Jatulintarhan blog

18.7.2006 Viimeinen bloggaus tästä kämpästä

Voi tyrmäännys. Ylihuomenna, teknisesti huomenna (kello on nyt 2:36) muutamme. Mieliala vetelee jyrkkää aaltokäyrää. Uudessa kämpässä kun käy purkamassa tavaroita ja siivoamassa (tänään pestiin ikkunoita sekä pestiin ja vahattiin lattioita), niin tuntuu siltä, että oikeastaan tänne on ihan kiva muuttaa. Vanhassa kämpässä, joka on korkeiden muuttolaatikkopinojen valloittama, on koko ajan vähän surumielinen olo. Kaikesta mitä tekee, ajattelee, että onkohan tämä nyt viimeinen kerta. Olen tainnut täällä jo tiskata viimeistä kertaa, käydä lähimetsissä lenkillä viimeistä kertaa, katsoa telkkaria viimeistä kertaa ja nyt sitten bloggaan viimeistä kertaa täältä.

Viikko sitten maalasimme seiniä uudessa kämpässä siskoni avustuksella, ja se oli sellainen maaliseikkailu, joka olisi oman blogimerkintänsä arvoinen, mutta eipä moista silloin jaksanut ajatellakaan. Joka tapauksessa makkarimme on nyt lämpöisen keltainen ja askarteluhuoneemme sininen. Sinisessä huoneessa on vieläpä muovipussitelalla tehty efektiseinä. Siitä tuli ihan hieno, vaikka maalausurakan aikana meinasi usko mennä.

Tavaraa on kuskattu sinne jo aika paljon, eli melkein kaikki astiat, liinavaatteet ja harrastuskamat, eli minun kankaani ja lankani ja Virtun figu- ja maalausvehkeet. Kellarivarasto on ääriään myöten täynnä. Sen täyteisyys tuntuu uskomattomalta, ottaen huomioon, ettei meillä vanhassa kämpässä ole ollut kunnon varastoa. Varasto on täytetty sängyn, sohvan ja valopöydän alla olleilla kamoilla. Pari yläkaappia on myös ollut täynnä ryönää, so. vanhoja piirustuksia, jotain lapsuuden leluja, vanhoja kirjeitä ja valokuvia, päiväkirjoja ym. jotka nyt sitten sai laitettua varastoon. Keskiaikaharrastuskin on sen verran uupunut, että vein keskiaikapukuni suosiolla pukupusseissa varastoon, vaikka uudessa kämpässä olisi varmaan ollut kaappitilaa niillekin.

Mutta nuo kirjat! Olemme kaksi päivää pakanneet kirjoja muovisiin muuttolaatikoihin, joita tilattiin 60 kappaletta. Kuulemma pitäisi riittää kolmion muuttamiseen. Mutta kun kirjoja ei voi pakata laatikot täyteen! Virtu tuossa punnitsi jotain sarjakuvalaatikkoa, joka oli noin puolillaan, ja totesi, että painoa on parikymmentä kiloa. Että tervetuloa meille vaan muuttotalkoisiin, välilevynpullistuma tulee kaupanpäälliseksi. Nokkakärryillä saa aika helposti kuskattua painaviakin laatikoita, mutta kyllä noita joutuu vielä käsinkin kantamaan.

Vanha kämppä näyttää yhä vähemmän ja vähemmän kodilta, kun kirjoja siirretään pois hyllyiltä, tauluja nostetaan pois seiniltä, ja joka paikka on täynnä laatikoita, pussukoita ja lattialla lainehtivaa tavaraa, joka ei vielä ole löytänyt pakkaustaan. Koti tuntuu kuitenkin edelleen kodilta, ja on jotenkin todella vaikea tajuta, että tämä kaaos ei ole vain jotain supersuursiivousta, jonka jälkeen koti on putsplank nätti taas. Täältä lähdetään. Vanha kämppä ei enää tule näyttämään kodilta.

Kuinkahan kauan menee siihen, että uusi kämppä tuntuu kodilta? Kyllähän nuo maalausurakat ja muut väistämättä lähentävät meitä siihen uuteen kämppään, ja hyvä niin.

Kirjoitin jo kai aiemmin, että olen tässä asunnossa asunut pitempään kuin missään muualla elämässäni. Kuukautta vaille kymmenen vuotta. Olen jotenkin vuosikausia kuvitellut, että lähteminen on minulle helppoa, ja sopeudun ihan mihin vaan. Tämä käsitys pohjautuu siihen, että penskana seilattiin Pyhämaan ja Inarin väliä päntiönään ja sitten asuin asuntolassa - joskin lukiossa kaikki kolme vuotta samassa huoneessa. Oulussa vähän aikaa keskustassa, sitten Kaijonharjussa ja lopulta täällä. Asuminen tässä opiskelija-asunnossa venähti paljon pitemmäksi kuin alunperin kuvittelinkaan. Tähän muuttaessamme ajattelin, että tässä asutaan vain väliaikaisesti, viisi vuotta korkeintaan. Viimeiset viisi vuotta ovatkin olleet vähän sellaista "pitäis etsiä uus kämppä" -aikaa, mutta sinä aikana sitten on ehtinyt kuitenkin aika tiukasti juurtua tähän.

Kaikkihan on tietysti väliaikaista, ja sehän se kamalaa onkin. Muutostilanteissa kaiken mahdollisen väliaikaisuus korostuu erityisesti. Elän arkirutiinejani jonkinlaisessa pysyvyyden illuusiokuplassa, mutta tosiasiahan on, että pysyvyyttä ei ole olemassakaan.

8.7.2006 Blogikehuja ja -haaste

Leinosen Anne meni kehumaan blogiani Toimittajan spekulatiivisessa lokikirjassa, joka myös Usvazinen blogina tunnetaan. Haasteena on kehua kahta blogia.

Ehdoton kehumaykköseni on Brimin Hurmaava itsemurha, jossa masentunut, itsetuntohäiriöinen, itsetuhoinen ja "sosiaalivammainen" (Brimin oma termi) nuori mies kirjoittaa ahdistuksestaan, väkivaltaisesta isästään ja muusta ikävästä - mutta myös leipomistaan pullaeläimistä, rakkaasta (valitettavasti edesmenneestä) kissastaan ja haaveistaan siitä, millainen olisi hänen toiveisänsä. Brim kirjoittaa blogissaan, että ei osaa puhua ihmisten kanssa, ja kuinka hän ei uskalla puhua mitään, koska sanat eivät vain tule suusta oikein. Mutta kirjoittaa hän totisesti osaa! Hurmaava itsemurha on ainoa blogi, joka on saanut minut itkemään. Tällä hetkellä Brim on suljetulla osastolla, ja se on todella hieno juttu. Olen iloinen, että Brim pääsi mielisairaalaan: nykyään ei ole itsestäänselvyys, että ihmiset saavat hoitoa silloin kuin he sitä tarvitsevat.

Blogi-kehuihini sisältyy kuitenkin aimo annos pientä syyllisyyttä. Olen satunnaisesti lukenut useitakin blogeja, joissa masentuneet ja ahdistuneet kertovat elämästään, tunteistaan ja ajatuksistaan, mutta mikään muu blogi ei ole koskettanut samalla tavoin kuin Brimin blog, vaikka muiden kirjoittajien ongelmat ja ahdistukset ovat varmasti yhtä suuria. Valitettavaa vain on, että netissä kirjoitustaito merkitsee enemmän kuin mikään muu, ja tekstien laatu määrää sen, kuka saa sympatiaa ja kuinka paljon. Epäreilua. En tiedä, miten suhtautuisin Brimiin, jos olisin tavannut hänet livenä enkä tekstien kautta. Toisaalta pyörin piireissä, joissa on paljon sosiaalisesti idiootteja mörrimöykkyjä, joiden kanssa on kuitenkin kiva olla. Joka tapauksessa Brimin blogia kannattaa ruveta lukemaan alusta alkaen, niin huomaa, kuinka Brim kiipeää itsemurhasuunnitelmista intensiivihoitoon. Se on hieno juttu.

Ja sitten toinen kehuttava blogi. Haluan uhallanikin kehua jotain neuleblogia, mutta valitseminen on vaikeaa. Seuraan sporadisesti noin kymmentä, mutta mikään niistä ei ole ehdoton suosikkini. Jossain on hyviä neuvoja käsitöihin tai erikoisempia käsityötekniikoita koskevia pohdintoja, joissakin hauskoja kertomuksia käsityökohelluksesta. Varsin monessa on lapsia ja kasvatusta koskevia juttuja, jotka eivät minua hirveästi kiinnosta. Yksi kuitenkin poikkeaa joukosta tässä suhteessa: Siisi on herännyt! En huomannutkaan kokoaa sekä neljävuotiaan Siirin parhaita lausahduksia että käsityökokemuksia. Parhaimmillaan "Siisin" kommentit ovat hillittömän hauskoja totisuudessaan ja absurdiudessaan: "Isä: - Muistatko, kun et osannut vielä puhua? Siiri: - Muistan. Isä: - Mitä sinä silloin ajattelit päivät pitkät? Siiri: - Körö körö kirkkoon." Blogin kirjoittaja Anne myös kirjoittaa kiinnostavasti käsitöistä eikä vain raportoi neuleiden etenemistä.

Sellaiset kehut tällä kertaa. En haasta kehumiani blogaajia kehumaan uusia blogeja, sillä vahvasti epäilen, ettei kumpikaan kehumistani lue blogiani, tai edes tiedä sen olemassaolosta.

7.7.2006 Fallos, falloksempi, falloksein

Vai olisiko sittenkin parempi käyttää superlatiivia "falloksin"? "Falloksin" kuvaa korvakuulolta enemmänkin välinettä (vrt. "miehet taistelivat falloksin") kuin vertailua. Toisaalta "falloksein" on oikeastaan hempeä genetiivimuoto (vrt. "nousehan nyt, mun falloksein"). Vaikeaa on taivuttaa substantiivia adjektiivin tapaan, mutta onneksi suomen kielessä melkein kaikki käy.

Asiaan. Kävin eilen Lauran ja Millan kanssa Saarelan veistospuistossa, johon on kerätty veistoksia pieneen puistikkoon uimarannan viereen. Siellä oli mm. viime vuoden asuntomessujen jäljiltä asunnottomiksi jääneitä veistoksia, kuten moottorisahalla tehty puinen, vaaleanpunaiseksi maalattu lötkö, joka saattaisi olla merimakkara tai epämuotoiset lehmänsarvet. Asuntomessualueella veistos näytti ihan uskottavasti nykytaiteelta, mutta horsman keskellä siltä oli riisuttu kaikki arvokkuus. Ehkä hyvä niin. Suurin osa puiston veistoksista oli aika robusteja: moottorisahalla totemeiksi veistettyjä puupölkkyjä, uudelleenmuotoiltuja öljytynnyreitä, sementtipötkylöitä ja muuta sellaista.

Suurmiesten jököttimet

Siinä puistossa oli kuitenkin ihan selvä fallosteema. Ei, kyse ei ole siitä, että minun pornoistunut silmäni olisi aiheelle jotenkin erityisen herkistynyt. Siellä oli esimerkiksi seisova, päästään pyöristetty puupylväs nimeltänsä "Pystyssä". Toiseen vastaavaan oli hakattu nauloja; teoksen nimi oli "Tunkeutuja". Pari puista pyöreää esinettä oli nimetty kuvaavalla nimellä "Munat". Keskellä puistoa oli betonisten, eri asteisesti vinossa olevien pylväiden muodostama kehä, ja kussakin varsin fallisessa pylväässä luki jonkin suurmiehen (Spinoza, Platon, Jeesus, Newton jne.) nimi ja ajatelma kyseiseltä herralta. Kiersin kehän ja katsoin tarkasti, että eihän johonkin ole piiloutunut Mariaa tai Marie Curieta. Mutta ei: kyllä tätä fallos-tulkintaa tukee sekin, ettei naisia pylväskehään ole huolittu.

Galleria Art Halvaren pihalla puolestaan oli valkoiseksi maalattu pronssiveistos (luulisin), jonka nimi oli "Omakuva koirana". Koiran ruumiiseen oli liitetty miestaiteilijan olennaisimmat osat, eli miehen pää, penis ja kivekset. Sääliksi kävisi sellaista koiraa, jolla siitin lerppuisi samalla tavalla. Johan siihen kävisivät toiset koirat kiinni, jos se polvissa roikkuisi. Pihalla oli myös rivistö esineitä, jotka näyttivät sinisiksi maalatuilta ohjuksenkärjiltä, ja kovin paljon mielikuvitusta ei vaadita falloksen ja ohjuksen väliseen assosiaatioon.

Varokaa pillua

Lisäksi jostain pusikon keskeltä löytyi varoituskyltti, jossa kehotetaan varomaan pillua. Joku saattaisi nähdä kuvassa vääristyneen, hyvin suuren suun, tai pystyasentoon nostetun silmän, mutta pillu on pillu, jos se näyttää pillulta enemmän kuin miltään muulta asialta. Varsinkin kun liikennemerkissä on sijoitettu musta piste anukseksi sopivaan paikkaankin. En voi tehdä tästä mitään muuta tulkintaa kuin sen, että puisto on hätään joutuneiden fallosten turvapaikka, jonne fallokset ovat paenneet uhkaavilta pilluilta. Huolimatta fallosten suojautumisyrityksistä puskissa vaanii silti pilluja, joita on syytä varoa.

Kävin heittämässä talviturkkini pois. Saarelan uimaranta oli hyvin viehättävä: pieni, vähän ihmisiä (=alle kymmenen) ja kaunis jokimaisema. Vesi tosin oli hieman kylmää, mutta ainahan vesi tuntuu kylmältä, kun käy uimassa kesän ensimmäistä kertaa. Tosin tässä ei taas ole enää kuin kolmisen viikkoa Jaakon päivään, joten uimisilla tulee kiire.

LIHAA

Iltapuolella olin mahtavissa grillibileissä, jossa tyhjennettiin pakastinta poronlihoista. Samassa grillissä paistui kylkeä, selkänikamia, kokonaisia koipia, kaulaa. Enpä muista, koska olisin viimeksi syönyt yhtä paljon lihaa, tai koska olisin viimeksi repinyt hampailla lihaa luista suupielet noessa. Saattaapa siitä olla useampi vuosi. Kiitän asianosaisia hyvistä sapuskoista.

Uusi kämppä -projektikin etenee. Tänään kävimme ostamassa maaleja, ja viikonloppuna pitäisi saada ainakin ensimmäiset maalikerrokset seinään. Jos jälki on tasaista ja siistiä, ne saattavat jäädä ainoiksi. Lisäksi meille tuotiin tänään pesu- ja tiskikone. Jälkimmäisen asentamisessa oli pienoisia ongelmia, sillä kaappi, jonka paikalle tiskari tuli, ei suostunut liikkumaan. Sen piti olla "helposti siirrettävissä", mutta joku tina-aivo oli liimannut sen paikalleen. Timpuri kävi sitten veitsellä vetelemässä saumoista liimat irti. Vanhassa kämpässä asutaan enää alle kaksi viikkoa. Hermostuttaa! Kaikki tutut rutiinit katoavat, ja vaikka en astioiden tiskaamista ja pyykkivuorojen kyttäämistä jääkään kaipaamaan, niin kyllä tällaiset asiat aika rajusti muuttavat arkea.

1.7.2006 Laatikot täynnä tarinoita

Huhhuijaa. Virtun porukat kävivät Oulussa tänään, kävimme yhdessä katsomassa uutta kämppää, mietimme seinien värejä maalilastujen avulla ja pistimme sohvan, keittiön pöydän ja kodinkoneet tilaukseen. Minua huimaa ajatellakin koko asiaa - eilen oli palkkapäivä ja puolet palkasta meni tuosta vain niihin kodinkoneisiin. Olis mennyt koko palkka, jos olisi pitänyt yksin maksaa.

Sohvaan ja keittiökalusteisiin saatiin mielettömän hyvä tarjous. Kävimme ensin kalusteliikkeessä pällistelemässä sohvaa, jonka hankintaa olimme suunnitelleet, ja myyjä lupasi tehdä meille "heinäkuun ensimmäisen päivän supertarjouksen". Merja (Virtun äiti) siinä sitten huomautti, että "Mites sen supertarjouksen käy, kun näiden pitäisi hankkia keittiön pöytä ja tuolitkin?" Myyjä oli hiljaa hetken ja sanoi: "Tehdään sitten hypertarjous". Se oli kyllä aika hyper: koko paketti maksoi suunnilleen saman verran kuin olimme valmistautuneet sohvasta maksamaan - ja saimme vielä kuljetukset ja kalustetekstiilien hoitosarjan kaupan päälle.

Saimme Virtun porukoitten auton lainaan, ja ehdimme viedä jo kaksi lastia pahvilaatikoita varastoon. Aloimme purkaa kaapeista sellaista kamaa, joka on menossa suoraan varastoon, ja pakkaamaan niitä pahvilaatikoihin. Ihannetilanteessa varsinaisessa muutossa ei tarvitsisi kuljettaa mitään muuta kuin ne kamat, jotka menevät suoraan asuntoon. Ajattelimme viedä liinavaatteita, astioita ja muuta sinne jo etukäteen. Mitä vähemmän kamaa pitää kuljettaa itse muuton aikana, sen parempi.

Varastoon menevissä pahvilaatikoissa on paljon sellaista kamaa, josta moni olisi valmis sanomaan, että "heitä jo hyvä ihminen pois". Pahvilaatikollinen lukiossa käyttämiäni vaatteita muun muassa. Tätini vanhat juhlakengät ja hänen jäämistöstään peräisin olevia pöytäliinoja - ihan teollisesti massatuotettuja, ei mitään perintökäsitöitä (joita toki niitäkin on pahvilaatikollinen). Omituista paperisilppua, kuten vanhoja kirjeitä, Virtun tekemiä origameja, elokuva- ja keikkalippuja, talteen leikattuja uutisia. Pari vanhaa käsilaukkuani, joissa on pientä sälää, kuten vanhat avaimet, vanha lompakko, ukin kangasnenäliina, jonka hän antoi niistämistä varten, kun olin lähdössä syksyllä 1991 Pyhämaasta yksikseni lukioon pohjoiseen.

Kaikki tämä tarpeettomalta vaikuttava sälä on kuitenkin merkityksistä ja tarinoista raskasta. Pelkästään sen noin kuuden tunnin aikana, jonka kulutin kaivelemalla kaappeja ja pakkaamalla tavaroita, ehti tulla kaikenlaisia jo liki unohtuneita muistoja mieleen. Kaikkea ei voi muistaa ikuisesti, mutta esineet, jopa pienet paperinpalat voivat tuoda pitkän assosiaatioketjun, joka olisi kokonaan kadonnut ilman muistuttavia esineitä. En kuvittelekaan käyttäväni enää jotain lukioaikaisia vaatteita, edes maalausvaatteina: niiden merkitys on siinä, että olemassaolollaan ne kertovat minulle jotakin itsestäni. Ja heittäisinkö tosiaan pois palasia itsestäni? Puhumattakaan ukin tai tätini palasista, kun heistä ei enää muuta ole jäljellä?