Jatulintarhan blog

26.8.2006 Verkko toimii

Eilen illalla huomasimme äkkiä, että verkkomme on kuin onkin liitetty nimipalveluun. Innostuin ja helpotuin valtavasti, enkä pelkästään blogittamaan pääsemisen vuoksi. Verkko-ongelmien takia olen joutunut käyttämään webmailia sähköpostin lukuun, ja webmailissa ei vissiin ole minkäänlaista roskapostisuodatinta, sillä yhtä asiamailia kohden tulee yleensä 10-30 turhaa mailia. Kolmen päivän poissaolo roskapostivitsauksen kitkennän ääreltä tarkoittaa liki viittäsataa roskapostia ja hälytysviestejä inboxin täyttymisestä. Ja nyt sitten vihdoin pääsen käyttämään sähköpostia ilman lainatarjouksia, Viagra-tarjouksia, University Diploma -tarjouksia, puhumattakaan tarjouksista 21-vuotiaalta Elenalta Ukrainasta.

Kuluneena elokuuna on tapahtunut kaikenlaista pientä, mutta sitä on vaikeaa tiivistää. Työhuoneessamme ei ole edelleenkään verhoja, ja taulut ovat vieläkin vaatehuoneessa ja komeroissa, mutta kämppä tuntuu silti jo aika kotoisalta. Pihan toiselle puolen rakennettavan kerrostalon rakentajat pitävät huolen aikaisista aamuherätyksistä, mutta ainakaan vielä se ei ole päässyt ihan kohtuuttomasti ärsyttämään. Vaikka menetimmekin auringonlaskujen katselumahdollisuuden yksi kerros sitten.

Jonkinlaisia rutiinejakin on jo ehtinyt muodostua, mutta harmittavasti jotkut rutiinit ovat jääneet syrjään. Olen käynyt lenkillä vain kerran täällä asumisen aikana. Syksyn tullessa pitää ottaa itseään niskasta kiinni sen suhteen. Vieraassa ympäristössä vain on niin vaikea muistaa vanhoja tottumuksiaan. Tutut kamat tietysti levittävät uuteen kämppään sellaisen kotoisuuden pinnan, josta on hyvä pitää kiinni, vaikka ympäristö onkin vieras.

Ja ensi viikolla olenkin sitten lähdössä Puolaan konffareissulle. Olen saanut tehtyä töitä aika pätkittäisesti, mutta konffapaperin sentään, ja artikkelin ehdolle konffan proceedings-julkaisuun. Tarvitsisin sellaista lusmuilulomaa, jonka aikana ei tarvitsisi tehdä mitään, voisi aamulla miettiä mitä tekisi, ja sitten säästä riippuen lähteä kaupungille, käväistä taidenäyttelyssä tai jossain, ehkä lenkillä, tehdä hyvää ruokaa ja lueskella jotain kirjaa ilman, että sen kirjan lukemisella olisi joku tarkoitus tai deadline. Tänään päivä oli melkein sellainen, mutta lusmuilua varjosti tietoisuus siitä, että minun olisi oikeastaan pitänyt työstää artikkelia eteenpäin, jotta saisin sen edes jonkinlaiseen kondikseen ennen Puolaan lähtöä.

Puolasta paluun jälkeen pitää joka tapauksessa taas urakalla ryhtyä töihin, sillä syyskuun puolivälissä ja lopussa on kaksi erillistä dedistä. Ja se simpsutin lisuri... se pitäisi saada valmiiksi ennen vuoden loppua, koska työttömyyden alettua en voi sitä enää tehdä, jos joudun eroamaan yliopistosta. En tiedä, saako työhullussa Suomessa tällaista edes tunnustaa, mutta projektivuoden kääntyessä kohti loppuaan (1/3 enää jäljellä...) alan jo haikaillen odottaa työttömyyttä. Vaikka nykyisessä velkaisuuden tilassa se tietysti tarkoittaa myös vähävaraisuutta.

Portin novellikisaankaan en muuten sitten taida tänä vuonna osallistua. Muutto ja työhommat ovat vieneet mehut, ja vaikka yksi hentoinen novelli-idea on päässä pyörinytkin, se ei ole rakentunut selkeäksi tarinan kaareksi. Voi olla, että olisi pitänyt lenkkeillä enemmän: lenkillä kun ajatukset muotoutuvat. Toisaalta, ei minulla välttämättä olisi kunnolla ollut aikaakaan muokata novellia. Harmittavaa sinänsä. Ja pelottavaa myös, sillä jos antaa muiden asioiden viedä tilaa kaunokirjalliselta kirjoittamiselta, siitä voi tulla tapa. Eihän kirjoittamisen aloittaminen niin hauskaa ja helppoa ole kuitenkaan.