Jatulintarhan blog

31.10.2005 Ei sovellu julkaisuohjelmaan

Plääh. Tänään se sitten tuli.

"Olette lähettänyt Kustannusosakeyhtiö Tammeen käsikirjoituksen, joka ei kuitenkaan sovellu julkaisuohjelmaamme. Kiitän kustantamoamme kohtaan osoittamastanne luottamuksesta".

Vituttaahan se. Kyllä minä jo vähitellen aloin epäillä, että näin siinä kävisi, kun kustantamosta ei yli kolmeen kuukauteen mitään kuulunut. Harrastelijakirjoittelijoiden parissa kiertävät varmistamattomat huhut kun kertovat, että kustantaja ottaa melko pian yhteyttä, jos käsis vaikuttaa kustannuskelpoiselta. En tiedä pitävätkö huhut paikkansa.

Käsiksen lähettämisen jälkeen mietin, että pitää ottaa sellainen asenne, että jos hylkäyskirje tulee, niin toteaa vain, että "onhan noita nähty ennenkin". No on. Tammeltakin on tullut. Tarkistin jopa edellisen kirjeen sanamuodon - se oli sentään eri kuin nyt lähetetyssä. Mutta se onkin kuuden vuoden takaa. Joo, olen sen verran arkistoanaalinen, että olen säästänyt saamani hylkäyskirjeet.

Tiedän, että kirjeen muotoa on ihan turha ruveta mäystämään. Ei on ei, ja sillä siisti. Harmittaa, että kirjeessä ei ollut mitään kommenttia, edes pientä, mutta mitäpä niitäkään turhaa vaatimaan. Tiedän, että jokainen kustantajan suunnasta tullut kommentti on plussaa, ja olisin sen plussan halunnut. Mutta tiedän myös, että kustannustoimittajat ovat korvia myöten upoksissa käsikirjoitusten virrassa, ja siinä virrassa räpiköimisessä on ihan tarpeeksi työtä. Ei sen lisäksi tarvitse ruveta kirjoittajia paijaamaan.

Nyt seuraa päivän vainoharhaosuus. Tämä on ennakkovaroitus, jälkeenpäin on turha tulla valittamaan, että "olipa vainoharhaista".

Valitsin suomalaisista kustantamoista Tammen siksi, että käsikseni on spekulatiivista fiktiota. Ei fantasiaa, ei scifiä, vaan spekulatiivista fiktiota. Tarinassani on ihmissusia, mutta siinä on spekulatiivisuuden raja. En ole revitellyt kauhulla tai fantasialla, vaan ollut tarinan elementtien suhteen hyvin realistinen. Tarinan sudet ovat biologisessa mielessä täsmällisesti kuvattuja ja Suomen lähihistorian faktat ojennuksessa. Niin, yksi tarinan minäkertojista on seitsemänkymppinen muori, joka joutui Lapin sodan aikana evakkoon Pohjanmaalle.

Niin. Spekulatiivista fiktiota siis. Tammella on hyvä maine spekulatiivisen fiktion julkaisijana. Maarit Verronen on ollut jo yli kymmenen vuotta Tammen tallissa. Tammessa ovat pesineet myös spekulatiivisuuden suuntaan kallellaan olevat Marjaana Aumasto ja ihan kovaa scifiä edustava Risto Isomäki. Ja fandom-piirien tähdet Sari Peltoniemi ja Johanna Sinisalo. Ajattelin, että Tammessa olisi hyvä koti minunkin käsikselleni.

Nyt sitten kuitenkin huomasin, että Tammesta on tapahtunut aivovuoto. Sinisalon uusin kirja, sf-novellikokoelma, onkin julkaistu Teoksella! Kun selailin Teoksen kirjailijaesittelyjä, huomasin, että varsin suuri osa Teoksen kirjailijoista on vanhoja Tammen kirjailijoita: Juha Itkonen, Maria Peura, Mikko Rimminen, Tomi Kontio... Lisäksi Silja Hiidenheimo, joka kuusi vuotta sitten allekirjoitti Tammelta saamani hylkäyskirjeen, onkin nyt Teoksen leivissä.

Suomalaisessa kustannusmaailmassa on siis tapahtunut jotain, joka on minulta mennyt täysin ohi. Olen kyllä noteerannut Teos-kustantamon syntymisen, mutta sen kummemmin miettimättä kuka siellä tekee ja mitä. On sinänsä ymmärrettävää, että kustannustoimittajaansa kiintynyt kirjailija seuraa kustannustoimittajaa, jos tämä vaihtaa taloa, mutta voiko Silja Hiidenheimon uudella työpaikalla selittää kaikki Tammesta Teokselle siirtyneet kirjailijat?

Miksen löydä mistään lehdistötiedotetta, jossa selviäisi selkeässä paketissa se, mikä on Teoksen ja Tammen suhde, miksi nämä ihmiset ovat siirtyneet Teokselle Tammelta ja muista kustantamoista ja onko Teoksella joku aivan oma agenda, joka poikeaa muiden kustantamojen agendasta? Tiedän kyllä, että Tammi on osa Bonniersia, mutta onko sillä jotain vaikutusta asiaan?

Ja mitä tekemistä tällä on minun käsikseni kanssa? Siinäpä se vainoharha. Mietin nimittäin, että onko myönteisyys spekulatiivista fiktiota kohtaan valunut Tammelta Teokseen. Onko se syynä siihen, että käsikseni sai pakit?

Vainoharhaosuus päättyy tähän. Jos joku asioista perillä oleva sattuu lukemaan tämän, kuulisin mielelläni, mitä on kaiken takana.

No, seuraavana vuorossa on siis käsiksen lähettäminen muille kustantamoille. Toistaiseksi en aio suostua ajattelemaan, että käsikseni olisi ihan paska. Armottomat luottolukijani ovat sen lukeneet ja olleet myönteisiä. Jonossa siis WSOY, Otava, Karisto, Gummerus - ja Teos. Mietin, josko olisi laittanut vielä Likelle ja Atenalle, mutta ajattelin kyynisesti, että mitäs turhia maksamaan ekstraa kopioinnista - jostain käsis tulee kuitenkin takaisin, ja sen pakan voi sitten laittaa Likelle ja Atenalle.

Jos käsis tulee kaikkialta takaisin hylsyineen, pitänee kääntyä ammattimaisten lukijoiden puoleen, tai ylipäätään kysyä kommenttia joltakulta aivan uudelta lukijalta.

Omalla tavallaan hyvä asia, että juuri nyt minulla ei ole aikaa ruveta työstämään sitä käsistä yhtään eteenpäin ja miettimään "mikä siinä on vikana". Ei siinä ole välttämättä vikana yhtään mikään. Se voi olla tosi hyvä, mutta kaupallinen riski. Tai jotain.

Kyllä nyt ihan aidosti vituttaa. Mutta jossain määrin vähemmän kuin silloin, kun sain ekan hylkäyskirjeeni. Ja aika paljon vähemmän kuin silloin, kun sain tietää työvoimatoimikunnan lausunnosta, jonka mukaan en ole oikeutettu työttömyysturvaan.

Vitutuksen kohdatessa on aina hyvä suorittaa reality check - jolle en keksinyt suomenkielistä vastinetta. Olkoon vaikka todellisuusmittaus.

30.10.2005 Flunssan ilot

Scheisse. Flunssa.

Lauantaina minulla olisi ollut ensimmäistä kertaa elämässäni mahdollisuus osallistua karonkkaan, siis tuohon väitöstilaisuuden jälkeen vastaväittäjän kunniaksi järjestettävään pippaloon. Olisin voinut tarkastella tilannetta ja suunnitella omaa, kaukaisessa tulevaisuudessa siintävää karonkkaani.

Vaan ei. Iski tapanilalainen, eli flunssa, jonka sain siskoni kolmivuotiaalta seminaarireissun aikana.

Nyt ollaan menossa jo parempaan suuntaan, mitä nyt on nokka tukossa ja kurkku kipeä. Lauantaina olin ihan reporanka, nukuinkin viiteen asti iltapäivällä, vaikka Virtu oli keittänyt minulle teetä joskus puoliltapäivin ennen kauppaanlähtöään. Lämmitin sitten sen teen ja join Finrexiniä samoin tein.

Flunssa on omituinen tila. Flunssassa muistan kaikki edelliset flunssat, korvasärkyineen, vuotavine nenineen ja kaktuksisine kurkkuineen. Tuntuu kuin terve elämä olisi jonkinlaista harhaa, josta on rämähtänyt karmeaan todellisuuteen. Yhtäkkiä huomaan, miten vähän normaalielämässä kiinnitän huomiota nenän kautta hengittämisen autuuteen ja siihen, että asiat maistuvat joltakin eivätkä pistele mennessään kurkusta alas.

Toisaalta flunssa on yksi niitä tilanteita, jolloin voi hyvällä omallatunnolla olla tekemättä mitään. Tai ainakin tekemättä mitään ikäviä asioita. Ei tarvitse ajatella akateemista uraa. Ei juoksurutiinin katkeamista (tai no ehkä vähän). Ei jonossa olevia hommia. Voi keskittyä vain retkottamaan paikallaan voipuneena, juoda välillä viskillä terästettyä teetä ja tehdä mitä huvittaa.

Lueskelin eilen, peräti kaksi romaania. Niistä toinen oli tosin vain 100 sivua pitkä, ja siitä sadasta sivustakin suurin osa taisi olla tyhjää tilaa, mutta kuitenkin. Kirja oli Maxence Ferminen kirja Lumi, joka kertoo japanilaisesta haikurunoilijasta ja tämän rakkaudesta. Kustantajan sivuilla teosta sanotaan "aikuisten saduksi" ja kerrotaan että "ajattoman kaunis kirja on ihana lahja hääparille, ystävälle, äidille, rakastetulle". Toisaalla sitä kehutaan "kauniiksi ja viisaaksi tarinaksi rakkaudesta ja näkemisestä".

Minut teos jätti kylmäksi, eikä syynä varmaan ole lumi-teema. Olen kyllästynyt Japania eksotisoiviin tarinoihin, joissa ollaan niin kovin viisaita, kuulaita ja esteettisiä. Okei, kirjassa oli haiku-runo, joka kertoi siitä kuinka lumi sulaa nuoren tytön kyykistyessä pissaamaan, mutta se ei riittänyt ankkuroimaan tarinaa todellisuuteen. "Todellisuudella" en tarkoita reaalitodellisuutta, vaan tunnetta siitä, että tarinan hahmot elävät ja hengittävät, millaisessa ulottuvuudessa tarina sitten tapahtuukin.

Muutenkin kirja, jota kehutaan "ihanaksi lahjaksi hääparille", on varsin epäilyttävä. "Ihanat lahjakirjat" kun yleensä tuppaavat olemaan sellaisia kirjoja, joita ostetaan kun ei muuta keksitä.

Toinen lukemani kirja oli Agota Kristofin Iso Vihko, joka kertoo kaksospoikien kokemuksista ilmeisesti saksalaisten miehittämässä Unkarissa toisen maailmansodan aikana - kirjassa paikkaa ei nimetä, mutta kirja perustuu ainakin joiltain osin kirjailijan omiin kokemuksiin toisen maailmansodan aikaisessa Unkarissa.

Tarina oli todella häiritsevä: alinomaa läsnäoleva väkivalta ja toisten ihmisten hyväksikäyttö tekevät periaatteessa fiksuista lapsista tunteettomia koneita. Vaikka kirjan tapahtumat oli kuvattu toteavasti, ilman mitään tunteenomaisia revittelyjä, kirjan tarina oli vähän liiankin todellinen.

Minulla on ollut kuukausikaupalla lainassa toisen unkarilaiskirjailijan, Imre Kertészin kirja Kohtalottomuus, joka niinikään kertoo unkarilaisen pojan kovista kokemuksista toisen maailmansodan aikana. En ole saanut sitä luettua, koska olen ennakoinut kirjan olevan ahdistava. Ison Vihon aiheuttaman ahdistuksen vanavedessä senkin voisi lukea pois.

28.10.2005 Taidan olla tekstiseksuaali

Ajattelinpa tässä omaa tekstuaalista pervouttani. Ryhdyin nimittäin tosissani miettimään, miten tuota edellisessä merkinnässäni mainitsemaani gosurori-teemaa voisi tutkia ja mistä näkökulmista. Melkein jo kirjoitin abstraktin aiheesta, mutta sain pidättäydyttyä. Joku raja sentään.

Gosurorit kokoontuvat Tokion Harajukussa

Juohduin ajattelemaan, kuinka jostain syystä innostuessani jostain asiasta, ensimmäisenä mieleeni tulee kirjoittaa siitä jotakin. Kuten nyt gosurorista. Minusta gosurori on järjettömän ihanaa. Mana on tosi söötti kuten myös gosurori-tytöt. Puvut ovat hienoja ja sellainen tietty synkän viaton tunnelma, joka gosuroriin liittyy, vetoaa minuun. Ja sitten mieleeni juolahtaa, että voisin kirjoittaa teemasta. Ikäänkuin kirjoittaminen olisi tapa legitimoida kiinnostukseni johonkin asiaan.

Kyse on toistuvasta kaavasta. Olen innostunut mangasta ja animesta, joten päädyn pitämään siitä luentoja ja kirjoittamaan artikkeleita. Harrastan keskiaikaista ruoanlaittoa, joten tietysti aiheesta pitää ruveta väsäämään keittokirjaa. Scifi ja fantasia kiinnostavat, joten änkeän itseni mukaan Kosmarin avustajakaartiin. Toki harrastan kirjoittamista ihan pelkän kirjoittamisen vuoksikin, mutta tuntuu siltä kuin kaikki ei-kirjalliset kiinnostukseni kohteet kanavoituisivat jossain vaiheessa tekstiksi.

Tiedän kyllä olevani teksteistä riippuvainen. Vaikka olenkin huolissani siitä, kuinka vähän luen romaaneja nykyään, se ei sinänsä ole vähentänyt lukemisen määrää - olen vain lukenut jotain muuta kuin romaaneja. Mutta en ole aiemmin hahmottanut, kuinka häiriintyneen kiinteällä tavalla kirjoittaminen liittyy kaikkeen mitä teen.

Kirjoittaminen on tapa olla olemassa. Lukeminen on hengittämistä, itsestäänselvää ja pakollista, mutta kirjoittamalla ankkuroidun maailmaan ja vakuutan itselleni, että tekemäni asiat ja kiinnostukseni kohteet ovat merkityksellisiä. Mikä sinänsä on absurdia: miksi gosurori ihanine vaatteineen ja kuvineen olisi yhtään vähemmän merkityksellistä, vaikka kukaan ei koskaan kirjoittaisi siitä sanaakaan? Kirjoittamalla teen asioista omiani, ikäänkuin teksti vakuuttaisi minut itseni siitä, että minulla on oikeus näihin asioihin.

Tätä tekstifiksaatiota tietysti selittää osittain se, että nimenomaan kirjoittamalla saan ammatillista uskottavuutta: jokainen kirja-arvostelukin kannattaa listata julkaisuluetteloon, kun hakee apurahoja. Ja toisaalta akateemisen urani tuotteet ovat aina tekstejä, eivät selkeitä tuotteita, malleja, kaavioita. Kirjoittaminen on se, mitä elinkeinokseni teen, oli aiheena sitten biseksuaalisuuden kulttuuriset mallit tai japanilainen populaarikulttuuri. Siten tekstifiksaatio on sallittua, jopa kannustettavaa tutkijan ammatissa.

Silti tämän valaistumisen jälkeen tuntuu siltä, että minun pitäisi keksiä enemmän ulkotekstillistä tekemistä. Piirrän mielelläni, mutta ihan liian vähän. Viime aikoina piirrokseni ovat tavalla tai toisella yleensä liittyneet kirjoittamiseen, sillä olen tehnyt novellikuvituksia. Juoksen, mutta häiriintyneisyyteni astetta kuvastaa se, että ainoa keino, jolla voisin joskus treenata itseni maratonkuntoon ja juosta maraton, olisi kirjoittaa harjoituspäiväkirjaa ja juttu maratonkokemuksesta tyrkytettäväksi jonnekin julkaistavaksi. Toistaiseksi en sentään ole aikonut kirjoittaa mitään käsitöiden tekemisestä.

Ehkä ensimmäinen askel tervehtymisen tiellä voisi olla se, että en kirjoittaisikaan gosurorista mitään. (Ainakaan nyt, ehkä sitten myöhemmin...) Sen sijaan voisi ostaa mustaa kangasta ja valkoista pitsiä ja ommella itselleen gosurori-mekon.

26.10.2005 Pervoutumista

Olipa mieletön viiden päivän seminaariputki. Ensin Pervot puheet Åbo Akademissa Turussa viikonloppuna, sitten Helsingissä maanantaina Kristiina-instituutin queer-feminiinisyys-miniseminaari ja tiistaina Pornoakatemian tutkijaseminaari. Nyt tuntuu siltä, että koko maailma on täysin pervoutunut, enkä pysty ajattelemaan muuta kuin pervoja asioita.

Päässäni kihisee ja kuplii uusia ajatuksia. Sain vakaumusta siitä, että väikkärin tekeminen on mielekäs ja mahdollinen projekti, jollaisia ihmiset saavat valmiiksi harva se päivä, kunhan jaksavat vuosikaupalla pakertaa. Lisurin viimeistelykään ei tunnu ihan niin tuskaiselta, päinvastoin: haluan tehdä homman kunnolla ja löytää sille kustantajan. Lisäksi innostuin erinäisistä pienistä tutkimusaiheista, joiden kautta pervoteoreettista katsantokantaa voi vierittää uusiin suuntiin. (Gosurori-tytöt ja itseriittoinen femmeys! Hentain ja länsipornon yhtäläisyydet ja erot! Pervo-sanan etymologia Suomessa!)

Toisaalta olen niin puhkiväsynyt, että en ole tehnyt tänään mitään muuta kuin lukenut lukematta jääneen sanomalehtipinon, selannut tutut blogit ja käynyt kursorisesti läpi 200 sähköpostia - eli deletoinut kaikki turhanaikaiset listaviestit ja katsonut, onko siellä mitään tärkeää, joka vaatisi välitöntä reagoimista. Ei ollut. Rupean reagoimaan sähköposteihini vasta huomenna. Tänä iltana aion juoda puoli pulloa punkkua ja katsoa telkkaria.

Vaan mitä jäi tästä pervoputkesta päällimmäisenä päähän?

Ehkä päällimmäiset asiat ovat nyt femmeys ja queer. Femmeydestä puhui erityisesti Ulrika Dahl, jonka esityksen kuuntelin peräti kahdesti, ensin Turussa ja sitten Helsingissä. Kun Dahl puhuu femmeydestä, hänen lähtökohtanaan on lesbofemmeys, jonka aisaparina on butchius. Dahlin puheen teoreettisista, poliittisista ja tutkimuksellisista pointeista voi olla montaa mieltä (kuten hänen luentonsa herättämä keskustelu osoitti), mutta henkilökohtaisesti minulle oli tärkeintä ajatus siitä, kuinka femmeyden tarkoitus on olla nautinnollista femmelle itselleen. Ja että femmeys on itseasiassa dragia, jolloin femmen sukupuolella ei ole mitään väliä, koska kyseessä on feminiinisyyden spektaakkeli.

Dahl tietysti pyöritti femmeä nimenomaan lesboympyrässä, mutta minun mielestäni gosurori-kulttuuria voisi tutkia femmeyden käsitteen kautta - siis sellaisen spektaakkelimaisen, rakennetun ja korostetun feminiinisyyden kautta. Animeseminaarissa gosurorista puhunut Rinna Mäkinen luonnehti gosuroriutta ensisijaisesti tyttöjen jutuksi, maailmaksi jossa ei haittaisi, vaikka kaikki hikiset ja karvaiset miehet katoaisivat maan päältä - paitsi että silloin Manakin häviäisi, ja se olisi kauheaa. Mana on siis Malice Mizer -bändin miespuolinen keulahahmo, jonka pukeutumistyyli on ultrafemmeä. Gosurori on läpeensä feminiinisen itseriittoista, ja siinäpä riittäisi avaamista vähäksi aikaa.

Ihana Mana

Japanilainen sukupuoli- ja seksuaalijärjestelmä tuntuu sellaiselta pervouden pesäkkeeltä, että tekisi mieleni upottaa käteni siihen.

Ja sitten se queer, eli pervo, tai kiero, tai kyseenalainen, tai kumma tai outo, tai mikävaa. Puolalainen Joanna Mizilienska puhui siitä, kuinka ongelmallista on siirtää amerikkalaisessa todellisuudessa syntynyt käsite "queer" sellaisenaan muihin kulttuureihin, joissa sukupuolijärjestelmät rakentuvat toisin kuin Yhdysvalloissa. Mizilienska puhui myös "queerin" kääntämisestä, ja siitä, kuinka "pervo" on jossain määrin vakiintumassa suomalaiseksi käännökseksi sanalle "queer". "Pervo" ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin "queer", joten queer-teorian nimittäminen pervoteoriaksi väistämässä linjaa myös teoriaa.

Olin tulkitsevinani, että Mizilienska peräänkuuluttaa paikallisten pervoteorioiden luomista sen sijaan, että annettaisiin amerikkalaisten teoreetikkojen kuljettaa itseämme kuin pässiä narussa. Kannatettava ja innostava projekti, mutta en ole vielä keksinyt, miten tähän projektiin voisi osallistua. Olen itsekin lähinnä nojaillut angloamerikkalaisiin queer-kirjoittajiin, enkä niinkään miettinyt, mitä queer minusta tarkoittaa. Eikö queerin yksi ajatus olisi nimenomaan se, että ei nojailtaisi suuriin auktoriteetteihin, vaan pyrittäisiin ylittämään rajoja?

19.10.2005 Kiveen kaiverrettu formaatti

Oma paperi, check. Seminaaripaikan kartta, check. Muistikirja, check. Naposteltavaa junamatkalle, check. Puhtaita vaatteita... kuivumassa, check.

Olen lähdössä akateemiseen viikonlopunviettoon, eli seminaariin, jossa olisi tarkoitus esitellä, mitä olen tehnyt tämän vuoden aikana. Paperin kanssa kävi vähän laiskasti, eli ajattelin puhua samasta paperista, josta puhuin naistutkimuksen syysseminaarissa. Yleisö on täysin toinen, ja sitä paitsi minulla ei muutenkaan ole mitään uutta sanottavaa. Se, mitä minulla on sanottavana lesbo- ja bi-identiteettien välillä liikkuvista naisista, on olennaisilta osin selkiytynyt jo keväällä. Viimeisimmät uudet ajatukset aiheesta olen varmaan saanut joskus ennen juhannusta, ja sen jälkeen olen vain keskittynyt miettimään, miten halvatussa artikkelista saa lukukelpoisen ja miten saan kristalloitua tärkeimmät pointit.

Seminaariviikonlopun jälkeen pitäisi taas keskittyä artikkeliin, jäsentää sitä uudelleen ja yrittää tikistää olennainen esiin. Olen lopen kyllästynyt koko tekstiin - ja miksipä en olisi, kun olen sitä kuukausikaupalla veivannut -, mutta pelkään että se kyllästyneisyys välittyy myös artikkelin lukijalle. Alussa on massiivinen möhkäle teoriaa, joka pitäisi paloitella osiin ja ripotella tekstiin, jotta lukijan olisi helpompi sitä nakertaa.

Olen enenevässä määrin alkanut miettiä tieteellisen artikkelin formaattia ja sen mielekkyyttä tiedon siirtäjänä. Luin juuri äsken artikkelin, jota minun ilmeisesti pitäisi kommentoida viikonloppuna. Lukemani artikkeli nosti tärkeitä asioita esiin, mutta oli aika jäsentymätön: se ei täyttänyt tieteellisen artikkelin formaatin kriteerejä, vaan oli pikemminkin pamfletti. Pystyin suoraan näkemään, mitä siinä oli vialla tieteellisessä mielessä ja akateemisen kirjoittamisen konventioiden suhteen. Viat eivät kuitenkaan estäneet minua nauttimasta tekstistä, koska se oli kirjoitettu varsin lennokkaasti.

Kesällä osallistuin tieteellisen kirjoittamisen kurssille Islannissa, ja sen jälkeen olen miettinyt tieteellistä kirjoittamista muutenkin. Monesti tuntuu siltä, kuin tieteellisen kirjoittamisen tarkoitus olisi ensisijaisesti täyttää tietyn formaatin kriteerit ja vasta toissijaisesti välittää tietoa. Tekeekö pelkkä tieteellisen artikkelin formaatti tekstistä akateemisesti vakavastiotettavaa? Olisiko mahdollista kirjoittaa novelli, joka olisi "tieteellinen" siinä mielessä, että se käsittelisi jotain tutkimusaihetta ja esittelisi tutkimuksen johtopäätökset?

Kyse on myös siitä, kenellä on valta päättää, mikä teksti on uskottavaa ja mikä ei. Miksi tietty kirjoittamisen formaatti katsotaan akateemisessa maailmassa paremmaksi kuin joku toinen? Onko itsestäänselvää, että tieteellisen artikkelin formaatissa tiivistyy paras mahdollinen tapa kertoa oman tutkimuksensa ydin?

Kirjoittamisen kurssilla oli mukana puutarha-arkkitehtuurista väitöskirjan tehnyt tyyppi, Katja Grillner, joka oli kirjoittanut väitöskirjansa dialogina. Dialogissa olivat mukana puutarhan suunnittelija 1770-luvulta, hän itse ja joku puutarha-arkkitehtuurin teoreetikko. Grillner oli kirjoittanut väikkärinsä tarinana, jossa he kolme käyskentelevät tutkimuskohteena olevassa puutarhassa ja keskustelevat erilaisista puutarha-arkkitehtuurin teorioista. Tyyppi oli tietysti liittänyt dialogiin asianmukaisen viiteapparaatin. Minusta ajatus oli suorastaan nerokas: miksi ihmeessä väikkäriä ei voisi tehdä noin?

Loppujen lopuksi tutkimustulosten tulkinta tarkoittaa varsinkin humanistis-yhteiskuntatieteellisellä alalla sitä, että tutkija käyttää omaa päätään ja miettii, millaisen tarinan aineisto kertoo. Mutta onko se tarina aina kerrottava siinä tietyssä fakkiutuneessa formaatissa?

Jos minulla olisi joutilasta aikaa, ryhtyisin miettimään, miten rikkoa akateemisen kirjoittamisen kaavoja ja kertoa silti jotain olennaista. Jos.

18.10.2005 Kirjoituskilpailujen tuomarit, nuo myyttiset hirviöt

Olen osallistunut kirjoituskilpailuihin vakavissani ehkä noin kymmenisen vuotta, ja 2000-luvulla olen jonkun kerran menestynytkin. Kirjoituskilpailuun osallistuminen on viheliäistä puuhaa: sitä väkertää jotain tekstiä parhaassa tapauksessa kuukausikaupalla, ja jos teksti jää palkintosijojen ulkopuolelle, omaa tekstiään ei voi olla vertaamatta voittaneisiin. Olivat ne voittaneet sitten hyviä tai huonoja, aina tuntuu yhtä pahalta. "Mun teksti on miljuuna kertaa parempi kuin tuo, miksei se voittanut?" "Voi ei, mä en ikinä vois kirjoittaa noin hyvin, mä en ikinä enää osallistu mihinkään." Jos bubbling under -semifinalistilista julkaistaan, sillä listalla olo se vasta kamalaa onkin. Omaa tekstiään seuloo ja nyppii ja miettii, että mikäs tässä oli vikana kun kelpasi muttei kumminkaan kelvannut.

Vasta tänä kesänä koin sellaisen kokemuksen, jota jokainen kirjoituskilpailuihin osallistuva tarvitsisi. Minulla oli nimittäin suuri ilo ja kunnia toimia Nova 2005 sf-novellikilpailun tuomarina. Saatan toimia ensi vuonnakin, jos minut huolitaan.

Meitä tuomareita oli viisi, ja luettavaa oli 24 novellia, jotka esiraati oli valinnut noin paristasadasta. Esiraadin käsistä tuomaristolle oli päätynyt kohtuullisen tasalaatuinen pinkka tekstiä. Tasalaatuisuudella en tarkoita sitä, että ne olisivat olleet samanlaisia, vaan sitä, että ne täyttivät novellin tunnusmerkit, vaikka pituus vaihtelikin; niissä ei ollut juurikaan rakenteellisia ongelmia (esimerkiksi näkökulmahenkilön tai tyylin vaihtumista satunnaisesti); ja ne olivat kokonaisuuksina johdonmukaisia. Joukossa ei ollut keskeneräisen tuntuisia tekstejä tai omituisia sutaisuja. Novellit vaikuttivat siltä, että ne on kirjoitettu tosissaan, eikä lähetetty vitsinä luettavaksi.

Yritin ennen lukemisurakkaa nostatella jonkinlaista yltiöobjektiivista mielialaa, mutta loppujen lopuksi jouduin toteamaan, että siinä vaiheessa, kun tekstit ovat melko tasalaatuisia, puhdas subjektiivinen mieltymys alkaa painaa eniten.

Ensimmäisen lukemisen perusteella satsi jakautui kolmeen pinoon: niihin jotka sytyttivät, niihin jotka eivät ja niihin, jotka tuntuivat kertakaikkisen hirveiltä. Toisella lukemisella ääripäiden tekstit pysyivät siellä missä olivat, mutta keskivaiheen teksteistä siirtyi muutama ääripäihin. Yleensä sytyttävien tekstien pinoon, sillä toinen lukeminen avasi pari tekstiä uudella tavalla.

Kertakaikkisen hirveitä oli aika vähän kuin myös niitä, jotka sytyttivät ensihetkestä lähtien. Tuomaripelissä huomattiin, että mielipiteet voivat näissä mennä täysin ristiin: minun surkeaksi tai yhdentekeväksi leimaamani teksti olikin jonkun tuomarin ehdoton suosikki ja päinvastoin. Mielipiteenvaihdoissa tuli mietittyä, että puhummeko edes samoista teksteistä. Toisaalta joukossa oli muutama teksti, jotka eivät herättäneet minussa juuri mitään tunteita, hyviä eivätkä huonoja, ja jotka sitten toisten mielestä olivat satsin helmiä.

Minulle ongelmallisimmiksi osoittautuivatkin nimenomaan ne tekstit, jotka olivat "ihan hyviä". Jostain novellista saattoi todeta, että se on rakenteellisesti toimiva kokonaisuus, kieli on hyvää, tarina vetää ja hahmot ovat aitoja - mutta ei vain iske. Joku toinen novelli saattoi olla rakenteellisesti epätasapainoinen, mutta tuntua silti sytyttävältä. Kumpi on parempi, teksti josta tuomari tykkää vai teksti, joka on kirjoitettu hyvin?

Pinkassa oli muutama novelli, joiden välillä jahkailin, että mihinkäs järjestykseen ne omalla pistelistallaan laittaisi vai jättäisikö ulkopuolelle. Kun yksi on jossain mielessä parempi kuin toinen, ja kolmas parempi molempia mutta jotenkin vähän tylsä. Kaunokirjallisia tekstejä on ylipäänsä vaikea asettaa arvojärjestykseen, saati sitten silloin, kun järjestyksen asettamiseen liittyy vastuuta. LeGuin, Whitman, Ikkyu, Sinisalo ja Shakespeare (se oli se järjestys) on paljon helpompi järjestää, koska voi nojata omiin mieltymyksiinsä välittämättä muusta.

Oli virkistävää havaita, kuinka erilaisia mielipiteitä tuomareilla oli teksteistä. Jollain tasolla olin ennen kuvitellut, että tuomarit keskenänsä nyökkäilevät teksteille ja raakkaavat paskat pois ja nostavat hyvät esiin. Eihän se niin mene, tietenkään. Jonkun tuomarin mielestä ykköstilan ansainnut novelli voi jäädä palkintosijojen ulkopuolelle, jos muut eivät pidä siitä tarpeeksi.

Loppujen lopuksi tuomaroinnissa taitaa ratkaista tuomareiden oma fiilis käsiteltävinä olevista teksteistä. Jotkut tekstit voi asettaa järjestykseen objektiivisestikin sen perusteella, millaisia heikkouksia, keskeneräisyyksiä tai virheitä teksteissä on. Mutta kun tekstit ovat tarpeeksi hyviä, järjestys ei enää olekaan itsestäänselvä.

Tuomarointiin osallistumisen jälkeen suhtautumiseni kirjoituskilpailuihin on ollut levollisempi. Minulla on muutama teksti sisällä kilpailuissa, joiden tulokset eivät ole vielä tulleet, ja aion osallistua seuraavaksi Hekuma-kirjoituskilpailuun, jossa etsitään eroottisia sf-tekstejä. En kuitenkaan ajattele, että tekstini olisivat jotenkin epäonnistuneita, vaikka ne eivät kisoissa pärjäisikään.

Itsekritiikki on tietysti aina paikallaan, mutta loputtomaan omien tekstien mäystämiseen en varmaan tunne enää tarvetta. Jos joku hyvä teksti jää palkintosijojen ulkopuolelle, syynä on harvemmin mikään yksittäinen seikka, jonka korjaamalla tai muuttamalla olisi kerännyt koko potin. Samaa suhteellisuudentajua on syytä tietysti soveltaa myös pärjänneisiin teksteihinsä: kilpailussa sijoittunut teksti on ensisijaisesti teksti, josta tuomarit ovat pitäneet tarpeeksi suhteessa muihin kilpailuteksteihin ja vasta toissijaisesti hyvä teksti.

Haluaisin suositella kirjoituskilpailun tuomarina toimimista kaikille kirjoituskilpailuihin osallistuville, mutta valitettavasti tuomaripaikkoja taitaa olla vähemmän jaossa kuin palkintosijoja.

17.10.2005 Pirullinen biseksuaalisuus

Viikonloppuna olin bileissä, jossa joku ennalta tuntematon tyyppi kysyi mitä teen ja mikä on väitöskirjani aihe. Edelleenkään, kaikkien näiden vuosien jälkeen en tiedä mikä olisi aito vastaus, kun joku kysyy, että "miksi valitsit tämän aiheen". Vakiovastauksena on "teema kiinnostaa minua, koska olen itse biseksuaali, eikä tätä aihetta ole Suomessa aiemmin tutkittu". Olen toistellut vakiovastausta kuusi vuotta (vai kuinka kauan siitä on, kun valitsin graduaiheen?), ja mutta siitä on jo vuosia, kun tuo vastaus on viimeksi ollut täysin rehellinen.

Alunperin valitsin aiheen siksi, että olen biseksuaali. Aikanaan pidin tutkimuksen tekemistä myös oman identiteettini kannalta tärkeänä, mutta nykyisin tunnen tutkivani biseksuaalisuutta lähinnä siksi, että olen kerran sen tutkimisen aloittanut. Oman biseksuaalisuuteni kanssa sillä ei ole enää paljoakaan tekemistä. Väistämättä käsitteenmäärittelyjen ja identiteettimerkitysten pohtimisiessa käy niin, että koko biseksuaalisuuden käsite joutuu kyseenalaistetuksi. Ja jos tutkimusprosessin aikana biseksuaalisuuden käsite kyseenalaistuu, kyseenalaistuu omakin identiteetti.

Ihmiset ovat aina ja kaikkialla rakastuneet ja harrastaneet seksiä kummankin sukupuolen kanssa tai siitä riippumatta (ketkä ja miten paljon, se taas riippuu kulttuurista ja ajasta), mutta nimenomaan biseksuaalinen identiteetti on mahdollinen vain tässä ajassa ja länsimaisessa (tai vähintäänkin länsimaistuneessa) kulttuurissa. Käsite on aina sidoksissa siihen kulttuuriin, jossa se on syntynyt, eikä ole missään tapauksessa yleispätevä. Ja vaikka olenkin tämän kulttuurin tuote, olen tutkimusprosessin aikana tullut ihan liian tietoiseksi niitä tieteenhistoriallisista ja käsitteellisistä taustoista, joita käsitteeseen "biseksuaalisuus" liittyy.

Pidän kyllä edelleen naisista ja miehistä ja erityisesti ihmisistä, joitten sukupuolesta en ole oikopäätä satavarma. En kuitenkaan tiedä haluaisinko enää käyttää käsitettä biseksuaali kuvaamaan itseäni. Mutta koska teen tutkimusta nimenomaan biseksuaalisuudesta ja biseksuaalisesti identifioituvista ihmisistä, olisi jollain lailla epärehellistä ruveta nyt kyseenalaistelemaan tätä käsitettä omalla kohdallaan.

Jaajaa. Nämäkin pohdinnat olisivat varmaan tutkimuksellisesti hyödyllisiä, jos niille voisi kunnolla antautua. Valitettavasti näitä juttuja ehtii miettimään lähinnä puolihuolimattomasti joskus, ja muun ajan sitä vain paahtaa eteenpäin.

Alkujaan kuvittelin, että lokakuun alussa alan viimeistellä ahkerasti lisuriani enkä tee sitten loppuvuonna muuta, mutta tässä on mennyt koko lokakuu ihan muuhun häsväykseen. Siitä on yli vuosi, kun esittelin lisurin tutkimusseminaarissa ja proffa antoi sille siunauksensa, kunhan sitä hiukan viilataan. Se viilaus on ollut jäissä liian kauan. Jos en tänä syksynä sitä valmiiksi, voin samantien unohtaa koko jutun, koska ensi vuoden pornoprojekti vie aivan varmasti kaiken ajan ja sen jälkeen väikkärinkin pitäisi olla jo puolessa.

Kaikki muu, niin oman ajattelun kuin akateemisen urankin kannalta hyödyllinen toiminta tuntuu ajanhaaskaukselta, vaikka tiedän ettei se sitä olekaan. Takaraivossa vain nakuttaa "lisurilisurilisuri" ihan koko ajan.

Ikävintä on se, että sana "biseksuaalisuus" ei sytytä enää. Muistan, että jossain vaiheessa kyseinen sana aiheutti kihisevän innostuksen. Kaikki biseksuaalisuutta käsittelevä matsku piti haalia, ja kyttäilin akateemisia julkaisuja siinä toivossa, että jossain joskus mainittaisiin biseksuaalisuus. Ja ah sitä auvoa, kun löysi joskus jostain jonkun mielenkiintoisen lähteen.

Nyt sana aiheuttaa vain voipuneen tunteen. Jos jossain - lehdessä, telkkarissa, netissä, tavallisten ihmisten keskustelussa - törmään sanaan biseksuaalisuus, ajattelen vain että voi ei, pitäskö mun tämäkin nyt ottaa lisurissa huomioon. Ja lähteitä on hirveät pinot tietokoneen vieressä, mutta ne aiheuttavat auvon sijasta ahdistusta.

Juha Siltala joskus jossain (yliopistolla pitämänsä luennon mainoksessa) totesi, että "valmiiksi saatu työ on parasta stressin hoitoa". Aamen sille.

Toivon vain, että lisurin valmiiksi saattaminen herättää taas vanhat kipinät liekkeihin. Muuten näistä tulee pitkät kolme vuotta...

16.10.2005 31 vuotta vanha Vuosirengas

Kävin perjantaina divarissa etsimässä synttärilahjaa kaverille. Käteen osui myös kirja nimeltä "Vuosirengas 74", jossa oli WSOY:n kirjoituskilpailun palkittujen tekstejä kyseiseltä vuodelta. Kirjassa oli kaksi novellia vuonna 1958 syntyneeltä sodankyläläiseltä koululaiselta nimeltä Johanna Sinisalo. Samoin oululaiselta opiskelijalta nimeltä Anna-Maija Ylimaula. Käsittääkseni Vuosirenkaassa julkaistiin heidän debyyttitekstinsä.

En ostanut kirjaa, vaikka hintaa oli vain euro. Syynä ostamattomuuteen oli se, että kirjan muut novellit eivät juuri kiinnostaneet, olisi vain ollut mielenkiintoista lukea Sinisalon ja Ylimaulan varhaisia tekstejä. En osaa luopua kirjoista ostettuani ne, enkä halunnut kirjaa hyllyntäytteeksi vain siksi, että siinä on pari novellia, jotka haluaisin lukea. Saman kirjan saa kyllä kirjastostakin. Kirjoituskilpailujen satoa kokoavat antologiat ovat yleensä aika epätasaisia ja ilman yhteistä teemaa tai tyyliä niistä ei synny mieleenjäävää kokonaisuutta. Niinpä sitten kilpailuantologiat ovat varsin lyhytikäisiä. Vuosirengas 74 -antologia on ollut ilmestymisvuotenaan ajankohtainen, mutta menettänyt kiinnostavuutensa aikoja sitten.

Kirja jätti kummallisen olon. Tunsin itseni tirkistelijäksi lueskellessani toista Sinisalon novelleista - en enää muista sen nimeä, olisiko ollut Jäätynyt kaupunki? Tai Jäinen kaupunki? Novelli alkoi jotenkin näin: "Diskon värivalot läikähtelevät sädehtivät täplittävät välähtelevät seinillä katossa lattiassa hikisillä vartaloilla keikkuvilla laukuilla heiluvilla käsillä." Hengästynyt, erikoisuutta tavoitteleva kielenkäyttö hymyilytti, samoin kuin novellin urbaani alkuasetelma. Sinisalo on ollut kuudentoista, kun ne on julkaistu, enkä voinut olla ajattelematta, että onkohan hän sen ikäisenä sodankyläläisnuorena edes käynyt diskossa kirjoittaessaan sen. Tai että onkohan hänen ensimmäinen diskokokemuksensa poikinut tarinan.

En lukenut novellia kokonaan, se tuntui jotenkin nololta. Muistan, että jonkun toisen kirjailijan kohdalla olen myös tuntenut samanlaista nolostusta lukiessani hänen nuoruudentekstejään. Olisikohan ollut Aila Meriluoto? Meriluoto ja Sinisalo voivat hyvinkin olla ihan tyytyväisiä nuoruudenteksteihinsä (vai onko kukaan kirjoittaja tyytyväinen vanhoihin teksteihinsä?), mutta lukeminen tuntui silti tirkistelyltä.

Kokoelma oli jollain lailla surumielinenkin. Sekä Ylimaula että Sinisalo ovat kirjailijoita, jotka ovat lyöneet myöhemmin läpi, Sinisalo kansainvälisestikin, ja Ylimaula puolestaan on arvostettu arkkitehti ja kirjailija. Suurin osa Vuosirenkaan kirjoittajista oli kuitenkin sellaisia, että en ollut heistä aikaisemmin kuullutkaan. Kirja on sen verran vanha, että en etsiessäni löytänyt netistä sen tekijäluetteloakaan. Kuvaavaa on, että Oulun kaupunginkirjaston tietokannassa kirjan tekijäksi mainitaan pelkästään Anna-Maija Ylimaula.

En tietenkään tiedä, mitä noille antologian kirjoittajille on viimeisen 31 vuoden aikana tapahtunut. Ne, joiden nimiä en tunnista, voivat olla kovia nimiä jollain muulla kuin kirjallisuuden alalla. äitejä, isiä, puutarhanhoitajia, tenniksenpelaajia, vuosikymmenen parhaita työntekijöitä terästehtaalla. Ehkä he ovat keksineet upean marenki-raparperi-piirakkareseptin, tuunanneet autoja, harrastaneet lasimaalausta. Olleet tyytyväisiä elämäänsä. En silti voi välttää tietynlaista surumielisyyttä ajatellessani, että joukossa voi olla ihmisiä, jotka suhtautuivat todella vakavasti kirjoittamiseensa, mutta eivät silti saaneet koskaan julki mitään muuta kuin tuon yhden tekstin tuossa antologiassa.

Sinisalolle ja Ylimaulalle antologian novellissa on kyse on debyytistä, ensimmäisestä lenkistä pitkässä ketjussa. Osalle kirjoittajista se antologiassa julkaistu novelli voi olla kirjoittajanuran kohokohta. Vielä surullisemmaksi kokoelman tekee se, että vaikka olisinkin ostanut kirjan, olisin tuskin lukenut sieltä mitään muuta kuin tuttujen nimien novellit ja nekin silkasta tirkistelynhalusta.

Minusta lukija täydentää tekstin, ja ilman lukijaa teksti ei elä kirjoittamisajankohtansa yli. Kun kirjoittaja on lakannut kirjoittamasta tekstiä, se herää eloon vasta kun se luetaan. Tuntuu ikävältä ajatella, miten paljon kuollutta tekstiä maailmassa on.

Siksi tunnen nyt omituista syyllisyyttä siitä, että en ostanut sitä kirjaa eurolla ja herättänyt niitä tekstejä hetkeksi henkiin.

11.10.2005 Lukemattomuus huolestuttaa

Minua on alkanut huolestuttaa se, miten vähän kirjoja olen tänä vuonna lukenut.

Listaan kaikki lukemani kirjat, sillä myöhemmin listalta on hyvä katsoa mitä on milloinkin lukenut ja siis myös ajatellut. Esimerkiksi kesä 1998 oli se kesä, jolloin luin Pieni Runotyttö -kirjat uudelleen. Joulu 2000 oli Robin Hobbin Näkijän tarun. Marraskuussa 1999 luin Peter Høegin Lumen tajun, joka on edelleen yksi parhaita lukemiani kirjoja, ja vuodenvaihteessa '99-00 nopealla tahdilla Høegin siihen mennessä suomennetun tuotannon. Kesällä 1996 luin vuorotellen arkeologian tenttikirjoja Arkeologi i Sverige 1-3 ja Ursula LeGuinin Osattomien planeettaa. Muistan, kuinka kykin kirjastolla kauniina päivänä lukemassa Ruotsin arkeologiasta ja kuinka sitten viikonloppuna luin LeGuinia Kemissä.

Luettujen kirjojen lista on jonkinlainen menneisyyden kartta, joka kuvaa sitä, mistä olen ollut kiinnostunut tiettynä hetkenä, tai mitä velvollisuuksia minulla on ollut.

Vuodessa lukemieni kirjojen määrä on pysynyt kutakuinkin samanlaisena koko sen ajan kuin olen listaa pitänyt eli viimeiset yksitoista vuotta. Vuonna 2002, jolloin olin kokopäivätöissä projektissa, lukumäärä tipahti, mutta työttömyyden myötä nousi taas normaaleihin lukemiin.

Mutta tänä vuonna listassa on hälyttävän vähän kirjannimiä. Huomasin, että Michael Swanwickin Rautalohikäärmeen tytär on roikkunut keskeneräisten kirjojen listalla elokuusta asti. Ja se on vielä hyvä kirja, jonka alkupuolen luin junassa putkeen, yhdeltä istumalta.

En ole kovin huolissani siitä, että minulla on tietokirjoja kesken, sillä tietokirjojen pariin voi aina palata. Tieto ei unohdu kovin helposti kuitenkaan. Mutta tunnesidos romaanin henkilöihin kuihtuu sitä mukaa kun aikaa kuluu, ja sitä vaikeammaksi käy samastua hahmoihin kesken kirjan. Palautin Alistair Reynoldsin järkälemäisen Ilmestysten avaruuden kirjastoon lukemattomana, koska se roikkui keskeneräisenä niin kauan, että ehdin unohtaa keitä hahmot ovat ja mitä tarinassa tapahtuu.

Kaukana ovat ne ajat, jolloin luin kaikki aloittamani kirjat loppuun vaikka hampaat irvessä... Kymmenvuotiaana tahkosin läpi Jane Austenin Kasvattitytön tarinaa koko kesän, koska kesken ei voinut jättää. Virkistin toki mieltäni välillä Viisikoilla ja Neiti Etsivillä, mutta silti sain sen Austeninkin luettua. On muuten edelleen ainoa lukemani Austen...

Osasyynä sille, että kirjalistani on tämän vuoden osalta lyhyt, on se, että kesällä minulla oli kolme suurta lukuprojektia: luin 1) novelleja Atorox-raadissa, 2) novelleja Nova-tuomaristossa ja 3) tieteellisiä artikkeleita tieteellisen kirjoittamisen kurssia varten. Tuo viimeisin nielaisi varsin ison osan ajasta touko-kesäkuussa, sillä matskua oli n. 1000 sivua, josta sain luettua ehkä kolme neljäsosaa.

Silti luulen, että on olemassa neljäskin syy. Olen lukenut viimeisen vuoden aikana aika paljon blogeja. Olen toki lukenut niitä aiemminkin, ehkä parin vuoden ajan, mutta viimeisen vuoden ajan niiden lukeminen on ollut intensiivisempää, koska itsekin aloin pitää blogia. Blogien lueskelu vie hämmästyttävän paljon aikaa. Aiemmin olen yleensä illalla lukenut romaaneja nollatakseni aivoni, nykyään roikun koneen edessä pitempään kuin tarpeen.

En tiedä oikein, miten tämän lukemattomuusongelman ratkaisisi. Minua ahdistaa, kun en saa luettua ajoissa kaikkia kirjastosta lainaamiani kirjoja, ja kuinka lainat pitää uusia uusimisen jälkeenkin. Minua ahdistaa myös se, että nykyisin joudun miettimään, ehdinkö tosiaan lukea jotain sen sijaan, että pitäisin itsestäänselvyytenä, että totta kai ehdin. Toisaalta nautin kyllä blogien lukemisesta, mutta toisaalta en koe, että ne antaisivat minulle ihan samanlaista kokonaisvaltaista kokemusta kuin vaikkapa romaanit.

Olen miettinyt, että pitäisikö sitä asettaa itselleen "blogipäivä" samaan tapaan kuin lapsilla on karkkipäivä sen sijaan, että kävisi rutiininomaisesti joka päivä tsekkaamassa, mitä vakioblogeissa on kirjoitettu. En ole tähän mennessäkään juuri harjoittanut interblogistista diskurssia, joten haittaisikohan tuo, vaikka en niitä päivittäin lukisikaan.

Toinen hyvä keino olisi päättää, että lopettaa tietokoneen käytön keskiyöllä - ellei kyseessä ole tutkimuksen teko. Tiedän, että hyvässä kirjoitusputkessa voi olla tarkoituksenmukaista jatkaa kirjoittamista kolmeen asti yöllä, mutta keskimäärin kahdentoista jälkeen tietokoneen ääressä vietetty aika on turhaa koomailua, jonka voisi viettää vaikka lukemalla romaaneja.

Täytyy alkaa harjoittaa itsekuria.

10.10.2005 Korouomassa

Korojoki

Kävin viikonloppuna yhden yön vaelluksella Korouomassa. Koko reissu oli suhteellisen spontaani, vaikka vaeltamaan lähtemisestä on puhuttu koko syksy. Nimenomaan Korouoman olen halunnut nähdä jo pari vuotta, sillä sen maisemat ovat todella upeat. Korouoma on miljoonia vuosia vanha ruhjelaakso, joka on repeytynyt kallioperään maanjäristyksen seurauksena. Laaksoa reunustavat lähes pystysuorat kallioseinämät, jotka ovat korkeimmillaan jopa 130 metriä.

Auttiköngäs

Ennen Korouomaa käväisimme kiertämässä Auttikönkään pienen luontopolun. Auttikönkäässä on vanhoja tukinuittoon liittyviä rakenteita, mm. uittokouru, jonka avulla tukit ohjattiin kivisen könkään ohi. Luontopolku oli suorastaan ylellinen, pitkospuita pitkin olisi päässyt koko polun ympäri vaikka pikkukengillä. Könkäänvaaralla oli näköalatorni, josta oli niin komeat näköalat, että melkein näki Venäjälle asti.

Näkymä Könkäänvaaralta

Auttikönkään lenkki kuitenkin aiheutti sen, että itse Korouomalle oli ensimmäisenä päivänä aika vähän aikaa. Kävelimme nelisen kilometriä autiotuvalle, ja sittenhän alkoikin jo pimetä. Aurinko laskee Posiolla noin kuudelta, joten seitsemältä oli varsin hämärää ja kahdeksalta säkkipimeää. Sää oli harmittavan pilvinen, sillä tähtitaivas olisi ollut varmasti mahtavaa katsottavaa ilman valosaastetta.

Purovesi maistui hyvältä

Hakkasimme vähän puita, laitoimme tulet kamiinaan ja sapuskat kiehumaan. On näköjään joitain asioita, joita ei unohda: kirves pysyi kädessäni yhtä hyvin kuin aina ennenkin ja tuli syttyi ensimmäisellä tulitikulla, vaikka edellisestä nuotionteosta taitaa olla vuosia aikaa. Jokivesi oli humuksesta tummaa, mutta juomakelpoista ja kylmää. Tupa tosin lämpeni liiankin kuumaksi, vaikka annoimme tulen mennä hiillokselle heti kun ruoka oli valmista. Hikisenä oli vaikea saada unta konjakista ja Vana Tallinn -kaakaosta huolimatta.

Naavaa ja luppoa

Olimme ruskan suhteen liian myöhään liikkeellä, sillä lehdet olivat pudonneet Posiolta jo melkein kokonaan, mutta lohdutimme itseämme ajattelemalla, että kallioiden jylhyys näkyi paremmin ilman lehtipuiden lehvästöä. Kuuleman mukaan Korouoman kasvisto on omanlaistaan, ja sieltä voi löytää harvinaisuuksia, joten reissu pitää uusia kesällä. Ainakin naavaa ja luppoa kasvoi paksusti kuusissa, vieläpä sitä harvinaisempaa vaaleanvihreää naavaakin mustan lupon lisäksi. Jäkälien lajintuntemus ei ole vahvimpia puoliani, joten en tiedä noiden lajien nimiä: jos joku tunnistaa, niin laitahan mailia.

Koivuköngäs pohjoispuolelta

Seuraavana päivänä kävelimme rinkkoinemme takaisin parkkipaikalle ja ajoimme autolla Korouoman pohjoispäähän, Koivukönkäälle. Juu, ei se autolla ajelu oikein tunnelmaan sopinut, mutta aika ei olisi riittänyt siihen, että olisimme kävelleet kymmenen kilometriä Koivukönkäälle ja sieltä vielä takaisin.

Koivuköngäs eteläpuolelta

Koivuköngäs oli myös hurja, koskella tai putouksella (missäpä niiden raja menee) oli mittaa kymmeniä metrejä, korkeuseroa en uskalla arvioida. Koivuköngäs syntyi ihmisen "ansiosta" 1800-luvun puolivälissä. Jokea käytettiin tukinuittoon, ja siihen oli rakennettu tammi eli pato, jonka avulla nostettiin joen korkeutta uiton helpottamiseksi. Patovahdit kuitenkin joivat itsensä känniin, ja pato murtui. Joki repi itselleen uuden uoman ja Koivuköngäs syntyi siinä sivussa. On siinä pojilla mahtanut olla kamala krapula-aamu... Vanha uoma on edelleen nähtävissä rahkasammaleen peittämänä painaumana.

Pirunkirkko

Koivukönkäältä kävelimme Pirunkirkolle, joka on valtava kalliomuodostelma. Se näkyi jyhkeänä rotkon toiselta puoleltakin, kun laskeuduttiin rinnettä alas. Lähestyttäessä se tuntui entistä massiivisemmalta, ja täysimittaiset hongat kallion päällä muistuttivat harvaa heinätupsua. Sen kokoa oli aika vaikea hahmottaa, tuntuu että kun jokin on tarpeeksi iso, ihminen ei enää tajua kuinka iso kyseinen juttu onkaan. Otimme muutaman pönötyskuvan, jotta niistä näkisi vähän mittakaavaa.

Pönötys näyttää mittakaavan

Pirunkirkolta lähti kaksi reittiä, vaativa yläreitti ja kevyempi alareitti. Luonnollisesti rupesimme kapuamaan yläreittiä, jotta näkisimme maisemat kunnolla. Asia oli tehty kohtuullisen helpoksi, sillä Julmakalliolle oli rakennettu portaat. Portaita oli 379 kappaletta, lukumäärä oli merkitty portaiden yläpäähän. Sahajauhon keltaisuudesta päätellen portaat on rakennettu tänä kesänä, eivätkä portaatkaan olleet paljoa ehtineet harmaantua. Millainenkohan on mahtanut olla Julmakalliolle kapuaminen ennen portaita... Sitä ei kyllä tosiaan olisi tehnyt mieli kiivetä sateessa. Kyllä nousu silti tuntui pohkeissa.

Korojoen meandereita korkealta katsottuna

Julmakalliolla katselimme maisemia. Otin jonkun verran kuvia, mutta yritin pysytellä mahdollisimman kaukana jyrkänteen reunalta, sillä pudotus oli tosiaan pystysuoraan alas. Oli silti huikeaa katsella, kuinka Korojoki mutkitteli pitkin rotkonpohjaa jossain kaukana alhaalla.

Palasimme kuitenkin takaisin samaa reittiä, sillä aika alkoi loppua. Pirunkirkolla oli valmiit hiillokset, jotka oli helppo puhaltaa liekkeihin lounaan laittoa varten. Paistoin makkaran ja pummasin samoilla tulilla olleilta naisilta sinappia. Lounaan täydensi kuppikuuma ja tee paikkasi kofeiinintarpeen. Vedettiin - kuskia lukuunottamatta - viimeiset konjakintipat nassuun, ja sitten piti ryhtyä ajelemaan takaisin Oulua kohti.

Näkymä Julmakalliolta

Reissu osui juuri oikeaan saumaan. En ajatellut kertaakaan työkkäriongelmiani, ja kaikenlaiset muutkin mieltä vaivaavat asiat asettuivat oikeaan mittakaavaan, kun vesi ja lämpö eivät olleet itsestäänselvyyksiä, ja kun näkyvillä oli miljoonia vuosia geologista historiaa.

Täytyy kumminkin sanoa, että harvoinpa on lämmin suihku ja sauna tuntunut yhtä hyvältä kuin reissun jälkeen. En kyllä missään nimessä muuttaisi enää pysyvästi korpeen asumaan, kyllä putkesta tuleva kuuma vesi on sentään niin hieno asia.

Uusiksi tämä reissu pitää kuitenkin ottaa. Ensi kesänä sitten, sääskimyrkkyarsenaalin kanssa.

5.10.2005 Ei tullut tohtoria, tuli terroristi

Huoks. Piinavan jännittävä trilleri "Työvoimaviranomaisten hyökkäys" on saanut jatko-osan.

Erosin eilen yliopistosta ja lähdin työkkäriin erolapun kanssa. Siellä virkailija oli kaikin puolin myötätuntoinen, ja selvitimme sitä asiaani varmaan tunnin verran. Yliopistosta eroaminen olisi tosiaan korjannut asian, ja olisin jälleen ollut oikeutettu työttömyysturvaan. Paha vaan, että yliopistosta pitää olla erossa 12 kuukautta - muuten maksettu päiväraha voidaan periä takaisin. Ja jos haluaa liittyä takaisin yliopistoon ennen 12 kuukauden täyttymistä, siihen pitää olla työvoimaviranomaisten lupa.

Minunhan pitäisi saada lisensiaatintutkinto ulos keväällä ja jatkaa väikkärin tekoa, ja kumpikaan, etenkään ensinmainittu, ei onnistu, jos en ole kirjoilla yliopistolla.

älkää kysykö, kuka tällaisen idioottimaisen systeemin on keksinyt. Mitä pirua sen pitäisi työkkäriä kiinnostaa, jos työssäkäyvä ihminen tekee jatko-opintoja???

Menin sitten puhumaan toimikunnan jäsenen kanssa, siis sen henkilön, joka toimikunnan puolesta allekirjoitti paperin. Puhuin hänen kanssaan puolisen tuntia turhanaikaista diibadaabaa, jossa hän piiloutui ministeriön ohjeiden ja lain taakse. Lopputulos on edelleen se, että he eivät ota asiaani uudelleen käsittelyyn, jos ei tule esille mitään uutta.

Lähdin siis vikkelästi takaisin yliopistolle, peruutin eroni ja laitoin opintotukihakemuksen vireille. Ajattelin että sekin on tyhjää parempi, vaikka opintotukeni määrä koko syksyltä on pienempi kuin yhden kuukauden ansiosidonnainen päiväraha.

Mutta tilanne pahenee. Seppo Koskisen artikkeli Jatkotutkintoa suorittavan työttömyysturva - työtä vai opiskelua? (varo, tuo linkki vie doc-tiedostoon) käsittelee teemaansa kriittisesti ja esittelee joitakin erityistapauksia. Joissakin tapauksissa työttömyysturva voidaan evätä jatko-opiskelijalta, joka oli jatko-opintojensa aikana nostanut opintotukea. Opintotuen nostaminen nimittäin leimaa jatko-opiskelun päätoimiseksi.

Lisäksi on muistettava, että opintotuen saamiseksi pitäisi saada opintosuoritusmerkintöjä 2,7 opintoviikkoa per kuukausi. Olen tähän mennessä ehtinyt jo suorittaa lisuriin ja väikkäriin merkityt pää- ja sivuaineopinnot, ja opinnoista on jäljellä nimenomaan itse lisensiaatintyö ja väitöskirja. Lisurissa on kiinni 50 opintoviikkoa ja väikkärissä 130. Niistäpä ei irroiteta palasia etukäteen, jotta opintorekisterissä näkyisi kivasti jotain. Ja jos opintorekisterissä ei kivasti näy jotain, opintotuki peritään takaisin.

Aion siis juosta kipin kapin peruuttamaan opintotukihakemukseni.

Olen todella vittuuntunut. Niin vittuuntunut, että tarvitsisin nyrkkeilysäkkiä tai vastaavaa. Vittuuntuneisuuttani lisää se, että en ole tosiaankaan mikään erityistapaus, vaan näitten samojen asioiden kanssa ovat tapelleet lukuisat muutkin ihmiset. Olen nyt tämän illan selannut mm. Tieteentekijöiden liiton (joka siis on ammattiliittoni) kotisivuja, työttömyysturvalakia ja Työministeriön sivuja, joilta löytyi ohje Opiskelu ja työttömyysturva, johon siis perustui se toimikunnan antama lausunto. Ynnä muita kaikenlaisia sivuja, jotka aiheeseen mitenkään liittyvät.

Vuonna 2003 Sosiaali- ja terveysministeriö asetti työryhmän selvittämään apurahansaajien sosiaaliturvaa. Loppuraportissaan 14.6.2004 työryhmä esittää muutosta juuri sellaiseen tilanteeseen jossa olen. Loppuraportin mukaan apurahan saaja on apurahakauden päätyttyä oikeutettu työhistoriansa mukaiseen työttömyysetuuteen.

Helvetin saatana, se loppuraportti on annettu vuosi sitten, ja tilanne on edelleen sama!! Työvoimatoimikunnat tulkitsevat Työministeriön ohjetta ja työttömyysturvalakia just niinkuin heitä sattuu huvittamaan!

Lueskelin useampien eri yliopistojen, Professoriliiton, Tieteentekijöiden liiton ja sen jäsenliittojen tekemiä lausuntoja, kommentteja ja tiedotuksia. Tieteentekijöiden liitto on antanut asiasta tiedotteen 29.11.2004 (varo, rtf-doku tällä kertaa), johon viitataan usein näissä jäsenliittojen lausunnoissa.

Toisin sanoen kyse ei ole mistään epäkohdasta, josta kukaan ei tietäisi mitään, vaan jutusta, josta on tapeltu vuosikausia ja kirjoitettu mieletön pinkka paperia!

En edelleenkään tiedä, mitä teen. Helpointa olisi tehdä hakemus kassalle, ja valittaa sieltä tulevasta kielteisestä päätöksestä, vaikka siinä sitten menisi viisi kuukautta. Vaikuttaa vain siltä, että Työttömyysturvalautakunta on pääsääntöisesti päättänyt asiat toimikunnan tulkinnan mukaisesti. Sieltä voi valittaa edelleen vakuutusoikeuteen, mutta se pidentää prosessia entisestään: Acatiimi-lehti kertoo tyypistä, jonka valitusprosessiin meni kaksi vuotta - ja valitus ei mennyt läpi. Siksi olisi parempi hoitaa asia täällä päässä, sellaisten ihmisten kanssa, joiden työhuoneeseen voi mennä meuhkaamaan. Mutta kun siitä hemmetin lausunnosta ei voi valittaa!

Jos luette lähiaikoina iltapäivälehdestä lööpin "Jatko-opiskelija teki seppukun työvoimatoimistossa - lattialaatat pilalla", kyseessä olen luultavasti minä.

Muita mahdollisia lööppejä ovat "Asiakkaan kiukku aihetti työvoimatoimikunnan jäsenen syttymisen tuleen", "Tohtoriopiskelijat - ovatko he jo vaaraksi yhteiskunnalle?" ja "Ei tullut tohtoria, tuli terroristi".

3.10.2005 Mehän ei ollakaan mittään

Mikä minä olen? En mittään.

Soitin tänään Työvoimatoimistoon ja sain kuulla, että työvoimatoimikunta on antanut työvoimapoliittisen lausuntonsa: en ole oikeutettu työttömyysturvaan, sillä työllistän kuulemma itse itseni väitöskirjaa tekemällä.

Sain keväällä 2004 vuoden apurahan ja tein 1.9.2004-31.8.2005 apurahalla väitöskirjaa. Apurahakausi siis päättyi elokuun lopussa. Ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi 1.9.2005 alkaen. Jätin ilmoittautumatta yliopistoon syksyksi, koska oletin, että työttömyysturvaa ei opiskelija saa. Oikeassa olin, tietysti.

En siis ole opiskelija. En sitten näköjään ole työtönkään, koska en kerran ole oikeutettu työttömyysturvaan. Ilmeisesti olen "yrittäjä".

Yritin selittää virkailijalle, että tilanne on naurettava: apurahakausi on päättynyt ja sillä siisti, ja että kyllähän minä sitä väitöskirjaa tekisin täyspäiväisesti, jos vain rahaa olisi. Häntä ei luonnollisestikaan kiinnostanut. Tivasin, että mihin tästä voi valittaa, ja hän sanoi, että "lähetä päivärahahakemus työttömyyskassaan, niin kassa tekee päätöksen, siitä voi sitten valittaa". Jankutin, että sama se on kassan kanssa asiasta keskustella, kun toimikunnan lausunto sitoo kassaa. Ei kiinnostanut. "Lähetä hakemus kassaan", toisteli hän vain.

Soitin sitten kassaan. Kassassa virkailija oli kovastikin myötätuntoinen ja ystävällinen. "Nämä ovat niitä kaikkein ikävimpiä tapauksia, kun apurahakauden päättyessä toimikunta katsoo, että opiskelu on päätoimista", sanoi hän. Nii-in. Virkailija jopa lupasi käsitellä hakemukseni heti eikä kahden viikon päästä, jotta pääsisin valittamaan mahdollisimman pian.

Valitusaika vain on viisi kuukautta.

Millä sitä pitäisi sen viisi kuukautta elää? "Sosiaalitoimistohan se sitten tulee kyseeseen", sanoi työvoimatoimikunnan virkailija. Puolisoni tulot vain ovat liian suuret, että olisin oikeutettu toimeentulotukeen. Virtu siis maksaa syksyn vuokrat, ruuat ja laskut ja antaa taskurahaa, kun tarpeeksi nätisti pyydän. Ehkä pitäisi olla kiitollinen siitä, että meidän taloudenpitoomme ei rahojen laskeskelu ole kuulunut; tiedän nimittäin useampiakin sellaisia pariskuntia, jotka oikeasti laittavat ylös, mitä kumpikin maksaa ja milloin. Jos meillä olisi tällainen systeemi, olisin syksyn jälkeen tuhansia euroja Virtulle velkaa.

Työttömyyskassan päätöksestä voi siis valittaa, mutta virheellisin perustein tehdystä työvoimatoimikunnan lausunnosta ei voi.

Toimikunta tekee varsinaisen päätöksen, mutta siirtää vastuun työttömyyskassalle, jota toimikunnan lausunto sitoo. Toimikunta ja kassa pompottelevat vastuuta edestakaisin: toimikunta antaa lausunnon, eikä kassan päätös kuulu sille mitenkään, ja kassa puolestaan sanoo, että ei voi tehdä kuin yhdenlaisen päätöksen, koska toimikunnan lausunto on sitova. Pykäläpapereilla linnoitettu (ja miinoitettu) byrokraattinen valtakunta on loukkaamaton.

Koko soittoruljanssi sai minut tuntemaan itseni mytyksi taskun pohjalta kaivettua nöyhtää.

Itkin todella pitkästä aikaa. Itkeminen on puolustusreaktio tilanteessa, jossa ihminen on täysin avuton ja alistettu ja häneltä on viety kaikki valta vaikuttaa. Se on taantumista jollekin lapsuuden varhaiselle tasolle, jossa suurin osa ihmisistä on itseä isompia, vahvempia ja joilla on enemmän valtaa.

Eikä itkeminen tietenkään auttanut yhtään, ei tässä tilanteessa. Kaikissa muissa kyllä. Olen itkenyt kuollutta koiraa, ja se auttoi. Olen itkenyt riideltyäni, ja sekin yleensä auttaa. Olen itkenyt siksi, että piilolasi repesi ja jäi silmään, ja kyynelnesteen runsaus auttoi todella paljon. Mutta työvoimatoimikunnan lausunnosta itkeminen jättää vain todella hölmön olon.

En suoraan sanottuna tiedä, mitä tehdä, paitsi hakea sitä päivärahaa kassalta, odottaa kielteistä päätöstä, pistää sitten valitusruljanssi pyörimään ja toivoa, että joskus helmikuussa ne päättävät sitten antaa minulle rahaa.

Yhtenä neuvona kuulin, että kannattaisi erota yliopistosta kertakaikkiaan, eikä vain ilmoittautua poissaolevaksi, kuten tein. En tiedä auttaako se, luultavasti menen huomenna eroamaan yliopistosta ja sitten samantien työkkäriin. Hyvässä lykyssä käy niin, että olosuhteeni ovat muuttuneet siinä määrin, että toimikunnan on käsiteltävä asiani uudelleen. Huonossa lykyssä olen sitten vain eronnut yliopistosta vuodeksi tyhjän vuoksi.

Farssin loppuhuipennuksena sain tänään Sampo-pankilta postia. Minut on kutsuttu sijoitusiltaan! Esitelmäaiheina "Arvon tekin ansaitsette - tuottava sijoitusluokka pienellä riskillä" ja "Mihin maailman sijoitusvirrat ovat menossa?"

Arvon mekin ansaitsemme, todellakin. Pitäisköhän mennä. Onhan se saatana absurdia ensin kuulla, ettei saa koko syksynä minkäänlaisia tuloja mistään ja sitten saada kutsu sijoitusiltaan.

Siellä on ilmainen kahvitarjoilu, ja kun kyse on mahdollisten sijoittajien voitelusta, niin pöydässä tuskin on pelkkää termarikahvia ja pipareita. Voisi mennä ryöstämään kahvipöydän ja ihmetellä, miten erilaisessa todellisuudessa ihmiset voivatkaan elää.