvitellut koko vuoden kirjoittaneeni.

14.12.2005 Portti

Olen järjestyksessä kahdeskymmenes Portti-voittaja.

Tuntuu omituiselta. Koska asiasta on mainittu sanomalehdessä, maljakossani on kolme ruusua ja tililläni yllinkyllin rahaa, niin sen täytyy varmaan olla totta, eikä maanantainen palkintojenjako ollutkaan pelkkää suuruudenhullua kuvitelmaa, jonka ylistressaantuneet aivoni ovat kehittäneet lohdukkeeksi.

Rinnakkaistodellista tunnelmaa lisää se, että tulokset tulivat tänä vuonna noin viikkoa myöhemmin kuin aiempina vuosina, ja olin jo ehtinyt ajatella, että noniin, eipä tullut sitten sijoituttua tänä vuonna. Olin miettinyt kilpailuun lähettämiäni kahta novellia ja todennut, että toinen on oikeastaan keskeneräinen, ja toinen oikeastaan aika tavanomainen ja tylsä, kyllähän mä nyt oikeastaan ymmärrän, miksi ne eivät päässeet edes kunniamaininnoille. Myönnettäköön, että syksyinen hylkäyskirje kustantamosta vaikutti siten, että ajattelin tekstieni olevan kehnoja, vaikka kovasti yritinkin tarkastella niitä objektiivisesti.

Kun kilpailuvoitosta soitettiin viikko sitten, pystyin toistelemaan puhelimessa vain että "ohhoh, ohhoh". Tietysti puhelimessa kerrottiin ensin jaetusta kolmossijasta, jolle siis päätyi se "keskeneräinen". ällistelin hyvän tovin tätä sijoitusta, ennen kuin linjan toisesta päästä paukautettiin, että "tämä toinen novellisi voitti sitten koko kisan". Sitten olikin pari päivää ihan omituinen olo ja teki mieli soittaa ja kysyä, että ymmärsinkö nyt ihan varmasti oikein.

Maantantaina kävin Tampereella palkintojenjaossa ja tulin ruusujen kanssa yöjunalla takaisin. Tuomariston yksi jäsen sanoi myöhästyneensä palaverista, koska ei voinut jättää novelliani kesken, ja se on ehkä yksi hienoimpia kohteliaisuuksia, mitä teksteistäni on koskaan sanottu.

Tämä oli nyt kuudes tai seitsemäs kerta kun osallistuin - neljäs kerta tällä vuosituhannella. En ole ihan varma, minä vuonna osallistuin Portin novellikisaan ekaa kertaa. Luullakseni se oli 1995, koska muistan talsineeni Kemin katuja novellikuori laukussa, enkä ymmärrä miksi muuten olisin talsinut Kemin katuja kuin siksi, että Virtu oli siellä sivarissa mainittuna vuotena. Kymmenen vuotta sitten, niin. Taisin osallistua parilla novellilla, joita en enää muuten muista, paitsi että siinä satsissa oli joku ihmissusijuttu.

Muistan kyllä, että haaveilin voitosta silloin, mutta eipä tullut edes kunniamainintaa, kuten ei myöskään parina seuraavana kertana. Sitten tuli useamman vuoden tauko, kun tein mm. gradua. Luin kyllä toki Portin novelleja ja voittajaa lukiessa tuli aina sellainen tunne, että eihän tässä kisassa voi pärjätä. 2002 osallistuin kisaan uudestaan, ja sain silloin kunniamaininnan. Se kunniamaininta tuntui uskomattoman hyvältä. Muistaakseni se tuntui vähintään yhtä hyvältä kuin tämä voitto nyt, koska se oli ensimmäinen kaunokirjallisesta tuotoksesta saamani tunnustus. Yhtäkkiä kirjoittamiseen tuli enemmän mielekkyyttä, se ei ollutkaan yksinäistä ja näkymätöntä puuhaa.

Olen kyllä sijoittunut kisassa varsin hyvin viime vuosina, mutta ajattelin silti, että voitto olisi pitkässä, pitkässä kuusessa. Tai no, niinhän se olikin, jos tosiaan lasketaan, että ensimmäisestä osallistumiskerrasta on se kymmenen vuotta. Mutta luulin, että vielä pitemmässä.

Voittonovelli tulee ulos tämän vuoden viimeisessä Portissa, joka tosin ilmestynee vasta tammikuussa.

Islantilaista laavikkoa Keflavikissa

Novelli kertoo uudelleen vanhan tarinan hyljenaisesta. Tarinassa hyljenainen nousee rannalle, riisuu hylkeennahkansa ja alkaa tanssia rannalla. Ihmismies varastaa nahan ja piilottaa sen, ja saa hyljenaisen vaimokseen. Vaimo on kaunis ja kuuliainen, jos kohta surumielinen. Tarinan lopussa vaimo aina löytää nahkansa ja palaa mereen. Tarina on tunnettu Koillis-Atlantin alueella, sekä Brittein saarilla että Skandinaviassa - Brittein saarilla hyljenaisia kutsutaan selkieiksi.

No, tällainen pervo kun olen, niin en tietenkään voinut tyytyä tuohon tarinaan, vaan novelliin piti saada vipinää naisten välille. Sijoitin tarinan esikristilliseen Islantiin ja laitoin kertojaksi nuoren naisen, hylkeennahan varastaneen miehen lapsuudentoverin ja kihlatun, joka myös rakastuu mainittuun hyljenaiseen. Kuinkas muuten.

Huokoinen laavakivi ja kangasajuruohoa

Niin, tosiaan: voiton takia julkkiksoiduin siinä määrin, että pääsin höhlän näköisen pärstäkuvan kanssa Kalevan kulttuurisivuille. Kalevassa kerrottiin, että novelli kertoo "hyljenaiseen rakastuneesta miehestä". Noo... mitä yhdestä sukupuolesta sinne tänne, tässä heteronormatiivisessa maailmassa...

Nyt sitten pitäisi yrittää laskeutua maan pinnalle ja keskittyä taas tylsiin akateemisiin teksteihin.

Laitanpa kuitenkin juhlan kunniaksi pari Islanti-aiheista kuvaa näytille.

8.12.2005 Mitäs me hirviöt

Katsoin äsken Tosi Huonon Elokuvan. Televisiosta.

Tiesin, että se on tosi huono, mutta katsoin sen akateemisesta mielenkiinnosta. Elokuvan nimi on The Sex Monster - suomeksi Seksimonsteri. Luin etukäteen arvosteluja IMDB:stä ja eräs arvostelija kertoi katsoneensa leffan videolta kaveriporukassa. Leffan päätyttyä kaikki inhosivat leffaa niin paljon, että videokasetti otettiin ulos masiinasta, ja sitten jokainen sai vuorollaan läimäyttää kasettia.

Kuvaavaa on myös se, että en ollut koko leffasta koskaan kuullutkaan, vaikka olen yrittänyt pitää antennit pystyssä kaikkien biseksuaalisuutta edes vähän sivuavien leffojen suhteen. Leffa on siis tehty ja pistetty videolevitykseen kaikessa hiljaisuudessa. Ja myyty Suomeen osana jotain ohjelmapakettia, jossa saa yhden Oscar-elokuvan kylkiäisenä kymmenen mitätöntä höttöleffaa.

Leffa kertoo miehestä, joka alkaa vongata vaimoaan suostumaan pikku ryhmäseksisessioon, eli ottamaan mukaan toisen naisen petiin. (Ei kai nyt toista miestä, jeskamandeera!) Vaimo on ensin vastahakoinen, mutta hänellä sattuu olemaan työkaveri, söötti pieni bissetyttö. (Jäi epäselväksi, oliko kyse työkaverista vai alaisesta, mutta ei mennä nyt siihen.) Tyttö kutsutaan päivälliselle, ja tottahan toki nyt jokainen keskiverto bissetyttö on oitis valmis seksileikkeihin kun vähän viinaa saa.

(Kokeilkaa vaikka! Juottakaa mulle punkkua, rommikolaa ja tiukkaa viinaa, kuten leffan bissetytölle, ja katsokaa kuinka käy! Arvatkaa vietänkö yön vessanpöntön äärellä oksentaen vai sängyssä villisti piehtaroiden.)

Ja kas kummaa: vaimo näyttää tykkäävän lepsoseksistä! Hän viettelee miehensä sihteerin, pikkusiskon ja vieläpä bisnespartnerin vaimon! Ja aviomiehellä ei tietenkään ole enää yhtään kivaa, kun vaimolla on liian kivaa muiden kuin hänen kanssaan.

Sitten miehen perseestä löydetään polyyppi (hyvälaatuinen, tietenkin). Vaimoparka säikähtää ja sanoo, että oi voi, en tahdo menettää sinua, jätän lespoilut, sillä haluan sekstailla vain sinun kanssasi, tämä avioliitto on minulle tosi tärkeä ja minä rakastan sinua. Häpi end.

Etukäteen ajattelin, että leffaa voisi käyttää väikkärin populaarikulttuuriosion aineistona (ja ehkä voikin), mutta sitä katsoessa tuli voipunut olo. Mitä analysoitavaa on siinä, että latelee pöytään joukon itsestäänselvyyksiä siitä, kuinka biseksuaalisuuteen liitetyt ennakkoluulot manifestoituvat kyseisessä elokuvassa, ja kuinka biseksuaalisuuden mahdollisuutta käytetään pikkuhauskana komedian ja erotiikan välineenä, mutta heteronormatiivisuus ei hetkeäkään horju. Ellei heteronormatiivisuuden horjumiseksi lasketa sitä, että lääkäri työntää aviomiehelle kameran perseeseen. (Hahhah! Olipas se tosi hauska juttu! Vaimo saa elämänsä orkut ja aviomies kameran perseeseen! Kyllä on käsikirjoittaja kieriskellyt lattialla naurusta!)

Onhan se tietty synkällä tavalla tyydyttävää, että leffa vahvisti niitä johtopäätöksiä, joita olen tehnyt biseksuaalisuuden julkisesta kuvasta ja asemasta dikotomisessa sukupuolijärjestelmässä. Biseksuaalisuus esitetään yliseksuaalisuutena, check. Bisseys on vaihe, check. Kaikissa naisissa asuu pieni bisse, mutta silti ne haluaa ensisijaisesti munaa, check. Hohhoijaa.

Provosoivasta nimestään huolimatta leffa oli hyvin siveä. Seksikohtaukset koostuivat seinän takaa kuuluvasta voihkinnasta ja sängyn jynksytyksestä sekä lähikuvista aviomiehen hassusti irvistävästä naamasta. Ei alastomia ihmisiä tai muuta, ei edes ihmisiä vuoteessa siististi peiton alla. Eksplisiittisen erotiikan puute tekee elokuvasta vielä nolomman: ikäänkuin leffan tekijät olisivat oikeasti kuvitelleet tekevänsä jotain kantaaottavaa ja älykästä ihmissuhdekomediaa, jossa pohditaan vakavasti ajankohtaisia asioita ja seksuaalisuuden muuttuvia normeja. Jos leffa olisi ollut pehmopornoa, sen olemassaolon olisi jotenkin voinut oikeuttaa ja ajatella, että "eihän kukaan nyt oikeesti aattele, että bisset on tällasia, tää on nyt vaan tällanen fantasia".

Kirjoin koko leffan ajan kukkia vanhaan takkiin - en olisi pystynyt katsomaan sitä loppuun, ellei olisi ollut samalla jotain muuta ajateltavaa.

7.12.2005 Antropologin angst

(Jos tämän angstauksen lukeminen tuntuu tylsältä, niin ei huolta: ensi vuonna lupaan kirjoittaa paljon pornosta.)

Olen lukenut alkuviikon kognitiivisen antropologian teoriaa (kaksien pikkujoulujen ja itsenäisyyspäivän päivällisen ohella), ja miettinyt suhdettani antropologiaan, omaan tieteenalaani ja oppiaineeseeni.

Tunnen ehdottomasti olevani enemmän kulttuuriantropologi kuin queer-tutkija, puhumattakaan naistutkijasta. Queer- ja sukupuolinäkökulma ovat vain välineitä kulttuurin tulkitsemiselle ja tutkimiselle - eivät itseisarvoisia. Siitä huolimatta olen viime aikoina ollut enemmän tekemisissä muiden tieteenalojen kuin antropologian edustajien kanssa. Kirjallisuudentutkijoiden, taidehistorioitsijoiden, kasvatustieteilijöiden, sosiologien. Monitieteisyys on hyvästä ja intersektionaalisuus päivän hype-sana, mutta silti minusta tuntuu, että antropologin identiteettini on murentunut.

Antropologian väitöskirjapiirin pikkujouluissa tuntuikin oudolla tavalla kotoisalta, kun ympärillä oli pelkkiä antropologeja, jotka ymmärsivät kaikki samat hölmöt Malinowski-vitsit ja irvistivät tuskaisesti kulttuurisen mallin käsitteelle. Suomen Queer-tutkimuksen Seuran pikkujouluissa puolestaan eräs käytännöllisen filosofian tutkija kysyi minulta, että "mitä antropologia oikeastaan tutkiikaan", jolloin jouduin aktivoimaan jotkut muinaiset muistivarastot kulttuuriantropologian peruskurssilta. Toisaalta väikkäripiirin pikkujouluissa paikalla ei ollut ketään, joka olisi yhtä vahvasti queer-orientoitunut kuin minä.

Olenkin nyt sitten miettinyt, että mikä lopulta luonnehtii tutkijan ajattelua eniten. Oppiaine? Lähestymistapa? Oma tutkimuskohde? Onko minun helpompi ymmärtää antropologia, joka tutkii poronhoitoa tai pohjanmaalaista kyläkulttuuria kuin käytännöllistä filosofia, tutkii Michel Foucaultin ajattelua queer-näkökulmasta, tai kirjallisuudentutkijaa, joka tutkii Tennessee Williamsin näytelmien homoerotiikkaa? En edes tiedä tarkkaan, mihin tämä pohdintani liittyy - erilaisiin tutkijayhteisöihin ja niihin kuulumiseen vai omaan ajatteluun?

Lienen valittanut asiasta aiemminkin, mutta olen lukenut viime aikoina aivan liian vähän antropologian alaan liittyvää kirjallisuutta, tai ylipäätään eri kulttuureihin liittyvää materiaalia, vaikka kulttuurien välinen vertailu on antropologian ydin ja vahvuus. Monissa seksuaalisuutta ja sukupuolta käsittelevissä tutkimuksissa kulttuurien välinen vertailu ohitetaan kokonaan, ja tehdään universalisoivia yleistyksiä länsimaisen maailmankuvan pohjalta - siitä huolimatta, että jossain sivulauseessa toistetaan litania "ikä, luokka, etninen tausta, rotu ja asuinpaikka vaikuttavat aina kaikkeen". Koen, että antropologian avulla voin välttyä etnosentrismiltä ja historiasokeudelta.

Ilman antropologista kirjallisuutta alan kuitenkin vähitellen tuntea itseni puolikkaaksi. Haluaisin lukea antropologista kirjallisuutta laajalla skaalalla ja satunnaisesti, kaikennäköistä Kiinan vähemmistökansojen vaatteista Amazonasin intiaanien hautaustapoihin, ainujen myyteistä khoisan-kulttuurien elinkeinoihin. Siihen ei kuitenkaan ole ollut pitkään aikaan kunnolla aikaa: tuntuu, että tarvittaisiin tentti tai joku muu väistämätön pakko, jotta niitä saisi luettua.

Paitsi saisikohan sittenkään. Esimerkiksi tässä käsillä olevassa teoriakirjassa, jo klassiseksi muodostuneessa Naomi Quinnin ja Dorothy Hollandin "Cultural Models in Language and Thought" -teoksessa, on artikkelit mm. Trobriand-saarelaisten myyteistä, mikronesialaisen Ifaluk-kansan tunneselityksistä ja equadorilaisesta sairauskäsityksestä. Vaan eipä ole ollut aikaa lukea niitä: luin kaikkei teoreettisimmat tekstit, eli ne jotka olivat lisurin kannalta juuri nyt tärkeimmät, enkä noita mainitsemiani varmaan edes ehdi lukea, kun kirjasta tuli palautuspyyntö.

Tuntuu kuitenkin siltä, että se teoria on hengetöntä ja tyhjää ilman niitä asioita, jotka kulttuuriantropologiassa laittavat kihisemään, eli tieto ja kuvaukset vieraista kulttuureista. Tai omasta. Etnografia siis.

Paradoksaalista sinänsä, viimeisen muutaman vuoden aikana olen "päässyt" lukemaan antropologista kirjallisuutta lähinnä silloin, kun olen kirjoittanut jotain kaunokirjallista. Vuosi sitten luin eri kansojen kannibalistisista tavoista kun kirjoitin yhtä novellia; viime kesänä puolestaan luin viikingeistä ja Islannin asuttamisesta, kun kirjoitin toista.

Pitäisiköhän varta vasten yrittää keksiä joku tarina, joka vaatisi syvällistä perehtymistä lukuisiin eri kulttuureihin...

4.12.2005 Yleisplääh

Tuntuu että ajatuksiini ei nykyään enää mahdu muuta kuin akateemisia asioita.

Kävin perjantaina heittämässä Helsingissä luentokeikan, jossa esittelin identiteettiartikkelini ydinteemoja. Keskustelulle oli varattu aikaa 45 minuuttia, ja otin sen nauhalle. Heti keskustelun jälkeen olin kihisevän innoissani, tiesin (tiedän), että useimmat kommenteista vievät artikkeliani eteenpäin ja avaavat uusia näkökulmia. Keskustelun jälkeen ilta jatkui pikkujouluilla, jossa puhuimme kaikenlaisesta lähtien evoluution merkityksestä ihmisen seksuaalisuudelle ja päättyen Perttu Sirviön karvaiseen perseeseen. (Evoluutiolla ja Pertun perseellä saattaa olla joku yhteys.)

Tulin lauantaina kotiin päiväjunalla, ja sunnuntai on mennyt lusmuillessa. Luin sanomalehtiä, katsoin tyhjänpäiväisen dokkarin amatsoneista ja kävin lenkillä. Silti tuntui, että olisi pitänyt tehdä "jotain". Kuunnella se nauha ja kirjoittaa ajatuksiaan ylös. Lukea erästä kognitiivista antropologiaa käsittelevää opusta, josta tuli kirjaston palautuspyyntö. "Jotain". Edes sen verran, että huono omatunto pysyy loitolla.

Toisaalta en sitten ole tehnyt mitään varsinaisen kivaakaan. Kuten ommellut, vaikka paritkin hamekankaat ovat odottaneet kaapissa monta kuukautta. Tai lukenut romaaneja, edes sitä, jonka varta vasten kirjastosta varasin. Tai edes opiskellut japania.

Pahimpia ovat juuri tällaiset päivät, joita ei ole selkeästi määritellyt vapaapäivikseen, jolloin tekisi jotain kivaa tai tavallisuudesta poikkeavaa, mutta jolloin ei ole päättänyt tehdä mitään rajattua työkokonaisuuttakaan. Syyllisyys nakuttaa takaraivossa koko päivän, mutta siitä ei ole mitään hyötyä, kun ei kumminkaan saa mitään tehdyksi.

Jouluun on alle kolme viikkoa. Haluaisin pitää kunnon joululoman, mutta en voi, ennen kuin kaksi kriittisintä asiaa ovat pois käsistä. En halua viettää jouluaattoa syöden kinkkua ja riisipuuroa tietokoneen äärellä.

Ensi viikolla on kolmet pikkujoulut. En tiedä pitäisikö olla iloinen vai ei. Toisaalta kaipaan irroittelua, jota pikkujoulut voivat tarjota, toisaalta taas jokainen ilta poissa koneen ääreltä tarkoittavat lykkääntyvää lomaa.

1.12.2005 Vai melatoniinistako se johtuu?

Olin eilen erään kaverini lisurintarkastustilaisuudessa ja sen jälkeen kävimme baarissa parilla.

Nyt on ristiriitainen olo. Viikon alussa tuntui siltä, että akateemisessa urassa ei ole mitään mieltä, vaan koko homma on elämän kestävä urakka projekteja, taloudellisia vaikeuksia, tappelua byrokratian kanssa, rahoituksenhakuja, tekstien loputonta viilaamista, julkaisujen metsästystä ja kaikenkaikkiaan järjetöntä juoksua oravanpyörässä vailla päämäärää. Ajattelin, että lajittelemalla biojätteeni ja kierrättämällä paperia, lasia ja muovia parannan maailmaa paljon enemmän kuin jollain artikkelilla, jonka hiomiseen käytän tolkuttoman määrän aikaa ja henkistä energiaa.

Eilisen jälkeen kuitenkin taas tuntuu siltä, että ehkä tieteellisessä työssä on sittenkin jotain. Tarkastettu lisuri vaikutti kiinnostavalta - siinä oli pari artikkelia, jotka olin jo lukenut, ja eräs, jota olen käyttänyt oman lisurini lähteenäkin. Tuli sellainen kipinä, että on paljon sellaisia aiheita, joihin haluaisin paneutua, joita haluaisin tutkia ja joista haluaisin kirjoittaa. En voisi tehdä sitä, jos olisin päivätöissä kahdeksasta neljään jollain muulla alalla.

Toisaalta sitten punaviinin ja oluen äärellä sai kuulla ikäviä tarinoita siitä, kuinka itse kukin on joutunut tappelemaan Työkkärin, Kelan tai Sossun kanssa (katson olevani niin tutuissa suhteissa kyseisten instituutioiden kanssa, että voin kutsua niitä lempinimillä). Sellaisia tarinoita kuulee liikaa. Eräs tuttavani, joka oli ollut Työkkärin kanssa täsmälleen samanlaisessa jamassa kuin minä, lähetti minulle tiedostokaupalla tietoa valituksen tekemisestä ja muusta mistä voisi olla apua. Tuskin hän blogiani lukee, mutta jos lukee, niin kiitos äärettömän paljon! Ko. tuttavan valitus meni läpi, ja se antaa toivoa, että omanikin menee.

Tässä tutkijanuran alkuvaiheessa muodostunut käsitykseni tutkijan työstä ei ole kovin houkutteleva. Tutkijan työ on kutsumus, jota pitää tehdä 110 %:sesti niin, että vihreät yölamput palavat kolmeen asti yöllä. "Viikonloppuvapaa" tarkoittaa sitä, että lueskelee viimeisimpiä tieteellisiä julkaisuja pyjama päällä ja tarkastaa opiskelijoiden seminaaritöitä. Jos rahoitusta tai viran saa, niistä pitää olla niin kiitollinen, että ilomielin tekee ylitöitä ja jättää lomat pitämättä. Silloin, kun rahoitusta tai virkaa ei ole, pitää nöyränä polvistua ottamaan vastaan byrokraattista piiskaa eri puolilta ja pyydellä anteeksi, että omistaa aikansa niin hyödyttömälle ja tuottamattomalle työlle kuin tutkimukselle, eikä jollekin kansantaloudellisesti merkittävälle, kuten kännykkäpelien kehittämiselle.

Kuva on kärjistetty, tottakai. Mutta ei todellisuus tuosta kovin kaukana ole.

Epäilykset eivät ole hyvästä, kun lisurista puuttuu enää viimeiset viilaukset, ja uusi duuni alkaa tammikuussa.

Toivottavasti kyse on vain siitä, että pimeän taittumiseen on vielä kolme viikkoa.