Jatulintarhan blog

31.5.2006 Ahistuspahistusrasitus

Tänään oli/on englanninkielisen, biseksuaalisuutta suomalaisissa pornolehdissä käsittelevän artikkelini ensimmäisen version dedis. Olen puskenut sitä artikkelia nyt eteenpän kaksi viikkoa, ilman turhanaikaisia viikonlopuviettoja tai helatorstain juhlimisia. Ylityötunteja tuli viime viikolla parikymmentä, mutta eihän tutkija laske tekemiään tunteja... Viikonloppuna alkoi jo kunnolla pelottaa, ettei siitä artikkelista tule yhtään mitään, mutta sain kuin sainkin koherentin paketin pukerretuksi. Siellä on toistoa, joo, jotkut ajatukset ovat keskeneräisiä ja jotkut itsestäänselvyyksiä, mutta ainakin se näyttää artikkelilta.

Karmeaa suttua korjailujen jälkeen

Paljon pahemmassa kunnossa sen sijaan on artikkeli, jota minun pitäisi perjantaina esitellä Helsingissä Pornoakatemian projektikokouksessa. Itse asiassa se on täysin perseestä.

Alun perin oli tarkoitus, että kirjoittaisin Pornoakatemian yhteiseen kirjaan artikkelin bipornon genrestä, siis sellaisista pornovideoista, joissa miehet nussivat naisten kanssa ja keskenään. Naiset hiplaamassa toisiaan ei vielä bipornoa tee, kyllä siihen hommaan pitää miehet panna asialle. No, olen ollut niin kiinni tuon suomalaisia pornolehtiä käsittelevän artikkelin työstämisessä, että en ole ehtinyt tehdä sitä kaikkein olennaisinta asiaa, eli katsoa niitä hemmetin bipornovideoita. Kallejen, Hustlerien ja Tabujen lukemisessa on ollut ihan tarpeeksi hommaa.

Vielä viime viikolla ajattelin toiveikkaasti, että jospa katsoisin niitä videoita viikonloppuna, siis viime viikonloppuna. Pornolehtiartikkeli oli kuitenkin niin pahasti kesken, että raa'asti priorisoin sen ja työnsin mielestäni sen totuuden, että perjantaina pitäisi projektikokouksessa olla jotain näytettävää. Projektikokouksissa ei ole hirveän usein tilaisuutta esitellä omia tekemisiään, joten mitään turhia retaleita ei sinne pitäisi viedä.

Tästä en saisi selvää kuukauden päästä

No, eilen illalla sitten tajusin, että ei perkele, mulla on puolitoista päivää saada jotain aikaan. Eilen illalla ihan tosissani kuvittelin, että tänään päivällä olisin polkaissut hakemaan parit pornot videovuokraamosta ja katsonut ne, mutta hah hah, sanonpa vaan että aikaa ei ole vielä pystytty venyttämään.

Onneksi minulla oli/on kuitenkin B-suunnitelma. Joskus keväällä pomo näytti varovaista vihreää valoa sille ajatukselle, että kirjoittaisinkin japanilaisen sarjakuvan seksuaalisuudesta. Toukokuun alussa väsäsin rungon artikkelille, jossa vertaillaan redikomia, "ladies comicsia", eli naisille suunnattua pornomangaa ja yaoita, eli naisille suunnattua homoeroottista mangaa. Artikkelin sivujuonteesta olisi sen pohdinta, miten nämä naisille suunnatut pornosarjakuvat eroavat länsimaisesta pornosta ja onko naisen ja miehen himoisalla katseella sen kummempaa eroa. Länsimaissa kun naisille suunnattua pornon genreä on varta vasten lähdetty tekemään, eikä se ole silti oikein saavuttanut suurta suosiota. Japanissa taas naisten pornomangat ovat varsin suosittuja, eivät mitään marginaalimatskua.

Luettuani vuosikerroittain läpi suomalaisia pornolehtiä, voisin todellakin vaihteeksi käyttää sellaista aineistoa, jonka läpikäyminen voisi olla viihdyttävää, jos nyt ei sentään tyydyttävää.

Rupesin sitten tänään työstämään artikkelia aiheesta naisen haluava katse japanilaisessa pornosarjakuvassa. Aihe on kiinnostava, aineistoakin löytyy, mutta kaiken huvin ja terän vie se päässä tikittävä kello, joka vie minut koko ajan lähemmäs sitä hetkeä, kun se naurettavan keskeneräinen tekele pitäisi lähettää projektilaisten luettavaksi. Mihinkään ei voi syventyä tarkemmin, sarjakuvia ei voi ruveta lukemaan, on vain mentävä vaistolla ja kirjoitettava mitä mieleen juolahtaa.

ärsyttää. Tässä vaiheessa, kun artikkeli on niin alkutekijöissään, sitä ei pitäisi edes itse katsoa tarkemmin, vaan posottaa vain menemään sillä ajatuksella, että myöhemmin voi sitten hioa. Missään tapauksessa sitä ei pitäisi näyttää kenellekään. Olis nyt ollut edes viikko aikaa keskittyä pelkästään siihen, ennen kuin sitä ruvetaan fileroimaan.

Luulen, että olisin voinut kinuta tuolle englanninkieliselle artikkelille työstöaikaa viikonlopun yli, jolloin olisin voinut keskittyä edes pari päivää pitempään tähän toiseen artikkeliin. Olisin ehkä jopa saanut katsottua niitä bipornovideoita. Mutta eipä tullut asia ajoissa mieleen, härkäpäisesti vain puskin eteenpäin siinä uskossa, että kyllä minä saan ne molemmat tekstit valmiiksi.

Huomenna on sitten vielä se puoli päivää aikaa työstää sitä tekstiä, ennen kuin se pitää lähettää luettavaksi.

29.5.2006 In memoriam: Fritz Klein

Olen paiskonut puolitoista viikkoa putkeen hommia biseksuaalisuuden ja pornon parissa. Viikonloppuna, parin päivän viiveellä, tuli surullinen uutinen EuroBINet-listan kautta: Fritz Klein on kuollut.

Psykiatri Fritz Klein ei liene suuren yleisön keskuudessa mikään julkkis, mutta biseksuaalisuuden tutkijalle Klein on yksi vanhan kansan isoista guruista. Kleinin vuonna 1978 Yhdysvalloissa julkaistu kirja Bisexual Option oli ensimmäisiä kirjoja, joissa biseksuaalisuutta käsiteltiin erillisenä ilmiönään, eikä kehitysvaiheena heterosta homoksi (tai toisin päin) tai jonkinlaisena sairaana perversiona. Klein kehitteli myös nimeään kantavan (kuinkas muuten) Klein Sexual Orientation Gridin, joka tosin tunnetaan paremmin ihan vain KSOG-taulukkona. Taulukko monipuolistaa käsitystä ihmisen seksuaalisuudesta tuomalla menneisyyden, fantasioiden, sosiaalisten piirien ja henkilökohtaisten toiveiden ulottuvuudet mukaan identiteetin luonnehdintaan ja muistuttaa, ettei pelkkä seksuaalinen halu tai seksuaaliset kokemukset määrittele ihmisen identiteettiä.

Kleinin Bisexual Option oli muistaakseni ensimmäinen biseksuaalisuutta käsittelevä kirja, jonka hankin päätettyäni, että teen graduni biseksuaalisuudesta. Vaikka kulttuuriantropologille terapiaan ja ihmisen psyykeen keskittyvän kirjan käsitteistö oli jossain määrin vieras, kirja kuitenkin auttoi monipuolistamaan käsitystäni biseksuaalisuudesta. Amerikkalaiskirjan taustoitukset ja esimerkit tuntuivat suomalaiskontekstiin sopimattomilta, mutta kirja on sen luokan klassikko, että sen tunteminen oli, ja on, välttämätöntä bi-tutkijalle.

Klein oli myös intohimoinen aktivisti, joka oli mukana perustamassa yhdysvaltalaista bi-yhteisöä, ja puhumassa voimakkaasti bi-identiteetin puolesta. Klein kuului vanhoihin guruihin myös siinä mielessä, että hänen kirjoituksissaan erillisen bi-identiteetin merkitys korostuu: myöhemmät kirjoittajat, kuten Clare Hemmings, ovat enemmänkin pyrkineet irroittautumaan monoliittisen bi-identiteetin ajatuksesta ja painottaneet biseksuaalisuuden merkitystä tiukkojen seksuaalikategorioiden ja -identiteettien rapauttajana.

Klein päätoimitti The Journal of Bisexualityä, joka tietääkseni on ainoa tieteellinen aikakausjulkaisu joka keskittyy biseksuaalisuutta koskeviin tutkimuksiin. Klein vaikutti suhtautuvan hyvin intohimoisesti biseksuaalisuuden tutkimukseen, ainakin julkaisun pääkirjoituksista päätellen.

Minulla oli ilo osallistua Fritz Kleinin pitämään workshopiin European Bisexual Conferencessa Rotterdamissa viisi vuotta sitten. Työpaja ei sinänsä ollut mitenkään kummoinen tai suuresti silmiä avaava: kukin osallistuja täytti KSOG-taulukon omasta näkökulmastaan, ja sitten keskusteltiin. Kleinin innostuneisuus oli kuitenkin ilahduttavaa. Päästyäni yli "Wau! Fritz Klein!!" -tunteesta, seuraava ajatus olikin "sedät jaksaa heilua". Klein tuntui olevan kiinnostunut kaikkien henkilökohtaisista kokemuksista ja ajatuksista, eikä hän tosiaankaan guruillut, vaan kulki ympäriinsä paidanhihat käärittyinä ja kauluksen nappi auki jutellen ihmisten kanssa.

Niinpä uutinen hänen kuolemastaan oli yllättävä. Hänet on kirjattu yhdeksi luennoijaksi Torontossa parin viikon päästä pidettävään International Bisexual Conferenceen - jonne menemistä harkitsin, mutta muuton tuoman rahanmenon vuoksi päätin jättää menemättä. Klein oli American Institute of Bisexualityn muistokirjoituksen mukaan 73. Vanhempi kuin mitä hänen olemuksensa antoi ymmärtää, mutta toisaalta: jos on vuonna 1978 kirjoittanut uraa uurtavan teoksen, ei voi olla kovin nuori vuonna 2006.

Olisi liioittelua sanoa, että tunnen aitoa surua, mutta kyllä kuolemauutisista tulee aina ontto olo. Klein siirtyi pysyvästi sellaisten gurujen luokkaan, joiden kanssa ei voi suoraan väitellä.

22.5.2005 Nelson tuli taloon

Postilaatikossa oli kortti suurikokoisesta kirjeestä, joka ei ollut mahtunut postilaatikkoon. Hain paketin postista, liki kolmikiloisen laatikonjöötin Amazonin hymyt poskissaan.

Ja siellä se oli. Nelson. THE Nelson. Vähät minä mistään amiraaleista tai painiotteista, minulle aidoin Nelson on Japanese-English Character Dictionary, 1600 sivua ja 7000 kanjia. Ja kymmeniä tuhansia kanji-yhdyssanoja. Voi jee. Japanin opetusministeriöhän siis suosittaa 1945:ttä kanjia arkikäyttöön ja kourallista muita vakiintuneita merkkejä käytettäväksi erisnimissä. No, eivätpähän kanjit ihan heti pääse loppumaan - ei sillä, että osaisin kolmasosaakaan tuolta opetusministeriön listalta. Mutta minun projektinihan ovat aina ikuisuusprojekteja.

Minulla on ennestään Hadamitsky & Spahnin erinomainen Kanji & Kana, jonka hankin pantattuani kirjaston kappaletta liki vuoden verran, sekä äidin vanha Oreste Vaccarin Standard Kanji vuodelta 1973. Vaccarin kirja on siitä sympaattinen, että se antaa esimerkkisanoiksi kirjan alkuteoksen ilmestymisaikana (v. 1949) hyödyllisiksi katsottuja politiikkaan, armeijaan ja talouteen liittyviä sanoja, joita ei Hadamitsky & Spahnin modernimmasta opuksesta löyty. Vaccarin kirjassa on lisäksi merkitty vanhat kanjien kirjoitustavat, jotka ovat joskus hyödyllisiä. Vaccarin ja Hadamitskyn kirjat ovatkin kuluneet käsissäni rinnakkain.

Mutta nyt on Nelson. Kun japaninopintojani aloittelin, niin haikailin, että jospa joskus sitten myöhemmin sen hankkisin. Hypistelin edistyneemmän opiskelijan Nelsonia mangakääntöpiirissä ja ihmettelin, miten sen monimutkaisia hakemistoja oppii edes käyttämään.

Kalleimmillaan olen nähnyt sen maksavan liki sata euroa. Nyt se lähti 53 dollarilla eli 41 eurolla postikuluineen. En olisi edes hoksannut tilata sitä nyt, ellei eräs kaverini olisi ollut myös Nelsoninhankintapuuhissa. Silloin iski Nelsoninkateus. Mutta nyt se on siinä. Ehdin jo etsiä siitä muutaman päätä vaivanneen kanjin ja suurta tyydytystä tuottavasti ne myös löytää.

Nyt tarvitsisi vain aikaa opiskella japania. Sporadiset vilkaisut kanjikirjoihin ja yksi puolen tunnin kuuntelu kerran kuussa eivät oikein riitä edes pitämään taitoa yllä, saati edistämään sitä. Pitäisiköhän syksyllä yrittää ängetä johonkin japanin keskustelupiiriin? Hankkia Kielikeskuksen kautta tandem-partneri? Saako japaninkielisiä tandem-partnereita?

Jotain tarttis tehdä. Hyvähän se on kirjoja hankkia hyllylle pölyttymään, ei se tieto niistä itsestään päähän siirry.

21.5.2005 We-are-the-winners-of-Eurovision

Voi vetämättömyys. Palasimme jo keskiviikon ja torstain välisenä yönä Firenzestä, mutta en ole sen jälkeen saanut oikein aikaiseksi mitään. Pistänen tulevaisuudessa Firenzen kuvia katsottavaksi. Tällä hetkellä ne ovat vielä Virtun koneella, enkä jaksaisikaan ruveta niitä nyt fiksaamaan.

Pornoartikkelini dedis lähenee uhkaavasti, mutta pientä perjantaista näpelöintiä lukuunottamatta en ole palattuani saanut mitään tehtyä. Eilen olin Euroviisubileissä, jotka järjesti monivuotinen Euroviisuveteraani, eikä sitä kyllä olisi tämän paremmin voinut tutustua Euroviisujen ihmeelliseen maailmaan. Minun suokkareitani olivat kuitenkin Liettuan pukumiehet, jotka lauloivat "We are the winners of Eurovision, so vote!" Ne ovat kuulemma "Liettuan Alivaltiosihteerit", mutta minulle niistä tulivat kyllä Huutajat mieleen. Lordin jälkeen olisi aika laimeaa laittaa kisoihin joku beibe, joten jos kerran mennään äijämeiningillä, niin mennään sitten, ja lähetetään Huutajat seuraaviin kisoihin Hartwall-areenalle.

Tänään puolestaan kokoonnuimme keskiaikakokkauspiiriin kokkaamaan pitkästä aikaa. Kevään tapaamisissa kun olemme lähinnä puineet keittokirjan käsistä, ja hauskin osa keskiaikakokkauksessa on jäänyt vähemmälle. Tämän päivän ruokalistalla oli arabialaista kalamunakasta kuminalla ja korianterilla maustettuna, englantilaisia kerrosvohveleita värjätyllä kala-katkarapu-täytteellä, arabialaisia seesami-manteli-pikkuleipiä ja manteli-mansikka-sahrami-riisivanukasta. Kokkauspiirimme kokkaukset ovat kutistuneet olemattomiin nyt, kun olemme keittokirjan käsisvaiheessa. Siksipä olikin erittäin hauskaa kokata pitkästä aikaa ja olla ajattelemattakaan mitään tekstejä, joiden dedikseksi sovimme joskus kaksi kuukautta sitten "vapun jälkeisen viikon", josta olemme hiljaisessa konsensuksessa lipsuneet. Keittokirjasta uhkaa tulla yhtä paha ikuisuusprojekti kuin lisuristanikin, mutta onneksi se on sentään yhteinen ikuisuusprojekti.

Huomenna pitäisi sukeltaa pää edellä Hustlerien vielä Euroviisujakin ihmeellisempään maailmaan ja pukertaa artikkelia eteenpäin. Sain kirjastolta työhuoneen kesäksi, mutta myöntölapussa oli ukaasi, että "tutkijankammiot on tarkoitettu tehokkaaseen työskentelyyn, käyttöä valvotaan päivittäin". Mikä tarkoittaa sitä, että saadakseni työhuoneen myös syksyksi, minun pitäisi näyttäytyä työhuoneella liki päivittäin. Mikä on tässä vaiheessa tutkimusurakkaa aika hankalaa, kun työhuoneessa ei ole tietokonetta. Ei sillä, että tarvitsisikaan, onhan kotona pyjama päällä tukka paskaisena paljon helpompi kirjoittaa kuin yliopistolla. Olen käyttänyt työhuonetta pornoaineistojen läpikäymiseen, mutta puuskittain, tyyliin kaksi viikkoa Kalleja joka päivä kirjastolla ja sitten kaksi viikkoa kerätyn matskun analyysiä kotosalla. En tiedä pystynkö kesänkään aikana toimimaan niin, että kävisin esim. 4 tuntia kirjastolla lukemassa pornoa ja tulisin sitten iltapäiväksi kotiin kirjoittamaan. Pitää vissiin kuitenkin yrittää, jos haluan sen työhuoneen pitää.

7.5.2006 Muistutus sosiaalisen piirin olemassaolosta

Bllg. Kävin eilen Setan bileissä ensimmäistä kertaa yli vuoteen, vaikka bileitä on pidetty aika useasti. Olivatkohan ne jo neljännet järjestetyt bileet tälle keväälle? Näin siellä ihmisiä, joita en ole nähnyt kuukausiin, mikä oli aika säikäyttävää: puoli vuotta on mennyt ihan järkyttävän nopeasti. Säikäyttävää oli myös sen tajuaminen, että jos ihminen ei kuulu välittömään sosiaaliseen piiriin, vaan on ikäänkuin "kaverin kaveri", hänen kadottamisensa on hyvin helppoa. Bileissä tapasin paljon sellaisia hyviä tyyppejä, joiden kanssa on tullut vietettyä aikaa jonkun toisen järjestämissä illanistujaisissa ja pippaloissa, mutta joihin ei välttämättä tule itse otettua yhteyttä. Joukossa on sellaisiakin ihmisiä, joihin haluaisi tutustua paremmin, mutta ei vaan ole saanut aikaiseksi.

Vielä pahempaa on se, että olen nähnyt todella vähän välittömäänkin sosiaaliseen piiriini kuuluvia ihmisiä. Millan tukka oli esimerkiksi kasvanut ihan hirveästi, ja erään toisen ihmisen tukka puolestaan oli lyhentynyt. (Milla suorasanaisesti käski mainitsemaan nimensä, joten siis mainitsen.) Yhdellä vanhimmista kavereistani on syksyllä suuri elämänmuutos edessä, ja siitäkin sain tietää vasta ihan vähän aikaa sitten. (Tämän kaverin nimeä, saati elämänmuutoksen laatua en mainitse, koska se suorasanaisesti kiellettiin. Hankalia ovat ihmiset ristiriitaisine toiveineen.) Tuntuu siltä, että jos ihmisille tapahtuu jotain asioita, minä olen se, joka saa tietää niistä viimeisenä.

Oli miten oli, bileissä oli erittäin hauskaa. Tanssin kuin sähköjänis, vaikka musiikki olikin vähän epälaatuista. Sain nauttia jopa illan viimeisestä hitaasta, joka oli tietysti Paula Koivuniemen Aikuinen nainen! Jatkotkin kestivät puoli seitsemään aamulla, joskin kolmen jälkeen "jatkot" tarkoittivat horrostamista sohvalla ja omituisen jorinan tuottamista ja kuuntelemista. Kun sitten pääsin pyörän selkään ja kotia kohti polkemaan, aamu oli mitä ihanin, linnut lauloivat, baskeripäiset mummot olivat kävelyllä ja aurinko paistoi viistosti läpi hentojen hiirenkorvien.

Tämä päivä onkin sitten mennyt eilisestä toipuessa - ei niinkään darran kuin väsymyksen takia. Heräsin joskus puolen päivän jälkeen, söin aamiaista ja luin lehden, ja menin sitten takaisin nukkumaan pariksi tunniksi. Ulkona oli ilmeisesti kevään lämpimin päivä, mutta eipä minusta ollut siitä nauttijaksi.

Ja voi plääh. Huomenna sitten pitäisi taas jatkaa työhommia. Onneksi vain alkuviikon: loppuviikosta lähdemme lomalle, matkalle Firenzeen. Minulla on vähän ristiriitaiset tuntemukset matkan suhteen. Toisaalta olen tietysti innoissani, matka ja monta päivää ilman pornoa, mahtavaa! Mutta toisaalta pelottaa, että paluun jälkeen pornoartikkelini dedis iskee kuin kirves otsaan. Paluun jälkeen on kaksi viikkoa aikaa saada artikkeli valmiiksi. Olen laskeskellut, että sen pitäisi kyllä riittää, jos tässä alkuviikon aikana suinkin saan rustattua artikkelin rakenteen hyvään kuosiin. Ja jos sen kahden viikon aikana ei tule mitään yllättäviä asioita eteen (mutta ainahan niitä tulee). Kunpa kesällä hellittäisi edes vähän.

5.5.2006 Kuveja

Katja laittoi muutama päivä sitten blogiinsa vanhoja koulukuviaan, ja mielestäni ajatus oli niin hillitön, että päätin oitis kopioida idean. Ehkä vanhoista koulukuvista tulee meemi.

Mutta. Vietin tunnin kaivelemalla vanhoja valokuvavarastoja, enkä löytänyt koulukuvia! Yhdessä kansiossa on kyllä siististi laitettuna kaikki koulun ryhmäkuvat ekasta luokasta aina ylioppilaskuvaan, mutta ne huvittavat pikkukuvat ovat täysin hukassa. Löysin kyllä kaikkien mahdollisten muiden ihmisten vanhoja koulupotretteja, mutta en omiani. Yhdestä kansiosta löytyi pieni paperipussukka, jossa oli sisarusteni koulukuvia, ja jota tapasin pitää lompakossani. Koulukuvia vanhoista kirjekavereistani ja luokkatovereistani on tallessa myös. Kansioissani oli jopa Katjan lukion kolmannen luokan koulukuva! (Katja, pistä postia, jos haluat että skannaan sen.)

Mutta ei omiani. Ei yhtä ainutta. Yläasteen seiskaluokan kuva letittämällä "krepattuine" hiuksineen ja pinkkeine college-paitoineen olisi ollut hauska. Samoin joko ysin tai lukion ekan (en muista kumman) kuva, jossa minulla oli sivujakaus todella matalalla. Tai se viidennen luokan kuva, joka oli pitkään paras minusta otettu kuva, jota käytin muistaakseni kasilla johonkin koulukorttiin tai vastaavaan, koska uudemmat kuvat olivat niin hirveitä.

Koska kuitenkin vietin hyvän tovin kaivelemalla kaappeja ja etsimällä kuvia, niin päätin kuvia sitten kanssa laittaa. Näistä kuvista tosin puuttuu kokonaan se koulukuviin liittyvä staattisuus ja lavasteisuus, jonka kautta muutokset kasvonpiirteissä ja muodissa korostuvat. Harmillista.

Skannasin kuvat ja jätin ne sellaisiksi kuin ne ovat, kellastuneiksi ja haalistuneiksi. Näpräsin niitä ensin vähän Photoshopilla, mutta niiden luonne muuttui kokonaan, ja niistä tuli ihan uuden ja asiallisen näköisiä. Ja sehän on täysin vastoin tarkoitusta. Kyllä 70-luvulla otetun kuvan pitää olla keltainen, sehän on selvä.

Mie 4 kk vanhana

Aloitetaanpa kuvasta, jossa olen neljä kuukautta vanha. Pää pysyy jo pystyssä ja hymyilläkin osataan, siinähän sitä on jo aika paljon opittu. Kuvan takana lukee horjuvilla, vaaleansinisellä tussilla piirretyillä tikkukirjaimilla: "Mie 4 kk vanhana". Olen ilmeisesti tuon kirjoittamisen aikoihin leikellyt kuvaa, sillä sen reunat ovat epätasaiset. En muista leikkaamisen syytä - yritinkö saada sen mahtumaan raameihin tai kansion lokeroon?

Mie ja Tapsa Juuson luona

Toisen kuvan takana lukee niin ikään horjuvilla vaaleansinisillä tikkukirjaimilla: "Mie ja Tapsa Juuson luona". En ole absoluuttisen varma siitä, kenestä Juusosta on kyse, mutta luulen että talonmiehen pojasta, joka asui naapuritalossa Uudenkaupungin Sorvakossa. Taisi olla Tapsan ikäinen, pikkupoika siis minuun verrattuna. Olisikohan Tapsa ollut noin neljä tuossa? Jos on, niin vuosi on jotain 1983.

Ylioppilas

Ja sitten hyppäänkin murrosiän kokonaan yli, paskaa aikaahan se olikin. Hyppy siksi, ettei hyviä kuvia oikein löytynyt. Olen tuolloin vältellyt kameraa, ja ne kuvat joita on otettu (tai säilynyt), tuovat huonoja fiiliksiä. Vuodesta 1983 siirrytään siis suoraan vuoteen 1994. Kuten kuvasta näkyy, on kyse ylioppilaspäivästä. Tämä kuva huvittaa minua aina kun sitä katson: yhdistelmä ruutupaita, maastohousut ja ylioppilaslakki kera ruusujen on jotenkin kertakaikkisen hurmaava. Heti kotiin päästyä piti nimittäin päästä eroon hörsellyksistä - tosin toki ylioppilaspukuni oli housupuku, eikä mikään neitimäinen mekko! Minussa on maailma menettänyt kunnon rekkalesbon.

Kaappeja kaivaessa muuten tuli hyvin selkeästi selväksi, että meillä on vielä suorastaan herooinen urakka edessä kesällä, kun ryhdymme pakkaamaan. Yhtä ainutta kaappia kaivaessani löytyi kaikenlaista kummaa ryönää, kuten pussillinen vanhoja yllätysmunaleluja, pahvirasioita, joissa on sekalainen määrä tietokoneen varaosia - mm. ulkoiseen zip-asemaan, jota meillä ei enää edes ole, Virtun vanha lelukaukoputki, joka on rikki ja tietysti pinkoittain paperia, joiden tarpeellisuudesta ja sisällöstä minulla ei ole tietoa. Ja minä muistaakseni siivosin sen kaapin pari vuotta sitten... onko se krääsä kerääntynyt sinne itsekseen, vai enkö vain silloin raskinut heittää asioita pois?

2.5.2006 Sen siis vaivaista viljaa, suo elon suottatyö

Vappu ja Yöpervonen olivat ja menivät. SQS-lehden ensimmäinen numero on julkinen, ja sen henkeäsalpaavan henkeviä juttuja saa käydä lukemassa. Krhm, oikoluku on tosin vielä kesken, mutta asia korjaantuu lähiaikoina. Taitto näyttää kuitenkin hyvältä, kiitos Anne Aurasmaan, joka työskentelee Helsingin yliopistolla amanuenssina. Takana on hektinen viikko, jonka lopuksi lehti saatiin vihdoin ulos, mutta oloni on kumman tyhjä.

Kävin ARS06-näyttelyssä Kiasmassa, jonka pysäyttävin teos oli puolen tunnin mittainen dokumentti Nagasakin edustalla olevasta Hashiman saaresta. Dokumentti oli liki äänetön, staattisten kuvien sarja autioista, ränsistyneistä betonirakennuksista. Olen nähnyt joskus vastaavia kuvia Tshernobylistä: dokumentissa ollut kuva koululuokasta rivissä olevine ryvettyneine pulpetteineen ja lattialle levinneine papereineen oli liki identtinen näkemäni Tshernobylin koululuokan kuvan kanssa. Tshernobyl-kuvia kuitenkin virkistää kahdenkymmenen vuoden aikana villiintynyt kasvisto, Hashima-kuvia peittää betoni.

Katsoessani dokumenttia en tiennyt vielä, mitä saarella oli tapahtunut ja miksi se oli autio. Mielessäni kävivät kaikki mahdollisuudet maanjäristyksestä ydintuhoon. Jos kyse olisi ollut Japanin sijaan vaikka Tshetsheniasta, sotakin olisi voinut tulla kyseeseen. Mietin, että tuoltako maailma näyttää ihmisen jälkeen - autiota betonia, josta elämä pysyy poissa, rikkaruohotkaan eivät kasva pimeissä huoneissa. Loppujen lopuksi saaren autioitumisen syy on proosallinen ja proosallisuudessan kauhea: saarella oli hiilikaivos, joka suljettiin, ja ihmiset muuttivat pois jättäen betonin ja rojun jälkeensä. Saari kertakaikkiaan imettiin tyhjiin. Aikanaan saarella (kooltaan 400x140 metriä) asui yli 5000 ihmistä, ja sen asukastiheys oli suurin maailmassa. Oulun yliopisto ei mahtuisi sille saarelle.

Sattumalta luin Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa junassa, ja kotona on kesken Pirkko Lindbergin SOS Tuvalu - hätähuuto paratiisista. (Huom! Juonipaljastuksia Isomäen kirjasta seuraa.) Niillä kerrottuna ekologinen pessimismini moninkertaistuu, ja lopputuloksena on väsynyt epätoivo. Yksittäisten ihmisten tekemiset ovat mitättömiä ilmastonmuutoksen rinnalla, joka Lindbergin kirjassa realistisesti upottaa Tyynenmeren saaria ja Isomäen kirjassa yhtä realistisesti, joskin dystooppisesti, koko Euroopan. Loppuunkulutetusta Hashimasta tulee ikävä rappion symboli, joka pienessä mittakaavassa kuvaa sitä, kuinka käy kun luonnonvarat kulutetaan surutta. Paha vain, ettei maapallolta voi muuttaa mantereelle, kun elo käy tukalaksi.

Ilmastonmuutosta ajatellessa queer-teoria, biseksuaalisuuden tutkimuksesta puhumattakaan, tuntuu mitättömältä näpertelyltä. Tai no, ilmastonmuutokseen verrattuna melkein mikä tahansa tuntuu mitättömältä näpertelyltä, ja erityisen mitätöntä on tämän hetken hegemoninen diskurssi, jonka mukaan tuottavuuden tehostaminen on tärkeämpää kuin mikään muu. Päästökauppojen vuoksi sähkön hinta nousee, kauheaa! Suomen kilpailukyky heikkenee!

Lopputulemaksi jää kuitenkin, että planetaarisessa mittakaavassa (universumin mittakaavasta puhumattakaan) yksittäisen ihmisen, jopa koko ihmislajin tekemiset ovat liki merkityksettömiä. Vaikka tässä nyt lajina tuhouduttaisiinkin ja tuhottaisiin samalla iso joukko muita lajeja, evoluutio kyllä hoitaisi hommat parissa miljoonassa vuodessa ja sitten maapallolla elelisi toisenlasiin oloihin täydellisesti sopeutuneita lajeja. Ydintalvestakaan tuskin tulisi täydellistä planetaarista tuhoa, kyllä aina löytyisi joku säteilyä kestävä bakteeri, josta tarpeeksi pitkän ajan kuluessa kehittyisi monimuotoisempaa elämää. Eri asia sitten, onko elämä itseisarvo sinänsä ja kenen mielestä.

Tässä sitä häsvätään ja stressataan kaikenlaisesta, jolla ei loppujen lopuksi ole juuri mitään väliä. Mieluummin nauttisin asioista, joilla ei ole mitään väliä kuin stressaisin toisista asioista, joilla ei niin ikään ole mitään väliä. Hmh. Ehkä kärsimyksen tuottamisen välttämisellä ja kärsimyksen vastustamisella on sentään jotain väliä, mitkä ne keinot sitten ovatkaan.

Joka tapauksessa kyseenalaistan jatkuvasti tekemisteni mielekkyyttä.