Jatulintarhan blog

28.11.2005 Vitun epistemologia

Voi vitutuksen vitutus. Miksi silloin, kun muutenkin on pirun kiire, alkavat asiat kaatuilla päälle? Silloin, kun on laskenut tarkkaan, että ehdin tehdä tämän ja tämän, mutta en mitään muuta, muuten pää hajoaa, niin sitten tulee tyhjästä vaatimuksia siitä, että pitäisi tehdä vielä tämä ja tämä, ja mieluiten heti, tai ainakin parin päivän aikataululla, ja hauskatkin asiat alkavat tuntua pelkiltä stressinlähteiltä.

Joo, tälläkin hetkellä minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Käymässä läpi kognitiivisen antropologian viitteistöä. Viimeistelemässä identiteettiartikkelia. Tekemässä tuhoontuomittua työttömyyspäivärahahakemusta. Rustaamassa abstraktia, jonka dedis on kuun lopussa. Näiden tekemisen sijaan istun ja puran stressiäni tavalla, joka vain toistaa stressinaiheita, eli kirjoittamalla, vaikka terveempää olisi mennä lenkille tai nukkua tai vaikka vetää päiväkännit.

Ei se mitään. Sillä se lähtee, millä on tullutkin.

Olen miettinyt jo jonkun aikaa, että pitäisi kirjoittaa jotain suhteestani vittuun ja vitutukseen, ja koska vitutuksen kohteista en viitsi ruveta kirjoittamaan tämän pitempää valituslitaniaa, niin kirjoitanpa sitten vitutuksen syvimmästä olemuksesta.

Minulla on ristiriitainen suhde vittuun, siis sanaan, ei elimeen. Vittu kuulostaa rumalta sanalta, ja feministisen herätykseni alkuvaiheissa pyrin karsimaan sanan sanavarastostani kokonaan. Vaikka en kutsukaan omaa sukuelintäni vituksi (meinasin kirjoittaa, että "omaa pesääni", mutta se kuulosti höhlältä), minusta oli epämiellyttävä ajatus, että niinkin ihastuttavaa asiaa kuin naisen sukuelintä käytetään kirosanana, tai merkitsemään kiukunsekaista ärsyyntymistä.

Opin jossain vaiheessa kansatieteellisiä opintojani, että vittu on itseasiassa erittäin voimallinen elin, jota ei joka tytöllä olekaan. Lapsuudesta tuttu "vittu on viiden lapsen äidillä", ei ollutkaan pelkkä ala-astelaisten toistensa niskaan heittämä hokema, vaan kuvasi varsin täsmällisesti vitun korkeaa asemaa.

Ennen muinoin vitussa oli väkeä - "väki" tarkoittaa voimaa, väkevyyttä, joka oli maagista luonteeltaan. Vittu piti ansaita synnyttämällä ja aikuiseksi kasvamalla, sitä ei saatu syntymässä. Pikkutytöillä ja nuorilla naisilla oli pillu, semmoinen vähävaltainen ja mitätön elin, jonka rinnalla aikuisen, synnyttäneen naisen vittu oli täynnä maagista voimaa. Vittu oli ylpeyden aihe kantajalleen.

Ennen vanhaan maatalon emännät nousivat navetan oven päälle seisomaan jalat harallaan, kun karjaa ajettiin kevätlaitumelle. Lehmät kulkivat emännän vitun alitse, ja uskomuksen mukaan karja oli turvassa pedoilta koko kesän. Vitullisella naisella oli myös valta pilata miehisiä esineitä, kuten metsästysvälineitä tai teräaseita: jos vitullinen nainen astui kirveen yli, se tylsyi oitis. Hameenhelmaa nostamalla ja vittunsa näyttämällä emäntä pystyi solvaamaan pahemmin kuin millään muulla tavalla: teko näytti miehille sen, mikä heiltä puuttuu, ja naisille (vitullisille ja pillullisille) se osoitti, että minun vittuni on voimakkaampi kuin sinun.

Tämä agraarinen tausta huomioonottaen ei olekaan ihme, että "vittu" on suomen kielessä niin voimakas kirosana. Tai voimasana, oikeastaan. Voimasanoiksi valikoituvat ne sanat, joilla nähdään kirjaimellisesti olevan jonkinlaista voimaa: apuun kutsumisen ja kiroamisen raja ei ole aina selvä. Kyrpää ei voi kutsua apuun eikä sillä voi kirota mitään tai ketään, mutta vitulla voi. Jos vertaa vittua suomen kielen muihin kirosanoihin, jotka ovat pääasiallisesti uskonnollisia luonteeltaan (perkele, saatana, helvetti, jumal'auta), huomaa että voimasanat viittaavat maagista voimaa omaaviin olentoihin tai paikkoihin. Kirosanan voi ajatella vapauttavan siivun sitä voimaa, joka liittyy kyseisen sanan osoittamaan asiaan tai entiteettiin.

Vittu ei siis olekaan niin rätväkän kuuloinen kirosana siksi, että vittu olisi jotenkin likainen, paheksuttava tai vastenmielinen, vaan siksi, että vitulla on muinoin nähty olevan voimaa, jota kannattaa hyötykäyttää manatessaan, jos tarvis on.

Tosin Veijo Meren Sanojen synty kertoo vitun etymologian juontavan juurensa ruotsin fittanin kautta keskiyläsaksan votzeen ja vutiin, joiden sanavartalo liittyy indoeurooppalaisen kantakielen haisevaa tarkoittavaan pu-äänteeseen. Vaan mitäpä suomalaiset ovat tienneet indoeurooppalaisen kantakielen sanavartaloiden merkityksistä sanoja lainaillessaan.

Niinpä sitten olen sallinut vitun hiipiä takaisin sanavarastooni. Toki käytän sanaa harvakseltaan, ettei se kulu ja menetä kaikkia voimiaan.

Ja sitten vitutuksesta. Vitutuksen tunne on niin kertakaikkinen, etten ole keksinyt mitään sievempää ilmaisua kuvaamaan kyseistä tunnetta. ärsyttää? Ei. Silloin ärsyttää, jos tv-ohjelman juontaja käyttää sanaa "niinku" toistuvasti. Harmittaa? Ei. Harmittaminen liittyy siihen, jos sattuu myöhästymään bussista. Ahdistaa? Ei. Tieto läheisen sairastumisesta ahdistaa. Pännii? Ei. Puhelinmyyjien soitot pännivät. Kiukuttaa? Ei. Jos kaveri sanoo rumasti, niin silloin kiukuttaa. Mutta jos kaikki nuo tapahtuvat samana päivänä, ja siihen vielä laitetaan päälle räntäsade, päänsärky, seuraavan päivän deadline ja se, että koira on oksentanut keskelle eteisen lattiaa, niin silloin vituttaa.

Vitutuksessa ihminen hakee voimia sieltä mistä ei tavallisesti sitä hae. Eivät ärsyyntyminen, harmittaminen tai kiukku vaadi ihmiseltä toimintaa tai reaktioita, mutta vitutus vaatii. Vitutuksen ei voi vain antaa olla ja odottaa, että se menee pois, vaan vitutus pakottaa toimimaan. Vaikka se toiminta olisi sitten astioiden heittelyä, viiden kilsan lenkki, valituksen tekeminen, kirjoittaminen yleisönosastoon tai invaasio kaverin luokse punkkupullo kainalossa. Vitutus antaa voimaa vastareaktiolle silloin, kun asiat kaatuvat niskaan.

Vituttaminen on aktiivista toimintaa.

27.11.2005 Lisuridiskurssia aina vain

Tekis mieli sanoa "glxblt", mutta enpä sano, kun olen sanonut niin jo aiemmin.

Väänsin viikonlopun (sen minkä jaksoin) lisurini diskurssianalyysiä käsittelevää teoreettista lukua. Periaatteessa homman piti olla helppo: lukea kaksi artikkelia, joista toinen käsitteli diskurssianalyysin historiaa ja toinen syvensi kriittistä diskurssianalyysiä koskevaa tekstinpätkääni; tehdä niistä relevantit muistiinpanot; sijoitella tekstinpalasia sopivasti sinne tänne olemassaolevaan diskurssianalyysilukuun; ja sepostaa jonkun verran omiaan aina välillä.

Mutta jestas sentään, että se olikin raskasta! Lauantai-iltana luin diskurssianalyysin historiaa, ja meinasin nukahtaa kirjan ääreen. Sunnuntaina vietin kaksi ja puoli tuntia lukien vaivaista kahtakymmentä sivua. Ajatus harhaili, välillä piti keittää teetä, tarkistaa mailit, vaikka mitä.

Inhoan tällaista jälkijättöistä aiheen laajentelua ja sitä, että pitää oppineisuuden osoittamiseksi käydä läpi vielä ja vielä lisää lähdekirjallisuutta vain siksi, että voi sinne tänne tunkea jonkun yksittäisen lauseen ja lähdeviitteen. Olisi kiva tietää, tekevätkö muutkin niin, vai minäkö vain. Mutta miten muuten sitä voisi jotain jo olemassaolevaa teoreettista lukua laajentaa kuin kuvailemallani tavalla?

Lisäksi haluaisin lukea kirjoja kunnolla, enkä silleen puolihuolimattomasti silmäillen. Niin, sille silmäilyllehän on termikin: kursorinen. En pidä kursorisesta lukemisesta. Kursorisessa lukemisessa ei synny kunnollista kontaktia minun ja tekstin välille. Olennainen välittyy, mutta en vain kertakaikkiaan saa kursorisesta lukemisesta samanlaista mielihyvää kuin paneutuvasta lukemisesta.

No, sain kuitenkin rustattua diskurssianalyysiä käsittelevän luvun kuntoon. Itseasiassa yhdestä luvusta tuli kolme, koska alkuperäinen luku paisui. Onneksi luku sisälsi erillisiä loogisia kokonaisuuksia, joihin saattoi rätkäistä omat otsikot päälle.

Perjantaina sain myös haastatteluosuuden muokkaamisen valmiiksi. Näin ollen lisuriprojektini alkaa olla kohta loppusuoralla. Isoin jäljelläoleva homma on tietysti lukea koko homma läpi ja miettiä lausemuotoja, kieltä, johdonmukaisuutta jne., tarkistaa lähdeviitteet ja muut sellaiset. Saattaapa olla kamala urakka.

Viimeistelyä lukuunottamatta tekemättömänä roikkuu vielä kognitiivisen antropologian viitteistön laajentaminen. Nyt kun diskurssianalyysiluku paisui ja syventyi, kognitiivista antropologiaakin on pakko syventää, jotta tasapaino säilyy. En ole jaksanut perehtyä lähteisiin vielä, joten en tiedä, onko edessä viikkojen luku-urakka, vai riittääkö parin artikkelin läpikäynti, kuten diskurssianalyysin kohdalla.

Onneksi sentään olen saanut yliviivailtua kohtia listauksestani, jossa on kaikkiaan 83 huomioon otettavaa kohtaa (tänäänkin tuli kaksi lisää). Alle puolet on enää jäljellä. Häiritsevää vain, että olen tehnyt suurimman osan listauksesta joskus hamassa menneisyydessä (keväällä? kesällä?) joten osa kohdista on sellaisia, joista en muista enää, mitä ne tarkoittavat, ja olenko tehnyt niiden eteen jo jotain. Huolestuttavan monissa toistuvat sanat "identiteetti" ja "postmoderni", joskus jopa molemmat.

Kuten "Miten perustelen postmodernin näkökulman, miten se ohjaa työtä?" tai "Perustele loppukappaleessa postmoderni näkökulma ja identiteetin merkitys, laajenna". Häh? Mikä postmoderni näkökulma? Onks mulla postmoderni näkökulma? Tai "Minäkäsitys - minuus - identiteetti - pohdi käsitteitä". Mitä mun päässäni on oikein liikkunut sitä kirjoittaessani, ja miksen ole kirjoittanut jotain tarkempaa listaan?

Tuntuu, että minulla on joskus ollut joku visio postmodernin ja identiteetin yhteyksistä, mutta en ole kirjoittanut siitä mitään muuta kuin jotain epämääräisiä "muista tää!" -raapusteluja. No enkä muista, oisit kirjoittanut tarkemmin!

Oliko kyse postmodernista identiteetistä? Identiteetistä posmodernissa yhteiskunnassa? Postmodernismin vaikutuksesta identiteetin käsitteelle? Identiteettiteorian muutoksista postmodernin teorian myötä? Täh?

25.11.2005 Viranomaisille kannattaa aina valehdella

Niin. Työkkärikohtaamisesta.

Minullahan on siis ollut suuri toimeentuloon liittyvä ongelma koko syksyn. Apurahakauteni loppui elokuun lopussa ja syyskuun alusta kuvittelin olevani työtön. Työvoimatoimikunta päätti kuitenkin toisin, ja lausui, etten ole statukseltani työtön enkä siten oikeutettu työttömyysturvaan. Kuvasin lokakuun alussa koettelemuksiani tarkemmin.

No, lokakuun aikana ja marraskuussa olen käynyt sporadista kirjeenvaihtoa Tieteentekijöiden liiton eli ammattiliittoni naispuolisen asiamiehen kanssa. Asiamies on antanut käytännöllisiä neuvoja ja kertonut, että en todellakaan ole ensimmäinen liiton jäsen, joka on painiskellut samojen ongelmien kanssa.

Asiamies antoi neuvon, että kannattaa tarkistaa, että kaikki Työkkärin rekisterissä olevat tiedot pitävät paikkansa, ja että työvoimatoimikuntaan kannattaisi yrittää vielä kerran vaikuttaa käyttämällä perusteena sitä, että olen jo aiemmin saanut "vapauttavan tuomion", eli myönteisen työvoimapoliittisen lausunnon. Apuraha on nimittäin hyväksyttävä syy olla poissa työmarkkinoilta, ja jos on saanut työttömyyskorvausta juuri ennen apurahakauden alkamista, pitäisi voida saada sitä myös apurahakauden päättymisen jälkeen. Vasta näiden asioiden läpikäymisen jälkeen kannattaisi hakea työttömyyskassalta rahaa, odottaa kielteistä päätöstä ja valittaa siitä.

Vasta eilen sain otettua itseäni niskasta kiinni ja raahauduttua Työkkäriin asti. Ihmiselle on luonteenomaista välttää ikäviä kokemuksia, joten lykkäsin Työkkäriin menoa niin pitkään kuin mahdollista. Tällä viikolla oli viimeinen mahdollisuus, sillä ansiosidonnaista työttömyyskorvausta on haettava kassalta kolmen kuukauden kuluessa siitä päivästä, jolta hakee korvausta - eli jos aion hakea syyskuun ensimmäiseltä päivältä, hakemuksen on oltava postissa ja allekirjoitettuna ennen joulukuun ensimmäistä päivää.

Minulla oli hieno tehtävälistauskin: 1) tarkista työhistoria ja muut asiat työkkärin rekisteristä, 2) pyydä kopiot työvoimapoliittisista lausunnoista, 3) kysy tarkennuksia valitusmenettelystä ja 4) tinkaa vielä kerran. Tarkoitukseni oli käydä tehtävälistaus kohta kohdalta järjestelmällisesti läpi työvoimaneuvojan kanssa ja marssia sitten vielä kerran työvoimatoimikunnan edustajan puheille.

Kaikki aikomukseni menivät pahasti mönkään.

Vakituinen työvoimaneuvojani ei ollut paikalla (en ihmettelisi, vaikka kuulisin hänen kärsivän burn outista), vaan jouduin hänen sijaisensa puheille. Jouduin siis selittämään juurta jaksaen koko tilanteeni, jota työvoimaneuvoja päivitteli empaattisena. Annoin hänelle kopiot työhistoriastani, mutta en päässyt niin pitkälle, että olisimme yhdessä käyneet rekisterissä olevan työhistorian läpi ja verranneet sitä omaan listaukseeni. Kun pyysin saada nähdä omat tietoni rekisterissä, hän kävi niitä läpi kauhealla vauhdilla ja sanoi, että "täällä on nyt vaan tämmösiä näin, selostuksia näistä sun käynneistä, ei täällä mitään ihmeellisiä asioita ole". No ei varmaan, mutta on kai mulla silti oikeus tietää, mitä siellä lukee!

Rekisterissä on erityisesti yksi kohta, joka huolettaa minua. Kun kävin tänä syksynä Työkkärissä, kerroin iloisesti, että aloitan tammikuussa työt projektissa, jossa jatkan tutkimuksen tekoa. Käyntini aikana kirjattiin, että "saanut töitä projektista, jossa tekee tutkimustaan". Pelkään, että tuota kohtaa voidaan käyttää perusteluna sille, että en saa tältä syksyltä työttömyyskorvausta - ja pahimmassa tapauksessa myös sille, etten saisi korvausta projektin päätyttyäkään.

En todellakaan ole liian paranoidi: tohtoriopiskelija, joka on tehnyt palkallisena tutkijana omaa väitöskirjaansa, tulkitaan jonkun Työministeriön pahantahtoisen ohjeen mukaan jatko-opiskelijaksi, joka on työllistynyt omaa väitöskirjaansa tekemällä, ja siten työttömyysturvan ulkopuolella olevaksi, jos väitöskirja ei ole valmistunut. Minun pitäisi siis Työkkärille antaa sellainen vaikutelma, että Pornoprojektilla ei ole kertakaikkiaan yhtään mitään tekemistä väitöskirjani kanssa. Ja siksi tuo "tekee tutkimustaan", pitäisi saada poistettua rekisteristä.

Perhana minun iloista rehellisyyttäni syyskuussa! Olisi pitänyt muistaa, että viranomaisten kohdalla ei saa milloinkaan olla rehellinen, vaan valehdella aina kuin voi!

For the record: koska teen monografiaväitöskirjaa, en teknisesti edes valehtele, vaikka sanonkin, etten Pornoprojektissa tee väitöskirjaani. Pornoprojektissa tuotan artikkelin tai artikkeleita projektin julkaisua varten, ja omalla tutkimuksellani osallistun projektin toimintaan. Se, miten projektissa tuottamani tekstit hyödyntävät väitöskirjaani, onkin sitten toinen juttu: olennaista on, että en tee väitöskirjaa suoraan. Jos teenkin sitä välillisesti, niin se ei kuulu Työkkärille.

No, rekisterin tarkistus meni sitten mönkään. Entäs sitten kopioiden saaminen lausunnoista? Työvoimaneuvoja printtasi minulle kopiot lausunnoista, mutta hätääntyi sitten, kun hänen oma nimensä printtautui osaksi lausuntoja. Oman nimen yliviivaaminen vaikutti tärkeältä: "Ettei kukaan mulle sitten soita tästä, kun en minä tiedä tästä mitään". Mietin happamana, että onkohan niillä lausunnoilla mitään virkaa valituksen liitteinä, kun niitä on ruvettu kynällä korjailemaan. No, onneksi lausunnoista voi pyytää kopioita myös puhelimitse, ja koska pääsen tekemään valitusta varmaan joskus joulun jälkeen, asialla ei ole hirveää kiirettäkään. Olisin vain halunnut saada hoidettua sen asian, ettei tarvitse myöhemmin huolehtia.

Yritin kysellä valitusmenettelystä ja siitä, että voisiko työvoimatoimikunta ottaa asiani uudelleen käsittelyyn. Neuvoja vain löi mulle päivärahan hakulomakkeita käteen ja sanoi, että "valitusmenettelystä tulee sitten ohjeet, kun olet saanut sen kielteisen päätöksen". Sitten työvoimaneuvojalle alkoikin tulla kiire. "Mun pitäs ehtiä tässä bussiin, että en ehdi tätä sun tilannetta hirveen tarkasti kartoittaa. Mutta tosi hieno juttu, että oot saanut töitä!"

Olin sen verran uuvuksissa, että päätin jättää tinkaamisen väliin, vaikka olinkin sen laittanut tehtävälistalle.

Työvoimaneuvojan työhuoneessa oli posliinisia kissapatsaita, paperinarukukkia, kehystetty sievä, hieman abstrakti kukkamaalaus ja palava kynttilätuikku. Atmosfäärin olisi pitänyt olla kotoisa.

Silti jäi kyllä aika paska fiilis.

24.11.2005 Tuomiosunnuntain meemi

Kävin tänään taas Työkkärissä, ja alunperin tarkoitukseni oli jatkaa massiivista, kuukausien läpi ulottuvaa saagaani, joka kertoo taistelusta byrokratian kanssa.

Satuin kuitenkin ilmaisjakelulehtiä selatessani lukemaan myös Rauhan tervehdystä, seurakuntalehteä, joka Oulun seudulla jaetaan joka kotiin uskonnollisesta sitoutumisesta tai sitoutumattomuudesta huolimatta. No, mainoshan sekin on, siinä missä muutkin.

Rauhan tervehdyksessä oli juttu boksilähetyksestä, eli vakaumuksellisesti kristittyjen opiskelijoiden evankelioimistyöstä, jota tehdään mielipidekyselyn varjolla. Tarkoituksena on sekä levittää evankeliumin ilosanomaa, että kartoittaa opiskelijoiden käsityksiä kristinuskosta ja Jumalasta kristillisiä järjestöjä varten.

Jutussa oli myös verkkosivun osoite, ja maininta, että kyselyyn voi vastata myös verkossa. Uteliaana ihmisenähän tietysti menin katsomaan niitä verkkosivuja ja vastasin kyselyyn.

Kyselyssä oli niinkin laajoja kysymyksiä kuin "Mikä on elämäsi tarkoitus?", joten juutuin pitkäksi aikaa muotoilemaan ajatuksiani, vaikka alun perin oli tarkoitus vain käydä kruksimassa mielipiteeni.

Laitanpa siis kyselyvastaukseni tähän. Leikitään, että tämä on blogimeemi.

Sukupuoli:
Nainen

Mihin ikäryhmään kuulut:
26-30

Mistä olet kotoisin?
Uusikaupunki

Mikä on nykyinen asuinpaikkakuntasi?
Oulu

Opiskeluala/ammatti
Kulttuuriantropologia

Kuulutko kirkkoon tai muuhun uskonnolliseen yhteisöön?
En

Oletko osallistunut kristilliseen toimintaa nykyisellä asuinpaikkakunnallasi?
En

Mikä on elämäsi tarkoitus?
Vastauksia on kaksi. Ensimmäinen on se, että elämä on sattumaa, tarkoitukseton vahinko bakteeri- ja levätasolta nisäkkäisiin - tuomittu katoamaan viimeistään sitten kun aurinko paisuu punaiseksi jättiläiseksi ja nielaisee maapallon. Laajassa mittakaavassa elämälläni ei ole tarkoitusta.

Toinen, vähemmän nihilistinen vastaus on, että elämäni tarkoitus on tuottaa mahdollisimman vähän kärsimystä toisille ja itselleni, ja mahdollisimman paljon iloa ja hyötyä toisille ja itselleni. Tarkoitukseni on yrittää ymmärtää maailmaa ja ihmisiä, kerätä tietoa, luoda uusia asioita ja tutustua toisten ihmisten luomuksiin. Nauttia elämästä niin paljon kuin mahdollista välttäen toisten ihmisten hyväksikäyttöä. Kunnioittaa eläviä olentoja ja toisten ihmisten elämää ja kokemuksia.

Miksi olet olemassa?
Vastaus on sama kuin edelliseen kysymykseen.

Uskotko kuoleman jälkeiseen elämään?
En

Uskotko, että on olemassa taivas ja helvetti?
En

Uskotko, että Jumala on olemassa?
En

Mistä tiedät, ettei Jumalaa ole olemassa?
Oletan, että iso J-kirjain viittaa nimenomaan kristilliseen jumalaan. Mielestäni maailmankaikkeudessa on paljon sellaista, mitä ihminen ei ymmärrä, ja jota voidaan yrittää tavoitella vain eräänlaisen henkisen tai uskonnollisen kokemuksen kautta. Siten on mahdollista, että on olemassa jotakin, jonka voisi nimetä "korkeammaksi voimaksi", "jumalaksi" tai "pyhäksi" - mitä käsitettä nyt halutaan käyttää. Olennaista on, että ihminen ei kykene tällaista "jumalaa" (käytetään nyt sitten sitä sanaa) tavoittamaan järjellä - tai ylipäänsä mitenkään. En kuitenkaan usko, että kyseessä on kristinuskon kuvaama persoonallinen, kolmiyhteinen Jumala-jumala, Jehova-Jahve, joka lähetti ainokaisen poikansa ja niin edelleen.

Sanotaan, että ihminen luo itse aina itselleen sopivan jumalan, ja koska kristillinen Jumala-käsitys on ollut osa suomalaista kulttuuriperintöä yli 900 vuotta, kulttuurin tasolla kristillinen Jumala on hyvinkin todellinen -käytetäänhän Jumalaa perustelemaan yhtä sun toista asiaa arkielämässä.

Mutta juuri kulttuurisella tasolla tiedän parhaiten, että kristillistä Jumalaa ei ole ole olemassa. Jos vertaan eri kulttuurien jumala-käsityksiä toisiinsa, näen, että kristillinen jumala-käsitys on vain yksi toisten joukossa. Ei sen parempi, ei sen järkevämpi, ei sen itsestäänselvempi.

Vastakysymyksenä voisi kysyä, että mistä kristitty "tietää" ettei Anansia, Krishnaa, Amaterasu Oomikamia, Ukkoa, Freyaa tai Manitouta ole olemassa? Jos kristillinen Jumala on olemassa, kaikkien näidenkin on oltava olemassa. Kaikissa uskonnoissa on kyse inhimillisistä tulkinnoista siitä, mikä on käsittämätöntä - ei lopullisten vastauksien tai totuuksien löytämisestä.

Rukoiletko koskaan?
En

Oletko koskaan lukenut Raamattua oma-aloitteisesti?
kyllä, mitä osia? Mooseksen lakia, evankeliumit, tiettyjä kohtia Paavalin kirjeistä, Ilmestyskirjan, Laulujen laulun, joitakin psalmeja, tiettyjä Vanhan Testamentin kirjoja (e. Ruutin kirja, Jobin kirja, Saarnaaja) tiettyjä tarinoita muista Vanhan testamentin kirjoista.

Mikä sai sinut lukemaan Raamattua? (jos vastasit edelliseen kyllä)
Tiedonhalu ja uteliaisuus. Lakikokoelmiin ja Paavalin kirjoihin tutustuin selvittääkseni, mitä tarkalleen sanotaan niissä Raamatun kohdissa, joita käytetään perustelemaan erinäisiä asioita (e. homoseksuaalisuuden synnillisyyttä) - ja selvittääkseni, mitkä Raamatun käskyt katsotaan niin triviaaleiksi, ettei niitä tarvitse noudattaa.

Muita osia olen lukenut lähinnä siksi, että katson Raamatun olevan osa länsimaista kulttuuriperintöä. Jos luen Shakespearen Hamletin, miksi en lukisi Jobin kirjaa? Toisaalta Raamatussa on myös runollista tekstiä, esimerkiksi Saarnaajan kirjaa ja joitakin psalmeja olen lukenut useita kertoja.

Mikä on mielestäsi kristinuskon / Raamatun ydinajatus?
Kristityssä maassa kasvaneena, ei-kristittynä henkilönä totean ulkopuolisen näkökulmasta seuraavaa: kristinuskon ytimessä on syntien anteeksianto Jeesuksen ristinkuoleman kautta.

Ajatus on mielestäni täysin absurdi lähtökohta henkiselle elämälle. Yritän tarkentaa näkemystäni. Tarina alkaa: Jumala luo ihmisen ja puun, johon ei saa koskea. Ihminen koskee ja rikkoo Jumalan määräyksiä eli tekee syntiä. Jumala pieksee ihmistä epäoikeudenmukaisesti sen verran kuin häntä sattuu huvittamaan. Aikaa ja sukupolvia kuluu. Sitten Jumala keksii, että hei, nytpä vois antaa näille synnit anteeksi. Lähettää sitten kolmasosan itsestään tai "ainoan poikansa" maan päälle opettamaan ja lopuksi ristillä murhattavaksi uhriksi itselleen. Eli Jumala tapattaa osan itsestään uhrina itselleen? Häh? Ja tästä sitten jotenkin mystisesti seuraa syntien anteeksianto, jonka Jumala itse on omalla toiminnallaan aikaansaanut? Mitä ihmettä?

Voidaan puhua armosta, voidaan puhua Jumalan rakkaudesta, voidaan puhua vaikka mistä viisaista asioista, mutta kristinuskon ydinajatus on syntien anteeksianto ristinkuoleman kautta. Se ei ole kaunis lähtökohta, ei todellakaan.

Onko mielestäsi olemassa absoluuttisesti oikeita ja vääriä asioita?
Ei

Mikä tai kuka määrää mielestäsi oikean ja väärän tässä maailmassa?
Ihmiset ja kulttuuriperintö: oikea ja väärä ovat kulttuurisidonnaisia asioita. Näen kuitenkin, että eri yhteiskuntien yhteisillä elimillä (esim. YK) voi olla hyvin vahva myönteinen rooli oikean ja väärän määrittämisessä. Esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa on määritelty tiettyjä asioita, kuten oikeus elämään, mielipiteenvapauteen ja ruumiilliseen koskemattomuuteen. Mielestäni kärsimyksen tuottaminen toiselle ihmiselle välittömästi tai välillisesti on aina väärin, ja onneksi näkemys on yhteinen monille kulttuureille ja ihmisille.

Oletko koskaan toiminut omaa moraalikäsitystäsi vastaan?
Kyllä

Joudummeko vastaamaan teoistamme ja tekemättäjättämisistämme?
kyllä, kenelle: Toisille ihmisille ja itsellemme

Mikä on mielestäsi syntiä?
Synnin käsite on ajattelulleni vieras, koska se perustuu dualistiseen hyvä/paha-jakoon.

On kuitenkin joitakin asioita, joissa en näe juuri mitään hyvää, ja jotka ovat mielestäni syynä suureen osaan kärsimyksestä maailmassa. Näitä ovat kateus, välinpitämättömyys ja ahneus. Huomautan, että en näe näitä absoluuttisesti pahoina asioina, vaan syvästi inhimillisinä. Näistä kenties välinpitämättömyys on kaikkein pahin asia: "ei minua kiinnosta, mitä Indonesian lapsityöläisille kuuluu"; "ei minua kiinnosta, kuolevatko ihmisapinat elinaikanamme sukupuuttoon"; "ei minua kiinnosta, mitä Pakistanin maanjäristyksen uhreille käy".

Kommentoi seuraavia lainauksia Raamatusta:
Jeesus sanoi: "Minä sanon teille: ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, te ette pääse taivasten valtakuntaan." (Matt. 5:20)
Jeesus kritisoi nimenomaan juutalaisia lainopettajia, jotka noudattavat lain kirjainta vaan eivät sen henkeä. Lainopettajat olivat roomalaisvallan alaisessa Israelissa (vai Juudeaksiko sitä pitäisi nimittää?) Jumalan tahdon ensisijaisia tuntijoita ja välittäjiä. Jeesus pyrki osoittamaan ihmisille, että lainopettajien valta Jumalan tahdon tulkitsijoina ei tarkoita sitä, että he olisivat Jumalalle sen "otollisempia" ihmisiä kuin tavallinen kansa.

Jeesus oli siis ennen kaikkea oman aikansa vallankäytön kriitikko.

Rikollinen sanoi ristillä Jeesukselle: "Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan, mutta tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa." Ja hän sanoi: "Jeesus muista minua, kun tulet valtakuntaasi." Jeesus vastasi: "Totisesti, jo tänään olet kanssani paratiisissa." (Luuk.23:41-43)
Tähän voisi olla kaksi vastausta, käytännöllinen ja dogmaattinen. Jos ote tulkitaan kirjaimellisena dokumenttina, voisi sanoa, että sekä Jeesus että ryöväri ristillä riippuessaan tarvitsivat jonkinlaista toivoa pystyäkseen kestämään kidutuksensa - ja toisaalta kokeakseen elämänsä ja kuolemansa merkitykselliseksi viimeisenä hetkenäänkin. Luulen, että kaikki ihmiset tarvitsevat tällaista rauhoitusta: lupaus kohtaamisesta paratiisissa on lohdutusta syvimmän epätoivon edessä.

Dogmaattinen vastaus on se, että kun kristinuskon ytimessä on syntien anteeksianto, niin evankeliumin tärkeässä kohdassa tulee korostaa sitä, kuinka anteeksianto on kaikkien ihmisten saavutettavissa, kunhan hän vain katuu ja anoo anteeksiantoa - vaikka sitten ryövärin. Siten ryöväri symboloi ketä tahansa ihmistä, joka katuu: päästämällä ryövärin taivaaseen, Jeesus (tai pikemminkin evankeliumin kirjoittaja) vakuuttaa anteeksiannon olevan kaikkien ulottuvilla.

Mikä tekee mielestäsi ihmisestä Kristityn? Voit myös pohtia, mikä teki mielestäsi ryöväristä Kristityn?
Riippuu, mitä kristityllä tarkoitetaan. Keskivertosuomalaisesta kristityn tekee lapsikaste. Uskovan kristityn tekee usko kristilliseen Jumalaan.

Uskotko, että Jeesus on historiallinen henkilö?
Kyllä

Uskotko, että Jeesus on Jumalan Poika?
En

Kuka Jeesus sitten mielestäsi oli?
Oman aikansa profeetta, matkasaarnaaja, filosofi, ajattelija ja kapinallinen - ei sen suurempi kuin Sokrates, Laotse tai Bodhidharma, missä jo riittää ihan tarpeeksi suuruutta ilman "Jumalan Poikuuttakin".

Millaisia ajatuksia tämä kysely on herättänyt?
Vastasin kyselyyn lähinnä siksi, että olin utelias näkemään, mitä kysyttäisiin. Luin kyselystä Rauhan tervehdyksestä; luen seurakuntalehteä, vaikka en kuulukaan seurakuntaan, sillä se jaetaan Oulussa joka kotiin. Pidän tärkeänä erilaisten medioiden seuraamista. Kysely ei sinänsä herättänyt uusia ajatuksia, sillä olen selvittänyt suhteeni kristinuskoon jo aiemmin. Raamatunkohtia en tosin ole joutunut ennen tulkitsemaan, ihan mielenkiintoista sinänsä.

Jäikö jotain kysyttävää, kommentoitavaa?
Ymmärrän, että kysely on tehty kristillisten järjestöjen näkökulmasta, ja on siksi niin voimakkaasti kristillisesti painottunut. Minua kuitenkin häiritsee, että usein kristillisten järjestöjen retoriikassa (myös tässä testissä ja näillä sivuilla) vallitsee sellainen olettamus, että jos ihminen ei ole kristitty, hänellä ei olisi lainkaan arvomaailmaa, moraalia tai eettisiä käsityksiä. Pidän omaa arvomaailmaani vahvana, ja pyrin tekemään omat elämänvalintani siten, että niistä koituisi mahdollisimman vähän kärsimystä muille. Se, että ei ole kristitty, ei tarkoita että eläisi kuin pellossa kaikkia omia satunnaisia mielihalujaan toteuttaen.

Näin kommentoi uskonnoton agnostikko kristinuskoa tuomiosunnuntain jälkeisellä viikolla, ennen uuden kirkkovuoden alkua.

23.11.2005 Puppusanageneraattorin voitto

Lisurin kohdalla alkaa kyllääntyminen vallata alaa. Olen muokannut lisurin haastatteluosuutta vauhdilla luku per päivä melkein viikon verran. Onneksi haastatteluosuuden muokkaus alkaa olla loppusuoralla, ja tällä hetkellä ainakin osa luvuista tuntuu virtaviivaisilta. Olen heittänyt kaksi lukua kuikkaan. Siirsin olennaiset osat muihin lukuihin ja poistin loput kokonaan: haastatteluosuudessa on hirvittävä määrä toistoa! En ymmärrä, miten juttu on voinut mennä graduna läpi, kun olen toistellut samoja asioita vähän eri konteksteissa ja vähän eri näkökulmista.

Suurin osa muokkaustyöstä on viime päivinä ollut lähinnä tekstinpalasten siirtoa sinne tänne ja yhteenvetojen ja aasinsiltojen kirjoittamista. Eräänlainen piste saavutettiin tänään, kun muokkasin lukua "Perhe ja ulostulo", jonka irroitin omaksi luvukseen ulostuloa käsittelevästä luvusta. No, koska luku on alunperin kappale isompaa kokonaisuutta, se alkaa ja loppuu kesken, ilman mitään lämmittelyjä tai yhteenvetoja.

Alku syntyi näppärästi kirjoittamalla jotain ulostulon merkityksestä homoseksuaaleille ja biseksuaaleille. Kun pääsin luvun loppuun, pääni oli aivan tyhjä. Tuskittelin ääneen sitä, kuinka en keksi mitään järkevää lopetusta sille luvulle: mitään uutta sanottavaa ei ole, pitää vain vetäistä jotain ympäripyöreää loppuun, ettei se katkea töksähtäen. Virtu sitten sanoi oppinutta teeskentelevällä nenä-äänellä: "Perhe voi olla voimavara tai haaste".

Sain valtavan naurukohtauksen. Ja kirjoitin lauseen muistiin.

Luku loppuu seuraavasti: "Avoimuus omasta biseksuaalisuudesta perhepiirissä oli haasteellisuudestaan huolimatta yleensä voimaannuttavaa. Perheen tuki ja hyväksyntä auttoivat erityisesti silloin, kun haastateltavat joutuivat eri syistä kohtaamaan syrjintää tai ennakkoluuloja. Toisaalta salailu tai perheen kielteiset asenteet saattoivat myös pahentaa haastateltavien kokemuksia ennakkoluuloista."

Siinä vaiheessa, kun alkaa käyttää vitseiksi tarkoitettuja heittoja hyödyksi, ollaan saavutettu tietty epätoivon alataso...

21.11.2005 Suffragetin paluu

Juttu alkaa olla jo vanha, mutta menköön.

Viimeisimmässä City-lehdessä oli Anna Perhon kirjoittama omituinen artikkeli "Hullun lehmän tauti - mitä tapahtuu, kun sovinistiemakko koittaa tulla hyväksi femakoksi?"

Jutun luettuani olin uuvuksissa. Perho kirjoittaa vanhemmuuden kulujen jakamisesta, peräänkuuluttaa samaa palkkaa samasta työstä sukupuolesta riippumatta ja kommentoi kriittisesti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Valitut palat jutusta lukemalla voisi kuvitella, että pesunkestävä feministihän se siinä kirjoittaa. Samapalkkaisuus ja vanhemmuuden kulujen jakaminen ovat hyvinvointivaltiofeminismin suurimpia keppihevosia, joilla ratsastetaan purkamaan rakenteellista epätasa-arvoa.

Perho kirjoittaa: "Minusta jokainen sivistynyt ihminen on automaattisesti tasa-arvon kannattaja," - hyvä, niin minustakin. Mutta Perho jatkaa sivulauseella: "eikä hän tarvitse ajattelunsa tueksi ismejä ja uskontoja, jotka vain omivat hyvät jutut omiin nimiinsä."

Sen jälkeen Perho pistääkin karseimmat feministikliseet jonoon: "Naama norsunvitulle ja miehiä vihaamaan! Möö! Täällä tulee hullu lehmä!"

Kaikkihan me tiedämme, millaisia feministit ovat?

He ovat hapannaamaisia miestenvihaajia, joiden mielestä naiset ovat syyttömiä pahoihin tekoihinsa ja vain miesten uhreja. He nalkuttavat kotitöistä ja laskevat minuutilleen että mies ja nainen pyykkäävät ja tiskaavat just saman verran. Feministien mielestä naisten pitäisi vain tehdä uraa, kotiäidit ovat feministien mielestä naissuvun pohjasakkaa. Ja tietysti feministit ovat rumia, eivätkä koskaan meikkaa tai pukeudu hameeseen. Eivätkä puhu seksistä muuten kuin miehisenä vallankäytön muotona.

Perhon jutun luettuani olin valmis lyömään päätäni seinään. Miten on mahdollista samassa jutussa kannattaa feminismin arkkityyppisimpiä tavoitteita - ja nuijia koko feminismin käsite muusiksi kliseillä ja stereotyypeillä?

No miksi sitten olla feministi, jos kerran "jokainen sivistynyt ihminen on automaattisesti tasa-arvon kannattaja", ja jos feminismin julkinen kuva on niin ryvettynyt, että yhtä aikaa voidaan puolustaa samapalkkaisuutta ja haukkua miestenvihaajafemakoita ilman että tässä nähtäisiin mitään ristiriitaa?

Aiemmin kirjoitin omasta suhteestani feminismiin saarnassa nimeltä Telaketjufemakko, joten en sano samaa asiaa toista kertaa, vaan keskityn siihen, miksi sanon itsäni feministiksi.

Yksi Perhon jutussa mainittu kirja oli ruotsalaisfeministi Jennie Sjögrenin "Nyt riitti! Tasa-arvoa arkeen", joka oli minulla sattumalta kesken silloin, kun luin Perhon jutun. Perho irvailee jutussaan varsinkin yhdelle kirjan luvuista, jossa puhutaan kotitöiden tasaisesta jakamisesta. No, minustakin Sjögren kiinnittää varsin suurta huomiota kotitöiden tasa-arvoiseen jakamiseen; asia voi olla todella tärkeä ja akuutti joillekin naisille, mutta kyse ei minusta ole yhteiskunnallisesti ensiarvoisen tärkeästä tasa-arvo-ongelmasta. Sjögrenin kirjan heteronormatiivisuus häiritsi myös - totta kai siellä kotona on aina mies ja vaimo töitä jakamassa!

Lisäksi Sjögrenin ottama "Vastusta pornoa!" -asenne nosti niskakarvani pystyyn, ihan jo ammatillisista syistä. Porno on teemana niin monisyinen, että pelkkä pornon vastustaminen on yhtä sokeaa ja hölmöä kuin sen väittäminen, että väkivaltaisia tietokonepelejä pelaamalla ihmisistä tulee sarjamurhaajia. On eri asia vastustaa pornon tylsyyttä ja kaavamaisuutta, tai pornoteollisuudessa tapahtuvaa ihmisten riistoa ja hyväksikäyttöä, kuin vastustaa pornoa sinänsä.

Ajoittaisesta ärsyttävyydestään huolimatta Sjögrenin kirjassa oli kuitenkin erittäin hyvä perustelu sille, miksi olla feministi. Tai oikeastaan - kertokoon Anna Perho: "Kymmenen, sata, tuhat pistettä feministeille, jotka laittoivat tuulemaan silloin kun Suomen naisilla oli oikeita ongelmia. Muuten emme voisi nyt tanssia keskenämme tässä kapakan pöydällä, ja se olisi tosi epistä."

Juuri siksi olen feministi. Näen itseni yhtenä lenkkinä ketjussa, joka alkaa niistä suffrageteista, jotka vaativat äänioikeutta naisille, jatkuu ensimmäisissä yliopistotutkinnon suorittaineissa naisissa ja niissä opiskelijatytöissä, jotka 60-luvulla menivät tyttöporukassa ravintolaan ja jotka heitettiin sieltä ulos. Niin, ennen vuotta 1967 naiset eivät saaneet mennä ravintolaan ilman miesseuraa. Ne naiset, jotka ovat mahdollistaneet nykynaisille pöydillä tanssimisen, ovat vielä elossa!

Jossain vaiheessa minua ärsytti se, että sana "feminismi" väistämättä viittaa naiseen. Ajattelin, että olisi parempi olla "genderisti" tai "tasa-arvon kannattaja" tai jotain muuta, joka ei olisi niin tiukasti sidoksissa essentialistiseen ajatteluun miehistä ja naisista. Olin jonkun aikaa ihastunut "postgenderisti" -käsitteeseen, koska postgenderismi tarkoittaa sukupuolierottelujen kritisointia ja tietoista ylittämistä.

Totuus on kuitenkin se, että postgenderismi (samoin kuin queer) ovat viimeisimpiä kehityskulkuja feminismin aate- ja oppihistoriassa. Minusta on turha ruveta etsimään jotain uutta, vähemmän ryvettynyttä termiä kuvaamaan ajattelutapaa, jonka perustana on sukupuolten välisen tasa-arvon kannattaminen ja sukupuoleen perustuvan syrjinnän vastustaminen. Feminismi viittaa siihen, että ollaan lähdetty liikkeelle naisten huonomman aseman parantamisesta, mutta miksi tätä historiaa pitäisi jotenkin peitellä? Feminismin avulla on saatu muutettua maailmaa konkreettisesti muutamassa sukupolvessa - miksi ihmeessä sitä termiä pitäisi hävetä? Siitähän pitää olla ylpeä!

Minusta ei tee yhtään vähemmän feministiä se, etten allekirjoita seitkytlukulaisten separatistifeministien kaikkia ajatuksia; se, etten näe miehiä ja naisia olemuksellisesti erilaisina; se, että kritisoin hyvinvointivaltiofeministejä heteronormatiivisuudesta ja että kotitöiden jakamiseen liittyvä problematiikka ei kiinnosta minua pätkääkään; se, että en suoraviivaisesti vastusta pornoa; tai se, että katseeni objektivoi naisia kuvissa ja reaalitodellisuudessa (varsinkin kaunisniskaisia ja gootahtavan näköisiä naisia!).

Feminismi on käsitteenä ja maailmankuvana sisällöltään muuttuva. Äänioikeuden saaminen naisille tai aviomiehen holhouksesta vapautuminen eivät ole olleet feminismin asialistalla melkein sataan vuoteen. Muutokset parempaan suuntaan eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että maailma olisi staattisessa täydellisyyden tilassa.

19.11.2005 Vauhdikkaan romanttinen seikkailu

Minua on petetty!

Sain juuri luettua loppuun Elisabeth Nemertin kirjan Valkoinen lilja, jota takakansi kuvailee seuraavasti: "Catherine Gravina syntyy vuonna 1460 aatelisperheeseen Sisiliassa. Hän viettää kasvattivanhempiensa luona vapaan ja onnellisen lapsuuden, mutta joutuu sitten vaimoksi juopolle ja väkivaltaiselle miehelle. Catherinen onnistuu paeta, ja hän lähtee mieheksi pukeutuneena Firenzeen etsimään onneaan taiteilijana. Tuossa kulttuurin ja sivistyksen kehdossa hän kohtaa Lorenzo de'Medicin, kaupungin hallitsijan ja vaikutusvaltaisimman taidemesenaatin. Ruhtinas tuntee outoa vetoa nuoreen, mieheksi luulemaansa taidemaalariin. Myös Catherinen tunteet heräävät, mutta kuinka hän voi tunnustaa rakkautensa paljastamatta samalla henkilöllisyyttään?"

Äkkipäätä luulisi, että tämä kirja on minulle kirjoitettu. Sisilia. Renessanssi. Firenzen taidemaailma. Naispuolista päähenkilöä potkitaan päähän, mutta hän selviää. Ristiinpukeutumista ja romanssi, jossa on homoeroottisia sävyjä! Jee!

Mutta ei. Kyseessä on aivan kauhea Mary Sue -tarina, jossa 16-vuotias Catherina on suurinpiirtein Sisilian kaunein nainen, taitavin miekkailija, taitavin ratsastaja ja vielä päälle päätteeksi suunnattoman lahjakas maalari. Sivuhenkilöinä toimivat vanhat viisaat naiset näkevät näkyjä siitä, kuinka Catherinasta tulee vielä jotain suurta, ja että kuinka "mahdit" ohjaavat Catherinaa, ja kuinka avioliitto kelvottoman miehen kanssa on hyväksi, koska Catherinan onnistuu emansipoida kelvottoman miehen alistettu sisar ja nöyryytetyt palvelijat ja alustalaiset.

Catherina on koko tarinan ajan niin täydellinen, niin hyvä, niin taitava, ettei hänellä ole minkäänlaisia kehittymisen mahdollisuuksia. Yksitoistavuotiaana hänen perheensä joutuu maantierosvojen hyökkäyksen kohteeksi, ja hän ja hänen isänsä miekkailevat rosvojen kanssa. Yksi rosvoista kuolee, kaksi muuta jäävät makaamaan haavoittuneina kun perhe jatkaa matkaa. Keskiverto yksitoistavuotias saisi asiasta traumoja - myös renessanssiajalla. Mutta Nemert ei laita Catherinaa miettimään, että kappas, kun miekalla tuikkaa, haavasta vuotaa verta ja se sattuu: rosvot ovat vain objekteja, joiden avulla Catherinan täydellisyyttä esitellään.

Täydellisyyden voisin vielä nielläkin, jos tarinassa hehkuteltaisiin homoeroottisella romanssilla tarpeeksi. Kirjassa on 384 sivua, ja luulisi, että siinä olisi kunnolla tilaa kielletyn romanssin kehittelylle. Sille, kuinka Lorenzo ihailee tätä kaunista nuorta miestä ja kamppailee tunteidensa kanssa. Ah ja voih, on niin synnillistä miehen rakastaa miestä! Mutta kun tämä nuorukainen on niin ihana! Voi, minun on voitettava tunteeni, mutten voi! Voi! Ehkä voin rakastaa tätä ihanaa ihmistä, vaikka hän onkin mies... ah, et olekaan mies? Happiness, bliss! Sitten vielä voisi tiristää viimeisetkin traagiset tunteet, ja miettiä, että "rakastinko minä sittenkin enemmän sinua nuorukaisena kuin neitona?" Ja kaiken päälle vielä firenzeläisneito, joka rakastuu mieheksi pukeutuneeseen Catherinaan, niin että Catherinakin joutuu miettimään tunteitansa, niin voi että olis ollut ihana paketti.

Vaan ei. Lähes neljästäsadasta sivusta kulutettiin kyllä siivut Catherinan imettäjän ja leipurin väliselle romanssille sekä Catherinan kälyn ja tilanhoitajan romanssille. Kumpikin oli vain turhaa täytettä, ei vienyt tarinaa eteenpäin lainkaan - olivatpahan vain romanttisina juonteina tarinassa, ettei lukija pääsisi vallan väsymään. Ristiinpukeutumisosuus vei kirjassa 120 sivua, ja "kielletty romanssi miehen ja mieheksi pukeutuneen naisen välillä" -osuus vei 50 sivua. Viisikymmentä! Niiden viidenkymmenen sivun takia aloin lukea koko kirjaa, ja jäin kyllä totisesti tyytymättömäksi.

Nemert on etuliepeen mukaan historianopettaja, joten kirjaa lainatessani oletin, että edes historiallinen osuus olisi kunnossa. Pidän historiallisista romaaneista osittain sen takia, että haluan kokea historiallisen ajan tietotason lisäksi tunnetasolla. Mutta tunnetasolla historiallinen romaani ei toimi, jos tietotaso on pielessä. Saatan olla anaalinen pedantti, mutta historiallista romaania lukiessani en halua törmätä anakronismeihin. Maissia ja suklaata ei syöty Euroopassa vielä renessanssiajalla, koska ne ovat Uuden mantereen ruokia, jotka tuotiin Eurooppaan vasta Kolumbuksen retkiltä. Taidemaalarin vaimo tuskin osasi selostaa, kuinka "freskotekniikassa maali reagoi laastissa olevaan kalkkiin". Eivätkä renessanssiajan naiset huokailleet, kuinka "tämä on miesten aikakausi, he hallitsevat meitä ja maailmaa" ja miettineet, että ehkä tulevaisuudessa naisellakin on mahdollisuus tasa-arvoon. Kirjassa Catherinasta on tehty jonkinlainen esisuffragetti, joka omalla esimerkillään tuo toivoa kaikille alistetuille naisille. Joo, niin varmaan. Roviolla hänet olis poltettu, ja naiset olisivat olleet ensimmäisenä kivittämässä sukupuolijärjestelmän rikkojaa.

Kirjailijan häiriöklinikalla on kahteen otteeseen viime päivinä pohdittu romanttista viihdekirjallisuutta mielenkiintoisella tavalla. Minun suhteeni romanttiseen viihdekirjallisuuteen on ristiriitainen. Kirstin tapaan minua nyppii jako viihteeseen ja ns. korkeakirjallisuuteen. Scifi ja fantasiahan luokitellaan myös viihteeksi, samoin kuin dekkarit, joiden lukemisesta nautin myös. Siten olen periaatteessa kaikkia matalan ja korkean välisiä jakoja vastaan.

Mutta toisaalta romanttinen viihdekirjallisuus ärsyttää ajoittain suunnattomasti. Esimerkiksi nyt. Nemertin Valkoinen lilja luokittuu nimenomaan romanttiseksi viihdekirjallisuudeksi, koska historialliseksi romaaniksi se on ajankuvaltaan liian hutera: renessanssiajan Italia on pelkkää kulissia eikä todellinen tarinan käyttövöima.

Romanssi sinänsä on kestävä ja toimiva tarinallinen rakenne. Romanssin rakenne eli "rakastavaisten tiellä on esteitä, jotka he voittavat ja saavat sitten toisensa" on kohtuullisen yksinkertainen, mutta sen variaatiot ovat rajattomat. Pervoissa pidoissa Leena-Maija Rossi piti esitelmän Mullan alla -tv-sarjan romansseista ja osoitti, että sarjan romanssien toimivuus syntyy siitä, että ne rikkovat odotuksia. Sarjan viisikymppisellä äitihahmolla Ruthilla on useampia rakastajia, mutta Ruth ei silti ole mikään stereotyyppinen miestennielijä vaan arkisen emäntämäinen hahmo. Naten ja Brendan välisessä romanssissa kumpikaan ei toteuta sukupuolten mukaista heteroroolia. Perinteisin romanssi on Davidin ja Keithin välillä: heidän rakkautensa tielle tulee ensin Davidin kaapissaolo ja asema seurakunnassa, ja sitten Keithin sitoutuneisuus toiseen mieheen; mutta kun he saavat sitten lopulta toisensa, niin voi että sitä katsoja tuntee saaneensa romanssia oikein kunnolla. (Tosin tässä vaiheessa olen nähnyt sarjasta vasta kaksi ekaa tuotantokautta, joiden jälkeen voi tapahtua mitä tahansa.)

Romanttisen viihdekirjallisuuden ongelma minun kohdallani ei olekaan romanssi itse, tai romanssin rakenteellinen kaavamaisuus. Vaan se, että romanssin rakenteellinen kaavamaisuus leviää sitten koko tarinaan - ikäänkuin olisi olemassa yksi ainoa tapa kuvata romanssi. Kaavamainen tapa kuvata tunteita ja ihmisten välisiä suhteita johtaa siihen, että en kykene samastumaan hahmoihin lainkaan, vaan suhtaudun tekstiin ivallisesti.

Rakastavaisten on esimerkiksi pakko aina rakastua toisiinsa ensi silmäyksellä: "Mies repäisi naamion kasvoiltaan ja hänen tummat läpitunkevat silmänsä porautuivat Catherinaan. Kaikki hiljeni Catherinan ympärillä, aika lakkasi olemasta ja tuntui kuin hän olisi leijunut loputtomassa avaruudessa. Miehen tummissa tutkimattomissa silmissä oli hänen elämänsä jokainen hukkaan heitetty päivä, kaikki yksinäisyys ja epätoivo ja kaikki rakkaus, joka olisi voinut tulla hänen osakseen. [...] Miten tällä muukalaisella saattoi olla häneen niin merkillinen vaikutus?"

Aargh!!

Minun kykyni epäuskon tukahduttamiseen (suspension of disbelief) on varsin kehittynyt, ja olen valmis uskomaan tonttuihin, haltioihin, eläviin avaruusaluksiin, superälykkäisiin robotteihin ja ynnä muuhun, mutta en kykene uskomaan rakkauteen ensi silmäyksellä. Ellei sitten tilannetta ole pohjustettu niin, että päähenkilöt ovat hulluja tai pöllyssä.

Olen oikeastaan jo menettänyt toivoni heteroromanssien suhteen, ainakin jos ne kertovat kauniista naisista ja komeista miehistä. Lukisin mielelläni enemmän homoeroottisia tarinoita (naisista, miehistä, intersukupuolisista, ihan sama), mutta kun niitäpä ei kovin usein kävele vastaan.

Kiinnostavaa kyllä, ns. erilaiset romanssit yleensä luokitellaan joksikin muuksi kuin romanttiseksi kirjallisuudeksi. Esimerkiksi Jeffrey Eugenidesin kirjassa Middlesex oli suku- ja kehitystarinan rinnalla ihastuttavan herkkä romanssi intersukupuolisen miehen ja japanilaisen naisen välillä. Nicholas Evansin Suden läheisyydessä oli herkullinen romanssi susia suojelevan 18-vuotiaan pojan ja kolmikymppisen naisen välillä. Michael Cunninghamin Kodissa maailman laidalla oli ihanaa romanttista vatvontaa, kun siinä oli heteronainen, homomies ja bimies pyörittämässä suhteitaan keskenänsä. Tracy Chevalierin Pudonneissa enkeleissä oli kotirouvan ja hautaustoimiston johtajan välinen kipeä romanssi. Missään näistä romanssi ei toteuta romanttisen viihdekirjallisuudden kaavaa, jossa romanssi täyttää kaikki ihmisten tarpeet ja toiveet.

Tahdon romantiikkaa, mutta en kaavamaista bulkkitavaraa!

18.11.2005 Glxblt

Väsyttää pirusti. Hain eilen Lakoffin teoriakirjan kirjastosta ja tavailin sitä ynnä yhtä toista yölainakirjaa myöhään yöhön, luullakseni viiteen. Yölaina piti palauttaa kymmeneen mennessä lainakiellon uhalla, joten mulla oli kello soimassa puoli kymmeneltä. Heräsin, vein kirjat kirjastoon, palasin kotiin ja menin takaisin nukkumaan. Taisin nukkua yli kolmeen iltapäivällä.

Tämä päivä on ollut jotenkin sekava. Unen hajanaisuus aiheutti sen, etten ole hereillä pystynyt keskittymään mihinkään, enkä edes yrittänyt työstää lisurin teorialukuja. Kävin läpi haastatteluosuutta, koska jostain syystä oletin, että sitä olisi helpompi työstää kuin teoriaosuutta. Niin varmaan.

Haastatteluosuus on tällä hetkellä lisurin heikoin osuus: sen jälkeen, kun päätin muuttaa haastatteluosuuden rakenteen, olen ollut ihan pulassa sen kanssa. Gradussa haastatteluosuus oli kohtuullisen looginen, eli kyse oli lähinnä haastattelujen perusteella tehdystä yhteenvedosta, joka noudatteli haastattelukysymysten järjestystä. Tiesin jo silloin, että osuus oli välillä epäjohdonmukainen, ja että samoja teemoja käsiteltiin toistuvasti eri luvuissa, mutta en jaksanut pitää sitä ongelmana.

Nyt sitten, kun biseksuaalisuutta käsitteleviä artikkeleita kuvaileva ja analysoiva osuus on varsin napakka kokonaisuus, haastatteluosuus tuntuu sen rinnalla jaarittelevalta kasvannaiselta. Olen yrittänyt siirrellä kappaleita ja lukuja paikasta toiseen, poistaa toistoja jne. mutta kyse on lähinnä kosmeettisesta työstä.

Koko haastatteluosuus vaatisi uudelleenkirjoittamisen, mutta miten sen saisi tehtyä helpoimmalla? Luullakseni luen sen ääneen ja yritän kuunnella, missä kohtaa juttu junnaa ja ajatus katkeilee.

Luultavasti lisuri tulee valmiiksi siinä vaiheessa kun kyllästyn siihen.

Kuka se olikaan, joka sanoi, ettei tekstejä saada valmiiksi, vaan että ne hylätään? Olen muistaakseni siteeranut tätä ajatelmaa ennenkin, mutten muista missä. Se taitaa päteä kaikkiin teksteihin.

17.11.2005 Tämä ei ole vitsi

Sain juuri tietää, että Lakoffeja on kaksi. Robin ja George. Molemmat ovat sosiolingvistejä.

Kumpaakohan minulle on suositeltu?

Kunpa tämä olisi vitsi.

17.11.2005 Teoriapuskuri täynnä

Mihin vedetään raja?

Opponenttini suositteli minulle lisurin käsittelyseminaarissa yli vuosi sitten, että tutustuisin Pekka Pällin väikkäriin Ihmisryhmä diskurssissa ja diskurssina. Kyseessä oli ehkä kevyt heitto, en muista, mutta joka tapauksessa kirjasin asian huomioon otettavien asioiden listaan. Pällin väikkäri löytyy netistä, joten olen nyt sitten tavaillut sitä päivän verran.

Ei Pällissä mitään. Sain pari kivaa lausetta ja viitettä diskurssianalyysiä käsittelevään lukuun ja silleen. Onhan se aina hyvä saada vielä yksi viite opinnäytteeseen, jotta voi brassailla sillä, kuinka monta asiaa onkaan hoksannut ottaa huomioon.

Mutta kun. Pällin väikkärin yhdessä luvussa mainittiin mystinen herra nimeltä Lakoff.

Sain déjà vun. Näin itseni laitoksen käytävällä niihin aikoihin, kun mietin, että mitä hemmetin teoriaa minä käyttäisin haastatteluaineistoni tulkintaan. Vuonna 1999. Juttelin silloisen assarin ja pidemmälle graduaan tehneen opiskelijatoverini kanssa.

"Clifford Geertziä mä olen itse lukenut", sanoi opiskelijatoveri.

"Ja sit sun varmaan kantsis lukee Lakoffia, kun käsittelet noita kategorioita", sanoi assari.

"Joo, Lakoffia kanssa", vahvisti opiskelijatoveri.

En muista ihan tarkkaan, mitä tein. Saattoi olla, että menin kirjastoon, ja Geertzin kirja oli paikalla ja Lakoffin ei. Ehkä Lakoffin kirjasta oli saatavilla vain yölainakappale. Ehkä Geertz yksinkertaisesti kuulosti kiinnostavammalta. Jälkimmäinen voi hyvinkin pitää paikkansa, sillä Pälli opetti minulle, että Lakoff on sosiolingvisti, ja Geertzhän on antropologi, ja siinä symbolisen antropologian teoriansa esittelyn ohella kirjoitteli kaikenlaista hauskaa balilaisista kukkotappeluista ja vaikka mistä. Eiköhän minua nyt antropologia kiinnosta sosiolingvistiikkaa enemmän.

Oli miten oli. Lakoff jäi minulta tutustumatta - en muista edes pidelleeni mitään hänen kirjaansa kädessäni.

Jossain vaiheessa graduntekoa ohjaajani sanoi, että kannattaisi tutustua kategorisoinnin teoriaan, kun kerran käytän myös kognitiivista antropologiaa. Olis kuulemma tärkeää.

No, ehkä olis ollut, mutta mulla oli 28 tuntia haastattelunauhoja litteroitavana, ja pidin aineiston käsittelyä kuitenkin tärkeämpänä kuin loputonta teoriarunkkausta. Gradu valmistui, se hyväksyttiin hyvällä arvosanalla, kukaan ei maininnut koko hemmetin Lakoffia tai kategoriateoriaa ja minä unohdin koko äijän.

Kunnes kohtasin hänet jälleen, Pällin ansiosta.

Nyt minulla on sitten ongelma. Pitäisikö minun kaivaa se Lakoff nyt jostain esiin, perehtyä siihen ja kirjoittaa siitä kappale lisuriin - vai unohtaa koko juttu? Kumpi on pahempi asia: se, että lisuri hajoaa silpuksi siksi, että siinä on yritetty ottaa kaikki mahdolliset asiat huomioon, vai se, että siitä puuttuu jotain, joka saattaa olla olennaista? Huomaako kukaan, jos jätän sen Lakoffin pois?

Toistelen tekstissä jatkuvasti, kuinka biseksuaalisuus identiteettinä ja käsitteenä purkaa seksuaalisuuden kategoriarajoja ja pälä pälä. Siksi olisi ihan sopivaa, jos siinä viitattaisiin kategorisointiteorian isään.

Mutta kun mulla nousee karvat pystyyn kun mä ajattelenkin, että pitäisi vielä lisää teoriaa ruveta pyörittämään! Tässä vaiheessa, kun analyysit on tehty ja lisuri on viimeistä puserrusta vaille valmis! Perfektionismini ja laiskuuteni taistelevat, enkä tiedä kumpaa pitäisi kuunnella, sillä perfektionismi voi todellakin johtaa siihen että yritän ottaa ihan liian monta asiaa huomioon.

Mihin vedetään raja? Missä vaiheessa päätetään, että nyt riitti tämä kaivelu? Miten tutkimusta tekevät ihmiset valitsevat sen, mitä he tutkimuksissaan käsittelevät ja mihin viittaavat? Millä keinolla voi tietää, mikä on olennaista ja mikä ei? Vai tehdäänkö valinnat lopulta niin irrationaalisesti, että viitataan niihin teksteihin, jotka nyt sattuvat olemaan sopivasti käsillä, tai jotka sattuvat sillä hetkellä kiinnostamaan enemmän?

11.11.2005 FL FL

Olen tehnyt lisuria kutakuinkin kaksitoista tuntia putkeen, ja tuntuu että olisi pitänyt vieläkin jatkaa. Miksei ihminen voi valvoa loputtomiin ja nukkua sitten vaikka kolmeakymmentä tuntia putkeen? Yö tuntuu ikävältä keskeytykseltä.

Omituista, miten isoja ja stressaavia asioista tulee, kun ne ovat kesken ja tekemättöminä. Olen luultavasti käyttänyt enemmän aikaa ja energiaa lisurin keskeneräisyydestä hermoiluun kuin lisurin tekemiseen. Siitä ehti kasvaa suuri, synkkä varjo kaiken muun tekemiseni ylle, mutta kun nyt sitten pääsin lähestymään varjon heittäjää eli itse lisuria, huomasinkin sen olevan ihan inhimillisissä mitoissa.

Yksi ainoa työntäyteinen päivä riitti taltuttamaan kauhun. Kyllä siitä vielä lisensiaatintyö tulee. Tosin muistivihkossani on vielä yli seitsemänkymmentä huomioon otettavaa seikkaa, mutta onneksi osa niistä on "tarkista viite!" -tyyppisiä pikkujuttuja. Ja toiset taas "laajenna kognitiivista antropologiaa käsittelevää lukua" -tyyppisiä. Ensimmäinen tyyppi vie ehkä pari minuuttia, toinen tyyppi pahimmassa tapauksessa monta päivää...

Ensimmäiset pari tuntia lisurin parissa aiheuttivat kyllä hetkellisen nääntymyksen: miten siitä sekavasta sopasta saa mitään järkevää kokonaisuutta aikaan? Minulla on kolme eri tiedostoa, joiden välillä kesällä siirtelin tekstinpätkiä, ja enää minulla ei ole harmainta aavistusta siitä, mitkä niistä tekstinpätkistä on tarkoitettu siirrettäväksi jonnekin lisuritekstiin, mitkä on tarkoitettu muokattavaksi, mitkä ovat jo itse lisuritekstissä ja mitkä olen aikonut heittää pois, mutta en ole hennonut vielä, kun en tiedä jos niitä vielä tarvitsee.

Huolestuttava seikka on myös se, että tässä tauon aikana olen taas ehtinyt lueskella kaikennäköisiä artikkeleita ja tekstejä, jotka olisi hyvä ottaa lisurissa huomioon. Tekstimassa paisuu ja mutatoituu, koko ajan keksin uusia asioita mitkä pitäisi ehdottomasti sanoa.

Myös sen vuoksi olisi hyvä vetää homma mahdollisimman nopeasti kasaan, sillä mitä enemmän se venyy, sitä enemmän ehtii ilmestyä uusia kirjoja ja artikkeleita, joihin minun pitäisi lisurissa ottaa jotenkin kantaa. Kaameaa.

10.11.2005 Hyvä tarina haussa

En voi liittyä Parnasson erittäin elitistiseen lukupiiriin, koska en tilaa Parnassoa, ja luenkin sitä ehkä korkeintaan kaksi kertaa vuodessa kirjastossa, jos kannessa on joku mielenkiintoinen otsikko. Saara kommentoi Parnassossa ollutta Hanna-Riikka Kuisman novellikokoelman arvostelua: "Niin, jälleen yksi laskelmoitu novellikokoelma nuorista, jotka hakkaavat tai tulevat hakatuiksi, kilpailevat siitä, kuka kuolee ensin. Vieläkö näille on tilausta? Yhäkö hypetetään visvaa ja paskaa?"

En ole lukenut koko Parnassoa enkä Kuisman kokoelmaa, joten en puutu siihen - kunhan vain osoitin, mistä syystä vuodatan seuraavassa. Blogimaailmassa se taitaa olla kohteliasta.

Minua on alkanut enenevässä määrin ottaa päähän se, että suomalaisessa nykykirjallisuudessa on niin vähän hyviä tarinoita. Enemmän on joko oman navan ympärillä vellomista tai kärsimyksessä piehtarointia: isä ryyppää, äiti hakkaa ja veli saa keskenmenon. Romaaneista puuttuu syvyys. Niissä annetaan ymmärtää, että nyt kuvataan sitä kaikkein todellisinta todellisuutta, ikäänkuin se riittäisi romaanin oikeutukseksi. Todellisuuden kuvaaminen riittää tieteellisen kirjoittamisen oikeutukseksi, mutta kaunokirjallisuuden on pystyttävä sanomaan jotain enemmän.

Lisäksi kirjat ovat ohuita läpysköjä, jotka saa 200-sivuisiksi vain laittamalla fontin suureksi ja jättämällä paljon tyhjää tilaa marginaaleihin. Sofi Oksanen sanoi jossain haastattelussa suomalaisen kirjallisuuden kärsivän anoreksiasta, mikä minusta on hieno vertaus. Kaikki se, mikä täyttäisi kirjan, tekisi siitä jotain muuta kuin pelkän luurangon, on oksennettu pois.

Oksasen uutta kirjaa en ole lukenut (vielä, arvostelukappale on pöydälläni odottamassa lukemista), mutta Stalinin lehmät on loistava esimerkki siitä, kuinka kärsimyksestä ja omasta navasta voi saada hyvänkin tarinan: syömishäiriöt, suhdesekoilut, kahden kulttuurin välisen törmäilyt ja Stalinin vainot perustunevat ainakin osittain Oksasen ja hänen sukulaistensa kokemuksiin. Mutta silti! Se tarina! Stalinin lehmissä kirjailija ei lado kärsimystä pinoon lukijan eteen ja sano, että "sun on pakko katsoa, tällänen maailma nyt vaan on", vaan viettelee tekstinsä sisään.

Jotenkin tuntuu siltä, että nuoret suomalaiset romaanikirjailijat painottavat muotoa sisällön kustannuksella. Mikko Rimminenkin toteaa: "Kirjallisuushörhellykseen tottuneena on helppo taipua uskomaan, että kunhan muoto on jonkinlainen, ei sisältöjä tarvitse niin väkipakolla laatia." (4.11.05)

Mitä ihmettä se tällainen ajattelu on? Ilman sisältöä muoto on hyödytön. Jos "kirjallisuushörheltäjillä" ei ole sisältöä muodolleen, niin miksi he ylipäätään edes kirjoittavat?

Siteeraan Rimmistä lisää: "[H]yvän viihteen kirjoittaminen on luultavasti verrattomasti vaikeampaa kuin keskinkertais-sekavan taideromaanin. Toimivan viihteen kirjoittaminen kun vaatii kykyä koukuttaa lukija, mikä toimi puolestaan edellyttää kohtalaista paneutumista lukemisen mekanismeihin. Jännitteen ylläpitäminen ja hallinnointi perustuukin ehkä ennemmin matematiikkaan kuin "kielelliseen luomisvoimaan". Tässä mielessä viihdekirjallisuuden kirjoittamisprosessi edellyttää tekijältään aika järkälemäistä kykyä kuunnella tekstiä ja sen sisäisiä suhteita." (9.11.05)

Sanon pissismäisesti että "daa"??!!1! Kykyä koukuttaa lukija ja kuunnella tekstiä ja sen sisäisiä suhteita?? Onko lukijan koukuttaminen ja hyvän tarinan kertominen jotenkin epätaiteellista ja epäkaunokirjallista, suorastaan paheellisesti viihteeseen viittaavaa? Eikö niiden pitäisi olla jo ihan itsestäänselvyyksiä kenelle tahansa kirjoittajalle? Lehtiartikkelin kirjoittajankin pitää koukuttaa lukija ja miettiä tekstin sisäisiä suhteita. Vai missä todellisuudessa "taideromaaneja" kirjoittavat oikein elävät?

En halua dissata Rimmistä, koska en ole lukenut hänen runojaan tai Pussikaljaromaaniaan. Romaani on kyllä lukulistallani, eli kun se tulee kirjastossa vastaan, lainannen sen. Kirjan teema, eli kalliolaiset pussikaljottelevat pojat, ei vain ole kiinnostanut minua tarpeeksi, että olisin viitsinyt ruveta kirjaa tarkoitushakuisesti etsimään - puhumattakaan sen varaamisesta. Se voi kuitenkin olla hyväkin tarina.

En tiedä, miten hyvin Rimmisen ajatukset ovat yleistettävissä muihin "kirjallisuushörheltäjiin" - joskaan en tiedä, mihin piireihin kyseisellä termillä voisi viitata. Suomalaisiin nuoriin nykykirjailijoihin? Rimmisen kavereihin? Kirjoittajayhdistysten jäseniin? Kirjoittajakursseilla kävijöihin?

Oli miten oli, Rimmisen ajatukset ovat aika selkeässä linjassa viime aikoina lukemieni nuorten suomalaisten kirjailijoiden teosten kanssa. Muotoa on vaikka minkä verran, kaunista lausetta ja kaikkea, mutta tarina on ontto.

En halua mainita nimiä, mutta eräässäkin hiljattain lukemassani kirjassa oli kaikki ainekset hyvään tarinaan: päähenkilönä oli nainen, joka oli adoptoitu Suomeen toiselta puolen maailmaa, ja jonka veli oli niin ikään adoptoitu. Kirjassa sukkuloidaan Suomen ja erään toisen maan väliä, ja mietitään identiteetin merkitystä.

Mutta ei. Kirja oli tylsä. Henkilöiden kiinnostaviin särmiin ei tartuttu ja tarinan potentiaalit hukattiin. Ajoittain siinä oli todella kaunista kieltä, mutta kaunis kieli ei pitkälle kanna: jos ei ole tarinaa kerrottavana, mitkään hienot vertaukset tai eteeriset lauserakenteet eivät pelasta romaania.

Toisessa taas isänsä etäisyydestä kärsivä pikkutyttö kohtaa ohimenevästi spurgun. Kirjassa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään, kävellään vain pitkin rantoja ja lausutaan latteita repliikkejä. Kolmas oli kirja, josta kovasti halusin pitää, koska sen kirjoittaja vaikutti haastattelujen perusteella mielenkiintoiselta tyypiltä. Mutta kirja oli epätoivoista rankkuuden tavoittelua ja seksillä mälläilyä ikäänkuin sen todentaminen, että "sperma on limaista" riittäisi sisällöksi.

Kuvaavaa on se, että kun selaan lukemieni kirjojen listaa taaksepäin ja etsin sieltä niitä parjaamiani kirjoja, huomaan, että mitä kauemmas menneisyyteen menen, sitä vähemmän muistan kirjojen sisällöstä mitään. Kesällä 2002 olen lukenut kirjan, josta muistan vain, että se sijoittui erääseen ruotsalaiseen kaupunkiin - ja senkin vain siksi, että kävin samana kesänä kyseisessä kaupungissa. Kaipa kirjassa haahuiltiin vieraassa kaupungissa ja etsittiin itseä tai jotain.

Kyse ei siis todellakaan ole siitä, etten muistaisi muita kesällä 2002 lukemiani kirjoja. Luin esimerkiksi Herbjørg Wassmon romaanin Dinan kirja, jonka sisällön muistan erittäin hyvin. Kuin muistelen kirjaa, pystyn siirtymään tarinan kuvaamaan norjalaiseen maalaismaisemaan ja tunneilmastoon. Luin myös Tessa de Loon kirjan Kaksoset, joka kertoo lapsena toisistaan erotetuista kaksosista, joista toinen toimi vastarintaliikkeessä ja toinen palveli natseja. Siinä pohdittiin mielenkiintoisesti sitä, miten ihmiselämä muokkautuu ympäristön ajatusmallien mukaan.

Okei, kehutaan vielä suomalaistakin: samaan lukusaumaan osui myös Maarit Verrosen Kylmien saarten soturi, jonka karu, arktinen maisema ja päähenkilön menneisyyttä leimaava sota jäivät kyllä mieleen. Kylmien saarten soturi on muuten osoitus siitä, että hyvän tarinan kertomiseen ei välttämättä tarvitakaan satoja sivuja: kirjassa on 182 sivua, ja se riittää tarinalle aivan hyvin.

Mieleen jäädäkseen romaanin on kerrottava tarina, joka muuttaa lukijaa, vaikka vain hivenen. Herättää tunne tai ajatus - siis joku muu tunne kuin kyllästyminen ja joku muu ajatus kuin "taas tämmöinen läpyskä".

7.11.2005 Puuron ja talkkunan ylistys

Lapsena en pitänyt puurosta. Inhosin erityisesti limaista kaurapuuroa ja koulun ruis-puolukkapuuroa, mutta ei uunissa imelletty ruispuurokaan mitään huimaa herkkua ollut. Mannapuurosta, uunissa tehdystä ohrapuurosta ja riisipuurosta sen sijaan pidin, ehkä niiden harvinaisuuden vuoksi: ensinmainittua sai vain mummun luona, keskimmäistä lähinnä jouluna ja viimeistä niinikään jouluna, mutta koulussa.

Kului varmaankin yli kymmenen vuotta, kun en syönyt puuroa käytännössä lainkaan - lukuunottamatta jouluna tehtyä riisipuuroa.

Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin saanut puuroherätyksen. En muista tarkkaan, mistä kääntymykseni alkoi - luinkohan jostain puuron terveellisyydestä, kuitupitoisuudesta ja siitä, että se pitää näläntunteen kauan poissa. Tajusin myös, ettei puuron aina tarvitse olla sitä venyvää kaurajankkia, joka valuu hitaasti nielusta vatsalaukkuun.

Puuron voi tehdä lukuisista erilaisista viljoista - sekoittaa kauraa ja ohraa, ruista ja tattaria. Viimemainittua en tosin ole vielä kokeillut, sillä ostin testipaketillisen vasta pari päivää sitten. Sen sijaan speltti, tuo keskiaikainen vehnälajike, on tehnyt pysyvän paikan sydämeeni - tai siis, vatsalaukkuuni. Se maistuu enemmän viljalta kuin pelkkä vehnä. Puuroon voi lisätä pellavansiemeniä, rusinoita, auringonkukansiemeniä, mustikoita, omenahilloa. Sen voi maustaa inkiväärillä ja kardemummalla. Puuron mahdollisuudet ovat rajattomat.

Lisäksi mikroaaltouunien aikakaudella puuro valmistuu muutamassa minuutissa. Sopiva määrä nestettä (vettä, maitoa, mehua), hujaus puurohiutaleita, makuvermeet ja mikroon pariksi minuutiksi. Valmistuu ihan yhtä nopeasti kuin voileipä ja täyttää vatsan pitemmäksi aikaa.

Talkkunakin on kokenut paluun ruokavaliossani. Olen kuullut kauhutarinoita lapsuuden talkkunakokemuksista: eräskin kaverini sai puistatuskohtauksen nähdessään talkkunapaketin kaapissani. Penskana kuitenkin pidin talkkunasta: sitä syötiin mansikkajugurtin kanssa harvinaisena aamiaisherkkuna. Puuro oli arkisuusasteikolla talkkuna ja jugurtti -yhdistelmää paljon korkeammalla - talkkuna ja jugurtti olivat juhlaherkkuja puuroon verrattuna.

Jostain syystä kuitenkin unohdin talkkunan olemassaolon, kunnes kokkauspiiriin tuotiin hypisteltäväksi vasta ilmestynyt Talkkunakirja. Tajusin, että aikuinen ihminen voi syödä talkkunaa ja jugurttia ihan niin paljon kuin sattuu haluttamaan.

Ostin vanhaa kunnon Aitoa hämäläistä talkkunajauhoa, jonka sinipunaisen pussin kyljessä on ollut sama iloinen nainen varmaan 50-luvulta saakka. Talkkuna on tehty kaurasta, ohrasta ja herneestä ja se maistuu ihan samalta kuin silloin penskana. Toivottavasti se ei ikinä muutu. Kokeilimme kokkauspiirissä marjoista, talkkunasta ja kermasta tehtyä marjahuttua, mutta vaikka se maistuikin mainiolta, talkkuna-jugurtti-yhdistelmää ei päihitä mikään.

Turun seminaarireissulla kävimme Nautelankosken museossa, jossa myytiin Nautelankosken museon omaa kauratalkkunaa. Luultavasti kyseessä on lähinnä Nautelankosken myllyhistoriaa värittävä kuriositeetti, mutta hyvältä se silti maistuu. Söin sitä mustikkajugurtin kanssa juuri äsken.

Sen sijaan pohjoisten saloseutujen oma perinneruoka, talkkunapuuro, on edelleen kokematta. Ilmeisesti eteläsuomalainen ja pohjoissuomalainen talkkuna eroavat toisistaan, sillä talkkunapuuroa lapsena syöneet (ja inhonneet) kokkauspiiriläiset sanoivat puurotalkkunan olevan aivan erilaista kuin Aidon hämäläisen talkkunajauhon.

Tein kerran puuroa talkkunajauhosta ja ohrahiutaleista, mutta lopputulos oli omituinen - ei maistunut oikein talkkunalta eikä puuroltakaan. Luultavasti eteläsuomalainen talkkuna ei edes sovellu puuronkeittoon.

Talkkunapuurokokemusta pitäisi luultavasti etsiä tarkoituksella. Vaivata pohjoisesta kotoisin olevien kavereiden vanhempia sukulaisia.

6.11.2005 Kekrikään ei piristä

Puuh. Jälleen yksi artikkeliversio lähtenyt eteenpäin, versionumeroltaan 5. Tai 4.2., miten sitä nyt lasketaan.

Aika kuluu ja ahistaa. Seminaarireissulta paluusta on kohta kaks viikkoa, ja sinä aikana en ole ehtinyt tehdä juuri muuta kuin potea flunssaa, seistä kopiokoneen äärellä ja fiilata artikkelia. Missä sinänsä pitäisi olla jo tarpeeksi paljon, mutta kun ei ole. Lisurinkirjoitus-, kuntoilu- ja japaninopiskelusuunnitelmani kaatuilevat. En tiedä mikä eniten sieppaa.

Lisurin viivästyminen alkaa vähitellen herättää puhdasta kauhua. Luultavasti minun pitäisi kauhun vähentämiseksi ottaa se käsittelyyn heti huomenna. Huomenna alkaa kuitenkin yliopistolla ensi viikon kestävä luentosarja "What is a human being? Conceptions of mankind from an historical perspective", joka vaikuttaa kiinnostavalta. En tiedä olisiko järkevintä unohtaa se.

Kuntoilusuunnitelmassa ärsyttää se, että menin maksamaan syksyn jäsenmaksun paikallisessa jumppapoppoossa, joka järjestää erilaisia jumppia joka päivä. Olen kuitenkin käynyt jumppaamassa vain kerran, ja syksyhän on kohta jo ohi. Jumppaaminen on ihan kivaa, mutta koko proseduuri matkoineen ja vaatteiden vaihtamisineen vie hyvinkin pari tuntia. Josko riittääkään. On helpompaa vetäistä lenkkarit jalkaan ja käydä puolen tunnin lenkillä.

Ja se japaninopiskelu. Tiedän, että nyt kun joudun opiskelemaan itsenäisesti, pitäisi pitää tosi tarkkaa rutiinia, muuten homma lähtee lipsumaan ja koko kieli unohtuu. En ole kuitenkaan pystynyt siihen, koska akateemiset aikomukseni ovat aina prioriteettilistallani japanin yläpuolella.

Alkaisin olla loman tarpeessa. Huolestuttavaa, että ne muutamat pahemmat flunssapäivät olivat suorastaan miellyttäviä sen takia, ettei tarvinnut tehdä mittään.

Enkä kekriäkään viettänyt mitenkään, vaikka se on mielestäni hauska juhla ennen jouluvouhotusta.

3.11.2005 Kopiokoneet tukkeutuvat lähelläni

Vein eilen 7,9 kg monistepaperia postiin. Kuusi kustantamoa tulee saamaan jumppapunnukseksikin kelpaavan paperipinkan.

Monistaminen sinänsä oli melkoinen show: ostin kopiokortin koneeseen, joka tukkeutui noin kymmenen arkin välein. Kopioin pinkasta kolmasosan, lähdin tunniksi teelle kaverini kanssa ja palasin taas kopioimaan. Edelläni olevalla tytöllä ei ollut mitään ongelmia, vaikka hänkin kopioi massiivisia määriä jostain kirjasta. Mutta tokihan kone taas tukkeutui, kun minä sitä ryhdyin käyttämään...

Kroppani oppi selkeän rutiinin: tukkeutuman kohdatessa avaa etupaneeli, nosta vihreää kahvaa, nykäise koneen tukkiva paperi pois, sulje etukansi, odota, kun kone lämpenee, kuuntele henkeä pidättäen kuinka paperinlajittelija sanoo "klonks, klonks, klonks", havaitse, että "klonksia" ei kuulu, aseta käsi etupaneelille ja odota kunnes kone sanoo "piip" ja aloita rutiini alusta.

Siinä vaiheessa, kun olin saanut kopioitua puolet, ja takanani jonossa oleva vaihto-oppilaspoika katseli sääliväisenä tukkeumanputsausharjoituksiani, päätin että nyt riittää. Kävin valittamasta asiasta, ja kuinka ollakaan, tuskin kymmentä minuuttia myöhemmin paikalle saapui huoltomies. Huoltomies vaihtoi kuluneen osan paperinlajittelijasta, ja loppupuoli kopiointiurakkaa sujui huolettomasti.

Paitsi että loppupuolen papereihin tuli viisi harmaata viivaa alalaitaan tekstin päälle, mutta siinä vaiheessa Yliopistopaino oli jo ehtinyt mennä kiinni, ja minä olin niin kyllästynyt koko hommaan, että ajattelin, että ei julkaisupäätös voi olla muutamasta harmaasta raidasta kiinni, ja jos on niin haistakoot paska.

En viitsi kirjoittaa ylös, kuinka paljon kopioiminen ja postitus maksoi. Sanotaan nyt vaikka, että 40 kehitysmaan lasta saisi sillä summalla perusrokotteet. Mikä olisi varmaan maailman ja oman kuvitteellisen karmani kannalta paljon parempi tapa kuluttaa kyseinen summa.

Tänään sitten tuli myös tieto, että Otava on ostanut Liken. Likestä tulee siis Otavan Johnny Kniga. Tylsää, tylsää, tylsää. Likeä olen aina pitänyt vakuuttavana esimerkkinä siitä, että pienkustantamostakin voi tulla keskisuuri ja vakavastiotettava, kunhan vain aikaa kuluu ja hyviä kirjoja kustannetaan. En tiedä kustannuspolitiikasta tai yritysmaailmasta tarpeeksi voidakseni nähdä mitä tämä nyt Liken kustannuslinjan kannalta tarkoittaa. Mutta lähtökohtaisesti pienempien yritysten sulautuminen suuriin on aina huolestuttavaa. Olisi ollut vähän eri asia, jos vaikkapa Sammakko ja Loki-Kirjat olisivat päättäneet yhdistyä, kuin että yksi Suomen suurista viestintäalan yrityksistä ostaa Liken.

Huoh. Nähtävästi en näinä päivinä ajattele mitään muuta kuin kustannusmaailman kiemuroita. Teoksen ja Tammen suhteesta sain pari sähköpostia, kiitos niistä! Teoksen ja Tammen suhteeseen ei kuulemma liity mitään suurta salaliittoa - kyse on siitä, että Silja Hiidenheimon kanssa työskennelleet kirjailijat olivat valmiita lähtemään uuteen kustantamoon hänen perässään.

Minun olisi tällä viikolla pitänyt täysipainoisesti keskittyä identiteettiartikkelini viimeistelyyn, mutta hylkäyskirje on tosiaan sotkenut vähän aikatauluja. Eilispäivä olisi kaikkinensa pitänyt viettää tiiviisti tietokoneen äärellä pilkkua kiillottaen, mutta niinpä se vain meni pääosin kopiokoneen vieressä.

No, kone kuin kone.