Jatulintarhan blog

27.2.2006 Osoittamani luottamus

"Käsikirjoituksenne. Emme valitettavasti ole voineet hyväksyä lähettämäänne käsikirjoitusta kustannusohjelmaamme. Käsikirjoitusten runsaan tarjonnan vuoksi emme ikävä kyllä voi antaa yksilöllistä palautetta tai tekstin kehittämisohjeita. Kiitämme ystävällisestä tarjouksestanne ja yhtiötämme kohtaan osoittamastanne luottamuksesta."

Se oli sitten yhdeksäs saamani hylkäyskirje. Tai kymmenes, jos lasketaan se teini-iän runokokoelmasta saamani hylsy, mutta jospa ei laskettaisi. Toinen hylsy, joka koskee tätä käsistä, viidessä kustantamossa teksti on vielä sisällä. Karisto sentään laittoi lyhyen lappusen, jonka mukaan käsiksen voi pyytää palautettavaksi, jos haluaa. Haluan, lähetän sen sitten yksintein Atenalle. Onpa hyvä, etten käyttänyt marraskuussa enempää rahaa kopiointiin, kun pinkka kerran näyttää palautuvan takaisin.

Yksi vielä, ja sitten on kymppi hylsyjä täynnä. Siitä on kuitenkin vielä jonkun verran matkaa viiteenkymmeneen, vai kuinka monesta kustantamosta se Marcel Proust nyt pakit saikaan. Noista yhdeksästä kahdessa on ollut palautteentapaista, mutta kumpikin koski sitä vanhaa käsistä. Olisi nyt seuraavassa hylsyssä edes jotain palautetta, niin tietäisi heittääkö koko jutulla vesilintua ja omistaako elämänsä tieteelle.

Voi plääh. Käsiksen lähettämisestä on neljä kuukautta. Teos lupasi vastauksen kolmessa kuukaudessa, Otava sanoo sivuillaan, että menee 3-6 kuukautta. Liken käsittelyaika on "kuukaudesta jopa vuoteen", Gummeruksella "yhdestä neljään kuukautta". WSOY:n sivut ovat alhaalla, mutta veikkaisin, että niilläkin oli tuo 3-6 kk. Eli Gummerukselta ja Teokselta voisi jo alkaa tosissaan odottelemaan vastauksia, WSOY:n ja Otavan vastauksia sitten Vapun tietämillä ja Likeä ei kannata tällä hetkellä edes ajatella.

Tunnen olevani lähinnä voipunut, en niinkään pahoilla mielin. Kustannuskynnyksen ylittäminen tuntuu mahdottomalta, vaikka yrittäisi kirjoittaa miten hyvin ja miten massasta erottuvan tekstin. Tekstin hyvyydestä en tiedä, mutta sen tiedän, ettei vastaavaa tarinaa ole Suomessa julkaistu, ja mietityttää, että onko kaupallisesti mahdotonta julkaista tarinaa, joka kertoo ihmissusista, mutta joka ei ole kauhua.

Vielä muutama hylkäyskirje, ja taannun sille seitsemän vuoden takaiselle tasolle, jolloin viimeisen hylsyn saatuani mietin katkerana, että kirjoitan jonkun 40 000 sanaa pitkän viipyilevän tarinan tytöstä, joka on eksyksissä yliopistokaupungissa. Siinä olisi ainakin kohtaus, jossa tyttö seisoo keittiössä ja katsoo kun ulkona sataa. Ja katselee omaa kättään, ja miettii, onko se tosiaan osa hänen ruumistaan. Tarina päättyisi siihen, että kevät tulee, jotta lukija varmasti ymmärtäisi, että nyt on uusi alku ja aikuistumisen aika käsillä. Dialogi olisi viitteellistä ja töksähtelevää.

Kuulostaako epämääräisen tutulta? No varmasti kuulostaa, sillä vastaavia tarinoita identiteettihämmennyksen tilassa olevista nuorista naisista julkaistaan joka vuosi. Ellei useampia vuodessa. Väittäisin jopa, että jos esikoiskirjailija on nuori, kirjallisuutta opiskeleva nainen, tarina on erittäin suurella todennäköisyydellä juuri tuollainen. Mutta tämä nyt on sitä katkeraa puhetta. Jospa menisi syömään irlantilaisen viskitryffelin.

24.2.2006 Oululainen kulttuurihenki haisee yhtä pahalle kuin oululainen hengitysilma

Johan nyt. Kaks päivää ehtii olla poissa Suomesta, niin täällä pistetään hulinaksi. Jari Sillanpää on tullut kaapista ja Kaltion päätoimittaja Jussi Vilkuna on saanut potkut.

Olin siis Bergenissä yhden yön reissulla osallistumassa kokoukseen, jossa suunniteltiin yhteispohjoismaista queer-tutkimusjulkaisua. Siitä en puhu tämän enempää, ennen kuin projekti on pitemmällä, mutta nykyinen suomalainen yhteiskuntatilanne näyttää vaativan lähempää tarkastelua.

Muhammed-kuvajupakka pomppi Bergenissä esiin keskusteluissa vähän väliä, olihan joukossa tanskalaisia ja norjalaisia. Kesken julkaisun linjan suunnittelun norjalainen puhkesi puhumaan, kuinka tärkeää juuri nyt on puhua sananvapaudesta ja kulttuurien välisestä vuorovaikutuksesta. Leppoisalla illallisella viinilasillisen jälkeen tanskalainen tunnusti avuttomuutensa tilanteen edessä: toisaalta, toisaalta, ei pilakuvissa sinänsä mitään pahaa ole, niinja sananvapaus ja silleen, mutta kun ihmisiä kuolee mellakoissa, ja sitten sitä on täysin neuvoton sen suhteen mitä pitäisi tehdä ja sanoa, puhumattakaan siitä, miten voisi ymmärtää.

Tajusin Bergenissä, kuinka kaukana myrskynsilmästä suomalaiset loppujen lopuksi ovatkaan, huolimatta mellakkauutisista ja rauhallisesta mielenosoituksesta Helsingissä. Ei koko kohu ole samalla tavalla koskenut meitä, iskenyt meidän identiteettiimme.

Nyt kuitenkin näyttää siltä, että rakkaat kanssaoululaiseni ovat tuoneet myrskynsilmän ihan tänne, asuinkaupunkiini. Kehdanneeko tätä edes kotikaupungiksi sanoa, ei varmaan.

Olen nähnyt tanskalaiset pilakuvat, ne löytää kyllä helposti hakukoneella. Joukossa oli pari sellaista, joista voin hyvin kuvitella uskonnollisen muslimin loukkaantuvan (erityisesti se kuuluisa turbaanipommikuva) - mutta myös pari varsin oivaltavaa kuvaa, jotka eivät toisessa kontekstissa olisi missään tapauksessa loukkaavia, päinvastoin. Oli miten oli, Jyllands Postenin tarkoitus oli ilmiselvästi ärsyttää. En usko, että he halusivat ärsyttää Tanskan tai maailman muslimeja, vaan tanskalaisia sievistelijöitä.

Ville Rannan sarjakuvan kritiikki sen sijaan kohdistui selvästi omaan poliittiseen kulttuuriimme, ja suhtautui varsin ymmärtävästi muslimien tuntemaan kiukkuun. Sarjakuva irvaili enemmän suomalaista strutsimaista tapaa pistää pää maakuoppaan (paitsi että oikeasti strutsit eivät sitä tee, mutta Suomipa tekee) ja hätäillä enemmän sitä, mitä muut meistä ajattelevat kuin sitä, mitä omassa päässä liikkuu.

Ja niinpä sitten Kaltion hallitus osoitti hallitsevansa saman taktiikan, jota Ville Ranta kritisoi sarjakuvassaan. Mahtoiko pilkka osua hallitusta omaan nilkkaan, kun se sarjakuvasta niin pillastui?

Alkuviikosta mietin, että olisin kirjoittanut blogipäivityksen Muhammed-kuvajupakasta, mutta en ehtinyt, kun oli niin kiire miettiä itsemurhaa. Suunnittelemani blogipäivityksen sisältö olisi ollut jotakuinkin sellainen, että mellakoissa ei ole kyse siitä, millaisia kuvia on julkaistu jossain tanskalaisessa lehdessä, vaan taloudellisesta epätasa-arvosta ja suurvaltojen voimasuhteista. On helpompi kohdistaa vihansa muutamaan pilakuvanpiirtelijään kuin johonkin epämääräiseen epäoikeudenmukaisuuteen, joka koostuu suuryritysten aiheuttamasta riistosta, Yhdysvaltain sotilaallisesta läsnäolosta ja yleislänsimaisen kulutus- ja populaarikulttuurin infiltraatiosta kaikkialle. Käytän ehkä kulunutta kielikuvaa, mutta pilakuvat olivat se kipinä, joka sytytti ruutitynnyrin.

Kuten Ville Ranta mainiossa sarjakuvassaan (joka ei valitettavasti enää ole Kaltion sivuilta luettavissa, mikä lisää entisestään asiaan liittyvää kohua ja hämmennystä) Muhammedin suulla sanoi: "Sanopa, miksi meillä ei olisi oikeutta suuttua tyypeille, jotka ensin pudottelee meidän päälle pommeja, ryöstää meidän öljyt, sortaa meitä lännessä ja sitten vielä pilkkaa meidän uskontoa?!! Miksi meidän pitäisi kunnioittaa teidän kermapersesananvapautta?! Teikäläiset kiduttaa meikäläisiä vankiloissa ja sitten hurskastelee sanavapaudella!!" Mitäpä siihen lisäämään, siinähän se on asian ydin.

Siinä kirjoittamatta jääneessä blogimerkinnässäni olisin tietysti pohtinut asiaa elegantimmin, ja lisännyt loppuun pohdintoja siitä, missä ja milloin Muhammedin kuvaamisesta tuli islamilaisessa maailmassa tabu. Suunnittelin laittavani blogiini kuvan Muhammedista (Horror of Horrors!!!). Olin jo valinnutkin kuvan, aioin skannata sen vuoden 1971 Otavan tietosanakirjan osasta 11 kohdalta "Muhammed". Mutta enpä taidakaan, en yksinkertaisesti uskalla. En pelkää muslimifundamentalisteja (kaikki tuntemani muslimit ovat maltillisia, vaikka joku heistä kritisoikin länsimaista elämäntyyliä), vaan pelkään oululaisia kulttuurifundamentalisteja. Jos Ville Rannan älykäs, ironinen ja terveellä tavalla kriittinen sarjakuva on liian kuumaa kamaa ja johtaa Vilkunan potkuihin ja Rannan lastenkirjakuvituksen peruuntumiseen, minunkin tulevaisuuteni olisi varmaan pilalla, jos nyt julkaisisin tuon paheellisen tietosanakirjakuvan.

Julkaisen kuitenkin kuvatekstin, sillä tietääkseni tekstissä saa edelleen Oulussakin sanoa jotta "Muhammed". Kuvan vieressä lukee: "Profeetta Muhammed, hänen tyttärensä Fatima, vävynsä Ali sekä tyttärenpoikansa, imaamit Hasan ja Husain. Miniatyyri Muhammed ibn Ahmed al Birunin (973-1048) teoksesta Menneiden vuosisatain jäänteet. (Bibliothéque nationale, Pariisi" (s. 4433). Ibn Ahmed al Birun on maalannut profeetalle kauniin, valkean vaipan, jonka helmassa on kasvikuvioita ja olkapäitä peittää vihreä shaali. Kuvan muiden hahmojen katseet ovat suunnatut kohti profeettaa, joka puolestaan katsoo suoraan eteenpäin. Silti kuvassa on jonkinlaista kotoisuutta, melkeinpä näyttää siltä, että Muhammed on iltakävelyllä sukulaisineen. Herttainen kuva, mutta koska en halua joutua muilutettavaksi Oulun rajojen tuolle puolen, enpä pistä sitä blogiini.

Siispä. Kaltion hallitus, minä sanon teille: menkää ja polttakaa Otavan tietosanakirja vuodelta 1971, osa 11! Siinä on kuva Muhammedista! Viestini Oulun kaupungille: poistakaa kaikki Otavan kirjat julkisista kirjastoista, sillä Otava on julkaissut Muhammedin kuvan!

Mutta tiedättekös, mikä on koko asiassa parasta? Edes naamioidusta Muhammedista ei ehkä Oulussa saa piirtää kuvia, mutta Kaltion hallituksestapa saa! Eli jos kellään nyt sattuu olemaan pilapiirtäjän vikaa, niin piirtäkääpä pilakuvia Kaltion hallituksesta ja Oulun kaupungin olemattomasta kulttuurihengestä. Unohtakaa koko Muhammed ja alkakaa täysin sydämin pilkata oululaista kulttuuri-ilmapiiriä. Siinä riittää naurettavaa Pakistaniin asti!

Ja Kaltion tilaajathan voivat tietysti äänestää päätoimittajan potkuja vastaan rahallaan ja lopettaa tilauksensa. Tietysti kehotan hankkimaan Kaltion viimeisimmän numeron, koska oma japanilaista sarjakuvaa ja animaatiota käsittelevä juttuni on siinä, mutta sen jälkeen koko lehdelle voi sanoa so long, ellei nyt hallitus sitten tajua tulla järkiinsä ja käydä anelemassa Jussia takaisin.

(Vai vielä kulttuuripääkaupungiksi halutaan, voiko enää naurettavampaa olla!)

22.2.2006 Jisatsu

Olen viime päivinä miettinyt itsemurhaa.

Ei hätää, en ole (vielä) taipunut pornoisen työtaakkani alle ja harkitse erkanemista kaikesta, vaan olen kirjoittanut erääseen julkaisuun artikkelia japanilaisesta itsemurhakäsityksestä animen ja mangan kautta tarkasteltuna. Pidin syksyllä esitelmän animeseminaarissa samasta aiheesta, ja nyt ajatukset ovat jalostumassa ensimmäiseksi Japania jotenkin koskettavaksi tieteelliseksi artikkelikseni. Mistä olen kohtuullisen tyytyväinen, sillä tuo teksti on ensimmäinen askel tiellä kohti vakavampaa Japania koskevaa tutkimusta. Johon tuskin pääsen käsiksi kunnolla ennen kuin olen väitellyt. Ruaah.

Joka tapauksessa itsemurha on outo asia. Yksi tuttavani on kuollut oman käden kautta, ja vaikka kyseinen tuttava ei varsinaisesti ollut minulle läheinen, järkytyin silti asiasta pahasti. Se, minkä verran tunsin häntä, ei enteillyt itsemurhaa mitenkään - tyyppi oli hilpeä ja fiksu, avoin ja valmis puhumaan kaikkien kanssa, luova ja taiteellinen, pitkässä parisuhteessa. En voinut olla ajattelematta, mitä minulta jäi näkemättä, kun pidin häntä hyvin pärjäävänä ja onnellisena. Pari masennuksesta kärsivää ystävääni on puhunut synkimpinä hetkinään itsetuhosta, ja siitä puhuminen on minusta ollut äärimmäisen pelottavaa.

En ole koskaan itse ollut siinä tilanteessa, että olisin ajatellut, että ei-oleminen olisi parempi vaihtoehto kuin oleminen. Olen ajatellut, että jos on niin epätoivoinen, että on valmis tappamaan itsensä, on valmis tekemään mitä tahansa muutakin - vaikka liftaamaan Timbuktuun. Tiedän, että syvästi masentuneelle ihmiselle suihkun ottaminen voi olla liian raskas tehtävä, saati Timbuktuun liftaaminen, mutta kyseessähän onkin oma tapani pitää asia loitolla. Jos kaikki kuolemme joka tapauksessa, niin miksi turhaan jouduttaa asiaa?

Luultavasti juuri aiheen aiheuttaman epämukavuudentunteen vuoksi aloin pohtia japanilaista itsemurhakäsitystä, joista pohdinnoista syntyi ensin se esitelmä ja nyt sitten artikkeli. Animessa ja mangassa törmää nimittäin itsemurhiin tämän tästä. Vähän väliä joku neito hädässä uhkaa tappaa itsensä puremalla kielensä poikki, jos häntä ei jätetä rauhaan; historiallisissa tarinoissa on enemmän sääntö kuin poikkeus, että joku tekee seppukun; realistisissa, nyky-Japaniin sijoittuvissa tarinoissa suunnitellaan itsemurhia tai uhataan niillä, välillä jopa komediallisissa tunnelmissa.

Kaikesta lukemastani lähdeaineistosta on tiivistynyt kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että japanilaisessa kontekstissa itsemurha on usein romantisoitu, estetisoitu ja sankarillistettu. Talven viimeinen lumi on laskeutunut puutarhaan, jossa luumunkukat kukkivat. Valkoisiin pukeutunut, epäoikeudenmukaisesti kohdeltu samurai astuu puutarhaan. Hän lausuu kuolinrunonsa, tarttuu päättäväisesti wakizashiinsa ja upottaa sen huolellisin liikkein vatsaansa, ilmeenkään värähtämättä: hänen tyyneytensä osoittaa hänen vilpittömyytensä. Kaishakun, avustajan, miekka on silmää nopeampi, lumelle ja luumunkukille laskeutuu urhoollinen veri.

Kaunista, eikö totta?

Itsemurhan estetisointiin tietysti liittyy koko joukko nationalistisia tuntemuksia, nostalgista kaipuuta menneisyyden "rehellisempään ja parempaan, aitoon Japaniin" - onpa jopa väitetty, että itsemurha sinällään olisi voimakas nationalistinen symboli. Ei ole sattumaa, että Japanin antautuessa 1945 joukoittain Japanin armeijan upseereita tappoi itsensä: olihan osoittautunut, että keisari on pelkkä mies ja unelma Suur-Japanista tuhoutunut. Eikä sattumaa ole Yukio Mishimankaan seppuku sen jälkeen, kun hän tajusi että hyvin harva jakaa hänen unelmansa samuraiajan henkiin herättämisestä.

Tässä romantisoidussa, estetisoidussa ja nationalistisessa kontekstissa varsinainen itsemurha peittyy valtavan symbolilastin alle. Niinpä japanilaisesta itsemurhasta puhuessaan tuleekin puhuneeksi suurimmaksi osaksi jostain muusta kuin kuolemasta. Yukio Mishima kuoli komeasti, ja jos joku jossain sanoo "Mishima", ajatellaan vähintään yhtä usein hänen raflaavaa kuolemaansa kuin hänen kirjallista tuotantoaan. Mutta hän kuoli. Hävisi, katosi. Mishima jätti kyllä huikean elämäntarinan jälkeensä, mutta entä sitten, jos hän ei ole itse sitä enää kertomassa?

Toinen tiivistynyt asia on kuitenkin paljon levollisempi, ja antaa minulle mahdollisuuden ajatella itsemurhaa toisin kuin ennen. Buddhalaisessa katsantokannassa (johon siis japanilainenkin maailmankuva paljolti perustuu) korostetaan hyvän kuoleman merkitystä. Kuoleman hetkellä ihmisen tulisi olla siihen valmistautunut, tyyni ja tietoinen - ei peloissaan, vihainen tai jonkin muun suuren tunteen vallassa. Jos huono kuolema uhkaa ihmistä jostain syystä, vaikkapa sairauden tähden, on perusteltua tehdä itsemurha hyvän kuoleman varmistamiseksi. Tämä perusajatus sisältää myös sen, että ihmisellä oikeus päättää kuolintavastaan ja -hetkestään, ja että kenellä tahansa on mahdollisuus tehdä itsemurha, jos tarve vaatii.

Tottakai tämä lähtökohta oli varsin käyttökelpoinen Japanissa, jota sotilaseliitti hallitsi 700 vuotta. Mikäpä voisi olla sotilasdiktatuurissa näppärämpää kuin ajatus siitä, että ihmisen täytyy olla valmis kuolemaan milloin tahansa ja tarvittaessa tappamaan itsensä? Moinen kuolemakäsitys ylläpitää militaristista yhteiskuntaa jos mikä. Pohja-ajatus hyvästä kuolemasta ja sen kohtaamisesta tarvittaessa vaikka oman käden kautta on kuitenkin lohdullinen.

Länsimaisittain (ja myös kristillisesti) ajateltuna itsemurha on hätkähdyttävä poikkeama normaalista, jotain, jolle pitää löytää selitys, ja yleensä se selitys myös aina löytyy. Masennus, hulluus, sosiaaliset paineet, velkaantuminen. "Kuka tahansa" ei tee itsemurhaa, vaan itsemurhan tekijällä on "elämänhallinta hukassa", tai "minäkuva romahtaa", "liikaa pettymyksiä", tai "tulee umpikujaan". Itsemurhan taustalla on ongelmia, joita ei ole käsitelty sillä tavoin, että elämän jatkuminen olisi mahdollista. Länsimaisessa kontekstissa ajatus esteettisestä itsemurhasta on mahdoton: jos kuulen itsemurhauutisen, en ajattele poisnukkumista viheriöivässä metsässä, vaan siniseksi turvonnutta kieltä, aivonkappaleita katukivellä, oksennusta keuhkoissa. Itsemurhalle on aina syy, eikä se ole koskaan kaunis kuin veri luumupuun kukilla.

On luultavaa, että tutustumiseni japanilaiseen itsemurhakäsitykseen ei sinällään muuta suhtautumistani itsemurhaan. Pidän sitä edelleen kauhistuttavana jo ajatuksen tasolla, saati sitten iltapäivälehdessä. Mutta en ole enää varma, onko itsemurha, oman elämänsä päättäminen, sinällään ongelma sen enempää eettisesti kuin moraalisesti. Se on kuolema, mutta miksi kuolema oman käden kautta olisi sen kauhistuttavampaa kuin kuolema jollain muulla tavoin? Jospa itsemurhan kauhistavuus ja ongelmallisuus ei synny itsensä tappamisesta sinänsä, vaan muistamaan jääneiden avuttomuudesta ja syyllisyydentunteesta?

16.2.2006 Dublin's fair city

Takaisin Irlannista. Itseasiassa jo toissapäivänä. Olen ollut semikoomaisessa tilassa pari päivää - eilen en saanut tehdyksi mitään muuta kuin katsottua Virtun minua varten nauhoittamat tv-ohjelmat ja luettua sähköpostit. Tänään olen tehnyt jumittaisesti töitä, harhaantunut tekemään sitä, tätä ja tuota epätuottavaa.

Konferenssi oli erinomainen, taas, hauskaa oli ja kiintoisia keskusteluja käytiin. Konferenssien aikana sitä puskee eteenpäin maanisen ja koomaisen olotilan välissä. Maanisessa tilassa erilaisia ajatuksia ja ideoita kihisee päässä niin, ettei malta odottaa päästäkseen kotiin ja kirjoittamaan, lukemaan ja ajattelemaan niitä, ja sitten kun on kotona, kooma voittaa.

Yrjöjen aikainen koristeellinen ovi Merrion Squaren lähettyviltä.

Dublin. Oli omituista olla siellä taas, vuoden jälkeen. Paikka tuntui tutulta, tiesin minne mennä - paikallistin jopa yhden ravintolan, jonka sijaintia en tiennyt kartalla, mutta josta minulla oli hämärä mielikuva. Dublin on kotoisa, mutta en tiedä tuleeko tuntemukseni siitä, että olen ollut kahdesti siellä vuoden sisään, vai siitä, että se oikeasti olisi kotoisa kaikille kävijöilleen. Voiko kiintymys jotain paikkaa kohtaan syntyä huomaamatta?

Fragmentti hautakivestä; osa kirjaimista on pudonnut pois.

En ole aiemmin pitänyt Irlantia mitenkään kiehtovana paikkana, vaan ajatellut, että keskiajan jälkeen Irlannissa ei ole tapahtunut mitään erityisen kiinnostavaa. Ja katolinen maakin se on, abortti vieläkin rankasti rajoitettu, ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeudet retuperällä. Silti koin viihtyväni.

Kelttiläisiä ristejä Glasnevinin hautausmaalla.

Kävin taas Glasnevinin hautausmaalla. Saatan olla luonteeltani makaaberi, mutta pidän hautausmaista. Hautausmaissa saa kontaktin sekä vainajiin että eläviin, ja tulee ehkä paremmin sinuiksi myös oman ja läheistensä kuolevaisuuden kanssa. Hautausmaille ovat kerääntyneet kaikki ne ihmiset, jotka ovat osallistuneet tämän maailman rakentamiseen. He ovat multaa ja muistoja, mutta kuitenkin olemassa. Muistolaatta talon seinässä kertomassa jonkun suurmiehen synnyinpaikasta kertoo paljon vähemmän kuin hänen haudalleen asetettu muistokivi - ja sille asetetut kukat.

Tekokukkia, pyhimyksenpatsaita ja leijonahyrrä haudalla.

Irlantilainen (katolilainen?) tapa surra jättää enemmän jälkiä hautausmaalle kuin protestanttinen. Muistokivien erilaisuus, haudoille kannetut kukat, pikkuesineet, madonnanpatsaat ja vainajan muotokuvat kertovat paljon enemmän kuin suomalaisen luterilaishautausmaan musta matkalaukkukivi seurakunnan haudalle istuttamine begonioineen. Tiedän, että hautakiven koristeellisuus tai kukkien määrä eivät kerro kiintymyksen suuruudesta, vaan kulttuurieroista, mutta silti minusta tuntuu, että konkreettinen teko, haudan koristaminen on terveellisempi tapa hoitaa surua kuin unohtaa hauta ja jättää hautausmaan hoitajalle vapaat kädet.

Rossin perheen hauta

Toisaalta Glasnevinissa oli paljon myös hylättyjä ja unohdettuja hautoja. Kaatuneita, muratin peittämiä, sään rapauttamia. "Memory will live forever" tarkoittaa valitettavasti korkeintaan noin sataa vuotta, ellei haudasta tule sukuhautaa. Ja sukuhautaankin mahtuu vain rajallinen määrä vainajia. Nämä kuluneet haudat aiheuttivat ristiriitaisen tunteen - toisaalta niiden ilmiselvä unohtuminen oli hyvin surullista, toisaalta taas se tuntui tarkoituksenmukaiselta. Kaikki lopulta kuolee ja kuluu pois, mutta se ei välttämättä ole paha asia, vaan tilan antamista uudelle. Vanhoilla hautakivillä kiipeili muratti innokkaasti ja sammaleet ja jäkälät olivat ankkuroituneet paikalleen. Muratin peittämä hautakivi, josta nimet ovat hiutuneet pois on muuttunut muistokivestä joksikin muuksi, alustaksi elämälle.

Kuluneen Madonnapatsaan seesteiset kasvot.

Maanantaina, viimeisenä päivänä siellä, kävin Malahidessa ja Howthissa. Malahidessa on linna, joka on ollut Talbot-aatelissuvun hallussa viimeiset 800 vuotta - lukuunottamatta lyhyttä, kymmenen vuoden periodia 1600-luvulla, Cromwellin aikana, jolloin linnaa hallitsivat muut. Kuningasvallan palattua Englantiin linna kuitenkin palasi suvun haltuun. Viimeinen Talbot muutti linnasta pois vuonna 1975. Nykyisellään linnaa hoitaa ilmeisesti paikallinen yhdistys ja Irlannin valtio, en muista tarkkaan.

Malahiden linna

Howth on pieni kalastajakylä niemellä paikallisjunamatkan päässä Dublinista. Käveleskelin siellä ympäriinsä ja etsiskelin Howthin kukkulan lakea. Niemi on nimittäin suurelta osin asutuksen peitossa, lukuunottamatta tiettyjä rinteitä ja polkuja. En alkujaan halunnut lähteä kiertämään niemeä rantaa pitkin, jossa polku olisi kulkenut niittyjen poikki, vaan halusin oikaista katuja pitkin mahdollisimman korkealle ja siirtyä vasta siellä polulle. Eksyin kuitenkin: asutus oli tiheää ja tontit muurien ympäröimiä, missään ei ollut rakoja tonttien välissä, enkä löytänyt polkua. Kun lopulta löysin kukkulan laen ja näköalapaikan, oli jo aika myöhä.

Howthin hevosella on komea näköala.

Aurinko oli matalalla ja sai keltaiset piikkiherneen kukat loistamaan kukkulan laella. Udun läpi näki Dubliniin lahden yli, aurinko heitti säleikön pilvien läpi merelle. Mutta kun käännyin katsomaan merelle, siellä ei näkynytkään mitään. Kaukana alhaalla meri kimalsi sinisenä auringossa, mutta horisontti oli paksun, harmaan sumun peitossa. Kuulin lähettyvillä seisovan naisen sanovan: "Oh, you can see fog coming in". Sumu lähestyi seinämänä, se oli paksu kerros kosteutta merenpinnan yläpuolella.

Sumuseinämän raja.

Hetkessä lahden toisella puolen näkyvä Dublin katosi, auringosta tuli harmaa tinanappi taivaalle, piikkiherneen kukat sammuivat. Sumu virtasi nöyhtänä kukkulan yli ja peitti näkyvyyden. Se nielaisi kukkulan nopeasti, nopeammin kuin ehtii kävellä riuskasti kaksisataa metriä - suunnilleen sen mittainen oli polunpätkä, jonka alkupäässä otin oheisen kuvan. Polunpätkän toisessa päässä ei voinut kuvata enää juuri mitään: kamera ei suostunut kunnolla tarkentamaan.

Lähdin kävelemään nopeasti alas kukkulalta siinä pelossa, että en sumussa enää löytäisi tietä alas kylään. Onneksi kukkulan juurella kulki tie, josta oli juuri lähdössä bussi. Kuski näki, kuinka juoksin bussia kohti ja odotti minua, olin ainoa matkustaja. Näkyvyys oli heikko, mutta kun bussi laskeutui kukkulalta alas, sumu hälveni. Sumu jäi pilveksi kukkulan huipulle, ja alhaalla merenpinnan tasossa paistoi ilta-aurinko purjeveneiden mastot ja aallonmurtajan päässä olevan majakan punaisiksi.

8.2.2006 Sukkahousupulmia

Kaapistani löytyi kahdeksan paria mustia, rikkinäisiä sukkahousuja. Minne ovat kadonneet ne lukuisat uudet mustat sukkahousut, joita ostan päntiönään? Olen ostanut ainakin kolmet tänä syksynä, enkä löydä niitä mistään. Vai rikonko paksuja puuvillasukkahousuja tosiaan niin ahkerasti? Ja minkä tähden kaikki värilliset sukkahousuni ovat ehjiä?

Keräsin rikkinäiset sukkikset yhteen pussiin. Käytän niitä kaikkia vielä kerran ja heitän ne sitten pois - jos sentään olen pessyt ne ja laittanut puhtaina kaappiin, niin voi niitä vielä kerran käyttää! Sellaisessa tilanteessa, jossa ei tarvitse ottaa kenkiä pois. Heitin eilen katkerin mielin pois hyvät villasukkahousuni, jotka ovat palvelleet minua vuosikausia. Reikiä niissäkin oli varpaiden kohdalla, mutta olen käyttänyt niitä yhdessä sukkien kanssa. Kun ne alkoivat revetä haaroista, oli aika jättää hyvästit. Mistä löytäisin hyvät, lämpimät villasukkahousut, joissa olisi napakka vyötärö ja jotka eivät olisi niin sähköiset, että hameenhelmat kietoutuvat jalkojen ympärille?

Olen lähdössä huomenna Irlantiin konferenssiin. Esitelmä on valmis, laukut pakattu, ja sukkakorin pohjalta löytyi kahdet ehjät mustat sukkahousut. Toisissa vain on löperö vyötärö ja toiset ovat nukkaantuneet. Pitää vissiin mennä Dublinissa kauppaan, jos totean etten kehtaa kulkea vanhoissa sukkahousuissa.

Sukkahousut ovat kyllä kirottuja. Kalliita tai halpoja, ihan yhtä alttiita menemään rikki. Ja nukkaantumaan, ja imemään jalkapohjan kohdalle liimaa, nahkaväriä tai jotain muuta ällöä kengän sisäpohjasta.

Tein check inin netissä jo etukäteen, saa nyt nähdä miten tässä käy. Ei ole ollenkaan ulkomaille matkustavainen olo, pikemminkin tuntuu kuin olisin lähdössä Helsinkiin. Pitäisi mennä pesemään tukka ja nukkumaan, että jaksaa herätä ja matkustaa. Ja turisteilla, konffa alkaa vasta perjantaina.

6.2.2006 Mä ja mun porno

En ole lukenut pornolehtiä melkein viikkoon. Sen sijaan olen vääntänyt pornoluentoa naistutkimuksen seksuaalisuuskurssille. Väänsin sitä viikonloppunakin, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että porno on pyörinyt päässäni myös vapaa-ajalla. ärsyttää, suunnittelin lukevani yaoita viikonloppuna, tai vaihtoehtoisesti ompelevani tai opiskelevani japania, mutta luento oli vielä perjantaina niin pahasti kesken, etten uskaltanut jättää sitä roikkumaan maanantaihin. Ja hyvä niin: tämä päiväkin meni luennon tekoon kaikkinensa, pääsin printtaamaan sen vasta puoli viiden jälkeen, minkä johdosta en ehtinyt kopioida kalvoja ko. luentoa varten, kun yliopiston kirjakauppa meni kiinni viideltä.

Oh well. Hell. Ja konffaesitelmä on kesken vieläkin ja itse konferenssi viikonloppuna.

Enemmän valittamisen sijaan ajattelin muistella ensikohtaamisiani pornon kanssa. Nämä muistelot on herättänyt sekalainen kokoelma pornoa käsitteleviä artikkeleita, joissa on tutkittu/pohdittu sitä, miten porno vaikuttaa ihmisiin, erityisesti lapsiin. Loppupäätelmä on, että tutkimustulokset vaihtelevat. Toisaalta, toisaalta, ja niin edelleen. Oli miten oli, Suomen virallisten ikärajojen mukaan kovaa pornografiaa (eli penetraatioita) saa nähdä vasta 18-vuotias, pehmeää pornoa (eli näyteltyjä ja peiteltyjä akteja) saa nähdä 15-vuotias (käsittääkseni pornolehtiä ei myydä alle 15-vuotiaille), seksuaalisia kohtauksia draamoissa ja komedioissa saa nähdä 11-vuotias ja alastomuutta saavat katsella kaikki.

Todellisuudessa suurin osa ihmisistä varmaan kohtaa jonkinlaista pornografista aineistoa jo ennen kuin nuo ikärajat ehtivät täyttyä. Klassisessa tapauksessa pornolehtiä löytyy isoveljen/isän/sedän taikka muuten läheisen mieshenkilön patjan alta. Tai myöhään yöllä tuleekin katsottua lapsilta kiellettyä tv-ohjelmaa. Eri asia sitten, miten nämä ensimmäiset vilkaisut sitten vaikuttavat lapsen kehittyvään seksuaalisuuteen. En ole kehityspsykologi, joten en uskalla sanoa asiaan muuta kuin sen, että median ja mainosten kauneudella, nuoruudella ja laihuudella kyllästetyt kuvat vaikuttanevat seksuaalisuuden kehitykseen vähintään yhtä paljon.

Voin siis "lapset ja porno" -teemassa nojata vain omiin kokemuksiini ja muistikuviini. Tämän päivän penskojen kokemukset ovat varmaan täysin toisenlaisia, ei vähiten siksi, että Internetin kautta pornoa on saatavilla niin paljon kuin vain jaksaa etsiä.

Kohtasin pornoa ensimmäistä kertaa noin kuusi-seitsemänvuotiaana, kun naapurin tyttöjen kanssa löysimme kerrostalon parvekkeiden alta epämääräisiä pornolehden riekaleita. Muistan kuvista vain mainoksen, jossa mainostettiin dildoa - minusta oli omituinen ja huvittava ajatus, että joku haluaisi omistaa kikkelin näköisen esineen. Näiden riekaleiden katsominen oli jotenkin salakähmäistä, ja kuvia paremmin muistankin sen tunnelman, kun joku tytöistä kuiskutteli löytäneensä jotain jännittävää, ja kuinka yhdessä menimme katsomaan niitä riekaleita. Jostain vain tiesimme, että ne kuvat olivat jotenkin "tuhmia", ja että äidille ei asiasta pitäisi kertoa (anteeksi, äiti!).

Vähän myöhemmin joku minua vähän isommista tytöistä (ikäeroa oli korkeintaan vuosi, mutta minuun verrattuna hän oli Kokenut Nainen) näytti minulle keskisormea, ja kysyi tiesinkö mitä se tarkoittaa. "Kikkeliä", valisti hän, ja painoi keskisormi ojossa kämmenselkänsä lumeen. Jälki ei muistuttanut kikkeliä, mutta kyllähän minä uskoin.

Noin 11-12-vuotiaana löysin pornolehden kivenkolosta eräältä pellolta lähellä kesäpaikkaamme. Muistaakseni joku oli mukanani, mutta en muista kuka - kaverini vai veljeni? Pornolehti oli haalistunut ja sään kuluttama, näin jälkikäteen arveltuna jonkun kylän teinipojan äitinsä silmiltä piilottama; ehkä se kaikkien tietämä patjakätkö oli paljastunut ja poika oli vienyt viimeisen lehtensä turvaan. En muista lehden kuvista mitään, muistan vain, että sen selaaminen oli yhtä aikaa noloa ja jännittävää. Laitoimme lehden huolellisesti takaisin kivenkoloonsa. Muistaakseni kävin joskus myöhemmin yksinäni kivellä, mutta lehti oli kadonnut.

Kasiluokalla olin kaverini enon kalapurkittamossa taksvärkkitöissä. Eno ei itse ollut paikalla, löi vain avaimet kaverini käteen ja sanoi että purkittakaa. Kaverini oli ollut siellä töissä aiemmin, joten emme tarvinneet sen kummempia neuvoja. Purkitimme kalaa minkä jaksoimme ja menimme sitten pitämään taukoa enon kotiin, vanhaan maalaistaloon. Eno oli vanhapoika, ja mörskä kaikinpuolin hävityksen kauhistus. Hänen makuulaverillaan oli likaisimmat lakanat mitä olen koskaan aiemmin tai sen jälkeen nähnyt. Makuulaverin alla oli pinoittain pornolehtiä. Kaverini naureskeli asialle, hän oli ilmeisesti käynyt lueskelemassa enonsa pornovarastoja aiemminkin. Istuuduimme keittiön pöydän ääreen, selasimme lehtiä, nauroimme ja kauhistelimme. Kokemus oli vapauttava. Porno, joka oli vaikuttanut niin tuhmalta, salatulta ja kielletyltä, olikin jotain naurettavaa, pätkittäin kuvottavaa (muistan jonkun kakkajutun), mutta loppujen lopuksi aika arkipäiväistä. Kun on nähnyt yhdet tissit ja revan, eivät seuraavat kaksikymmentä näytä kovin kummoisilta.

Ensimmäisen varsinaisen pornofilmin olen saattanut nähdä niinkin myöhään kuin vasta alettuani opiskella yliopistossa. Muistan kuitenkin 80-luvun lopun eroottiset kesäelokuvat, kuten Emmanuellen. Sarjassa oli muitakin, mutta ilmeisesti ei ihan yhtä kovia klassikkoja kuin Emmanuelle. Yhdessä kuitenkin oltiin kuumailmapallossa alasti, olikohan se alku- vai loppukohtaus? Mikäköhän elokuva se oli?

Emmanuellesta näin jotain pätkiä ihan alusta, ne olivat sellaisia sumuisia trooppisia otoksia, joissa ihmiset puhuivat ranskaa ja loikoilivat vaaleissa liehuvissa vaatteissa aurinkotuoleilla. Elokuvan teki kiinnostavaksi se, että sen katsominen oli kielletty lapsilta. Vanhimpana lapsista sain katsoa sitä pätkän verran alusta mummun ja ukin telkkarista, kunnes mummu pisti koko telkkarin kiinni "ettei ukki innostu liikaa".

Kiinnostavaa tässä kaikessa on se, että jollain tavalla erotin pornon ja seksuaalisuuden toisistaan. Tiesin, että äiti ja isä harrastavat seksiä, ja tiesin että mummu ja ukkikin tekevät sitä. Muistan, että kiusasimme tätiäni, joka oli aikoinaan menevä nainen, sanomalla, että hän "ähkii" kihlattunsa kanssa. Tätini suuttui kamalasti, loukkaantui eikä antanut meille moneen päivään anteeksi vaikka pyysimme. Pornosta en olisi kuitenkaan kehdannut puhua, en mainitakaan sitä, että olen löytänyt jostain tuhman lehden. Teini-iässä muistaakseni piilottelin (olisinkohan peräti patjan alle...) kirjastosta lainaamiani eroottisia sarjakuvia, Milo Manaran tuotoksia.

Mitä merkitystä näillä muistikuvilla sitten on pornotutkimukseni kannalta? En tiedä. Ehkä kiinnostavaa on juuri se ristiriita, että porno tuntui likaiselta ja kielletyltä, mutta aikuisten, elävien ihmisten seksielämä sellaiselta asialta, johon tuli suhtautua hienotunteisuudella - ja jos ei suhtautunut, sai huutia. Tämä ero tuntuu edelleen jollain syvällisellä tavalla kummalliselta, tutkimisen arvoiselta.

2.2.2006 Lehtikatsaus

Olin tänään lehdessä. Kerrankin pärstävärkistäni julkaistiin hyvä kuva. Pitää ilmeisesti asettua kuvattaessa sivuvaloon ja kallistaa päätä vähäsen. Ei kannata myöskään hymyillä leveästi niin että hammaspaikatkin näkyvät, vaan sillä lailla epäluonnollisen hienosti vienosti. Nämä kun muistaisi, niin saattaisin näyttää valokuvissa joltain muultakin kuin tukehtuvalta, vajaaälyiseltä tai mummoikäiseltä.

Lehteen päädyin outoa kautta. Pari viikkoa sitten olin kirjastossa, kun joku soitti. Kiiruhdin hiljaiseen nurkkaan, joka kuitenkin oli kirjastotilassa, ja hädissäni mietin, koska joku tulee ison kännykkäkieltoplakaatin kanssa lyömään minua päähän. Puhelimessa oli Kalevan toimittaja, joka pyysi minua kirjoittamaan "uuden Maamme-runon Runebergin päivän tienoilla ilmestyvään lehteen". Sanoin, että en ole kirjoittanut ainoatakaan runoa sitten teini-iän, että en osaa kirjoittaa runoja, että olen aivan väärä henkilö, että eikö toimittaja voisi soittaa Huutomerkki ry:lle? Toimittaja sanoi, että ei tässä mitään ammattirunoilijan näkemystä tarvitakaan, lähinnä nuoren naistutkijan, sellaista hän etsii. Mukaan juttuun oli kuulemma tulossa joku nuori vihainen miesrunoilija ja pari vanhempaa ihmistä.

Suostuin, osittain siksi, että halusin puhelun äkkiä päätökseen, sillä muut kirjastonkäyttäjät loivat minuun paheksuvia katseita häiritessäni heidän tenttiinlukuaan; osittain siksi, että hän mainitsi sen "nuoren vihaisen miehen"; ja osittain silkasta turhamaisuudesta. Kaduin kuitenkin suostumustani katkerasti yrittäessäni miettiä, mitä ihmettä voi runoja kirjoittamaton ihminen kirjoittaa "uudeksi Maamme-runoksi". Akateemisen yleissivistykseni tasoa osoittaa se, ettei minulla ollut harmainta aavistusta, mikä oli se "vanha Maamme-runo", jonka Runeberg oli kirjoittanut. Jouduin katsomaan netistä, ja vähänkö hävetti, kun tajusin että runo tarkoittaa Maamme-laulua. Enpäs ollut ennen tiennytkään, että Maamme-laulussa on 11 säkeistöä.

Onneksi ystäväpiiriini kuitenkin kuuluu ihminen joka on tehnyt gradunsa William Burroughsista ja joka sattuu olemaan David Bowie -fani. Molemmat ovat käyttäneet lyriikassaan ns. cut up -tekniikkaa, jossa irrallisista tekstinpätkistä kootaan runo. Ilman ko. ystävääni en olisi tiennyt koko tekniikasta. Silppusin siis tekstinpätkiä Suomen maaperäkuvauksesta, perustuslaista, Kantelettaresta, Suomen Kultaisesta kirjasta, naistenlehdestä, luontokartoituksesta, talousuutisesta, mielipideosastokirjoituksesta, kudontaoppaasta ja Maamme-laulusta ja asettelin ne nätisti runon näköiseksi. A vot. Ilman cut up -tekniikkaa en olisi pystynyt moiseen: jos minun olisi ihan itse pitänyt laittaa sanoja peräkkäin runoa varten, lopputuloksena olisi ollut "maamme tämä hieno on, aivan verraton".

Tällä viikolla otettiin se edustava kuva ja tehtiin pieni haastattelu. Kävi vihdoin selville, mistä toimittaja oli keksinyt soittaa minulle: hän oli soittanut eräälle paikalliselle naistutkijalle ja kysynyt suositusta naistutkijasta, joka voisi runoilla jotakin. Hyvä sisar -verkosto toimii siis...

Jutussa runoilevat lisäkseni Tommy Tabermann, Rakel Liehu, Santtu Puukka ja Esko-Juhani Tennilä. Kalevan toimittajalta aika hyvä veto, että mainitsi vain sen "nuoren vihaisen miehen", sillä en välttämättä kyllä olisi uskaltanut lähteä siihen juttuun mukaan, jos olisin tiennyt että samaan juttuun kirjoittavat kaksi eturivin nykyrunoilijaa. Huhhuh.

1.2.2006 Ahistuspahistus

Plääh plääh ja plääh. Olen tänään periaatteessa saanut paljon aikaan, mutta silti to do -listan pituus ahistaa. Olen lähdössä helmikuussa konferenssiin, ja kirjoitin nelisen sivua konferenssiesitelmää sen pohjalta, mitä olen tähän mennessä ehtinyt saada pornolehdistä seulottua esiin. Kirjoitin varsin innoittuneesti ja innoissani, ajatuksia kupli ja tekstiä syntyi. Ei siis pitäisi ahdistaa, ei sitten yhtään.

Olen vain onnistunut nakittamaan taas itselleni ihan liikaa tekemistä, joka ei liity työhön. Kahdeksan tuntia pornoa päivässä ei jätä kovin paljon mehuja muihin hommiin. Laskeskelin, että to do -listallani on neljä kirjoitustyötä, jotka pitäisi helmikuussa hoitaa, ja jotka eivät liity pornoon pätkääkään - mikä tarkoittaa sitä, etten voi hyvin omintunnoin merkitä niiden tekemistä työajaksi. Isoin ja tärkein on Historian Lähde -julkaisuun tuleva artikkeli, joka käsittelee japanilaista itsemurhakäsitystä animen ja mangan kautta. Artikkelin hauskin osa, eli animen ja mangan tulkinta, on jo kutakuinkin valmis, sillä se perustuu viime syksyn animeseminaarissa pitämääni esitelmään. Vaivalloisin ja puuduttavin osuus on jäljellä, eli päätelmieni perustelu lähdekirjallisuuden avulla. Hommaan pitäisi kunnolla paneutua, mikä tarkoittaa useamman päivän luku- ja kirjoitusputkea, mutta mistä minä ajan ja tarmon repäisen, kun pitäisi miettiä pelkkää pornoa?

Otakuun lupaamani yaoi-artikkeli on toinen Japani-teemainen nakki. Siihen sentään voin lueskella matskuja työajalla, koska ne sivuavat pornoa, mutta senkin kanssa alkaa kohta tulla hätä, sillä dedis on kahden viikon päästä. Samaan saumaan ajoittuu Kosmariin jo vuosi sitten lupaamani "mammascifi"-artikkeli, jota varten olen haastatellut joitakin lapsellisia scifistejä. Ja kirja-arvostelu kahdesta kirjoitusoppaasta.

Näiden päälle sitten vielä keittokirjahommat: pidimme eilen kokkauspiirin kokouksen ja vertailimme tekemisiämme. Olen kirjoittamassa keittokirjaan Ranskaa ja Arabiaa koskevaa lukua, joista Ranska-juttu on vielä täysin kesken. Sovimme seuraavan dediksen helmikuun loppuun, ja vaikka tiedän, että siitä dediksestä voi joustaa, jotain täytyisi sentään saada tehtyä ennen sitä.

Lisäksi ensi tiistaina pitäisi pitää pornoluento Puheenvuoroja seksuaalisuudesta / seksuaalisuuden representaatioista -naistutkimuskurssilla. Se luento pitäisi saada valmiiksi tällä viikolla, jotta sen voi maanantaina printata.

Japanin kielen opiskelukin on tammikuussa hyydähtänyt täysin. Olen optimistisesti asettanut tavoitteeksi "kanji päivässä, kaksi parhaassa" (niiden kanjien muistamisesta myöhemmin en puhu mitään), ja syksyllä aika hyvin pystyin pitämään kiinnikin siitä. Viimeksi olen kuitenkin vilkaissut kanjikirjaa loppiaisen tienoilla. Tiedän, että japaninopiskelussa pitäisi olla tosi kurinalainen, ettei kieli huku kokonaan, mutta työn ohessa opiskelu on tosi vaikeaa. Gosurori-lehtien selaamista ei oikein voi laskea japaninopiskeluksi.

Kaikkein eniten ahistaa se, kun hommat kasaantuvat niskaan. Yksittäin kaikki nakit ovat hauskoja, joidenkin kimppuun pääsemistä olen odottanut jopa innolla. Keittokirjaa väänsin viimeksi viikonloppuna - lueskelin arabialaisten kalaruokien säilömismenetelmistä ja maustekaupan historiasta. Hauskaa oli. Silloin kun saan tehtyä jotain, olen iloinen ja tyytyväinen, niinkuin tänään päivällä, kun olin saanut kirjoitettua pitkät pätkät konffaesitelmää, mutta heti kun muistan mitä kaikkea muuta pitäisi tehdä, tuntuu kuin olisin niellyt lyijypainoja.

Joku tehokkaampi ja parempi ihminen olisi hermoiluun ja angstaukseen käyttämäni ajankin lukenut Emile Durkheimin Itsemurha-kirjaa, tai pikaisesti pyöräyttänyt sen rästissä olevan kirja-arvostelun. Miksei aivojaan voi kytkeä pois päältä? Saisinko enemmän aikaan, jos heräisin seitsemältä aamulla? Kävisin lenkillä tai joogaamassa aamutuimaan ja raikkaasti ja reippaasti tekisin töitä määrätyt kahdeksan tuntia neljään asti iltapäivällä ja käyttäisin vapaa-aikani ohjelmoidusti?

ääääh. Nukkumaan. Porno ei heti lopu, se odottaa huomennakin.

ääH! Lisurikin pitäisi tehdä!