Jatulintarhan blog

27.3.2006 Tuomiolla

Tekisi mieli kysyä, että mihin viime viikko meni, mutta tiedänhän minä mihin se meni.

Viime perjantaina oli pornoartikkelini ensimmäinen käsittely projektitapaamisessa Helsingissä, ja alkuviikon naputtelin artikkelia hullun lailla. Keskiviikkoaamuna palautin sen, ja iltapäivällä kävimme Virtun kanssa jättämässä paperit asuntoyhtiöön (vahvistusta odotellaan). Torstaina aioin vaihtaa ruukkuja huonekasveihin, mutta olin niin tyrmääntynyt etten saanut aikaiseksi. Kävin kyllä ostamassa uusia ruukkuja ja multaa, mutta aikaa meni aivottomaan palloiluun. Ostin myös muratin ja kaktuksen. Pidän muratista, mutta näin jälkikäteen ajateltuna oli jollain tapaa pahaenteistä, että ostin moisen kuolemankasvin ja kaktuksen päivää ennen paperini käsittelyä.

Perjantaina oli viiden tunnin projektikokous, josta tosin "vain" kolme tuntia käsiteltiin minun paperiani. Minulla oli sanelukone mukana, ja otin projektilaisten kommentit nauhalle ja hyvä niin, sillä varsinkin loppuvaiheessa olin niin väsähtänyt, että en kyennyt enää järkevään keskusteluun; joko sanoin "joo, joo" tai sitten rupesin inttämään. Ei hyvä. En muista loppupuolen kommenteista paljon mitään.

Paperini on pahasti keskeneräinen, ja saa se ollakin, kun lopullisen artikkelin dedis on vasta toukokuun lopussa. Tässä versiossa lähinnä hahmottelin artikkelin rakennetta ja siteerasin pornolehtiä. Tosin rakennekin on aika vaiheessa. En tiedä, nojaisinko artikkelissa erilaisiin akteihin, jotka voi nimetä biseksuaalisiksi, vain ihmisiin ja sukupuoliin. Onko erottelu siis "lespoilut, homoilut ja kolmenkesken" vai "miehet, naiset ja sukupuolenylittäjät"? Vai jotain ihan muuta? Projektilaiset visioivat artikkelilleni ihan uusia suuntia, mutta en oikein syttynyt niille. Täytyy miettiä.

Projektilaiset naureskelivat pornolehtisitaateille, ja sanoivat niiden olevan osuvia, mutta kaikesta muusta riittikin sitten kommentoitavaa. Liian usein jouduin levittelemään käsiäni ja sanomaan, että "emmä vielä tiijä". Kaikkein pahimmin tuli takkiin, kun olin jossain sivulauseessa erehtynyt mainitsemaan sanan "fallos".

Tunnustan avoimesti, että tietämykseni psykoanalyyttisestä lähestymistavasta on liki nolla. Tai no, olen minä joskus, hyvin kauan sitten, lukenut jonkun naistutkimuksen tenttikirjan, jossa käsiteltiin kaikki relevantit teoriat. Tunnistan nimet "Lacan", "Kristeva" ja "Irigaray", mutta ei puhettakaan, että olisin moisia lukenut.

Suurin syy sille, että en ole niistä paljoa piitannut on se, että en usko psykoanalyysin olevan kulttuurista riippumattomasti sovellettavissa, ja kulttuuriantropologina luotan mieluiten sellaisiin teorioihin, jotka kuulostavat järkeviltä useammassa kuin yhdessä kulttuurissa. Jotenkin minusta tuntuu, että vaikkapa oidipuskompleksi, eli lapsen semieroottinen kiintyminen vastakkaista sukupuolta olevaan vanhempaan ei toimi ihan samalla tavalla kulttuurissa, jossa lapsen kasvatus ei tapahdu yksinomaan ydinperheessä vaan koko yhteisön yhteisenä velvollisuutena. Tai kulttuurissa, jossa naiset ja miehet elävät eri taloissa, ja yhden naisen lapsilla on eri isät.

Lisäksi olen lukenut jonkun artikkelin, jossa käsiteltiin papua-uusiguinealaista kannibalismia ja sen taustalla olevaa kansantarustoa psykoanalyyttisestä näkökulmasta. Päätelmät olivat epäuskottavia ja etnosentrisiä. Eipä antropologiassa ole paljoa taidettu psykoanalyysiä käyttääkään - ainakaan se ei ole ollut mitään tutkimuksen teoreettista valtavirtaa. Toki psykoanalyysi voi toimia länsimaista kulttuuria tutkittaessa, mutta oli miten oli, sen tunteminen ei nyt vain ole kuulunut koulutukseeni.

No, kirjallisuuden- ja taiteentutkijat kuitenkin katsoivat minua karjakkokatsella, joka sanoi että "totta kai psykoanalyysin perusperiaatteet pitäisi maisteristason ihmisen tietää". Olipa noloa sitten siinä änkyttää, että "no, mä vaan käytin sitä sanaa fallos siinä, kun se kuulosti hyvältä, ja edellisessä lauseessa luki jo että penis, enkä mä halunnut toistaa sitä".

Huhhuijaa. Haluaisin löytää jonkun nimenomaan kulttuuriantropologisen lähestymistavan biseksuaalisuuteen pornossa, mutta olen jotenkin fakkiutunut mediatutkimuksen menetelmiin ja teorioihin. Se tapa, jolla biseksuaalisuutta käsitellään, pitäisi voida liittää uskottavasti johonkin laajempaan kontekstiin. Tarvitsisin enemmän aikaa päättömään haahuiluun, jonka pohjalta voisi löytyä jotain ennalta-arvaamatonta, mutta aikataulut puskevat liikaa niskaan.

17.3.2006 Juurilla ja juuritta

Katsoin juuri telkkarista ohjelman "Satuhäät", jossa vanha yläasteen ja lukion aikainen luokkakaverini meni naimisiin. En olisi tiennyt koko ohjelmasta, ellen olisi saanut tekstiviestiä siskoltani. Lisäksi veljeni soitti kesken ohjelman kertoakseen siitä. Pitihän se katsoa.

Luokkakaverini rakkaustarina kuulosti romanttiselta: sulhanen on häntä 11 vuotta nuorempi (häiden aikaan 19!!). Ensimmäisen kerran pari tapasi toisen ollessa opettajana yläasteella ja toisen ollessa oppilas - suhde tosin syntyi vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Seurusteluaikaan kuului riiaamista ihmisiltä salassa, kihlat sulhon tullessa täysi-ikäiseksi ja pahantahtoisia juoruja kylällä: alaikäinen poika ja kolmikymppinen yksinhuoltajaäiti muhinoivat, kauheaa! Fantastinen kielletyn rakkauden tarina siis, ja päättyi onnellisesti heteroseksuaalisen lemmen arkkityyppisimpään lopetukseen, eli häihin jossa suhde julkistetaan ja hyväksytetään yhteisöllä. Siihen vielä päälle tunturimaisemat, eksoottisia kansanpukuja ja muutama poro - kyllä siitä kauniin elokuvan saisi.

En ole nähnyt kyseistä luokkatoveriani lakkiaisten jälkeen, mutta totta kai mieltäni lämmitti katsella hänen onneaan. Rakkaustarina ja häät eivät tuntuneet ollenkaan falskeilta tai imeliltä, vaan arkisilta ja aidoilta. Ei ole oikeastaan mitään syytä ryhtyä kyyniseksikään ja ajatella, että ei se suhde voi sulhasen nuoruuden ja ikäeron vuoksi kestää, niin jalat maassa ja silti rakastuneita he näyttivät olevan.

Oli omituista katsella sitä ohjelmaa ja nähdä luokkatoverin lisäksi muita tuttuja kasvoja, joita en ole nähnyt kymmeneen vuoteen. Nainen, jonka järjestämille partioleireille osallistuin, oli patviintunut ja ottanut pappisvihkimyksen, ja toimi luokkatoverini vihkipappina. Taksikuski, joka hoiti koulu- ja postinkuljetuksia (joista jälkimmäiset olivat kesällä joskus kolmekin tuntia myöhässä, kun taksikuski pysähtyi joka taloon kahville), oli harmaantunut kokonaan ja kasvattanut kaksoisleuan. Luokkatoverini isän selkä oli painunut kumaraan.

Maisematkin olivat tuttuja. Ohjelmassa kuvattiin auton tuulilasin läpi, kuinka pari ajaa Ivalosta Inariin, ja kuvattava tienpätkä loksahti oudosti mielessäni paikalleen. En ole käynyt sillä suunnalla kymmeneen vuoteen, enkä ajatellutkaan aluetta liiemmälti, mutta jostain aivojen uumenista tuli tuttuuden tunteita.

Luokkatoverini on juurevasti paikallaan, hän on asunut Inarissa ikänsä lukuunottamatta muutamaa lyhyempää mutkaa muualle - ne mutkat ovat kuitenkin tapahtuneet Pohjoiskalotilla. Hänen ja hänen miehensä suvut ovat asuneet sukupuolvien ajan Inarissa ja hän tulee kasvattamaan lapsensakin siellä. Jollain tavalla kadehdin sellaista itsestäänselvää suhdetta omaan kotiseutuun, selkeää tietoisuutta siitä, mihin kuuluu. Luokkatoverinikaan ei varmaan koskaan ajatellut, että lähtisi pois kylästä, jossa hänen rakkautensa katsotaan jotenkin kielletyksi.

Tuttuudesta huolimatta minulla ei ole vastaavaa suhdetta Inariin. Ei kävisi mielessänikään, että muuttaisin sinne joskus takaisin. En kaipaa sinne lainkaan, lähinnä olen utelias sen suhteen miltä siellä näyttää nykyään. Oulukaan ei ole missään tapauksessa kotiseutuni, vaikka nyt sitten olenkin tietoisesti asettautumassa tänne vielä muutamaksi vuodeksi. Oululaista ahdasmielisyydelle, sovinnaisuudelle ja insinöörihengelle on helppo nyrpistellä, eikä se ole minun identiteetistäni pois, jos Oulua joku haukkuu, tai jos Oulun Kärpät häviää jäkiksessä Rauman Lukolle. Paska kaupunni, voiko sen paremmin sanoa.

Aina Turun seudulla käydessäni tunnen kaipausta sinne ja kuuntelen tippa linssissä sitä murretta. Viime syksyn seminaarin aikaan melkein ihastuin yhteen tyttöön vain siksi, että hän puhui turunmurretta. Maistelen suussani paikkakuntia kuten Laitila, Mynämäki, Vehmaa, Kalanti. Silti tiedän, etten ole kunnolla sieltäkään kotoisin, olen ollut liian kauan poissa sieltä, ja kotimurteeni on kulunut suustani pois. Lisäksi olen penskana siellä ollessani saanut liian usein kuulla, että en minä mikään "ukilainen" (uusikaupunkilainen) tai "pyhisläinen" (pyhämaalainen) ole, vaan joku lappalainen - siitä huolimatta, että sekä isän että äidin puolelta sukujuureni ovat nimenomaan sielläpäin.

Ukki kasvoi Uudessakaupungissa, jossa kaikki sisarukseni ovat myös syntyneet; suvun kesämökki on sijainnut Pyhämaassa 60-luvulta, ja kaikki meidät on kastettu Pyhämaan uhrikirkossa; ukin vanhemmat, ukki ja tätini makaavat Uudenkaupungin hautausmaalla, mutta silti: en ole asunut siellä pysyvästi sen jälkeen kun täytin kymmenen, joten en voi olla sieltäkään kotoisin. Jos nyt muuttaisin takaisin Pyhämaahan, ikänsä siellä asuneet katsoisivat minua alaspäin kuin tulokasta.

Laskeskelin, että itseasiassa Oulu ja tämä asunto ovat olleet pitkäaikaisimmat asuinpaikkani koko elämässäni. Taisin olla kaksi, kun vanhempani muuttivat Helsingistä Uuteenkaupunkiin; yhdeksän kun asuimme vuoden Pyhämaassa; kymmenen kun muutimme Inariin; yhdeksäntoista, kun muutin Ouluun. Niistä yhdeksästä Inarin vuodesta asuin kuusi asuntolassa, ja varsinkin viimeiset kolme vuotta koin Ivalon lukion asuntolan enemmän kodikseni kuin vanhempieni kämpän (ja se on kirjaimellisesti "kämppä", sana ei tässä tapauksessa ole mikään letkeä slangi-ilmaisu), jossa kävin vain viikonloppuisin ja lomilla. Niinpä ajallisesti katsottuna minun olisi pitänyt oululaistua jo aikoja sitten.

Tuleekohan minulle koti-ikävä tähän opiskelija-asuntoon, kun muutamme tästä kesällä pois?

16.3.2006 Kääk!!!

Asiat etenevät hengästyttävällä vauhdilla.

Eilen ja toissapäivänä selailin asuntosivuja ja erityisesti asumisoikeusasuntoja ja osaomistusasuntoja. Keskustaan ollaan rakentamassa uutta asuntoaluetta, jossa yhdessä taloyhtiössä on asumisoikeusasuntoja. Katsottiin sitten Virtun kanssa niitä pohjapiirustuksia ja kuvauksia ja mietittiin, että olisipas ihana kämppä tuossa, saunallinen neliö, jossa on kiinteä nettiliittymä ja kaikki. Oikeastaan juuri sellainen, mitä olemme haaveilleet. Siinä olisi tilat kahdelle työhuoneelle - toinen tietokonehuoneeksi ja toinen askarteluhuoneeksi, jonne voi jättää kankaita, maaleja ym. levälleen ja laittaa oven perässään kiinni ilman että viihtyvyys kärsii. Paljon kaappitilaa, vaatehuone, parveke. Asuntoja oli kolme, toisessa, kolmannessa ja neljännessä kerroksessa. Todettiin, että kolmannen kerroksen kämppähän vaikuttaisi ihan kivalta. Vastaavaan omistusasuntoon meillä ei olisi varaa.

Eilen illalla sitten katselin sitä pohjapiirrosta ja mietiskelin, että mihinkähän sitä kalusteita sijoittaisi, mistä tulisi työhuone ja niin edelleen - jos sen kämpän saisi. Virtu muistutti, että asumisoikeusasuntojen jonot voivat olla tolkuttoman pitkät, ja mahdollisuus saada upouusi asunto keskustasta on häviävän pieni, joten ei kannata innostua. Kylmensin pääni, mutta jätin kuitenkin tietoni välittäjälle.

Välittäjä soitti tänään aamupäivällä ja kertoi, että asuntoja on enää yksi varaamatta, ja että niistä on tullut paljon kyselyitä. Minä sitten jätin aamiaisen kesken ja lähdin heti Tekniseen keskukseen hakemaan jonotusnumeroa. Sain sen, se on nelinumeroinen ja alkaa kuutosella... mutta kuulemma ne ovat järjestysnumeroita aikojen alusta. Edelläni oli mies myös hakemassa jonotusnumeroa, ja mietin mielessäni, että kylläpä harmittaisi, jos se mies nyt menisi sinne välitystoimistoon ja haluaisi saman asunnon.

Pyöräilin sitten välitystoimistoon, sinne oli vaikea löytää, kun se sijaitsee sillä tulevalla asuntoalueella, jonka tiestö on vielä kesken, eikä katukilpiä tietenkään ole missään. Välittäjä toivotti tervetulleeksi, ja sanoi, että jos allekirjoitan hakemuksen heti, olemme ensimmäisinä jonossa hakemassa asuntoa. Juuri sitä kolmannen kerroksen kämppää, jota olimme katselleet.

Nieleskelin hämmästyksestä - eilen illalla kuvittelin, että edessä olisi pitkä prosessi tarveharkintoineen ja pistelaskuineen, jollaiset piti käydä läpi kun haimme tätä opiskelija-asuntoa. Olin jopa varautunut valehtelemaan, että suunnittelemme lapsen hankintaa piakkoin. Ajattelin, että saisimme ehkä joskus puolen vuoden päästä kuulla, että meille olisi asunto tarjolla jostain keskeltä mettää, jonne ei pääse edes bussilla.

Välittäjä lupasi pistää tarjouksen meille huomenna postiin, jonka jälkeen on kaksi viikkoa aikaa vielä mietiskellä ja epäröidä, että haluammeko me sen kämpän vai emme. Sitten varallisuutemme tarkistetaan: asumisoikeusasuntoa hakeva ei saa omistaa toista asuntoa, eikä hänellä saa olla tarpeeksi varallisuutta sellaisen hankintaan. No, ei todellakaan ole. Sitten pitää ruveta miettimään asuntolainaa. Muutto olisi heinäkuussa.

Ei sen asunnon saaminen tietenkään vielä satavarmaa, kaikenlaisia selvityksiä pitää tehdä, mutta aika hyvältä nyt näyttää.

Meillä taitaa olla uusi kämppä.

15.3.2006 Kämppä!!

Helvatta. Nyt se iski minuunkin. Tai meihin. Se kolmikymppisten vakava tauti.

Asuntokuume.

Kauan siltä säästyinkin. Lähipiirissä on muutettu vilkkaasti sinne ja tänne. Yksi pariskunta muutti vuosi sitten ahtaasta kaksiosta tilavaan työsuhdeneliöön arvokkaalla paikalla. Toinen osti 60-luvulla rakennetun kämpän ja remontoi sitä puoli vuotta vessan ja kylppärin kautta keittiöön, kohti unelmakämppää. Kolmas pariskunta muutti uskomattoman ihanaan, vastikään remontoituun puutalovinttiin Oulun keskustassa. Peräti kolme pariskuntaa on rakentanut/rakentamassa omakotitaloa Haukiputaalle.

Muutontarve on nakertanut jo pari vuotta. Kyllästymiseni tähän asuntoon huipentui syksyllä 2004, jolloin lisäsin viihtyvyyttä uusilla verhoilla, päällystämällä puhkirämän sohvan ja kehystämällä joukon julisteita, jotka ehtivät olla seitsemän vuotta sinitarralla seinässä kiinni. Viihtyvyys parani rutkasti: sietämätön olohuoneemme, jossa piipahdettiin vain silloin kun telkkarista tuli jotakin katsomisen arvoista, muuttui punaisilla verhoilla ja punaisella sohvanpäällysellä ihan mukavaksi paikaksi viettää aikaa.

Samoihin aikoihin työhuoneemmekin koki muodonmuutoksen, kun täältä heivattiin pois pari ikivanhaa tietokoneenromua ja jättimäinen monitorinrämä sekä hutero, vaaleanpunaiseksi maalattu kirjoituspöydäntapainen, jonka ostin viidelläkympillä (siis markoilla) osto- ja myyntiliikkeestä vuonna 1994. Se oli suurinpiirtein halvin kirjoituspöytä, joka irti lähti, ja kaupan päälle sain lampun, joka hajosi jo vuosikausia sitten. Työpöydän tilalle hankittiin kirjahylly. Täyteen ängetystä työhuoneesta tuli yhtäkkiä tilava. Ja niinikään ihan mukava paikka viettää aikaa.

Viime kesänä saimme lisäksi uuden jääkaappipakastimenkin, kun se luullakseni vuodelta 1982 (joka on siis kämppämme rakennusvuosi) oleva jääviileäkaappi alkoi valua vettä lattialle.

Asuntokuume siis lykkäytyi näillä toimin puolisentoista vuotta.

Työhuoneen tilanne kuitenkin laukaisi tämänhetkisen asuntokuumeen. Hankimme vihdoin ja viimein, kuukausien jahkailun jälkeen printterin. Se on värilaser (kallis, joo), koska ajattelimme, ettei kannata hankkia jotain pilipalivehjettä, jonka joutuisi parin vuoden päästä kuitenkin vaihtamaan. Se vain on liian iso niihin kumpaankin paikkaan, johon suunnittelimme laittavamme sen. Nyt se sitten pönöttää keittiön tuolilla työhuoneen nurkassa. Lisäksi printterin pitäisi olla kiinni maadoitetussa pistorasiassa - joita asunnossamme on neljä. Kaikki keittiössä. Eikun ainiin, kylppärissä ja vessassa on kaksi muuta, kumpikin kahden metrin korkeudella, ilmeisesti partakonetta varten. Emme ole käyttäneet niitä koskaan mihinkään.

No, ostimme sitten viiden metrin jatkojohdon, jonka kuvittelimme ratkaisevan asian, vaikka sitten kiemurtelemalla halki keittiön kohti pistorasiaa. Ja sitten Virtun asioista perillä oleva työkaveri sanoi, että printterin liittäminen jatkojohdolla maadoitettuun pistorasiaan silloin, kun kaikki sitä ympäröivät laitteet ovat kiinni maadoittamattomissa pistorasioissa, olisi vähintään yhtä vaarallista kuin printterin laittaminen kiinni maadoittamattomaan pistorasiaan. Niin, meillähän kaikki tietokoneet ynnä muut tietotekniset vehkeet ovat kiinni maadoittamattomissa pistorasioissa. Jee. Turvallista, sekä laitteille että meille. Yksi monitori on jo paukahtanut ukkosella, koska maadoittamattomaan pistorasiaan ei voi kytkeä ylivirtasuojaa.

Ja sitten iski taas täydellinen tympääntyminen tähän kämppään. Säilytystiloja on niin vähän, että kaikki nurkkamme ovat täynnä kamaa. Vanhat talvitakit, joiden oikea paikka olisi kellari- tai vinttikomero, ovat tungettuna vaatekaappiin pukupussissa olevien juhlapukujen, Japanista tuomani kimonon ja Virtun tunikojen kanssa. Kotitaloustunnilla annettu ohje "viisi senttiä jokaisen henkarin välissä" on meidän kaapeissamme pelkkä vitsi. Työhuoneessa, valopöydän alla on neljä kiinni teipattua pahvilaatikkoa, joissa on vanhoja kirjeitä, päiväkirjoja ja muita papereita, eli tavaraa, jonka haluan säilyttää, mutta jonka ei todellakaan tarvitsisi olla työhuoneessamme.

Keittiömme nerokkaasta kaappijärjestelmästä johtuen ruoan varastointiin soveltuvia kaappeja on vain yksi, ja sekin normaalia kapeampi; kaikki muut kaapit ovat tiskipöydän yläpuolella, eikä syötäväksi tarkoitettuja kuiva-aineita ole hyvä säilyttää tilassa, josta voi nousta kosteutta.

Suurin syy sille, ettemme ole saaneet aiemmin aikaiseksi muuttaa tästä kämpästä mihinkään on se, että olen elätellyt toiveita Etelä-Suomeen muuttamisesta. Turku vois olla ihan jees, Tamperekin kävisi. Muuttaminen tästä kämpästä jonnekin muualle Ouluun tarkoittaisi kuitenkin pitempiaikaista sitotumista Oulussa asumiseen. Se on ollut suurin este muuttamisen - ja vakavan asunnonetsinnän - tiellä.

Tällä hetkellä kuitenkin näyttää siltä, että olemme joka tapauksessa molemmat sidoksissa Oulun yliopistoon kunnes väittelemme. Virtulla on kohtuullisen vakaa työpaikka (toki määräaikainen, jota ketjutetaan) yliopistolla, jossa hän luultavasti voi pysyä niin kauan kuin haluaa. Minä taas en oikeastaan voi kunnolla edes hakea hommia etelän yliopistoista ilman tohtorintutkintoa. Tai voisin, mutta napanuora Oulun yliopistoon on olemassa niin kauan kunnes väittelen.

Ja jos nykyiset näkymät pitävät paikkansa, voisin väitellä aikaisintaan vuonna 2008, mikä on to-del-la optimistinen visio. Mutta ajatus asumisesta tässä samassa kämpässä vielä kaksi vuotta on sietämätön. Joten saman tien voisi muuttaa johonkin mukavampaan kämppään ja asua siellä muutaman vuoden ja miettiä sitten etelään muuttamista. Tai vaikka ulkomaille lähtöä.

Olemme molemmat valmistuneita, ja periaatteessa on varsin epämoraalista asua halvassa opiskelijakämpässä loputtomiin - ja meidän kohdallamme se loputtomiin tarkoittaa lähes kymmentä vuotta. Tällä kämpällä on monia etuja, joista tärkein on se, että tästä on todella lyhyt matka yliopistolle. Jos luento alkaa vartin yli, tasalta voi vielä kotona syödä purkillisen jugurttia ja hilpaista äkkiä pyörällä yliopistolle. Sijainniltaan yhtä hyvää kämppää tuskin löytyy.

Olen selaillut erinäisiä asuntosivuja ja nieleskellyt asuntohintoja. Ajatus kahdenkymmenen vuoden asuntolainasta on tyrmäävä. Niinpä sitten olemmekin fokusoineet hakumme asumisoikeus- ja osaomistusasuntoihin, jotka tuntuvat sopivammilta akateemisille pätkätyöläisille. Niitä vain ei ole Oulussa kovin montaa vapaana... No, huomenna ryntään hakemaan jonotusnumeroa.

13.3.2006 Poikien välistä ystävyyttä

Olen nyt sitten vihdoin nähnyt sen. Brokeback Mountainin. Viime perjantaina. Se oli hieno, kyllä, mutta ei niin romanttinen kuin olin etukäteen kuvitellut. Sitä kun etukäteen hehkutettiin nimenomaan rakkauselokuvana. Minusta se oli kuitenkin enemmänkin yhteiskunnallinen elokuva siitä, miten kahden ihmisen kielletty rakkaus vaikuttaa muihin ihmisiin. Traagista, kyllä, kielletty rakkaushan aina on. Mutta enemmän se leffa minusta kertoi siitä, miten epäoikeudenmukaisuus itseä kohtaan on lopulta epäoikeudenmukaisuutta kaikkia kohtaan.

Joistakin leffan kohdista olen tosi iloinen - esimerkiksi ensimmäisestä Ennisin ja Jackin seksikohtauksesta. Se oli hämärää suhertamista pimeässä, örinää ja napakoita liikkeitä. Olisi ollut niin helppo tehdä siitä kiiltokuvamaista sievistelyä kynttilänvalossa, sellaista jota voi turvallisesti katsella ja ajatella, että "aijai kun ne homot on niin söpöjä". Sillä ensimmäisellä seksikohtauksella otettiin katsojalta luulot pois, eikä sitten seuraavissa seksiin viittaavissa kohtauksissa paljoa tarvinnut näyttääkään, ja silti seksuaalisuus oli selkeästi esillä. Brokebackissa miesten välinen seksuaalisuus oli kuvattu todella tyylikkäästi; suurimmassa osassa populaarikulttuurituotteita homomiehet ovat joko hirveitä munahaukkoja tai sitten aseksuaalisia nypertäjiä, jotka kanavoivat seksuaalisuutensa sisustamiseen. Brokebackin miehet eivät olleet kumpaakaan, kunhan vain nussivat keskenään ja rakastivat toisiaan.

Huhut kertovat, että jotkut olisivat nähneet sen leffan jopa parikymmentä kertaa, mutta en ole varma haluanko nähdä sitä kovin pian toistamiseen. Se oli liian surullinen ja raivostuttava. En voinut katsoa sitä pelkkänä rakkauselokuvana, kun se otti niin tiukasti kantaa perhesuhteisiin, sukupuolten välisiin suhteisiin ja siihen, kuinka miehen on hyväksyttävämpää lyödä toista miestä turpaan kuin suudella häntä.

No, lauantaina sitten oli Maracon ja scifivideoilta, jossa katsottiin Star Trek -leffan ohjaajan versio. Eikä sitä tosiaan voinut vakavalla naamalla katsoa, kun siinä oli niin massiivinen määrä pidäteltyä homoerotiikkaa Spockin ja kapteeni Kirkin välillä. Ei ihme, että fanit ovat aikanaan keksineet slash-fiktion.

Kerrataanpa juoni, niin kuvio selvenee. Alussa Spock epäonnistuu jossain ultimaattisessa vulcanuslaisessa kokeessa, jonka tarkoituksena on hävittää kaikki tunteet. Samaan aikaan Maata lähestyy outo entiteetti, V'ger. Kirk lähtee Enterprisellä tutkimaan entiteettiä, ja Spock tulee alukselle kertomaan, että entiteetti kutsuu häntä. Kirk haluaa Spockin takaisin tiedeupseeriksi, mutta Spock on vastahakoinen. Kirk sanoo: "Damnit, Spock! We need you! I need you!" Näillä sanoilla Kirk saa Spockin suostumaan.

Käy ilmi, että outo entiteetti on Maasta aikanaan lähetetty luotain Voyager VI, joka on kehittynyt massiiviseksi tietoiseksi koneolennoksi oltuaan kontaktissa jonkun konekansan kanssa. Entiteetti on puhdasta logiikkaa, ja sehän kiehtoo Spockia. Spock menee tutkimaan entiteettiä lähemmin, mutta saa takkiinsa. Kirk pelastaa hänet. Sairastuvalla Spock on kuoleman kielissä ja Kirk valvoo hänen vierellään. Spock alkaa yhtäkkiä itkeä. Hän tarttuu Kirkin käteen kyyneleet silmissään ja sanoo: "This simple feeling is something that V'ger cannot understand." Seuraa latautunut hetki, elokuvan kerronnallisen kaaren huippukohta. Miehet katsovat toisiaan silmiin, sitten Kirkiä kuulutetaan komentosillalta. He irroittavat kätensä, ja Kirk kääntyy tunteiden vallassa pois.

Spock ymmärtää, että puhdasta logiikkaa oleva V'ger on vajavainen, ja että hän olisi yhtä vajavainen ilman tunteita. Ollakseen täydellinen V'ger tarvitsee ihmispuolen, ja uhrautuvainen nuorempi upseeri suostuu sulautumaan V'geriin. Tässä on täytteenä turhanpäiväinen heterorakkausjuttu: nuorempi upseeri oli rakastunut naiseen, jonka V'ger tappoi, ja josta tämä valmisti replikan kommunikoidakseen ihmisten kanssa, ja niinpä nuori upseeri on valmis uhrautumaan saadakseen olla rakastamansa naisen kanssa. Mutta sehän nyt on ilmiselvästi ihan pelkkää fyllinkiä sen ympärillä, kuinka Spockin rakkaudentunnustus Kirkille pelasti maapallon.

Jollain tavalla luontevaa on, että sunnuntaina päädyin keskustelemaan seksikkäistä miesnäyttelijöistä ja siitä, kuka kenenkin kanssa pitäisi laittaa yksiin, jotta saataisiin yaoi-henkistä romantiikkaa ja erotiikkaa. Suurin osa ihkuttamistani miesnäyttelijöistä on jotenkin samantyylisiä, eivätkä siten sovi kunnolla yhteen. Jude Law sopisi semeksi Orlando Bloomille, Orlando on tarpeeksi viattoman oloinen antautuakseen Juden charmille. Johnny Deppin vanhemman miehen kokemus taltuttaisi Joaquin Phoenixin.

Jonathan Rhys-Meyers

Jonathan Rhys-Meyers aiheutti suuren pulman. Mies on über arrogantti, eikä kukaan tuntunut sopivan hänelle ukeksi. Tobey Maguire? Nääh... Ewan McGregor on vähän liian ilmeinen, Velvet Goldmine ja kaikkea. Michael Pitt? Liian pehmo, Jonathanhan nujertaisi sen minuutissa.

Peter Steele

Sitten se iski! Jonathan Rhys-Meyersille ei olekaan seme, se on uke! J. tarvitsee semen, joka on vielä arrogantimpi kuin hän! Ja se oikea mies Jonathanille on tietysti Type O Negativen laulaja Peter Steele, joka kyllä Jonathanin kaltaisen kukkakepin taivuttaa juuri sellaiseen solmuun kuin haluaa. (Lääh.)

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

7.3.2006 Se on kymppi täynnä nyt sitten

Johan niitä nyt tipahtelee. "Parhaat kiitokset Kustannusosakeyhtiö Teokselle tarjoamastanne käsikirjoituksesta 'Sudenveri', johon olemme nyt tutustuneet. Vaikka se sisältääkin mielenkiintoisia aineksia, emme valitettavasti kuitenkaan voi sitä julkaista. Koska julkaisemme vuosittain vain 30 kirjaa, joudumme rajaamaan tämänhetkisestä julkaisuohjelmastamme monia lupaaviakin käsikirjoituksia."

Huoks. Ja minä kun ehdin visioida jo kolmatta romaaniani. Saahan sitä visioida ja kirjoittaakin, mutta julkaisun kanssa on niin ja näin. Mieleni tekisi ryhtyä hylkäyskirjeen lähilukuun, ja tulkita, että käsikseni kuuluu niihin "moniin lupaaviin käsikirjoituksiin", jotka nyt on kuitenkin jouduttu rajaamaan pois. Mutta liekö tuosta tulkinnasta hyötyä - kivahan se on, jos se olisi lupaava, mutta entäs sitten.

Eilen päädyin jonkun blogin kautta Scriptoriumiin eli kirjoittamiselle omistettulle nettisivulle. Sivu on ihan jees, siellä on artikkeleita kirjoittamisesta ja mahdollisuus osallistua "Kirja vuodessa" -kampanjaan, jossa omistetaan viikko joka kuukaudesta kirjoittamiselle. Artikkelit käsittelevät mm. kirjoittamisen motivaation etsiskelyä, tekstin muokkausta ja kirjoitustavoitteiden asettamista. Ja sitten siellä oli Tero Niemen artikkeli Haluatko kirjailijaksi? Helppoa ja hauskaa! Artikkeli alkaa paljonpuhuvasti: "Ensiksi tulee helppo osuus. Kaikki alkaa tästä: 1. tarvitaan käsikirjoitus. Suomalaiskirjassa on mielellään kaksisataa sivua, 250 sanaa per sivu. Yhteensä tämä tekee 200*250 = 50 000 sanaa."

Pikkujuttu. Kuka tahansa kirjoittaa 50 000 sanaa. Syyskuun alusta lähtien olen kirjoittanut blogiini 39 111 sanaa huvikseni ja mielen kirkastamiseksi ja luonnollisesti vähintään saman verran akateemisista syistä. No problem. Hoituu.

Sitten Niemi jatkaa todella hankaliin asioihin, eli kustannuspäätöksen saamiseen. Hänen mukaansa on kolme tapaa saada käsis julki. Ensimmäinen tapa on "sisään pääovesta". Käsistä vain kustantamoon ilman kontakteja tai muita meriittejä, ja sitten vain toivotaan että se on tarpeeksi hyvä. Toinen tapa on "jonon ohi", joka varataan misseille ja urheilijoille, jotka saattavat kiinnostaa lukijoita henkilöinä, jos kirjoittavat tarpeeksi hyvin. Kolmas tapa on Niemen mukaan kontaktiverkko.

Huhhuijaa. Sitä Niemen juttua kun lueskeli, niin sivun muut jutut kyllä kalpenivat. Muissa artikkeleissa lähtökohtana oli se, että on juuri aloittanut kirjoittamisen, eikä oikein vielä tiedä miten sitä tekisi tai miten motivoisi itseään ja jakaisi aikaansa niin, että ehtii kirjoittaa. Puhumattakaan siitä, että olisi vielä kunnon ideoita mistä kirjoittaa. "Kirjoita sinulle tutuista asioista!" Muut jutut olivat käännöksiä englanninkielisistä kirjoittamista käsittelevistä teksteistä. Olen lukenut vastaavia englanninkielisiltä nettisivuilta ja jopa jostain painetuista kirjoitusoppaista. Ytimenä niissä on sellainen elämäntaito-opasmainen tsemppaaminen: "Sinulla on oikeus luovuuteen! Varaa kirjoittamiselle kymmenen minuuttia joka päivä! Tee se vaikka paikallisjunassa! Jos kirjoitat sivun päivässä, vuoden päästä sinulla on 365 sivua pitkä romaani!" Huutomerkit ovat se juttu.

Mikäs siinä. Hyvähän se on, että motivoidutaan kirjoittamaan ja harjoitellaan kirjottamisen taitoja. Mutta Niemen artikkeli oli ainoa jossa puhuttiin asiaa. Kirjoittaminen on se helppo osuus, julki saaminen puolestaan hankala. Tätä miettiessä tsemppaus kyllä kalpenee.

6.3.2006 (Homo)pornoa naisille ja heti

Lueskelin tänään artikkelia, joka käsitteli Candida Royallen, naispuolisen porno-ohjaajan naisille tekemää pornoa. Artikkelissa osoitettiin, että Royallen porno "opettaa" naisia katsomaan pornoa ja ennen kaikkea kiihottumaan pornon katselusta asettamalla päähenkilöiksi naisia ja keskittymällä naisten kokemuksiin. Samoin Royallen filmeistä on riisuttu ns. money shot, eli sperman lennättäminen naisen päälle, ja tällä tavoin luotu illuusio siitä, että Royallen filmeissä esitetään aitoa naisten nautintoa naisille. Illuusiota lujitetaan sillä, että filmien juonet on rakennettu heteroseksuaalisen parisuhteen ympärille, jotta naiskatsojalla olisi enemmän samastumispintaa. Lesboilua, valtavirtapornon vakiokiihoketta, esitetään harvoin, ja jos pornoiset fantasiat himokkaista huorista esiintyvät filmeillä, niitä kohdellaan ironisesti. Royallen filmit ovat kuitenkin hard corea, eli penetraatiot ovat aitoja ja alastomuutta näytetään, eli naisporno ei kuitenkaan ole yhtään vähemmän pornoa, vaikka spermaa (vai mitä jugurttia tai shampoota ne oikeasti siellä ruiskivat) ei kuvausten jälkeen tarvitsekaan pestä seiniltä.

En ole nähnyt Royallen filmeistä muuta kuin pätkiä, ja nekin seminaarihuoneen hämärässä, joka ei ole erityisen otollinen paikka tunnustella kiihottasko tää mua vai ei. Filminpätkiä esitteli eräs tutkija, joka puolestaan osoitti, että Royallen filmeissä legitimoidaan naisten pornon katselu opettavaisuudella: katsomalla pornoa nainen voi oppia seksuaalisuudesta jotain, nauttia rakkaan miehensä kanssa sängyssä enemmän ja myös tyydyttää häntä paremmin. Ja koska pornon katselu on "opettavaista", katselusta (tai kiihottumisesta) ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.

Luullakseni vuokraan jossain vaiheessa jonkun Royallen leffan (toivottavasti niitä saa Oulusta) ja katson sen, mutta ainakaan se, mitä siellä seminaarihuoneessa näin, ei vaikuttanut minusta erityisen kiihottavalta. Tönköt pornonäyttelijät näyttelemässä naisia keskustelemassa fantasioistaan ja sitten toteuttamassa niitä yhtä tönkköjen miesnäyttelijöiden kanssa ei oikein iskenyt.

Pohjimmaisena sekä Royallen filmeissä, että niitä koskevissa tutkimuksissa on oletus siitä, että naiset jostain syystä eivät vain halua katsoa seksuaalisia kuvia, eivätkä ainakaan kiihottua näitä kuvia katselemalla. Lukemassani artikkelissa viitattiin toisiin tutkimuksiin, joissa oli etsitty syytä tähän. Syiksi on väitetty evoluutiota - miehet kuulemma olisivat jotenkin niin paljon visuaalisempia kuin naiset; sitä, että porno pohjimmiltaan alistaa naista, joten nainen ei voi siitä kiihottuakaan (se oli se antipornofeministinen käsitys); kollektiivista syyllisyyttä, jota naiset tuntevat ruuminsa himoja kohtaan; ja seksikielteistä sosialisaatiota, joka kuulostaa järkevimmältä selitykseltä.

Pornotuottajia tietysti kiinnostaa eniten se, että naiset ovat laaja, käyttämätön markkinapotentiaali, jolle voisi myydä pornoa, kun ne naiset nyt vain tajuaisivat, että pornoa kannattaa katsella. Royallella ja naispuolisilla pornotuottajilla on yleensä ollut myös jonkinlaisia feministisiä tavoitteita - Royalle oli ensimmäinen naispuolinen porno-ohjaaja Yhdysvalloissa, eikä hänen porno-ohjaajan ja -tuottajan uransa ole kovin rikastuttava ollut. Kiistämätön totuus on kuitenkin se, että naisille on vaikeaa myydä pornoa, ja ne naiset, jotka ovat tarpeeksi kiinnostuneita pornosta katsoakseen sitä, saavat yleensä kicksejä myös heteromiehille suunnatusta pornosta, eivätkä ole valmiita maksamaan ekstraa "naispornosta". Jonkin verran tehdään lesboille suunnattua pornoa, mutta touhu on niin marginaalista, että sitä voisi kutsua vapaaehtoiseksi hyväntekeväisyystyöksi.

Minua on vähitellen alkanut kiinnostaa tämä mystinen "naisen halu" ja "naisen katse", joka näyttää ainakin tutkimusten perusteella puuttuvan pornosta. Puuttuuhan se, enhän minä sitä kiistä - suurin osa valtavirtapornosta on keskiverrolle heteromieskuluttajalle suunnattua, ja siinä jäävät syrjään naisten lisäksi myös ne miehet, jotka eivät pidä Pamela Andersonia kaikkien aikojen sexyimpänä leidinä. Länsimaista pornoa käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa otetaan kuitenkin itsestäänselvyytenä se, että porno ei anna naiselle yhtä paljon kuin miehelle, ja jos tätä problematisoidaan, problematisointi tapahtuu jotain muuta kautta kuin pohtimalla sitä, mikä (hetero)naista oikeasti kiihottaisi. Kiihottavuuden sijaan pohditaan pornon valta-asetelmia, naisen mahdollisuuksia samastua päähenkilöihin tai sitä, miten filmeistä tehdään naisille helpommin lähestyttäviä, kuten edellä mainituissa tutkimuksissa Royallen pornoelokuvien "opettavaisuudesta".

Yaoissa naisen halu kuitenkin näkyy, koko yaoi on rakennettu naisen katseen varaan. Yaoihan tarkoittaa siis homoeroottisia japanilaisia sarjakuvia, joiden kohdeyleisö koostuu heteronaisista. Yaoi on pornoa naisilta naisille, ilman välikäsiä, ilman sitä, että jonkun pitäisi "opettaa" naista katsomaan himoiten nuoria hyväkroppaisia oriita penetroimassa toisiaan. Yaoissa on mielenkiintoista myös se, että naisen halun piirtäminen näkyville on olennainen osa sitä: naisten piirtämien yaoi-doujinshien eli omakustannesarjakuvien ympärille on rakentunut sarjakuvafestivaalien ja kokoontumisten perinne. Yaoissa (hetero)nainen ei pelkästään katso ja himoitse, vaan yaoihin liittyy mahdollisuus piirtää omat himot näkyville.

Yaoissa naisen halua ei ole tehty helpommin sulatettavaksi asettamalla aktit heteroseksuaalisen monogaamisen parisuhteen kontekstiin tai väittämällä, että yaoita lukemalla voisi oppia tyydyttämään aviomiehen paremmin. Yaoi tarjoaa puhdasta mielihyvää. Mutta missä "naisen halu" ja "naisen katse" sitten meidän kulttuurissamme ovat? Mistään olemuksellisesta naiseuteen liittyvästä visuaalisen erotisoinnin puutteesta ei ole kysymys, vaan jostain muusta, syvemmällä meidän kulttuurissamme olevasta suhtautumisesta seksuaalisuutta esittäviin kuviin.

4.3.2006 Jos solvaa Pyhää Byrokratiusta, se rankaisee

"Työttömyyskassalle jättämänne työttömyysturvaa koskeva valituksenne on lähetetty edelleen työttömyysturvalautakunnan käsiteltäväksi. Oheisena tiedoksenne jäljennös lausunnostamme työttömyysturvalautakunnalle. Jos pidätte aiheellisena, voitte antaa lausunnon johdosta oman vastineenne työttömyysturvalautakunnalle."

Ote lausunnosta: "Kangasvuon ansiopäivärahahakemus on hylätty 1.9.2005 lukien, koska työvoimatoimikunnan antaman työttömyyskassaa sitovan lausunnon mukaan hän työllistyy päätoimisesti yrittäjänä tai sitä vastaavalla tavalla omassa työssään. Opettajien työttömyyskassa esittää päätöstä pysytettäväksi ennallaan."

Et sillee.

Ei kassa tietenkään olisi voinut antaa muutakaan lausuntoa, koska työvoimatoimikunnan lausunto sitoo sitä. Oli miten oli, kassan käsittelyyn meni kaksi kuukautta. Nyt minulla on kuukausi aikaa antaa vastine työttömyysturvalautakunnalle. Liiton lakimies jo antoi ohjeistukseksi vedota hallintolakiin, joka vaatii työvoimatoimikuntia hankkimaan pitävää näyttöä hakijan kykenemättömyydestä kokopäivätyöhön, jos ne haluavat evätä työttömyysturvan.

En tiedä, kuinka pitkät valitusajat työttömyysturvalautakunnalla on. Saapa nähdä kuinka kauan tässä menee. ärsyyntyminen nousi taas pintaan, ja tänään jatkunut UPJ-sekoilu vain vahvisti sitä. No, nyt UPJWeb toimii koneessani, mutta en jaksanut tänään vielä käydä käsiksi itse asiaan, eli lomakkeiden täyttämiseen.

Kaiken tämän vastapainoksi kävin tänään hemmottelemassa itseäni hammaslääkärin vastaanotolla. Ientaskuni saivat syväpuhdistuksen ja väsynyttä takahammastani piristettiin uudella paikalla. Maitoviitoseni sai hehkeän pinnoitteen. Etuhampaani tumma värjäymä kirkastettiin. Hammasröntgenkuvissa minulla on uusi, jännittävä ilme. Löysin aivan uusia puolia itsestäni, kuten puhkeamattomat viisaudenhampaat. Ihan kuin olisin ollut muuttumisleikissä.

Tai oikeastaan, niinhän olenkin. Takahampaassa ollut kolo, johon vadelmansiemenet aina tarttuivat, on täytetty. Vitoseni pinta tuntuu kieltä vasten kiiltävältä eikä enää syheröiseltä, samoin etuhammas. Hammaspaikkojen aiheuttavat muutokset jäävät suuhuni ehkä jopa lopuksi ikää; muuttumisleikin meikki pestäisiin illalla pois ja kampauskin kasvaisi pilalle parissa kuukaudessa.

3.3.2006 Epämääräistä säpälöintiä

Silläkin uhalla, että menee valittamisen puolelle, niin avaudunpas. Helmikuussa olen saanut huolestuttavan vähän pornoisia asioita tehtyä. Koin eilen järkytyksen tajutessani, että en ollut käynyt pornoaineistoja läpi kuukauteen. Koko helmikuussa, siis. Helmikuun alussa valmistelin luentoa ja konffaesitelmää, sitten kävin siellä konffassa, olin Dublinissa melkein viikon, tulin kotiin ja ihmettelin, mitäs tekis, lähdin Bergeniin, kirjoitin itsemurhapaperia ja nyt taas ihmettelen, että mitäs tekis.

Tekemiseni ovat olleet helmikuussa sirpaleisia - reissaamisen lisäksi olen lukenut teoriaa sieltä täältä, selvitellyt SQS-asioita, rustannut lyhyitä tekstisirpaleita, pyörittänyt byrokratiaa ja sellaista. Tänään keskityin lähinnä tutustumaan UPJ:n eli Uuden PalkkausJärjestelmän ihmeisiin, mikä ärsyttää suunnattomasti. Tiedän, että UPJ-papereiden täyttäminen ei vaikuta työnkuvaani tai palkkaukseeni millään tavalla, mutta koska Pyhä Byrokratius, hallintohenkilöstön ja Opetusministeriön suojelupyhimys, niin edellyttää, minunkin oli nöyrryttävä ja luettava 76-sivuista UPJ-ohjetta, 25-sivuista lomakkeentäyttöohjetta ja siihen päälle vielä 4-sivuinen selainasetusohje. Tämän jälkeen jouduin vain toteamaan, että en pysty täyttämään lomaketta verkon kautta, ja etten tiedä miksi. Pessimistinen olettamukseni on se, että lomaketta ei kertakaikkiaan voi täyttää Helsingin yliopiston verkon ulkopuolelta.

Jos maailmassa on jäljellä yhtään tervettä järkeä, saan täyttää lomakkeet paperilla ja lähettää ne postitse Helsinkiin. Valitettavasti terve järki on tätä nykyä häviävä luonnonvara, joten on mahdollista, että joudun lähtemään Helsinkiin ihan vain siksi, että pääsen antamaan uhrini Pyhälle Byrokratiukselle henkilökohtaisesti. Toivottavasti naula lihaa riittää. Anuksen lähettyviltä.

Alkaa taas vähitellen ahistaa. Kolmen viikon päästä pitäisi olla jotain esiteltävää projektisessiossa ja stressaan siitä jo nyt, vaikka aikaa pitäisi olla vielä riittämiin sekä aineistojen läpikäymiseen että kirjoittamiseen. Pelkään, että uudelleenorientoituminen ulkomaanreissujen, SQS-hommien ja itsemurhapaperin jälkeen vie liikaa aikaa. Varsinkin, kun SQS-hommia pitäisi tehdä koko ajan tässä pornojuttujen rinnalla.

Olen ollut koko päivän pyjamassa vaihdellen asemaani tietokoneen ja kirjapinkan välillä. En käynyt edes lenkillä, vaikka oli tarkoitus; vaihdoin sen parin artikkelin läpikäymiseen. Ei pitäisi käyttää töitä tekosyynä liikunnan laiminlyömiseen, ehkä ahistaisikin vähemmän.