Jatulintarhan blog

29.1.2006 Sosiaalinen idiotia iski jälleen

Sain apurahan Pohjois-Pohjanmaan maakuntarahastolta. Olen tiennyt siitä jo muutaman viikon, mutta apurahanjakotilaisuus oli vasta perjantaina, joten en ole voinut kertoa kenellekään aikaisemmin. Tilaisuus oli Kärsämäellä, jonne mentiin rahaston tarjoamalla bussikyydillä.

Tein etikettivirheen, joka nakertaa ärsyttävästi edelleen. Kerron koko jutun, ehkä se on katharttista. No, bussimatka kesti puolisentoista tuntia. Bussissa oli tarjolla kahvia ja keksejä. Arvaahan sen, miten käy: juhlapaikalla naistenvessan eteen muodostui piiiitkä jono. Edessäni oli osapuilleen kaksitoista naista ja saman verran takana. Kaikki hienosti pukeutuneita, iltajuhlahan se oli: silkkihuiveja, kultakoruja, parfyymiä, tummaa huulipunaa, samettisia pitkiä hameita. Ja rakkoja täynnä.

Miesten vessaan ei tietenkään ollut jonoa. Miehet kävivät yksitellen heittämässä kepillisen ja naiset seisovat jalat ristissä jonossa kuin kiinalaisten uudenvuodenjuhlien ihmislohikäärme. Eräs vanhempi mies katseli jonoa ällistyneenä, ja sanoi, että miestenhuoneessa on kyllä vapaa koppi. Naiset naureskelivat. Minä sanoin ääneen, että "pitäsköhän sinne mennä ja purkaa vähän tätä jonoa", ja takanani jonottava nainen sanoi, että "ihan rohkeasti vaan".

Rakkoni päätti, että tilaisuus on käytettävä, kun sellainen tulee. Eräs vanhempi nainen, räiskyvä persoona, jonka olen nähnyt jossain pippaloissa aiemminkin, kävi peilin edessä meikkaamassa. Tarpeeni tehtyäni tulin vessasta pois, ja oven eteen oli ehtinyt muodostua muutaman mieshenkilön jono, joukossa mm. eräs yliopiston proffa, jonka tunnen ulkonäöltä. Jostain syystä nolotti ihan hirveästi, vaikka kukaan ei sinänsä katsonutkaan pahasti, vaan lähinnä naureskeli.

Juttu olisi ehkä unohtunut kokonaan, ellei se olisi potkaissut takaisin. Apurahanjaossahan yleensä kerrotaan, mihin raha tulee, mikä on tietysti mielenkiintoista: rahaa oli saatu mm. uhanalaisten kahlaajalintujen tutkimukseen, fagotin ostoon ja lasten taidekasvatuskokeiluun. Niinpä sitten minäkin sain rahaa "seksuaalikulttuurin muutosta ja suomalaista biseksuaalisuutta koskevaan väitöskirjatyöhön".

Buffet-jonossa joku tyyppi tuli sanomaan, että mielenkiintoinen tuo sinun aihe. Rupattelimme hetken, ja mietin vimmatusti, että tunnenko minä tyypin jostain, vai miten se nyt niin tuttavallisesti tulee puhumaan. Kun sitten pääsin istumaan, parin tuolin päässä oleva nainen sanoi myös, että mielenkiintoinen aihe: en tuntenut häntäkään. Nainen kertoi naureskellen, että hänen vieressään salissa istunut mies oli sanonut: "Eikös tuossa ole se nainen, joka käveli miesten vessasta ulos? Aika sopivaa", kun minä olin mennyt vastaanottamaan apurahaa.

Jos katson kauempaa, se kuulostaa ihan hauskalta anekdootilta: biseksuaalisuudesta väitöskirjatyötään tekevä nainen käy miesten vessassa. Mutta ajattelin siinä vain koko ajan, miten hemmetin hölmö olen, ja kuinka en tajua, mitä on sopivaa tehdä ja mitä ei. Jossain baarissa sillä nyt ei ole paljoa väliä, mutta eikö minulla nyt hyvänen aika ole yhtään tilanteen tajua, kun teen jotain tuollaista hienossa vuosijuhlassa, jossa ihmiset ovat iltapuvuissa ja stiff-upper-lip? Ilmeisesti ei. Se mikä on toisten silmissä vitsi, on toisten silmissä huonotapaista idiotismia, ja valitettavasti minusta tuntuu että liian monen silmissä kallistutaan huonotapaisuuteen. Tekisi mieli läimäyttää itseään omasta typeryydestään.

En vain kertakaikkiaan ajatellut siinä naistenvessan jonossa mitään muuta kuin sitä, kuinka typerää on jonottaa, kun vieressä on vapaa vessa. Olen täydellinen sosiaalinen idiootti.

No, kaikesta huolimatta juhlassa oli oikein mukavaa. Paikallisen alakoulun kuoro lauloi hyvin ja lapset olivat herttaisia. Kamarimusiikkikokoonpano soitti upeasti - erityiset pisteet uskomattoman hyvälle fagotistille, joka sai tilaisuudessa apurahan. Juhlapuheet olivat puisevia, mutta eihän sitä hienossa juhlassa tuntisi olevansa, jos puheenpitäjä laukoisi vitsejä. Sopraano ja pianisti esittivät kaksi Sibeliuksen biisiä niin sähköisesti, että tuntui selkärangassa ja pohkeissa asti. Buffet-pöydän antimet olivat herkullisia.

Ouluun palattua tapahtui kuitenkin kiusallinen juttu. Paluumatkalla bussin takaosassa vissiin kiersi joku taskumatti, sillä siellä oli aika äänekästä porukkaa. Seisoin ulkona pukemassa takkia, kun maistissa oleva mies pyysi minua "ratkomaan seksuaalisia ongelmia" läheiseen pubiin, ja ilmoitti olevansa itsekin "seksuaalinen ongelma". Vastasin siihen jotain ystävällisen laimeaa tyyliin "emmeköhän me kaikki sitä ole" ja totesin, että kyytini odottaa. Mies pyysi suorapuheisuuttaan anteeksi ja sanoi olevansa "kännissä ja kusipää", ja ettei minun tarvitsisi välittää siitä mitä hän puhuu. Hän onnitteli minua, minä onnittelin häntä, kättelimme kohteliaasti ja sivistyneesti, mutta silti jäi jotenkin niljainen maku kuin olisi syönyt päivän vanhaa lihakastiketta, joka on päässyt hyytymään.

Olen apurahasta tosi iloinen, antaahan se mahdollisuuden keskittyä väitöskirjaan projektin päättymisen jälkeenkin. Mutta aina välillä mietin, että sosiaalisessa mielessä mukavampaa olisi tutkia vaikkapa vanhojen suomalaisten käsityömenetelmien käyttöä modernissa tekstiilitaiteessa. Kyseinen aihe ei ole ihan hatusta temmattu, sillä Kärsämäellä paljastettiin myös tekstiilitaideteos, valoryijy Kehrä II, jossa vanhaa ryijynkudontatekniikkaa oli elävöitetty valokuidulla. Idea oli nerokas ja taideteos hyvin kaunis: valot sykkivät ja vaihtoivat väriä, mutta silti teos ei näyttänyt miltään teknoviritelmältä, vaan ryijyltä. Alkoi kiinnostaa, että onko vanhoilla käsityötekniikoilla tehty vastaavia nykytaideteoksia. Ja alkoi tietysti (taas) kiinnostaa ryijynkudonta muutenkin. Haluaisin oppia kutomaan ryijyä.

24.1.2006 Bipolaarinen päivitys

Hihii, sain tänään hauskan postilähetyksen! Ensimmäinen palkka ei ole vielä edes tullut, ja olen jo pistänyt siitä muutaman kympin haisemaan: tilasin Gothic Lolita Bible numero 16:n ja Gosurori numero 5:n. Ihkunihkun! GLB on gosurori-tyyliin erikoistunut japanilainen muotilehti, joka ei turhaan ole raamatuksi nimetty - joskaan en ole varma, ymmärtävätkö japanilaiset sanan 'raamattu' kaikkia konnotaatioita. Gosurori taas on ompeluohjeisiin keskittyvä lehti, jossa on kaavoja enemmän kuin puolessa vuosikerrassa Burdaa. Ompelunäppejä alkoi hirveästi syyhyttää, joskin kaavoja pitää rukata ja rutkasti: LL koko on tarkoitettu kääpiöille ja S suurennuslasilla tarkasteltaville homunculuksille. Ja pitää opetella japanin ompelusanastoa. Lehdessä on tosin ällistyttävän yksityiskohtaisia kuvallisia ohjeita vaatteiden kokoamiseen - luullakseni keskiverto ompelija saisi ommeltua kuteet niiden perusteella kasaan vaikka olisikin lukutaidoton.

Lehdet ovat ihanalle kiiltävälle paperille painettuja ja täynnä toinen toistaan herttaisempia kuvia. Niissä pornolehtien limassa kahlaamaan joutunut silmä lepää. Niin, japanin populaarikulttuurin virtauksiin tässä vain tutustun... ja samalla petraan japanintaitoa... ihan kliinisen akateemisesti... joo. Joka tapauksessa tilauspalvelu oli niin kiitettävän nopea, että saatanpa tilata Bemmun mangakaupasta juttuja jatkossakin. Lehdet olivat myös kohtuullisen edullisia, jos vertaa, millä hinnalla vaikka Vogueta myydään.

Kävin myös äänestämässä. Mieliala vaihtui heti, kun muistin sen. Istuin päivällä Humu-kuppilassa puhumassa politiikkaa parin kaverin kanssa, ja loppujen lopuksi olen aika pessimistinen suhteessa maailmantilaan. äänestin istuvaa presidenttiä, joka on mielestäni hoitanut hommansa hyvin, siinä määrin kuin nykyisillä presidentin valtaoikeuksilla nyt pystyy muuta tekemään kuin edustamaan ja nostamaan asioita keskusteluun. Vallan keskittäminen yksiin käsiin ei ole koskaan hyväksi, joten parempi, ettei presidentti muuta yllämainitun lisäksi teekään. "Johtaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yhdessä eduskunnan kanssa", vai miten se meni, se riittää.

Siinä mielessä minulle pitäisi olla ihan sama, kuka siellä Mäntyniemessä pönöttää. Mutta kun ei ole! Niinistö nostaa karvani pystyyn. Mies on varmaan ihan pätevä omalla alallaan, ja valtionvarainministerin pestinsä kai hoiti hyvin. Enemmän Niinistö valtaa käytti hallituksessa ollessaan kuin jos pääsisi pressaksi, joten ei pitäisi vinkua. Mutta ne arvot. Ne arvot! Suomen pitää pitää huoli omista asioistaan eikä miettiä globaalia tasa-arvoa. Kilpailukyky, tuottavuus ja ulkomaankauppa ovat oikoteitä onneen. Tuloerojen kasvamisesta viis, kunhan talouskasvu on jollain mittareilla noususuuntainen. Argh.

ärsytyskäyrää nostaa myös se, miten pihalla tyyppi on ns. tavallisen ihmisen eli keski- ja pienituloisen ihmisen elämästä. En takerru Niinistön kyvyttömyyteen täyttää työttömyyspäivärahalomaketta tai erehtymiseen kaupan kassan kuukausipalkasta. Sen sijaan takerrun hänen omiin sanoihinsa sunnuntain Hesarissa: maaseudun pelastamiseksi Niinistö nimittäin ehdottaa kaksoisasumisen mallia, jossa ei olisi ykkösasuntoa kaupungissa ja vapaa-ajanasuntoa maalla, vaan kaksi eri asuntoa, ja siitä maalla olevasta käsin voisi sitten elävöittää maaseutua. Hurraa. Jotain tuollaista voi ehdottaa vain ihminen, jonka ei ole tarvinnut huolehtia siitä, riittääkö raha vuokranmaksuun. Ehkä sitten eläkkeellä olen säästänyt niin paljon, että voin hankkia sen kesämökin. Paitsi että ai niin! Eihän minulla tule olemaan eläkettä!

Lisäksi työväen presidentti Niinistö haukkuu ay-liikettä vallanhimosta ja siitä, että ay-liike vetää Suomea ojaan asettamalla työntekijät ja -antajat vastakkain. Silti nimenomaan ay-liike on se, johon työntekijä voi parhaiten luottaa, ja joka ajaa hänen etujaan - enemmän kuin mikään markkinavoimien talutusnuorassa oleva presidentti. Kiitos ay-liikkeen, meillä on kahdeksan tunnin työpäivät (ainakin periaatteessa), lomat ja työttömyysturva. Tieteentekijöiden liitto se minunkin vieressäni seisoo. Myönnän kyllä, että yrittäjän, erityisesti pienyrittäjän asema on Suomessa kehno (olinhan työvoimatoimikunnan mukaan itsekin syksyllä "yrittäjä"), ja yrittämisen kynnystä pitäisi laskea, mutta ulkomaankaupan edistämisen nimiin vannova Niinistö ei paljoa yhden hengen kampaamoyrityksestä tai konsulttifirmasta piittaa.

Huokaus. Menipäs masentavaksi intoisan alun jälkeen.

Ennen vaaleja luin jostain, että nykyään vaaleissa blogeilla voi olla arvaamattoman suuri merkitys. Mietin vain, että millä blogeilla? Niillä ehdokkaiden blogeilla vai, jotka suoltavat samaa tavaraa kuin kampanjatoimisto? Politiikan toimittajien blogeilla? Vai näillä meidän muiden vallan valokeilan ulkopuolella olevien ihmisten blogeilla? Joltisesta epäpoliittisuudestani huolimatta sanon, että "äänestäkää Halosta". Jos sillä vaikka olisi joku merkitys.

Nyt menen perehtymään gosurorilehtiini. Toivottavasti unohdan koko vaalit siihen asti, kunnes ääntenlaskenta alkaa.

23.1.2006 Sorrun ns. meemiin

Blogeissa kiertää parhaillaan meemi, jossa listaillaan omituisia tapoja. Osassa blogeista on jonkinlainen haastekäytäntö, mutta kukaan ei ole haastanut minua - kunhan löysin meemin Katjan livejournalista. Ja kappas, Rubiinikin on niitä listannut. Miksipä en siis minäkin. Haastan kumminkin Aaveketun. Hähhäh! :)

Tavat eivät ole missään erityisessä omituisuusjärjestyksessä, vaan mieleenjuolahtamisjärjestyksessä.

1. Kun innostun jostain tai saan hyvän idean, tunnen tarvetta hypellä. Kotona yksikseni (ja Virtun kanssa) hyppelenkin. Jollain tavalla se auttaa ajattelua. Sosiaalisesti hyväksyttävintä se on ulkona lenkillä, jolloin saan usein innostavia ajatuksia ja ideoita: hyppelen silloin vain menemään, ja ulkopuoliset luulevat minun tekevän intervalliharjoituksia (toivoakseni). Teininä halusin kasvaa tavasta eroon, mutta sittemmin en ole enää välittänyt asiasta.

2. Haluan lukea sanomalehden joka aamu alusta loppuun samalta istumalta. Inhoan tilannetta, jossa tulee kiire, ja sanomalehti on pakko jättää kesken. Joskus jopa mieluummin myöhästyn kuin jätän lehden kesken. Sanomalehti kai edustaa jonkinlaista rauhoittumista tulevan päivän edessä, ja jos se rauhoittuminen jää puolitiehen, jään miettimään mitä loppulehdessä lukee.

3. Raavin päätäni kirjoittaessani. Teen niin huomaamattani, enkä edes tajua sitä, ennen kuin joku huomauttaa. Olen yrittänyt päästä tavasta eroon, koska pään raapiminen nostaa rasvaa päänahasta hiusjuuriin ja tekee hiukset nopeasti likaisiksi.

Hämmentävää. En keksi enää lisää outoja tapoja, jotka eivät jollain lailla olisi variaatioita noista, tai niin tavallisia, että ne lakkaavat olemasta outoja. Tarkistan ulos lähtiessäni, että avaimet ovat tallessa ja ovi lukossa, ja jos en muista tarkastaneeni, saatan palata tarkastamaan asian - mutta tällaiset pakkoneuroosit ovat sellaista vakiomallia, ettei niitä edes kannata listata. Vessassa ja ruokapöydässä lukeminenkin taitavat olla niin yleisiä tapoja, että omituisempaa olisi jos sellaista tapaa ei olisi. Mietin jotain syömisiin liittyviä outoja tapoja, mutta en keksi mitään, ellei liki täydellinen kaikkiruokaisuus ja uteliaisuus ruoan suhteen ole sellainen.

Minulla on sanomalehden loppuun lukemisen lisäksi muitakin asioiden loppuunsaattamiseen ja aikaan liittyviä omituisia tapoja, jotka ajoittain aiheuttavat myöhästymisiä: haluan esim. lukea kaikki sähköpostit kertaistumalta, ja jos en ehdi, se jää kaivelemaan. Jos alan siivota, pitää sitten siivota koko huusholli saman tien, eikä pitää kahvipausseja, puhumattakaan siitä, että siivoaisi yhden huoneen tänään ja toisen huomenna. Inhoan asioitten jättämistä kesken.

Ehkä olisi siis terapeuttista jättää tämä meemi kesken ja olla väen väkisin keksimättä kahta muuta outoa tapaa...

22.1.2006 Pakkanen, siitä suomalaiset tykkää

Kävin perjantaina Helsingissä Pornoakatemian järjestämässä esitelmätilaisuudessa, jossa Jan Wickman puhui miesurheilijakuvien erotisoitumisesta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Sain kirjastokortin Helsingin yliopiston kirjastoon ja ratsasin heti kolme sivukirjastoa. Nyt on sitten pino pornotutkimuskirjoja odottamassa maanantaita. Osa niistä puolen vuoden laina-ajalla! Henkilökuntastatus antaa tiettyjä etuja.

Perjantaiaamuna oli -30 C-astetta pakkasta kun lähdin lentokentälle. Pakkasin hameen laukkuun ja vetäisin toppahousut jalkaan. Helsingissä oli lähes lauhaa, vain -22, ja hikoilin aamupäivän toppahousuissani, kunnes vaihdoin hameen päälle. Illan Pendolino-juna, jolla aioin palata kotiin, ei kuitenkaan ollut yhtä mieltä kanssani verrattaisesta lauhuudesta. Junan piti lähteä puoli seitsemältä, mutta ovien jäätymisen vuoksi junan lähtöaikaa lykättiin kolme kertaa. Veljeni oli tulossa pohjoiseen samalla junalla, ja oli tyytyväinen junan myöhästymisestä, jota ilman hän ei olisi edes ehtinyt junaan. Lopulta juna pääsi lähtemään tunnin myöhässä.

No, matka kulki mukavasti, käytiin ravintolavaunussa oluella, tuli luettua yksi kirja ja syötyä pullaa ja suklaata. Junakin kiihdytti ajoittain ja otti takaisin menetettyä matka-aikaa. Ylivieskan jälkeen kävin vaihtamassa toppahousut, pakkasin matkaviihdykekamat ja vedin pipon päähän. Sitten juna hyydähti.

Ikkunasta näkyi valaistu mainostorni, jonka veli tunnisti Tupoksen ABC:n torniksi. Olimme parinkymmenen kilometrin päässä Oulusta.

Mitään ei tapahtunut puoleen tuntiin. Siinä seistiin ja hämmästeltiin. Sitten junasta sammuivat valot ja konduktööri kulki talvitamineissa junan halki kertomassa, että jarruista on kadonnut paine, ja korjausmies menee junan alle katsomaan voiko asialle tehdä mitään. Ymmärrettävästi sähköt piti katkaista.

Pimeässä junassa oli tunnelmallista, vaikka juna alkoikin viiletä nopeasti. Veli kaivoi kaljatölkin rinkasta ja sitä sitten hörppäilimme. Kuu heitti varjoja peltojen poikki. Epämääräisen ajan kuluttua sähköt kytkettiin ja valot olivat niin kirkkaat, että silmiä särki. Jarruja ei saatu korjattua. Konnari kävi kertomassa, että Oulusta on tilattu varaveturi, joka saapuu parinkymmenen minuutin päästä.

Kului taas hyvän aikaa, kun odotimme varaveturia. Kun se tuli, kävi ilmi, että diesel-veturin kiinnittäminen Pendolinon nokkaan vie enemmälti aikaa. Konnari sanoi, että tilattaisiin autoja ihmisiä hakemaan, jos vain tiedettäisiin missä oltiin. Velipoika ryhtyi sitten päteväksi, ja kävi kuikuilemassa ulos ja kertomassa missä ollaan. Tupoksessa, siis. Pendolinon takana odotti pitkän pitkä tavarajuna.

Näillä tiedoin tilattiin sitten takseja Kempeleestä viidellekymmenelle hengelle. Ihmiset paimennettiin junan etuosaan odottamaan takseja ja täydemmässä vaunuosastossa oli kiihkeämpi tunnelma. Turkkiin pukeutunut naisihminen taivasteli, että miksei kukaan kerro mitä tapahtuu ja missä ollaan, ja että hänen miehensä olisi hakenut hänet jo aikoja sitten, jos konduktööri vain olisi kertonut mistä voi hakea. Yhteisen koettelemuksen hetkellä melkein jokaisella oli jotakin sanottavaa. Paitsi sammuneena rötköttävällä myöhäiskeski-ikäisellä miehellä.

Oli juuri valomerkin ja baarien sulkemisen hetki, mistä syystä takseja jouduttiin odottamaan hyvän aikaa. Lopulta takseja kuitenkin tuli ja ihmiset ohjattiin junasta ulos. Junien ovet ovat varsin korkealla, eikä siellä pellonpientareella ollut asemalaituria. Konduktööri tarjoutui nostamaan minut alas, mutta kieltäydyin kunniasta ja hyppäsin hankeen. Rämmimme ojien yli ja hangen poikki, ja olin sangen tyytyväinen toppahousuihini. Jaoimme taksin laskettelusuksien kanssa matkustavan tyypin kanssa, ja pääsimme kotiin noin neljän maissa.

Kaikkinensa matka-aika venyi kolmella ja puolella tunnilla, josta kaksi ja puoli tuntia vietettiin paikassa, jossa Oulun valojen hehku näkyi jo taivaalla. Tästä huolimatta matkaan meni silti puoli tuntia vähemmän kuin jos olisimme hypänneet Pendolinon sijasta yöjunaan.

Aamulla (tai siisi herättyäni joskus kahden aikaan iltapäivällä) luin Kalevasta, että junat ovat myöhästelleet "jopa tunnin". Ilmeisesti niitä junia, jotka eivät pääse perille saakka, ei lasketa.

17.1.2006 Yleisluontoisia ilmoituksia ja narisemisen aiheita

Ensin pari ilmoitusta. Pornoakatemian sivut on nyt avattu. Pornoakatemiahan on siis se projekti, jossa aloin tehdä töitä vuoden alusta, ja jonka ansiosta istun päivät pitkät kirjastolla lukemassa pornoa. Sivuilla esitellään myös muut projektissa vaikuttavat tutkijat tutkimusteemoineen.

Toisekseen jo viime viikolla ilmestyneessä Z-lehdessä oli juttu biseksuaalisuudesta. Sain esiintyä jutussa asiantuntijana, ja sekös jos mikä on polleaa. Harmi kyllä sellaisista jutuista ei varmaan voi tehdä diskurssianalyysiä, joissa itse saa puheenvuoron.

Sitten se narisemisen aihe: joku idiootti on varastanut pornolehtiä yliopiston kirjastosta! Olen tästä oikeasti vihainen. Varastakoot idiootit minun puolestani vaikka kurssikirjoja, niitä saa aina lisää. Mutta pornolehtien kaltaisia kausijulkaisuja ei saa mistään, kun ne on kerran menetetty. Ei oteta uusintapainoksia Haloo!-lehden numerosta 1/1999, ei totisesti. Sille runkkarille (tässä tapauksessa sana kerrankin toimii kirjaimellisesti asiayhteydessään), joka varastaa kirjaston pornolehtiä, on ihan sama mitä pornokuvia katsomalla se orkku puhkeaa. Mutta tutkijalle, kuten minulle, ei ole ihan sama tutkia mitä pornoa nyt sattuu käsiin saamaan. Olen käymässä lehtiä läpi vuosikerroittain, ja jos vuosikerrasta puuttuu lehtiä välistä, niin ne puuttuvat lehdet pitää käydä lukemassa toisella puolen Suomea. En ole vielä ihan varma mistä - todennäköisesti Kansalliskirjaston Fennica-kokoelmasta, joka sijaitsee Helsingissä (missäs muuallakaan).

Miestenlehdet kuuluvat kirjastossa niihin aineistoihin, joihin pääsee käsiksi vain tutkimusluvalla. Olen aiemmin naureskellut käytännölle, joka vaikuttaa jäänteeltä ajoilta, jolloin arveluttava materiaali suljettiin kirjastossa pois lukevan yleisön ulottuvilta. Kertaalleen olen ärsyyntynytkin käytäntöön: pari vuotta sitten tein konffaesitelmää ja artikkelia biseksuaalisuuden diskursseista lehdistössä, ja olisin jo silloin halunnut vähän silmäistä joitain pornolehtiä sillä ajatuksella, että voisinko verrata niiden diskursseja valtavirtalehdistön vastaaviin. Lehtiä ei kuitenkaan annettu edes vilkaista, vaan taipumattomasti vain todettiin, että "aineiston saa käyttöön vain tutkimusluvalla".

No, nythän minulla tietysti on se tutkimuslupa. Joulukuussa menin selvittelemään lupa-asioita kirjastolle, jolloin virkailija pahoitteli byrokratiaa, mutta sanoi säikähdyttävällä huolettomuudella, että "tämähän on sitä katoavaa aineistoa". Minä siinä ryhdyin änkyttämään, että mitä ihmettä hän tarkoittaa. Sitäpä se tarkoittaa, että niitä lehtiä varastetaan. Suurin osa varastosta tuotavista kirjoista on lainauspalvelussa avohyllyssä, joskin ne pitää käydä pyytämässä kirjastonhoitajalta. Nuo minun tutkimuspornoni sen sijaan laitetaan erikseen lukolliseen kaappiin - avohyllystä ne ilmeisesti voisivat lähteä kävelemään.

Ensikiukun jälkeen asia on hämmentävä. Siinä avohyllyssä pidetään välillä ikivanhoja arvoteoksiakin, siis sellaisia, jotka voisi sopivilla suhteilla myydä keräilijälle hyvään hintaan. Pornolehdet sen sijaan ovat käytännössä lähes arvottomia; en nyt ole divarihintoja käynyt tsekkaamassa, mutta en usko, että yhdestä vanhasta pornolehdestä joutuisi maksamaan paria euroa enempää. Miksi ihmeessä siis varastaa pornolehti? Vai onko kyse juuri siitä, että pornoa pidetään niin arvottomana, että lehden varastaminen yliopiston kirjastosta ei edes tunnu missään? "Ei niitä lehtiä kukaan oikeasti tarvitse, samapa tuo vaikka tästä nappaisin lehden omaksi ilokseni."

Vai onko pornolehden varastaminen kirjastosta vähemmän noloa kuin sen ostaminen R-kioskilta?

16.1.2006 Joogaa paljaalla puulattialla

Joka paikkaa kivistää. Kävin astanga-joogan alkeiskurssilla viikonloppuna, ja nyt olen löytänyt uusia lihaksia eri puolilta kehoa. Ja kun sanon näin, en tarkoita sitä kevyesti heitettynä, vaan kirjaimellisesti: en ole ajatellut, että kyljessä, muutaman alimman kylkiluun päällä edes olisi lihaksia, jotka voisivat kipeytyä. Eihän siinä ole luiden ja nahan välissä mitään, paitsi korkeintaan kerros rasvaa. Mutta että lihaksia! Ja olkapäät. Olen kyllä saanut hauiksia tai ojentajia treenatessa lihakset sieltä päin kipeiksi, mutta en olkapäästä, siis siitä olkapään päältä. Reisien takaosista en edes puhu. Kaikenkaikkiaan olen kipeytynyt sellaisista paikoista, joista en ole koskaan liikunnan tähden kipeytynyt. Tai minkään muunkaan tähden.

En tosin kuvitellutkaan, että astanga-jooga helppoa olisi, joten toivotan kyllä kipuilut ihan tervetulleiksi. Niistä tietää tehneensä jotain. Viikonloppu oli raskas, mutta mielenkiintoinen. Pitäisi siis hankkia joogamatto ja käydä alkeiskurssiin kuuluvat viikkotunnit läpi ja tunnustella, josko siihen jäisi koukkuun yhtä pahasti kuin jotkut tuntemani ihmiset. Eräs kaverini sanoi "jooga on ehkä ihaninta mitä on" ja siskoni hehkutti, että "joogan jälkeen on aina niin hieno olo". Kaikenkaikkiaan lähipiirissäni on neljä astanga-joogaan hurahtanutta ihmistä ja useampia muita, jotka joogaavat vähemmän hurahtaneesti.

Kysyin ohjaajalta joogan ja muiden urheilulajien yhteensovittamisesta sillä ajatuksella, että ennen/jälkeen jooga-harjoituksen ei kannattaisi esim. tehdä punttitreeniä tai juosta pitkää lenkkiä. Ohjaaja sanoi, että saapi liikkua sen mukaan, miltä itsestä tuntuu, mutta lisäsi että "kun joogaa alkaa harrastaa, niin usein käy niin, että muut urheilulajit sitten jäävät pois". Minusta tämä kuulostaa huolestuttavalta, mutta tiedän kyllä yhden ihmisen, joka vaihtoi monivuotisen jujutsu-uran (olikohan peräti jo musta vyö?) astanga-joogaan. Toivottavasti minulle ei sentään käy niin. Olen juossut aktiivisesti kuusi vuotta, ja haluaisin vielä jonain päivänä vetää sen maratoninkin. Juoksin aika aktiivisesti lukioaikana, mutta juoksu jäi kun muutin Ouluun ja aloin harrastaa taidoa; taido jäi muuton/kiireiden/ihmissuhteen alkamisen takia, mutta kesti useamman vuoden, ennen kuin sain juoksurytmin takaisin. Nyt en kyllä halua enää menettää sitä, vaikka kuinka jooga tuntuisi hyvältä.

Toivon, että voisin suhtautua joogaan samalla tavoin kuin jumppaan, eli siten että sitä voi tehdä silloin tällöin ilman suurempia intohimoja. Olla tyytyväinen jokaisesta edistysaskeleesta notkeuden suhteen, mutta olla tavoittelematta mitään. Taidoon suhtauduin aika intohimoisesti, ja harmittaa edelleen, että se jäi. Uutena vuotena heitin ukemin vastasataneeseen hankeen, ja se sujuu vielä. Kroppa muistaa asioita, vaikka minä en. Jonkun verran olen miettinyt, alkaisiko harrastaa aikidoa, koska sen väkivallaton perusideologia viehättää. En ole kuitenkaan "uskaltanut" siinä pelossa, että se lohkaisisi ison osan ajastani ja ajatuksistani. Budo-lajeissa on nimittäin se piirre, että niissä japanilainen kurinalaisuus siirtyy ruumiiseen, mikä jostain syystä viehättää minua.

Jooga taas... en ole koskaan ollut mikään Intia-friikki, eikä joogaan liitetty henkinen puoli vetoa minuun läheskään yhtä paljon kuin budo-lajien samurai-asenne.

Silti kaikkein helpointa on juosta.

11.1.2006 Näretetty porno

Lueskelin Sari Näreen kirjaa Julkisuudesta ja intimiteetistä. Kirja on ensisijaisesti puheenvuoro siitä, mitä julkisuudessa saadaan sanoa ja näyttää, ja siinä käsitellään niin julkkisten ryöstöviljelyä lööppilehdistössä, väkivaltaisia elokuvajulisteita kuin pornahtavaa kuvastoa käyttävää mainontaakin. Teeman huomioon ottaen on sinänsä ymmärrettävää, että hän niputtaa nämä kaikki yhteen: kyse on Näreen mukaan siitä, että kulttuurissamme julkisen ja yksityisen raja on hapertumassa, minkä seurauksena sananvapautta pidetään tärkeämpänä arvona kuin yksityisyyden suojaa tai lastensuojelunäkökulmia. Sananvapaudella perustellaan niin likasankojournalismia, pornoa kuin väkivaltaviihdettäkin.

Lopuksi Näre esittää vahvan kannanoton, jonka mukaan lapsilla ja nuorilla pitää olla oikeus kasvaa rauhassa ilman, että heidän tarvitsee arjessaan kohdata sellaista (kuva)materiaalia, joka voi haitata heidän kehitystään.

Näreen kannanotto on helppo allekirjoittaa, mutta silti pidän ongelmallisena hänen tapaansa niputtaa porno ja väkivaltaviihde yhteen. Kirja käsittelee selvästi enemmän väkivaltaa kuin pornoa. Näre kirjoittaa arjen pornoistumisesta, mutta pornoa sinällään hän käsittelee hyvin vähän.

Näre kirjoittaa: "Omassa kulttuurissamme nainen joutuu [näytösluonteisen väkivallan] kohteeksi sitä todennäköisemmin, mitä intiimimmälle alueelle mennään. Kärjistyneimmin tämä tulee esiin performatiivisia piirteitä saavassa seksuaalisessa väkivallassa pornografia mukaan luettuna. Pornografiassa naisen tyypillinen osa on esittää symbolisen väkivallan kohdetta." Näreelle porno on siis jo itsessään väkivaltaa, joten pornon ja väkivallan käsittely samassa yhteydessä luonnollistuu.

Minusta tapa luokitella kaikki porno naista alistavaksi ja väkivaltaiseksi on paitsi virheellinen, myös aikansa elänyt. Tavalla samastaa seksuaalinen väkivalta ja pornografia on ehkä ollut kulttuurinen paikkansa ja poleeminen tarpeensa toisen aallon feminismissä, mutta tällainen suhtautumistapa pornoon on yksinkertaistava. Vaikka Näre käyttää sopivan provokatiivista termiä "pornoistuminen" kuvatessaan julkisuuden tapaa käsitellä erilaisia asioita, hän ei lainkaan pohdi pornoa sinällään, tai näe sillä muita ulottuvuuksia kuin sen, että "se tekee naisesta symbolisen väkivallan kohteen".

Jos puhutaan julkisuuden tai arjen pornoistumisesta, ongelma ei niinkään ole se, että seksuaalisuutta käsitellään julkisuudessa avoimesti, kuin se, että seksuaalisuutta käsitellään kaavamaisesti ja pornon konventioita lainaillen. Henkkamaukan mallibimbot voivat asettua mainoksissa samoihin asentoihin kuin pinup-tytöt pehmopornossa, ja musiikkivideoissa tiukiksi trimmatut ja digitaalisesti hiotut pyllyt pyörivät hypnoottisessa rytmissä. Kun näitä kuvia ja kuvioita toistetaan tarpeeksi kauan, näistä seksuaalisuuden esittämisen tavoista tuleekin normatiivisia. Tämä tietysti koskee paitsi julkisempia kuvia, myös pornoa itseään: porno toistaa tiettyjä asentoja, ilmeitä ja ruumiinmuotoja, ikäänkuin katsojaa ei voitaisi kiihottaa toisin.

Näre ei kuitenkaan kannanotossaan peräänkuuluta monimuotoisempaa kuvaa seksuaalisuudesta julkiseen tilaan, vaan luettelee erinäisiä kaupunginvaltuustoalotteita ja toivomusponsia, joiden avulla hän on yrittänyt saada lapsille sopimatonta mainontaa kuriin. Hän myös kertoo, kuinka Tyttöjen talon paneeliin osallistuneet nuoret tytöt olivat vihaisia siitä, miten naisia esitetään julkisissa tiloissa.

Ymmärrän Tyttöjen talon tyttöjen vihan, koen sitä itsekin. Mutta minusta Henkkamaukan alusvaatemalli ei ole häiritsevä siksi, että se on puolialaston ja pyllistelee, vaan siksi, että se esittää tietynlaista naiseutta, joka minun pitäisi kuluttajana omaksua ostamalla Henkkamaukan alkkarit. Henkkamaukan malli voi olla häiritsevä myös talviturkissa ja pipo päässä. Yhtä häiritsevä on se eteerisen kaunis, pilvessä olevan näköinen nainen, joka ylistää Pampers-vaippojen pehmeyttä.

Jos pyllistelijöinä olisi aidosti erilaisia naisia, asia olisi aivan toinen. Söötti goottityttö korsetissa mainostamassa vaikkapa mustille vaatteille tarkoitettua pesuainetta tai mustiin stringeihin tarkoitettua pikkuhousunsuojaa voisi hyvinkin kiinnittää katseeni. Tai alaston, jyhkeähauiksinen ja siilitukkainen tatuoitu nainen mainostamassa porakonetta. Kuvan seksuaalissävytteisyys ei tarkoita sitä, että kuvalla vahvistettaisiin tiettyjä naiseuden ja seksuaalisuuden normeja: kuvilla voi purkaa niitä normeja paljon paremmin kuin kielloilla.

Kaiken seksuaalissävytteisen siivoaminen katukuvasta ja julkisuudesta on pikemminkin omiaan aiheuttamaan epävarmuutta omasta seksuaalisuudesta kuin estämään ahdistusta. Kaikenlaisen seksuaaliseen viittaavankaan materiaalin säätelyä perustellaan lähes aina ensimmäisenä lastensuojelunäkökohdin, eikä mietitä sen tarkemmin miltä lapsia tai nuoria itseasiassa halutaan suojella. Seksuaalisuudelta? Vai tietyltä tavalta esittää seksuaalisuus?

Arjen pornoistumisen esimerkkinä Näre kuvaa mainosta, jossa lumiukon "haaroväliin" on tökätty porkkana. Esimerkkinä väkivallan käsittelystä julkisuudessa Näre antaa iltapäivälehtilööpin, jossa kirjoitetaan paloittelumurhasta ja siitä kuinka mies sahasi vaimonsa kahtia. Tällaiselle kuvastolle ja sanastolle ei Näre haluaisi lapsia alistaa.

Koska minulla ei ole lapsia, en voi samastua suoraan niihin ihmisiin, joiden halu säädellä mediassa saatavilla olevaa aineistoa perustuu siihen, mitä he eivät halua omien lastensa näkevän. Tiedän nimittäin, että ihmisen asenne aihetta kohtaan voi muuttua radikaalisti, kun asia konkretisoituu: mitä minä en halua oman pikku Akselini tai Emiliani näkevän? Voin kuitenkin miettiä, mikä olisi ollut oma lapsellinen reaktioni noihin kuviin vaikkapa kymmenvuotiaana. Näreen esimerkeistä porkkana lumiukon haaroissa olisi luultavasti naurattanut minua kovasti, mutta pelkkä otsikko miehestä sahaamassa vaimoaan kahtia olisi ahdistanut. Ahdistaa edelleenkin.

9.1.2006 Clint on niin hottis!

Voi flunssa. Meni loppuviikko ja pitkä viikonloppukin aivan pipariksi, kun kroppa työnsi räkää. Edelleen tuntuu siltä, että kurkkua voisi vedellä pulloharjalla, mutta pää sentään ei enää tunnu painavalta. Otin vielä maanantain kevyesti, nukuin puoleen päivään, mutta sen jälkeen aloin tehdä pyjamassa pornohommia - lukea artikkeleita, tehdä kirjastohakuja ja muuta sellaista. Suunnitelmissa oli saada luettua Richard Dyerin mediarepresentaatioita käsittelevä kirja loppuun, mutta harhauduin lukemaan jotain muuta. Ei haittaa. Huomenna pitäisi mennä taas yliopistolle lukemaan pornolehtiä. Sain kuulla, että minulle on viimeistään ensi viikon alusta alkaen varattu työhuone, jossa saan lukea pornoa ihan rauhassa, ilman että vuoden 1868 maatilaluetteloa tutkailevat katsovat vinoon.

Voisin kirjoittaa semi-pornoisesta aiheesta eli Clint Eastwoodista. Katsoimme nimittäin viikonloppuna Sergio Leonen dollaritrilogian läpi ja söimme teemaan sopivasti tortilloja. Olen aiemmin nähnyt vain Hyvät, pahat ja rumat -leffan, pariinkin kertaan, ja luulin, etten olisi nähnyt niitä kahta muuta. Vain muutaman dollarin tähden -leffa tuntui tutulta, joten epäilen nähneeni sen joskus penskana sellaisena kesänä, kun joka viikko näytettiin joku länkkäri.

Se, mikä tekee Leonen länkkäreistä semi-pornoisia, on se, että mielestäni Clint on "hottis", lainatakseni erään kaverini ilmaisua. Kiinnostavaa kuitenkin on se, että Clint ei ole minusta aina ollut erityisen hottis. Niihin aikoihin, kun näin Hyvät, pahat ja rumat ensimmäisen kerran, Clint oli ylimalkaisen iätön miespuolinen sankari, mutta joka tapauksessa minun esineellistävän katseeni ikäjakauman ulkopuolella. Tietysti joku voi olla eri mieltä siitä, voiko osapuilleen neljätoistavuotiaalla tytöllä olla esineellistävää katsetta, mutta kyllä minä ehdottomasti katsoin eri silmällä Kesä '67:n (eli Wonder Yearsin) Keviniä kuin Clint Eastwoodia.

Jossain välissä on kuitenkin tapahtunut jotain (pun not intended). Clint on syntynyt 1930, ja Kourallinen dollareita on tehty 1964. Clinttihän on minun tämänhetkisestä näkökulmastani ollut tuolloin mies parhaassa iässään, vähän päälle kolmekymmentä. Seuraavassa dollarissa Lee van Cleefin viisikymppinen hahmo Mortimer vitsaileekin Clintin hahmolle Moncolle, että tämä on nuori kloppi. On omituista havaita, miten katse muuttuu. Teinin katseeni näki Clintin ja Lee van Cleefin geneerisinä miehinä - ei nyt kovin nuorina, mutta ei nyt ihan ukkeinakaan. Nyt Clint vaikuttaa leffoissa nuorelta (mihin toki vaikuttaa se, että olen katsonut myös Clintin viime aikojen leffoja).

Olen ylipäänsä alkanut ajatella enemmän sitä, miten ihmisiä luokitellaan iän mukaan. Dollaritrilogiassahan miehet ovat joko aikuisia miehiä, pojankloppeja tai tutisevia, huvittavia vaareja. Leffojen maailmankuva antaa ymmärtää, että vakavasti otettava mies ei pysy hengissä tarpeeksi kauan muuttuakseen hassuksi äijäksi. Siinä vaiheessa, kun näkö alkaa hämärtyä, tulee luodista. Tätä tematiikkaahan Clint käsitteli omassa Armoton -leffassaan. (Oih! Seitsemänkymppisenäkin Clint on niin hottis!)

Mutta mikä on se ikävaihe, jolloin mies nähdään vain "miehenä", eikä "kloppina" tai "äijänä"? Ja mikä on naisella se ikä, jolloin on "nainen", eikä "tyttö" tai "rouva"? Teininä kaikki muotikuvastojen ja mainosten naiset tuntuivat aikuisilta naisilta, ja nyt ne tuntuvat teinitytöiltä, ilman että koskaan olisi ollut sellaista ikää, jolloin olisin kokenut olevani samanikäinen kuin he. Totta kai se riippuu katsojan iästä ja näkökulmasta, mutta silti minusta tuntuu, että on olemassa joku kulttuurinen yhteisymmärrys siitä, milloin ihminen on sen ikäinen, että hänet tulkitaan aikuiseksi ilman lisämääreitä "nuori" tai "vanha". Joku voisi sanoa, että kyseinen ikä on keski-ikä, mutta voiko Clintin kohdalla sanoa, että "Clint Eastwood oli keski-ikäinen näytellessään elokuvassa Hyvät, pahat ja rumat"?

Noniin, pääsin takaisin semi-pornoon eli Clintiin. Ihan oma juttunsa on nimittäin se, että miten dollaritrilogian kaltainen machomiesten kansoittama maailma voi tuottaa katsomiskokemuksena mielihyvää kaltaiselleni queerfeministille. Tiedän ihmisiä, jotka eivät voi sietää länkkäreitä, koska niiden maailmankuva on sellainen kuin on.

Minusta elokuvat kuitenkin sallivat useampia tulkintoja kuin sen ilmeisimmän. Länkkäreiden machomaailmaa ei voi ottaa kirjaimellisesti, sehän on täysin epäuskottava. Näenkin sekä dollaritrilogian että ponchoon pukeutuneen Clintin hottiuden eräänlaisina äärimmilleen vietyinä drag-performanssin muotoina. Clint ja Lee van Cleef eivät vain ole miehiä, vaan he pukeutuvat miehuuteen, esittävät miestä ja vievät homman niin yli, että katsojaa heikottaa. Nimenomaan siitä liioittelussa syntyy mielihyvä, aivan samalla tavoin kuin liioiteltu feminiinisyys - femmeys - voi tuottaa mielihyvää. Gosurori ja lännen pyssysankari eivät ole kovin kaukana toisistaan siinä mielessä, että ne ovat yhtä kaukana todellisuudesta.

Olen joskus penskana nähnyt muitakin länkkäreitä, mutta muut kuin Hyvät, pahat ja rumat eivät ole jääneet mieleen. Olisikin mielenkiintoista nähdä pari John Wayne -länkkäriä vertailukohdaksi, edustavathan ne jonkinlaista aitoamerikkalaista miehuuden kuvastoa. Loisivatko ne yhtä ihastuttavan macho-drag-kokemuksen, vai olisivatko ne vain tylsiä ja stereotyyppisiä?

5.1.2006 Ruumiinpesu

Tein sen vihdoin. Purin syyskuussa katki menneen polkupyöräni. Se on rötjöttänyt yli kolme kuukautta pihalla sateiden ja lumen pieksettävänä. Olen ajellut uudella pyörällä 558 kilometriä (juu, siinä on mittari) ja sisäänajohuoltokin on tehty jo marraskuussa. Vanha pyörä on vääjäämättä historiaa.

Virtu ehti jo pariin kertaan sanoa, että "sun pitäs tehdä tolle pyöränraadolle jotain", mutta en saanut aikaiseksi. Osittain laiskuuttani, osittain siksi että pyörän purkaminen tarkoittaa lopullista luopumista siitä. Niin kauan, kun se nojasi aitaa vasten, siinä oli sentään oma olemuksensa tallella - siitä huolimatta, että runko oli kahtena kappaleena. Nyt sitten, kun joulun aikana satoi paljon lunta, ja pyörä peittyi paksun lumipeiton alle, se alkoi näyttää... unohdetulta.

Ja nimenomaan paikalleen ruostumaan unohtaminen on epäkunnioittavinta mitä tuolle uskolliselle ajokille voi tehdä.

Talteen otetut osat

Niinpä sitten raahasin sen kylppäriin sulamaan. Kun se oli sulanut ja kuivunut, aloin irroitella siitä käyttökelpoisia osia. Satula on vaihdettu pari vuotta sitten, samoin takapyörän navan osat. Pyörät vien luultavasti kierrätyskeskukseen, sillä ainakin takapyörä tekee jostain kolmivaihteisesta romusta vielä uuden veroisen. Satula jää varasatulaksi.

Ulkorenkaat ovat hyvässä kunnossa - eturengas jopa priimakunnossa. Ne ovat samankokoiset kuin uudessa pyörässäni, ja voi siirtää siihen muutaman vuoden kuluttua. Luotettavan DDR:ssä valmistetun dynamon aion myös säästää, vaikka uudessa pyörässäni onkin napadynamo: eihän sitä ikinä tiedä, koska voi tarvita itäsaksalaista polkupyörän dynamoa! Lampun ja heijastimet irroitin myös, vaikka en tiedäkään onko niillä enää mitään käyttöä. No, ehkä ne kuitenkin kelpaavat kierrätyskeskukseen.

Kaljua runkoa hypistellessäni mietin kappale kappaleelta, millä osilla on käyttöä ja millä ei. Lokasuojia tuskin kannattaa viedä kierrätyskeskukseen sellaisenaan. Käsijarrusysteemikään ei varmaan kelpaa. Eivätkä kuluneet polkimet, kahvat tai ohjaustanko. Seisontatuesta puhumattakaan.

Jäänteet solmussa

Kaikesta käyttökelpoisesta kuorittu pyöränrunko on surullinen mytty. Markettien metallinkeräyspisteessä huomautetaan, että vanhat pyöränrungot tulee viedä suoraan Ruskon kaatopaikan metallinkeräyslavalle. Olisi jollain tavalla sopivaa, jos lähtisin raahamaan raatoa kaatopaikalle uuden polkupyörän tarakalla. Ehkä kuitenkin taidan kysyä kyytiä joltain auton omistavalta kaverilta.

3.1.2006 Pornoa ja sosiaalipornoa

Alunperin minun oli tarkoitus kirjoittaa hilpeä selostus pornotutkijan ensimmäisestä päivästä.

Olen kuitenkin väsännyt viimeiset kolme tuntia Työttömyysturvalautakunnalle lähtevää valitusta ja mielialani on kaikkea muuta kuin hilpeä. Aivan täydellisen sopivasti naistutkimuslistalla on käyty keskustelua apurahatutkijoiden työttömyysturvasta - tai siis työttömyysturvattomuudesta. En todellakaan ole ainoa, joka on apurahakauden päätyttyä huomannut olevansa vailla muuta toimeentuloa kuin hyväntekeväisyys (minun kohdallani Virtun armo).

Apurahatutkijoiden tilannetta on kartoittanut Sosiaali- ja terveysministeriö, Tieteentekijöiden liitto on perustanut työttömyysturvatyöryhmän tekemään asiasta selvityksen, ja lukuisat yksittäiset ihmiset ovat tehneet kaikenlaista - keränneet addressia, kirjoittaneet lehtien mielipidepalstoille, hätyyttäneet kansanedustajia ja työministeriä. Asioita on tehty. Kannanottoja on annettu.

Mutta ne toimielimet, joilla on asiassa kaikkein suurin valta, eli paikalliset työvoimatoimikunnat, eivät piittaa paskaakaan mistään addresseista ja vieraan ministeriön raporteista.

Siitä huolimatta, että työsuhteeni alkoi eilen, ja että olen nyt autuaaksitekevässä kokopäivätyöllistymisen tilassa, koko valitusrumba kiukuttaa minua suunnattomasti. Tai ei se mitään rumbaa ole, rumba on hauska tanssi. Valitusten tekeminen on sitä polskaa, jota hirtetyt tanssivat ennen tukehtumistaan.

Valitus on saatava lähtemään ensi viikon alussa. Tapani mukaan olen roikottanut asiaa niin viime tippaan kuin mahdollista, osittain sen takia, että en halunnut pilata joululomaani. Ottaen huomioon sen, miten nopeasti kiukkuni nousi alettuani väsätä valitusta, olisin varmasti pilannutkin lomani, jos en olisi lykännyt hommaa.

Oli miten oli, päätöstä valitukseen tulee tuskin ennen kesälomia. Viittä kuukauttahan ne silloin ehdottelivat, kun lokakuussa kyselin kassalta, että miten pitkiä ovat valitusajat. Tuttavallani meni yhdeksän kuukautta, mutta hän sai valituksensa läpi. Jos en saa valitustani läpi Työttömyysturvalautakunnassa, ja asia menee Vakuutusoikeuteen, saan ehkä joululahjarahoja vuonna 2007. Ehkä.

Tämän jälkeen kuitenkin tiedän, että pornoprojektin päätyttyä eroan välittömästi yliopistosta vuodeksi, oli apurahoja tai ei. Toista kertaa en tee sitä virhettä, että käytän apurahaa sellaisena aikana, kun ansiosidonnaista päivärahaa on vielä jäljellä. Apuraha on viimeinen oljenkorsi, joka käytetään vasta, kun ollaan vaarassa pudota toimeentulotuelle.

Mutta jospa nyt pari sanaa pornotutkijan arjesta kuitenkin tähän loppuun. Elokuvateattereihin vastikään saapunut Matti-elokuva varmaan kertoisi, miksi minun piti nähdä Matti Nykäsen pallit. Ja miksi ne olivat siinä pornolehdessä kaikkien niiden kansainvälisen kuvapalvelun kautta hankittujen pallien rinnalla.

Olen siis kaksi päivää käynyt läpi naisille suunnatun eroottisen Exit-lehden vuosikertoja ja huomenna saan luultavasti kyseisen julkaisun läpikäymisen päätökseen. Vastaan on tullut peräti kolme suoraan biseksuaalisuutta käsittelevää juttua, jotka joutuvat vielä tarkkaan diskurssianalyysiin, ja lukuisia vähäisempiä mainintoja ja juttuja, jotka käyvät vertailuaineistoksi.

Exit on suhteellisen kesy lehti, luonnehtisin sitä Reginaksi, johon on lisätty peniksiä. Saa nyt nähdä, miten käy hilpeydelleni, kunhan etenen hard core -osastolle. Toistaiseksi en vielä tiedä, miten käsittelisin biseksuaalisuuden visualisointia pornossa, koska kaksi naista ja mies ovat niin arkkityyppinen pornon konventio, ettei sillä ole mitään tekemistä biseksuaalisuuden kanssa. Voipi olla, että käy niin, että biseksuaalisuuden visualisoinnin sijaan pohdinkin visualisoinnin puutetta tai mahdottomuutta.

No, toistaiseksi vielä pysyttelen diskursseissa.

1.1.2006

Vuoden vaihtuminen on sopiva aika menneen ja tulevan pohdinnalle. Olen pitänyt blogia tasan vuoden ajan. Vuosi on kuitenkin pelottavan lyhyt aika. Noista 365 päivästä huolimatta koen olevani monessa mielessä samassa tilanteessa kuin vuosi sitten.

Asetin viime vuoden tavoitteeksi lisurin valmistumisen, artikkelin, Dublinin konffan ja Japanin matkan. Lisuri on kuitenkin edelleen kesken, ja artikkelikaan ei ole saanut vielä viimeistä hyväksyntää toimittajilta. Dublinissa ja Japanissa sentään kävin. Kirjoitin, että syksyllä ehkä hioisin väikkärin teoreettista viitekehystä, mutta syksyhän meni lisuria ja artikkelia puurtaessa.

Tammikuussa hermoilin ruumiillisuusartikkelin aloittamisen kanssa, luin taustamatskuja ja tein haastatteluja artikkelia varten.

Helmikuussa kävin japanilaisen kalligrafian kurssilla ja Dublinissa Lesbian lives -konferenssissa, johon olen tänä vuonna lähdössä uudelleen. Siskontyttöni sai nimen.

Maaliskuussa työstin ruumiillisuusartikkelia ja romaanikäsistäni sekä valmistelin Japaninreissua. Sain valmiiksi ensimmäisen version artikkelista.

Huhtikuussa kävin Japanissa ja täytin kolmekymmentä.

Toukokuussa pidin Kemin sarjispäivillä esitelmän Viivin ja Wagnerin naiskuvasta, viimeistelin käsistäni ja valmistelin Trondheimin konffareissua.

Kesäkuussa kävin Trondheimissa konferenssissa, luin satoja sivuja matskuja Islannin tutkijakurssia varten, työstin lisuria pari viikkoa ja kävin tutkijakurssilla Reykjavikissa. Kesäkuu oli luultavasti akateemisesti tuotteliain kuukauteni viime vuonna.

Heinäkuussa viimeistelin romaanikäsikseni ja lähetin sen kustantajalle. Luin Nova- ja Atorox-novelleja ja aloin kirjoittaa novellia Portin kisaa varten. Vaihdoin tietokonetta PowerMac 8500:sta PowerMac G4:een. Ehdin välillä jopa lomailemaan.

Elokuussa bongailin kasveja, kävin asuntomessuilla ja risteilyllä, poimin mansikoita ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Lisurin tekemättömyys nakutti niskassa, mutta en välittänyt siitä.

Syyskuussa oli animeseminaari, jonka esivalmistelut veivät paljon aikaa. Pyöräni katkesi ja hankin uuden.

Lokakuu oli harvinaisen paska kuukausi. Sain kuulla, etten ole oikeutettu työttömyysturvaan ja sain kustantajalta hylkäyskirjeen. Plussan puolelle kuukauden kuitenkin vetävät vaellusreissu Korouomaan ja Turussa pidetty innostava Pervot puheet -seminaari.

Marraskuussa aloin työstää taas lisuria, neljän kuukauden tauon jälkeen.

Joulukuussa sain kuulla voittaneeni Portin kisan. Jatkoin lisurin ja ruumiillisuusartikkelin työstöä. Päätin pitää kaksi viikkoa lomaa.

Totesin vuosi sitten, että kirjoittaminen ja piirtäminen ovat minulle ehkä kaikkein merkityksellisimpiä asioita, mutta että ne jäävät kaiken muun jalkoihin. Tilanne ei ole vuodessa muuttunut miksikään: varsinkin piirtäminen on jäänyt pahasti paitsioon elämässäni viime vuoden aikana. Päivittäessäni viime viikolla kotisivujeni Kuvat-sivua jouduin toteamaan, että en ole kuluneen vuoden aikana piirtänyt juuri muuta kuin satunnaisia luonnoksia luonnoskirjaan.

Viime vuoden blogimerkintöjä lukiessa kävi selville ainakin se, että minulla on ollut liikaa tekemistä ihan koko ajan. Koko ajan on niskassa asioita, jotka pitäisi saada valmiiksi, ja jotka ahdistavat. Olen kipeästi huomannut sen, että valtaosa asioista on sellaisia, jotka teen velvollisuudentunnon vuoksi - vaikka alkujaan olisin ollut innoissani asiasta. Siten kaikki asiat joko muuttuvat velvollisuuksiksi tai jäävät velvollisuuksien jalkoihin. Hyvä esimerkki on kuukausia sitten eräältä kaveriltani lainaamani manga. Saadessani sen käsiini olin kiinnostunut siitä, mutta en ehtinyt lukea sitä heti. Oli muita velvollisuuksia jotka veivät ajan. Vasta, kun lupasin palauttaa sarjan joulun jälkeen, rupesin lukemaan sitä. Se on jännittävä, dramaattinen, hieno. Silti se makasi kuukausikaupalla Valintatalon kassissa makkarin nurkassa, ja aiheutti syyllisyydentunteita joka kerta kuin näin mokoman kassin.

Sama koskee melkein kaikkia asioita joita teen. Minulla on esimerkiksi joku hieno idea kirjoitettavaksi jutuksi, tai vaikkapa mielenkiintoinen kirja, josta voisi tehdä arvostelun. Alan innolla valmistella asiaa. Samaan aikaan on kuitenkin muita, kiireellisempiä asioita, jotka pitää saada valmiiksi ensin. Hieno idea jää taka-alalle, kunnes tajuan, että se on roikkunut pitkään ja dedis lähenee. Ideasta tulee riippa, jonka pukerran valmiiksi. Samaan aikaan minulla on sitten taas uusia hienoja ideoita, jotka lykkääntyvät vanhan idean takia. Kierre alkaa alusta.

Tulevalle vuodelle riippoja on jo useita - poislukien ne, jotka suoraan liittyvät alkavaan pornoprojektiin. Olen lupautunut kirjoittamaan artikkelin japanilaisesta itsemurhakäsityksestä animessa ja mangassa; pidin samasta aiheesta animeseminaarissa esitelmän, joten homma ei ole suurensuuri, mutta aiheuttaa rasitusta siitä huolimatta. Keskiajan keittokirjamme käsikirjoitus pitäisi saada valmiiksi - dediksemme on jo tammikuun lopussa. Gosurori-alakulttuuristakin kirjoittanen artikkelin - se aihe on vielä niitä kuumia, innostuksen aaltoja aiheuttavia aiheita, mutta kyllä sekin jäähtyy, kunhan dedis lähenee.

Mitä siis asettaisin ensi vuoden tavoitteeksi? Mitä uudenvuoden lupauksia antaisin? Akateemisella saralla on kaksi selkeää tavoitetta: saada lisuri valmiiksi ja kirjoittaa ainakin yksi pornoa käsittelevä artikkeli, mieluummin kaksi. Jälkimmäisestä minulle maksetaan palkkaa, joten väistämättä porno saa elämässäni etuilla tänä vuonna. Matalampia akateemisia tavoitteita ovat itsemurha- ja gosurori-artikkelien kirjoittaminen, sekä osallistuminen erinäisiin konferensseihin.

Uudenvuoden lupaukset on kuitenkin annettava kaukana akateemisista pyrinnöistä. En halua luvata olevani "ahkerampi, työteliäämpi, tuotteliaampi". Nämä eivät lisää tyytyväisyyttäni mitenkään eivätkä tee minusta parempaa ihmistä - hermoraunion korkeintaan.

Haluaisin antaa sellaisen uudenvuodenlupauksen, että tarttuisin asioihin heti, eli vielä silloin kun ne ovat hauskoja ideoita eivätkä riippakiviä. Haluaisin luvata, että stressaan vähemmän ja nautin enemmän niistä asioista, jotka teen. Haluaisin luvata, etten tunne syyllisyyttä jouteliaista hetkistä, vaikka ne osuisivatkin sopimattomaan saumaan. Haluaisin luvata, että pidän vapaapäiviä, jolloin en tee mitään asioita, jotka koen velvollisuuksina.

En vain tiedä, pystyisinkö pitämään ne lupaukset.

Niinpä lupaan vain piirtää enemmän.

***

Muuten: vuoden parhaana blogimerkintänä pidän 30.7.2005 kirjoittamaani Paperinukkeleikkejä. En siksi, että se on parhaiten kirjoitettu teksti tai jotain muuta, vaan siksi, että se aiheutti kaikkein miellyttävimmän olon, kun luin viime vuoden merkintöjä uudelleen.