Blog

29.6.2005 Nimeämisiä

Kirottua, miten vaikeaa tarinoille on keksiä nimiä.

Lähetin tänään yhden novskun Portin kisaan, toinen on vielä viilausta vaille, toivottavasti saan sen huomenna postiin. Tämä kesken oleva on ilman nimeäkin - sen työnimenä on ollut yhdistelmä päähenkilöiden nimistä tyyliin "Maija ja Leena". Se ei nyt vaan käy lopulliseksi nimeksi. Kävin läpi kaikennäköisiä netissä olevia otsikkogeneraattoreita, mutta en saanut niistä irti mitään hyödyllistä. Harry Potter -otsikkogeneraattori tosin tarjosi otsikkoa "Harry Potter and the Armor of Halitosis", mutta ehkä se ei sovi tarinaani.

Jätin tänä vuonna ihan liian vähän aikaa Portin kisaa varten kirjoittamilleni novelleille. Toisen teksteistä aloitin jo viime vuonna (5.4.04, ollaksemme tarkkoja - tiedon tarjoaa tiedoston metatieto), mutta en silloin saanut sitä valmiiksi Portin dedikseen mennessä. Nyt sitten otin jutun uudelleen käsittelyyn sillä vakaumuksella, että juttu on saatava valmiiksi vaikka hampaat irvessä ja olemattomilla yöunilla. Toista vuotta sitä ei voi roikottaa keskeneräisten tekstien listalla. En ole siihen kovin tyytyväinen, mutta ajattelin, että lähetän sen mielummin kisaan nyt kuin jään vuodeksi miettimään, miten sitä vielä voisi parantaa. Tuleepahan edes sellainen tunne, että on jotakin saanut valmiiksi.

Toiseen tekstiin olen tyytyväisempi, vaikka senkin kanssa iski loppupaniikki. En ehtinyt perehtyä miljöön totuudenmukaiseen kuvaamiseen kunnolla, haalin vain sieltä täältä, netistä ja yksittäisistä kirjoista jotain pikku yksityiskohtia, joita nakkelin sopiviin väleihin. Mieluummin olisin kunnolla tutkinut sitä tarinan tapahtuma-aikaa ja -paikkaa, lukenut kirjoja ja miettinyt asiaa etukäteen ja sitten antanut miljöön tulla tarinan mukana. Nyt ympäristön kuvaus meni enemmän virheiden etsimiseksi ja sen miettimiseksi, mihin kohtaan sitä voisi tunkea jotain "autenttisia" yksityiskohtia. Toisin sanoen puolet kirjoittamisen huvista jäi kokematta, kun ei ehtinyt tutkiskella juttuja tarinaa varten.

Olen myös kirjoittamassa satua Vesaisten satukirjoituskilpailuun. Satukilpailussa haetaan luontoon liittyviä satuja: teemana on "Maaemon helmassa". Kilpailukutsussa mainitaan heilimöivät heinät ja keijujen kuninkaat. Onkohan siellä tilaa realistisille luontosaduille?

Oli miten oli, sen tarinan kanssa tulee pirunmoinen kiire, dedis on 31.8. - onneksi postileima kumminkin riittää. Kirjoitin sadusta luonnoksen yli kuukausi sitten mekaanisella kirjoituskoneella, koska ajattelin että kirjoituskoneen fyysinen poljento voisi auttaa tarinaa jollain tavalla. Ehkä se auttoikin. Lopputulos on kumminkin se, että luonnos on paperilla eikä tietokoneen muistissa. Se pitää myös saada kerralla valmiiksi, haahuiluun ja jumittumisiin ei ole aikaa.

Tällainen tilanne on huonoin mahdollinen tarinoiden kirjoittamisen kannalta. Ei ole kunnolla aikaa joutilaisuudelle, joka antaisi ajatusten harhailla hyödyllisesti.

Järkkyä, tajusin vasta nyt Vesaisten sivuja luettuani, että kyseessä on "aatteellisesti keskustalainen, sitoutumaton järjestö". Kuulostaa oksymoronilta. Keskustalaisuus kuulostaa minusta kyllä sitoutumiselta. Keskustalaisuus myös haisee minun nenääni tunkkaiselta, konservatiiviselta ja itsepäiseltä. Maan ystävilläkin on satukirjoituskilpailu, jonka dedis on lokakuun lopussa. Jos jostakin syntyy hyvä satuidea, niin sinne sitten satu seuraavaksi.

27.8.2005 Monihermovauriomies

Noin viikko sitten toivoin voivani kommunikoida vieraiden ihmisten kanssa spontaanisti ja kenties oppia siitä jotakin.

Pitää varoa, mitä toivoo.

Kävimme keskiviikkona porukalla risteilyllä Oulun edustalla, mikä sinänsä olisi jo oman blogimerkintänsä arvoinen suoritus, varsinkin kun kyseistä risteilyä on yritetty saada aikaan noin kolmisen vuotta. Kaikkinensa risteily oli kummallisten sattumusten sarja, joka päättyi pankkikortin putoamiseen laivan jääkaapin taakse. Siinä sitten joku lausui, että "täydellinen päätös illalle", vaan ei.

Kävelimme laivalta torin poikki kohti kahvilaa, kun kuulimme jonkun huutavan: "Jelpatkaa vähän!" Torilla oli vanhemmanpuoleinen mies jumissa kolmipyöräisen polkupyöränsä kanssa; mies itse makasi puoliksi maassa ja jalka oli jäänyt vinksalleen pyörän ja vaihdevaijerin väliin.

Kävimme sitten auttamassa miehen irti siitä. Mies vaikutti olevan kännissä/tabuissa. Hän meni makaamaan maahan, ja me irrotimme jalan pyörän puristuksesta. Yritimme auttaa häntä pystyyn, jotta hän pääsisi takaisin pyöränsä päälle, mutta mies alkoi huutaa kovalla äänellä että "eieieiei!" ja rupesi selittämään, että hänellä on jaloissa monihermovaurio.

Minä sanoin, että emmehän me häntä voi siihen pyörän viereen makaamaankaan jättää, mutta miehellä oli ratkaisu valmiina: "Soittakaa poliisille, että ne hakee mut putkaan." Kysyin, onko hänellä ketään kavereita, joille voisi soittaa, mutta hän sanoi, että "ei mulla ole keitään muita kavereita kuin te". Kysymykseen "missä päin sun koti on?" tuli vastaukseksi tuohtunut mulkaisu ja vastakysymys "ai koti vai?", mistä tulkitsin, ettei kotia ole.

Pystyynnostamisen yrityksiin tuli vastauksena taas "eieieiei!"-huuto, joten palloiltuamme siinä tarpeeksi kauan soitin sitten poliisille, ja kysyin että mitä helvettiä voi tehdä, jos maassa makaava mies sanoo, että poliisin pitäisi tulla ja hakea. Poliisista vastattiin todella kyllästyneellä äänellä, että "partioauto tulee, kun joutaa". Harmistuin siitä, ja kysyin että miten niin "kun joutaa", johon poliisilla vastattiin, että "ei sitä ambulanssimiehetkään rupea hakemaan, jos ei ole mitään oikeaa hätää".

Puhelun jälken yritin haastatella miestä, kysyä onko se juonut tai ottanut jotain kamaa, ja sattuuko siihen ja että mitä jos kumminkin yritettäisiin saada se seisaalle ja pyörän selkään. Juomiskysymykseen se ei vastannut, mutta well, jos tyyppi ei juuri kyseisenä iltana ollutkaan juonut, niin elämänsä varrella sen verran kuitenkin, että puhe sammalsi ja kasvot olivat päässeet kulumaan. Monihermovaurio oli kuulemma auton alle jäämisen perua.

Poliisia ei tietystikään näkynyt hyvään toviin, joten mies pyysi että soitettaisiin ambulanssi. Hätänumeroon oli huomattavasti helpompi soittaa kuin poliisille, mutta koska tyyppi ei vuotanut verta, ollut tajuton tai mitään muutakaan hälyttävää, hälytyskeskuksesta käskettiin vain soittaa poliisille. Sydämistyneenä soitinkin uudelleen poliisille, jossa toistettiin taas että "partioauto tulee, kun joutaa", ja että voisimme jättää miehen makaamaan siihen, ja jatkaa matkaamme. Kun kysyin, että eikö se nyt ole jo heitteillejättö, niin poliisisetä sanoi, että voinhan minä jäädä odottamaan partioautoa, jos omatuntoni niin vaatii.

Mies sitten ehdotti, että soittaisin ambulanssimiehille uudestaan, ja väittäisin, että häntä on puukotettu, jotta ne suostuisivat tulemaan. "Kyllä mä olen sairas, kolmeen viikkoon en ole paskantanut. En mä kyllä ole syönytkään." En epäile, etteikö hän olisi hyvinkin voinut olla sairas, mutta en kuitenkaan suostunut valehtelemaan hälytyskeskuksen tyypeille.

Ajan kuluessa aloimme kyllästyä koko juttuun, erityisesti viranomaisten välinpitämättömyyteen. Mies tietysti huomasi sen, ja huusi maan tasosta että "melokaa vittuun". Minä vastasin, että ei me mihkään melota, me odotetaan poliisia tai nostetaan se pystyyn. Jossain vaiheessa sävy muuttui, ja mies soperteli, että "älä sinä sievä tyttö minun takia huolehdi".

Ylipäätään tilanne teki täysin neuvottomaksi. Jos ihminen ei ole kuoleman kielissä, sitä ei haeta ambulanssilla, ja jos ei ole mitään kotia, jonne voisi yrittää kuskata, niin mitä pirua sitä voi tehdä? Viedä omaan kotiinsa? Ihan niin laupias samarialainen en kumminkaan ole.

No, lopulta sitten poliisit tulivat, nykäisivät tyypin pystyyn kielloista huolimatta ja taluttivat partioautoon. Mies pystyi astumaan ne muutamat askeleet autolle asti kahden miehen tukemana, vaikka huusikin koko ajan. Pyörä siirrettiin seinää vasten.

Poliisien lähdettyä olin edelleen neuvoton. Putka ei todellakaan ollut sen miehen paikka. Joku selviämisasema tai vastaava pikemminkin, mutta Oulussa ei sellaisia tietääkseni ole. Poliisia tarvitaan minusta vasta sitten, kun on kyse rikoksesta, häiriöstä tai vaaratilanteesta - tämän miehen kohdalla ei ollut kyse mistään näistä.

Tyyppi myös itse ehdotti ensimmäiseksi sitä, että soitettaisiin poliisille; ei, että soitettaisiin kaverille/veljelle/vaimolle/henkilökohtaiselle avustajalle. Se, että ensimmäisenä auttajana mieleen tulee poliisi, kertoo miehen elämäntilanteesta aika paljon. Putkassa on vissiin tullut vietettyä öitä aiemminkin, eikä putka varmaan ole mikään huono paikka, jos vaihtoehtona on yö taivasalla.

Mukana olleet kaverini näkivät miehen seuraavana päivänä, eri ihmiset eri aikaan. Pari kaveria näki miehen puistossa pyörineen juttelemassa joillekin kavereilleen, ja yksi kaveri näki hänet kävelemässä pitkin Rotuaaria. Eli putkayön jälkeen mies oli sitten ihan kunnossa kuitenkin.

Tapauksesta jäi täydellisen tyhjä olo. Mitään vastauksia, ratkaisuja tai oikeita toimintatapoja ei ollut. Hänen jättämisensä jalasta polkupyörään roikkumaan olisi tietysti ollut väärin, samoin kuin se, että hänet olisi jättänyt makaamaan torille. Toisaalta oma neuvottomuuteni siinä tilanteessa oli melkein yhtä paha kuin heitteillejättö.

Elän jonkinlaisessa kuplatodellisuudessa, jossa ihmisillä voi olla erinäisiä ongelmia, mutta katto kuitenkin pään päällä, jotain tekemistä ja pää kunnossa - tai jos pää ei ole kunnossa, sitä kuitenkin hoidetaan jollain muulla kuin viinalla tai huumeilla. Silloinkin, kun ongelmia on, purnaukseen riittää vielä energiaa, vaikka sitten yleisönostastokirjoitusten tai blogien kirjoittamiseen.

Kyseinen mies kuitenkin vaikutti olevan siinä tilanteessa, jossa mitään mahdollisuuksia ei enää ole. Olisin valmis maksamaan enemmän veroja, jos kyseisen miehen kaltaisilla tyypeillä olisi mahdollisuus jonkinlaiseen tukiasumiseen, vieroitukseen ja hoitoon. Tälläinen ratkaisu on kuitenkin ylhäältä tulevaa päsmäröintiä. Lähipiirini - ja minäkin - elän sellaisessa kuvitelmassa, että on olemassa jonkinlainen yleinen hyvän elämisen tapa, johon kuuluu vihannesten syöminen, säännöllinen liikunta, kulttuuritapahtumiin osallistuminen, henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtiminen ja alkoholin kohtuukäyttö. Miksi se kuvitelma olisi totuudellisempi tai parempi kuin se, jossa hyvä elämä koostuu katkeamattomasta humalatilasta?

Katselen toisin silmin metsäbaarien draamoja ja ostarien liepeillä norkoilevia äijiä kaljapullojensa kanssa. Säännöllisin väliajoin kuuluu valitusta siitä, että juopot pitäisi siivota pois katukuvaa rumentamasta ja ostareissa käyvien "tavallisten ihmisten" näköalaa häiritsemästä. Minustakin nuo tyypit ovat pelottavia - tänäänkin kiersin kaukaa sellaisen poppoon, joka oli leiriytynyt kaupan seinän viereen pulloineen. Yritän teeskennellä, etten näkisikään heitä, ja suljen korvani huuteluilta.

Keitä ne oikein ovat, nuo äijät, joiden elämä pyörii viinan ympärillä?

23.8.2005 Rakkaudella ja hämmennyksellä

Oulun Taidemuseossa on 2.9. asti kaksi näyttelyä, Barentsin alueen muotoilua ja käsi- ja taideteollisuustuotteita esittelevä Formscape ja nuorten valokuvaajien näyttely From North with Love and Confusion, jonka teemana olivat pohjoiset kaupungit eli Tornio, Oulu, Arkangeli, Murmansk, Luulaja, Tromssa ja Reykjavik.

Kävin katsomassa näyttelyt tänään. Onneksi kävin - liian monta kertaa on käynyt niin, että olen missannut jonkun mielenkiintoisen taidenäyttelyn. Alkujaan olin kiinnostuneempi valokuvanäyttelystä, mutta sitten kävikin niin että Formscape kiihotti enemmän mielikuvitusta.

En muista taiteilijoiden nimiä enkä töidenkään, muistan vain ne visuaaliset elämykset joita työt herättivät. Karjalaistaiteilija oli tehnyt kalannahasta, paperista, puusta ja luusta ilmalaivoja, jotka olivat kuin jostain steampunk-tarinasta. "Karelian aeronautics" oli työn nimi. Ilmalaivojen kuvut oli kotoisasti valaistu. Toinen taiteilija oli tehnyt eri tekniikoilla muotokuvia koirista: chihuahua valkoisesta posliinista, bulldogi kuparista ja pari pinserin näköistä otusta ristipistotyönä.

Kolmannen työ koostui kuudesta metalliristikosta, joista kolmeen oli solmittu ryijysolmuilla muovinarua, muovikaitaletta ja puuvillanauhaa. Kolmessa muussa ryijymäinen pinta oli tehty pyykkipojilla, hehkulampuilla ja vedellä täytetyillä muovipusseilla. Olin ihan hämmentynyt sen edessä: se oli hyvin yksinkertainen mutta samalla hieno - pelkät vesipussit tai hehkulamput metalliristikossa olisivat olleet hassuja, mutta ryijymäisistä pinnoista syntyi selkeä jatkumo niihin.

Näyttelyssä oli muitakin vastaavia siirtymisiä perinnekäsityöstä nykytaiteeseen. Venäläisistä kansanpuvuista mallia ottanut kirjottu farkkuasukokonaisuus. Saamelaistaiteilijan huovutettu viitta, joka muistutti lukkaa (hupullista, ponchomaista vaatetta). Kaulakoruja, joissa oli neuvostoajan kunniamerkkejä. Abstraktisti kuvioituja nahkarasioita, joihin oli upotettu jalokiviä. Suurin osa oli sellaisia töitä, jotka oli helppo nähdä käytössä.

Valokuvanäyttely oli kiinnostava siinä mielessä, että osa valokuvaajista oli kotoisin "pohjoisesta" - osa taas "pohjoisessa" ensimmäistä kertaa valokuvatyöpajojen ansiosta. Laitoin "pohjoisen" lainausmerkkeihin siksi, että se on minusta suhteellinen käsitel. Oulua on minusta vaikea hahmottaa pohjoiseksi kaupungiksi; enemmän Oulu on ärsyttävä väli-ilmansuunnan kaupunki, ei oikein pohjoista enää mutta ei vielä etelääkään.

Vesa Ranta oli kuvannut paikallisia hevareita ja gootteja ympäri Kalottialuetta - joku toinen taas yksinhuoltajaäitejä. Perttu Saksalla oli pari häiritsevää valokuvaa. Kuva verisistä papereista, tupakantumpeista, lasinsiruista ja muusta roskasta verilänttien täplittämällä pinnalla oli nimeltään Iris: kuvan keskellä oli rypistetty paperi, jonka tekstistä sai vain noiden neljän kirjaimen verran selvää. Kuva oli ihan liian rähjäinen ollakseen lavastettu, ja tarinan puuttuminen jäi kaivelemaan. Toinen kuva oli nimeltään Superfreak (muistaakseni) ja esitti yksisilmäistä täytettyä eläintä, luullakseni koiraa. Ensin olin varma, että kyse on photoshoppauksesta, mutta tiirailtuani kuvaa tarpeeksi tulin siihen tulokseen, että pölyä ja tahroja on liikaa. Varmaan kyse on jonkun unohdetun luonnontieteen kokoelman erikoisuudesta, joka kontekstistaan irroitettuna jättää kaikki kysymykset auki.

Valokuvanäyttelyn kuvista osa on netissä omalla From North with Love and Confusion-sivustollaan, myös nuo mainitsemani Perttu Saksan kuvat.

Käytyäni tässä mentaalisessa tehosekoittimessa kiipesin yläkertaan katsomaan Tervaa ja teknologiaa - Oulu 400 vuotta -näyttelyä.

Se oli kyllä antikliimaksi niiden alakerran "wau!"-elämysten jälkeen. Tietyssä mielessä se tarjosi mielenkiintoisen läpileikkauksen Oulua kuvaavasta ja oululaisesta taiteesta, alkaen 1700-luvulta. Ensimmäinen halli esittelikin Oulu-kuvia, ja salin parasta antia olivatkin 1800-luvulta olevat kolme maalausta oululaisista tulipaloista. Siis ei siitä yhdestä, vaan useammasta, onhan niitä tulipaloja nyt ollut päntiönään.

Isoimmassa salissa oli sitten uudempaa taidetta, hauskimpana "Oululaista vapaakauppaa" -maalaus vuodelta 1975 (en muista tekijää), jossa Torinrannassa, teatterin betonimassan kupeessa puliukot pitävät palaveria muovipussit kourassa ja housut repsottaen ja romaninaiset kiskovat hangoittelevia lapsia perässään.

Huikein töistä oli kuitenkin hiuspinneistä ja niiden pohjapahveista, pleksistä ja cd-levyistä tehty työ, muistaakseni "Bittihelvetti" tjsp. Se oli todella omituinen ja kuitenkin esteettisesti näyttävä, peitti kaksi seinää ikkunasta nurkkaan ja siitä ovelle. Hiuspinnipahvit pinneineen olivat puoliympyrän muotoisia, ja niistä oli rakennettu suurempia puoliympyröitä. Sitä voi kuvata fraktaaliseksi: mitä lähemmäs menee, sitä enemmän muotoja ja yksityiskohtia havaitsee.

Mielessä kävi, että taiteilija on jostain varastosta saanut puoli-ilmaiseksi (tai ilmaiseksi) pinnipahveja ja miettinyt, että mitäs näillä. Ihmisellä täytyy olla kyllä todella hyvä kokonaisuuksien taju, jotta voi keksiä, että hiuspinnipahveista voi rakentaa seinän kokoisen teoksen. Ensin en tajunnut ollenkaan, mistä teos oli tehty, ja kun sitten oivalsin, työ syveni.

Kierroksen lopuksi kävin Taidemuseon kahvilassa nauttimassa suklaaleivoksen ja kupin teetä. Leivos oli kostutettu tervasnapsilla. Taidemuseon kahvilan leivoslautaset ovat nekin taideteoksia sinänsä, ja leivoslautastani koristivatkin ruusu, vihreät lehvät, punaiset viinimarjat - ja musta oliivi. Enpä olisi uskonut, että oliivi ja suklaa sopivat yhteen.

18.8.2005 Kindness of strangers

Kävin eilen Helsingissä kokouksessa, ihan päiväseltään. Aamupendolinolla sinne ja iltapendolinolla takaisin.

Aamupäivän shoppailin eli kiersin tutuksi tulleen reitin: ensin hortoilin pari tuntia Akateemisessa kirjakaupassa ja Suomalaisessa, sitten käväisin Fredrikinkadun UFFilla ja Goodfellowsilla ja tsekkasin Kampintorin Antikvariaatin ja Antikvariaatti Syvän Unen valikoimat. Lopuksi Indiska. Pitempään reittiin kuuluisivat myös levykauppa Keltainen jäänsärkijä ja sarjakuvaliike Fennica sekä goottikauppa Morticia. Ne skippasin tällä kertaa. Ja voi! Unohdin rautatietunnelin kaupat kokonaan, olisin halunnut käydä Intian basaarissa ja Kirjatorilla, joista jälkimmäisessä yleensä teen omituisia löytöjä.

Kauppoihinhan mennään yleensä tavaroiden vuoksi, mitä ne sitten ovatkaan. Kaupoissa myyjähenkilökunta on yleensä lähes merkityksetön, lukuunottamatta niitä tilanteita, kun heiltä pitäisi kysyä jotain. Henkilökunta ottaa rahat vastaan ja sujauttaa ostoksen pussiin - "ja seuraava, olkaa hyvä!"

Kahdessa yllämainituista kaupoista myyjät ryhtyivät aivan yllättävän sosiaalisiksi. Ensimmäiseltä kysyin, käykö pankkikortti, ja sanoin, että en yleensä kanna käteistä mukanani. Myyjä alkoi selittää hukanneensa oman pankkikorttinsa ennen lomamatkaa, ja sadatteli pankkien aukioloaikoja ja sitä, kuinka työssäkäyvä ihminen ei mitenkään voi ehtiä lounastunnilla pankkiin. Myös katukuvasta kadonneita pankkiautomaatteja hän päivitteli, ja kertoi Visa Electron -kortin aiheuttamista ongelmista. Minä vastailin naurahdellen, mutta jokseenkin yksitavuisesti. Juttu olisi saattanut jatkua vaikka kuinka pitkään, mutta hivuttauduin kohti ovea ja kiitin.

Kävelin seuraavalle kaupalle hämmentyneenä, joskin itsekseni hymyillen; en muista jutelleeni yhtä pitkään kenenkään ventovieraan ihmisen kanssa kuukausiin.

Seuraavassa kaupassa oli tavaroiden peitossa oleva myyntitiski, ja jouduin etsimään tasaista alustaa pyöräyttääkseni allekirjoituskiemurani pankkikorttikuittiin. Tästäpä myyjä ryhtyi päivittelemään kaupan sekavaa tilaa ja kertoi vain tuuraavansa poikaansa. Hän moitiskeli poikansa järjestyksen tajua, ja kuvaili, miten kauppa hänen mielestään pitäisi järjestää. Siitä hän siirtyi juohevasti omiin komeroihinsa ja siihen, kuinka hän pitää miehensä paidat värin mukaan järjestettyinä.

"Ei minua olohuoneen pöydällä olevat teekupit tai lehdet haittaa, mutta komeroiden pitää olla järjestyksessä!"

Juttu jatkui, kierteli myyjän lomapaikan ja miniän komerot, pysähtyi pohdintaan siitä, sopiiko kerran käytettyä paitaa laittaa takaisin kaappiin ja siihen, voiko jauhopussia säilyttää vitriinikaapissa (ei sovi; ei voi).

Hän kertoi juttujaan ihan hauskasti, mutta minulla oli omituinen olo. Jutustelu ei tuntunut sopivan myyjä-asiakas-roolitukseen. Jos hän olisi istunut junassa vieressäni, jutteleminen olisi voinut olla ihan luontevaa. En tiennyt kunnolla, oliko minulla mukavaa vai olinko häiriintynyt. Nyt jälkeenpäin ajateltuna jutustelu oli mukavaa.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat aina ja kaikissa sosiaalisissa tilanteissa luontevia, ja jotka puhuvat ventovieraillekin kuin tutuilleen. Minulta se taito kuitenkin puuttuu. En osaa mennä mukaan tilanteeseen, yritän vain miettiä, mitkä ovat soveliaita tapoja vastata, etsin valmiita repliikkejä. Ei niin pitäisi toimia.

Olen kuitenkin iloinen näistä muutamasta yllättävästä kohtaamisesta. Yleensä kauppojen henkilökunta on välinpitämättömän kohteliasta, ellei sentään tylyä. Vastaavanlaista arkipäivän sosiaalisuutta kohtaisin mielelläni useamminkin. Ehkä en olisi ihan niin pihalla ventovieraiden ihmisten kanssa, jos saisin harjoitella enemmän.

15.8.2005 Kasviharrastaja kaapista ulos

Vaikka viikon takainen merkintäni oli pelkkää syksysynkistelyä, elokuu on vielä kesää, sen todistaa kulunut viikkokin. Olen käynyt terassilla, rullaluistelemassa, Kemissä sukuloimassa ja heittämässä tikkaa ja vieläpä päiväretkellä Hailuodossa, jossa uin ja söin mesimarjoja.

Kesän viimeisten kahden viikon kunniaksi ajattelin tulla kasviharrastajana kaapista ulos.

Aloitin kasviharrastamisen vuonna 1991, jolloin olin 16. Rämmin ympäriinsä pitkin Pyhämaan metsiä (ja vähäsen Ahvenanmaalla ja Inarissakin) ja bongailin kasveja. Koko homma lähti siitä, että sain lahjaksi pahvilaatikollisen Salon paperikaupan varastontyhjennyksestä ostettua paperitavaraa. Joukossa oli tavallisia vihkoja ja kyniä, mutta myös erikoisempaa kamaa, kuten kansakoulun kaunokirjotusvihkoja mallikirjaimineen kaikkineen - ja kasvinkeräysmuistioita. Muistiossa oli selkeä luokitus: kasvin järjestysnumero, suomenkielinen nimi, latinalainen nimi, heimo, kasvupaikan laatu, löytöpaikka ja päivämäärä.

En ole aivan absoluuttisen varma kasvinkeräysmuistioiden iästä, mutta paperin kellastuminen ja 1970-luvun alun peruskoulu-uudistus sijoittavat ne myöhäisintään 60-luvulle. Yritin etsiä vanhoja muistioitani ilmeisimmästä paikasta, eli vanhojen päiväkirjojen joukosta, mutta ne eivät olleet siellä. Toivottavasti en ole heittänyt niitä pois - siirryin nimittäin jossain vaiheessa tavalliseen kierrevihkoon, kun muistiot olivat hankalia. Luullakseni ne ovat jossain tiukasti teipatussa pahvilaatikossa.

Olin jo pienempänä penskana ollut innostunut kasveista, lueskellut esiteininä Toivo Rautavaaran kirjaa "Mihin kasvimme kelpaavat" ja kuivatellut vadelmanlehtiä teeksi, jota sitten kukaan ei juonut. 1991 homma muuttui systemaattisemmaksi. En kerännyt kasveja eli kuivannut, prässännyt ja liimannut paperille, vai mitä ne lapset nyt muinaisina kesinä joutuivatkaan tekemään. Pyrin vain tunnistamaan kasvit ja kirjaamaan tiedot ylös.

Kiivain innostus kesti kaksi kesää, 1991-1992, jona aikana merkintöjä tuli 225. Olin lukiossa, ja talvella osallistuin myös bilsanopen vetämän ns. planktonkerhon toimintaan, jossa zoomailtiin Inarijärven vettä mikroskoopin läpi ja tunnistettiin erilaisia planktoneita. Pidin biologin uraa kakkosvaihtoehtona siltä varalta, jos en pääsisikään opiskelemaan taidetta. Kesän 1993 vietin Ivalon-Matissa, eikä merkintöjä tullut täyttä kahtakymmentäkään, joskin joukossa oli kolme komeaa kämmekkää. Muistaakseni luin sinä kesänä kirjoituksiin.

No, en päässyt opiskelemaan taidetta. Pääsin läpi sekä biologian ja kulttuuriantropologian pääsykokeista, ja bilsan sijaan valitsinkin kulttuuriantropologian. Kasviharrastus lopahti opiskelujen myötä, joskin kierrevihossani on muutama irrallinen merkintä vuodelta 1996.

Viime kesänä tajusin, että olen unohtanut suurimman osan silloin lukioaikoina tuntemistani kasveista. Näin jonkun kasvin, ja tiesin tunteneeni sen joskus, mutta en kyennyt tavoittamaan enää sen nimeä. Alkoi harmittaa, ja päätin aloittaa homman uudelleen aivan alusta, tutuimmista kotipihan kasveista. Siirryin kierrevihkosta tietokantaohjelmaan, jossa voi tehdä hakuja ja aakkostuksia.

Tänä kesänä olen ottanut jonkun verran kuvia kasveista, lähinnä sellaisia "en tunne tätä kasvia, tarttee tarkistaa kotona" -otoksia. Niiden joukossa on kuitenkin muutama ihan onnistunut. Kävin pari viikkoa sitten kasviretkelläkin, jossa kasvitieteen proffa esitteli Hupisaarten kasveja. Osa osallistujista muisti kasveista latinalaiset nimetkin. Kateeksi kävi.

Pitäisi hankkia uusi kasvio, mutta en osaa päättää mikä. Tarjontaa on liikaa, enkä tiedä mikä olisi yhtä aikaa sekä kattava että helposti lähestyttävä. Ensimmäisessä kasviharrastusaallossani haaveilin Retkeilykasviosta, joka on käsittääkseni jonkinlainen kovan linjan harrastajan/opiskelijan perusteos. Silloin minulla ei ollut rahaa siihen. Retkeilykasviosta voi hakea vaikka kaikki kymmenet poimulehden tai silmäruohon alalajit. Nykyinen kasviharrastukseni on kuitenkin sen verran diletanttia touhua, että haluaisin mieluummin värikasvion, jossa on suuria, havainnollisia kuvia.

Minulla on useampia kasvioita, mutta kaikki ovat aika iäkkäitä. Perusteellisin on kummisetäni lahjoittama C.A.M. Lindmanin kolmiosainen Pohjolan kasvit, jonka ensipainos on ilmestynyt vuonna 1901. Oma painokseni on vuodelta 1964. Bilder ur Nordens Floraon siinä määrin arvostettu osa pohjoismaisen botaniikan historiaa, että osa sen kuvatauluista löytyy verkosta. Harrastajan kuvakasviossa vuodelta 1969 puolestaan on hämmästyttävän kehnoja valokuvia ja yhtä kehnoja kasvikuvauksia. Rolf Jonssonin Pohjolan kukat on sentään vuodelta 1976, ja varustettu jopa levinneisyyskartoilla.

Liikuttavin on kuitenkin edesmenneen tätini omistama Floran i färg vuodelta 1955. Isomaksaruohon kohdalla lukee "6/8 -56 Uki", kielon kohdalla "26 Juni B", sinivuokon kohdalla "Maj 23 Esbo". Puna-apilan vieressä lukee ylimalkaisesti "6/56 H". Uki tarkoittaa Uuttakaupunkia, B tarkoittanee Bromarvia, jossa mummuni pesueineen vietti pari 50-luvun kesää. H lienee Helsinki. Vuonna 1956 tätini oli neljätoista.

8.8.2005 Synkkää pohdintaa tulevasta syksystä

Pitäisi jo alkaa suunnitella syksyä, mutta en millään jaksaisi. Artikkeli pitäisi saada valmisteltua, samoin lisensiaatintyö, yksi luento ja seminaariesitelmä - mahdollisesti toinenkin. Lisäksi olisi Islannin kurssin loppuessee jonossa odottamista tekemistään. Ja muutama novelliaihelma päälle, jos saisi tehtyä; Portin kisan dedis on elokuun lopussa.

En kuitenkaan jaksaisi vielä. Haluan nauttia kesästä kunnolla, vaikka se sitten tarkoittaakin hommien kaatumista päälle kunhan syyskuu alkaa. Olen käynyt piknikillä ja rullaluistelemassa, katsonut asuntomessut ja tutustunut lähiympäristön kasveihin. Silti alkaa jo pikkuisen syyllisyys tökkiä, kun mitään "asiallista" ei ole saanut tehdyksi. Heinäkuu meni ihan omasta eestään, ja elokuu näyttää menevän samaa tietä.

Minussa nousee äkäinen vastustus, kun ajattelen kaikkia tekemättömiä töitä, sekä harrastuksellisia että ammatillisia. Jostain syystä ne ovat samanlaisia: harrastuksellisesti pitäisi ruveta vetämään keskiajan keittokirjaa kokoon, suunnitella sekä syksyn animeseminaarin esitystä ja mainostusta, että sitten japanilaista sarjakuvaa ja animaatiota käsittelevää artikkelikokoelmaa. Ammatillisesti jonossa on yksi tieteellinen artikkeli, lisuri ja seminaariesitelmä. Mahdollisesti myös pari muuta artikkelia, joilla ei ole tarkkoja dediksiä, mutta joita pitäisi ruveta viemään eteenpäin.

Olen kasannut itselleni liikaa kirjoitushommia, ja tekemättömyys painaa raskaana. Olen yrittänyt hakeutua huolettoman joutilaaseen kesätunnelmaan, jossa voi suunnitella tekemisiään sen mukaan millainen on päivän sää. Aika hyvin siinä olen onnistunutkin: tämän päivän suurin juttu oli käydä syömässä jäätelö keskustassa ja katsomassa asuntomessujen oheiskohdetta, Kiilan taloa.

Minun pitäisi oppia erottamaan vapaa-aika ja työaika toisistaan tarkemmin, ja keksiä itselleni joku harrastus, joka irrottaisi arjesta täysin. Olen tehnyt käsitöitä todella vähän viime vuosina, aikaisemmin minulla oli aina joku jännä projekti kesken, mutta nyt teen juttuja rykäyksinä. Ostan kyllä kankaita, mutta ne jäävät sitten lojumaan kaappiin. Alkukesästä ostin kankaan salsahahmetta varten, mutta lieneekö enää mitään järkeä tehdä sitä hametta täksi kesäksi. Menisikö syksyllä kutomaan mattoja Käsityön ystävien kangaspuilla?

Syksyn aikana pitäisi saada solmittua langat kaikista keskeneräisistä jutuissa, jotta voi sitten uusin voimin aloittaa työt vuoden alussa tutkimusprojektissa. Tiedän, että ensi vuonna ei enää ole aikaa kirjoittaa harrastusjuttuja, eikä energiaakaan. Vaikka olen lomaillut kuukauden ja ylikin, en tunne mitään riemukasta intoa käydä käsiksi töihin.

3.8.2005 Auringon lämmittämä mansikka

Jatkan nostalgiamatkailua: kävin tänään poimimassa mansikoita. Uuden jääkaapin ansiosta on mahdollista pakastaa marjoja, joten ensimmäistä kertaa kaikkina näinä Oulun vuosinani mansikoiden itsepoiminta kannattaa.

Nostalgiseksi asian tekee se, että olen teininä poiminut neljä kesää mansikoita kerätäkseni rahaa talveksi. Tosiasiassa ei ole mitään syytä nostalgisoida: homma oli todella rasittavaa. Ekan kesän työskentelin tuntipalkalla ja tein myös muuta hommaa kuin poimin mansikoita (perunannostoa ja rikkaruohon kitkemistä). Kolme muuta kesää menivät urakkapalkalla kaverini sedän mansikkamaalla.

Meillä oli tietyt kiintiöt jotka piti täyttää, jotta olisi mielekästä lähteä torille myymään marjaa. Mansikkakauden alussa ja lopussa kiintiöt oli vaikea täyttää. Mansikkakauden keskivaiheilla taas piti poimia niin kauan kuin työnantaja katsoi tarpeelliseksi, vaikka iltaan asti. Sarat oli poimittava tyhjiksi sitä mukaa kuin mansikat kypsyivät, jotteivät marjat mätänisi maahan. Ei todellakaan ollut mitään mietiskelyä siitä, että kuinka monta tuntia alaikäisellä voi päivässä teettää työtä.

Selkä ja jalat olivat koko kesän ihan jumissa. Puhumattakaan siitä, että piti nousta ennen sianpieremää ja polkea mansikkamaalle; muistaakseni aloitimme työt seitsemältä aamulla.

Olihan se välillä hauskaakin, hölmöilimme kaverini kanssa, poimimme kilpaa ja lauloimme yhteislauluja. Setä oli mukava mies, hemmotteli meitä tuomalla jäätelöä ja limukkaa pellolle kesken päivän, kunhan emme pitäneet liian pitkiä taukoja. Ja mansikkaa sai syödä niin paljon kuin jaksoi. Mansikathan maistuvat parhaalta suoraan puskasta syötyinä, auringon lämmittäminä.

Tänään poimimme vain seitsemisen litraa ja puolitoista tuntia. (Kiitokset Henkalle kyydistä ja seurasta.) Poimiminen oli nopeaa ja mukavaa - jälkimmäistä erityisesti siksi, että tiesi voivansa lähteä pois silloin kuin siltä tuntuu, eikä tarvinnut kytätä, kuinka monta litraa tai sarkaa on vielä poimimatta. Rahavirtakin kulki toiseen suuntaan: minulta viljelijälle.

Nyt on siis pakkasessa kuutisen litraa mansikka-daiquiri-aineksia talveksi. Pitääpä vielä mennä poimimaan mustikoitakin. Hillat jätän väliin, kun en tunne paikallisia hillasoita (onko niitä Oulussa?), paitsi jos satun ostamaan niitä torilta.

Seuraavaksi voisikin mennä sieneen.