Jatulintarhan blog

30.6.2006 Bibliofiilin epätoivo

Saimme tänään avaimet uuteen kämppään. Mittailimme siellä seiniä jälleen, ja näyttää vääjäämättömältä, ettei 80 cm leveä kirjahyllymme mahdu työhuoneeseen, kuten alunperin suunniteltiin. Toiselle seinälle mahtuu kaksi kuuskytsenttistä kirjahyllyä, mutta toiselle seinälle vain yksi mappihylly, sillä kyseisellä seinällä on myös vaatekaappi, jonka ovi vaatii avautumistilan.

Nyt olemmekin sitten pyöritelleet kalusteita pohjapiirroksella ja miettineet, että miten helekutassa saamme mahtumaan uuteen, suureen kämppäämme kolmiosaisen kirjahyllykön, kaksi mappihyllyä, kaksi kuuskytsenttistä hyllyä ja yhden kahdeksankymmentäsenttisen. Jotka siis ovat toki kaikki mahtuneet tämänhetkiseen, pienempään asuntoomme. Ongelmana vaan on se, että uudessa kämpässä yksittäiset huoneet ovat pienemmät, eikä olkkarissa ole kuin kaksi ehjää seinää. Näyttää siltä, että ongelmallinen ylileveä kirjahylly päätyy makkariin, josta jo mittailimme, että se käy aika ahtaaksi, jos siellä on mitään muuta kuin parisänky ja yöpöydät.

Kunnon sisustussuunnittelijahan tietysti heivaisi huolettomasti jonkun niistä kirjahyllyistä - valkoiset mappihyllythän eivät ole mitään erityisen kauniita, kestäviä tai kalliita, joten sellaisen voisi myydä jollekin parilla kympillä, jos niitä nyt edes kukaan huolisi. Mutta jos niin tekisimme, niin mihin ihmeeseen me laittaisimme kaikki kirjat??? Omistamme tällä hetkellä 1394 kirjaa - tarkka luku on tiedossa, sillä meillä on tietokanta niistä. Lisäsin juuri kaksi uutta sarjakuva-albumia tietokantaan (uuden Nemin ja Manaran ja Jodorowskyn "Borgia - Blood for the pope" -historiasarjiksen), ja totesin, että olemme tänä vuonna hankkineet kolmisenkymmentä uutta kirjaa. Tällä menolla tarvitsemme muutaman vuoden sisään vielä lisää kirjahyllyjä, joten hyllynsijoitteluongelmaa ei voi todellakaan ratkaista hankkiutumalla hyllyistä eroon.

Ja ei, kirjoista eroon hankkiutuminen ei todellakaan ole mikään vaihtoehto.

Ei, eikä kirjojen laittaminen kellariinkaan ole mikään vaihtoehto.

Paras ratkaisu olisi sellainen yhtenäinen, korkea hyllystö, joka peittäisi yhden seinän ja ulottuisi kattoon asti, mutta tällä hetkellä kaikkien kirjahyllyjen uusiminen ja jonkinlaisen yhtenäisen systeemin hankkiminen ei tule kysymykseenkään. Hengitys käy ahtaaksi, kun ajattelenkin, kuinka paljon rahaa menee muuttoon, uuteen sohvaan, työpöytiin, sälekaihtimiin ja pesu- ja tiskikoneeseen. Uusista verhoista ja muusta sälästä puhumattakaan. Se on puskurirahastoa lukuunottamatta kaikkien säästöjen menoa se. Jotain tällaista isoa varten sitä tietysti onkin säästetty, mutta silti minua hirvittää.

Lisäksi olen aika kiintynyt esimerkiksi kolmiosaiseen kirjahyllystöömme, joka ulkonäön perusteella on 70-luvun lopulta tai 80-luvun alusta. Ostin sen Pelastusarmeijan kirpparilta syksyllä 1994 kolmellasadalla markalla (valtava summa silloin!) ja sain kuljetuksen kaupan päälle. Se on lastulevyä, mutta siinä on punaruskea puuviilupinta. Kaapeissa ja laatikoissa on isot, pyöreät muoviset vetimet, sellaiset kaapin oviin upotetut. Lyön vaikka vetoa, että sellaiset hyllyt ovat vielä jossain välissä iso retrohitti, josta saa maksaa hunajaa.

Mappihyllyt taas ovat olleet halpoja hätäratkaisuja tilanteissa, joissa kirjoja alkaa olla hyllyissä kahdessa kerroksessa, ja kirjapinot alkavat valua lattialle asti. Nykyisessä kämpässä ne on aikanaan laitettu sellaisiin paikkoihin, joihin ne ovat mahtuneet, mutta uuden kämpän sisälmyksen haluaisimme suunnitella paremmin.

Onko mahdottomuus sisustaa asunto visuaalisesti ja tilallisesti hyvin vanhojen rakkaiden roippeidensa avulla?

26.6.2006 Lähialueturistijuhannus

Juhannuksena harrastimme lähialueturismia. Juhannusaattona kävimme kävelemässä Letonniemen luontopolulla, jossa olemme muistaakseni viimeksi kävelleet juhannuksena 1996. Bongasin kiintoisia kasveja, kuten luhtakuusion, suomyrtin ja rantanätkelmän.

Luhtakuusio

Juhannuspäivänä puolestaan kävin rullaluistelemassa Intiössä. Se oli hyvin jännittävää. Olen asunut liki kaksitoista vuotta Oulussa, enkä ole koskaan ennen käynyt Intiössä, siitä huolimatta, että Intiön koristeellinen vesitorni on yksi niistä kolmesta pönöttimestä, jotka Oulun kaupungin keskustan siluetista pistävät esiin. Ne kaksi muutahan ovat siis Tietomaan torni ja kirkontorni. Intiönseikkailuni välitön syy oli se, että kun nyt muutamme keskustaan, joudun etsimään uusia lenkkipolkuja, ja Intiö näyttää kohtuullisen vihreältä pläntiltä lähellä keskustaa, ja ajattelin tsekata olisikohan siellä kiva juosta.

Olen toki käynyt Intiön hautausmaalla, ja kertaalleen kasarmialueella, jossa pidettiin naistutkimuspäivien iltajuhla vuonna 2000. Mutta en muualla. Näin ollen Intiö on todellakin ollut minulle liki sokea piste. Olin ihan hämmästyksestä mykkänä, kun tajusin kuinka laaja kasarmialue lopulta onkaan, miten sieviä puutaloja siellä on, ja kuinka sinne jonnekin kasarmin kupeeseen on nousemassa ihan kokonaan uusi asuinalue. Siellä oli jopa mäki! Oulussa on toinenkin mäki kuin Alppilan mäki! (Ruskon maisemoitua kaatopaikkaa eikä Heinäpään niinikään maisemoitua entistä kaatopaikkaa ei to-del-la-kaan lasketa mäiksi.) Jos jotain Varsinais-Suomen maisemasta kaipaan, niin mäkiä.

Intiön alue on hämmästyttävän laaja, siellä on ihan metsääkin psykiatrisen sairaalan tietämillä (joskin se taitaa olla teknisesti jo Peltolaa). Rullailin siellä ympäriinsä hyvinkin tunnin verran ja ihmettelin, että miten näin iso alue on jäänyt minulta kokonaan huomaamatta. Raksilan tietämillä on radan ali kulkeva alikulkusilta, joka vie kolmeen suuntaan - Rautasillalle, keskustaan päin ja Intiöön, ja vaikka olen kulkenut siitä varmaan satoja kertoja, ei ole käynyt mielessäkään, että voisipas käydä Intiön suunnalla.

Tuntuu aika omituiselta ajatella, että muuton jälkeen kaikki arkiset reitit ja rutiinit muuttuvat. Tällä hetkellä lähiympäristöni on hyvin tuttua ja reitit optimoituja. Uuden kämpän lähettyviltä sen sijaan voi yhtäkkiä löytää kokonaan uuden kaupunginosan, jonka olemassaolosta ei ole edes ollut kunnolla selvillä. Tunne on hyvin ristiriitainen - toisaalta arjen nyrjäyttäminen on jännittävää, toisaalta vähän surullista. Mitä lähemmäksi muutto tulee, sitä tarkemmin katselen kaikkia arkisia paikkoja ja tajuan, että kohta ne eivät enää ole jokapäiväisiä. Jonkinlaisia hyvästijättöjä teen koko ajan, vaikka en ole edes muuttamassa eri kaupunkiin.

Rikkakeltalemmikki

Sunnuntainakin harrastin lisää paikallismatkailua ja kävin Toppilassa kasviretkellä. Toppilahan on tunnettu siitä, että siellä kasvaa kaikenlaisia eksoottisia kasveja, joita ei missään muualla kasva, kiitos satamaan painolastien mukana tulleiden siementen, nykyisen myllyn ja saksalaisten sotilaiden. Ostin vastikään kirjan Oulun kasvit, jossa näitä erikoisuuksia luetellaan parin luvun verran. Sain vihdoin tietää, mikä oli se outo kasvi, johon törmäsin kaksi vuotta sitten: piikikäs ja keltakukkainen, eikä löytynyt mistään kasviosta. No rikkakeltalemmikkipä se, amerikantuliainen, jota ei vissiin paljon muualla Suomessa edes kasva.

Kaksi vuotta sitten tosiaan kävin Toppilassa kasveja ihmettelemässä, mutta en vielä silloin ollut kunnolla aktivoinut kasviharrastustani, joten asia jäi ihmettelyn asteelle. Toppilan myllyn edustalla kasvoi kaikenlaista puskaa ja heinää. Nyt sitten päätin lähteä sinne oikein kameran ja kasvion kanssa asiasta tähden. Ja totesin, että koko se ihmetyttävä kasvirikkaus oli lanattu tasaiseksi, viimevuotisten asuntomessujen parkkipaikkaa varten. Hieman sieppasi. Onneksi rikkakasvit ovat sinnikkäitä, joten rikkakeltalemmikkiä, ruisvirnaa, pihakrassia ja mesiköitä kasvoi siellä vielä, harvoissa kohdin ja kituliaana, mutta kuitenkin.

Toppilan sorakenttä

Lanattu parkkipaikka oli valtava sorakenttä, ja mietin, että mitäköhän sen kanssa oikein aiotaan tehdä. Raision rehutehdas on kuulemma muuttamassa pois Oulusta, vai olisikohan muuttanut jo, ja nykyisen korkean rehutehtaan tilalle on tulossa kuulemma 12-kerroksinen asuintalo. Rehutehdasta ei jää ikävä, mutta minua kuitenkin huolettaa alueella oleva vanha, punatiilinen myllyrakennus (luulisin, että se on mylly), joka on pahoin ränsistynyt. Ikkunoita on rikottu, ja "aluetta valvotaan" kyltti on pelkkä vitsi, kun ovista on jo murtauduttu sisään. Näin itseasiassa teinipoikia tulemassa sieltä ulos, enkä voi heitä syyttää - olisin varmaan mennyt itsekin käymään sisällä, jos minulla olisi ollut joku tarpeeksi yllytyshullu kaveri mukana.

Vanhasta tehdasalueesta voisi tulla todella hieno paikka kaikin puolin, jos sen historiaa kunnioitettaisiin oikeasti, eikä vain vedettäisi kaikkea alas ja rakennettaisi uutta tilalle. Norrköpingissä vanha tehdasalue (joka toki oli Toppilaa paljon, paljon laajempi) on elvytetty kunnostamalla tehdasrakennukset toimistotiloiksi, museoksi ja asunnoiksi. Toppilassa on myös pari kaunista puuhuvilaa, jotka kai toivoakseni on jo suojeltu. Siitä voisi tulla hieno kaupunginosa, jossa puuhuvilat, tehdasrakennukset ja modernit kerrostalot limittyisivät.

Kävin sitten myös Toppilansaaren puolella, jossa siis olivat ne mainitut asuntomessut viime vuonna. Asuntomessualue oli kyllä varsin mielenkiintoinen kaikkinensa, ja myös sen ulkopuolinen Toppilansaari näytti hyvältä. Tosin alueet, jotka on kerralla rakennettu täyteen, ovat keskimäärin aika tylsän näköisiä - kun mennään pari vuosikymmentä eteenpäin, asuntomessualueen vaihtelevat ratkaisut ja erikoisuudetkin näyttävät vain "2000-luvun tyyliltä". Ei pari säilynyttä puuhuvilaa kovin paljon ilmapiiriä alueelle anna.

Löysin vihdoin alueen keskellä olevan Prikipuistonkin, eli luonnontilaisen lehtopläntin, joka on aidattu eroon asutuksesta ja jonka yli on vedetty metalliritiläpolku, jottei kasvisto tallaannu. Se oli aika hieno, vaikka vierastankin vähän tuollaista "kesytettyä luontoa". Joka tapauksessa se oli todella paljon hienompi paikka kuin tavallinen puisto, jossa on nurmikenttä ja muutama vaahtera - puhumattakaan siitä Meritullissa olevasta Lohenpyrstö"puistosta", joka on kokonaan kivetty ja aidattu kanaverkkoon kiedotuilla kivenmurikoilla ja jonka keskellä on kuolleelta näyttävä lätäkkö, joka on vissiin olevinaan lampi. Tai siis, kuolluthan se nimenomaan on, ei siinä mitään vesikasveja ole, eikä edes ruohoa rannalla, pelkkää kiveä vain.

Harmittaa, että Oulu on ilmeeltään niin sirpaleinen. Uusi ja vanha rakennuskanta eivät limity kunnolla, varsinkaan keskustassa. Keskellä kaupunkia on arkkitehtonisia hirvityksiä, kuten korttelin mittainen ruskea ikkunaton muuri Saaristonkadulla Stockmannia vastapäätä. Niin, ja useammatkin maanpääliset parkkihallit aivan keskustassa - Anttilan korttelissa Saaristonkadulla ja Aleksanterinkadulla Meritullissa, jossa on sitten uuden hotellin ikkunoista kivat näkymät harmaata parkkihallin seinää kohden. Kokonaisten korttelien mittaisia tyhjiä, ikkunattomia ja muurimaisia seiniä ei kertakaikkiaan saisi rakentaa keskustaan ihmisten silmien alle.

Osaisikohan nuo asiat oikeana turistina jättää kokonaan huomiotta? ärsyttääkö se saamarin Saaristonkadun seinämä niin paljon siksi, että se osuu niin usein silmään?

21.6.2006 Irtisanottu

Nyt se on tehty. Nykyinen kämppä on irtisanottu. Heinäkuun loppuun mennessä kodin pitää olla tyhjä ja siivottu. Saa nähdä, mitä asunnon arvioija sanoo kämpän kunnosta. Vähän hirvittää, olkkarin seinään on tullut sohvasta jälki ja keittiön seinään puolestaan pöydästä jälki, eivätkä ne taida ihan pesemällä lähteä. Maalia tarvittaisiin...

Tilasimme myös työhuoneeseen uudet työpöydät, ihan julkiskalusteiden puolelta, Martelasta. Istumme kumpikin tiiviisti tietokoneen ääressä, eikä asia tule tällä ammatinvalinnalla miksikään muuttumaan, joten on parempi samantien investoida kunnon pöytiin ja ergonomiaan. On tässä jo kymmenen vuotta kärvistelty kehnolla pöydällä. Kolme vuotta sitten ostin kalliin työtuolin, ja se on edelleen erittäin hyvä ja kelpaa vielä vuosikausia, mutta huonon pöydän ääressä en tietenkään ole päässyt käyttämään sitä optimaalisesti. Martelan myyjä vinkkasi, että kalusteet kannattaa laittaa työhuonevähennyksenä veroilmoitukseen. Kalusteilla on vieläpä kolmen vuoden takuu, ja käyttöiäksi luvattiin 10+ vuotta. Voittaa lastulevyn.

Maanantaina kävimme setvimässä vakuutusasioita eli siirtämässä vakuutukset uuteen kämppään ja irtisanomassa Virtun matkavakuutuksen, jota on maksettu vuoden verran ihan turhaan, kun ammattiliitto kumminkin sellaisen maksaa. Veljeni on ollut vakuutusmyyjänä aikoinaan, ja huvitti aivan, kun tunnistin myyntitaktiikan: veli kertoi, kuinka asiakkaan kanssa pitää jutustella mukavia, luoda henkilökohtainen ilmapiiri ja sellainen tunne, että nyt Juuri Sinulle tarjotaan jotain, mitä muille ei tässä tilanteessa tarjottaisi. Näinhän se myyjä siellä toimi. Emme kuitenkaan ottaneet helvetin kallista henkivakuutusta.

Myyjä oli keski-ikäisehkö mies, ja jossain määrin hänen päsmäröivä asenteensa nyppi - varsinkin kun tässä itsekin aletaan kohti keski-ikää kivuta. Ikäeroa meillä oli ehkä kymmenisen vuotta, jos sitäkään, kravattihan vanhentaa. "Tehän ette ole naimisissa? Ai, et ole uskaltautunut pyytämään isältä tyttären kättä? No, vielä sekin aika tulee... kyllähän te nyt olette rakastuneita, mutta täytyyhän sitä tulevaisuuttakin ajatella." Juu, ollaanhan me nyt rakastuneita, niin. Ollaan oltu yhdentoista vuoden ajan, eikä se maistraatissa sanottu "Tahdon" sitä miksikään muuttaisi. Saati sitten henkivakuutus.

Avioliitto on ahistava instituutio, kertakaikkiaan. Ihmisistä tulee aviomiehiä ja vaimoja, ja kaikkea sellaista ikävää ja inhottavaa. Vaimoksi en ala, en helkkarissa. En suostu puhumaan "miehestäni". "Mieheni ja minä olemme muuttamassa uuteen asuntoon". *laatta lentää lattialle* "Puoliso" ja "kumppani" ovat ihan sopivia sanoja. Tosin vieraammat ihmiset luulevat, että Virtu on nainen, kun puhun hänestä "kumppanina", varsinkaan kun nimi ei oitis paljasta sukupuolta. Mutta ketäpä se häiritsee, paitsi heteronormatiivisuutta.

Kävimme tänään hakemassa myös maalikaupasta värilastuja. Tosin maalaamisjuttu on nyt kiikun kaakun - jos asumisoikeusasuntoon tekee omia muutoksia, pitää hakea muutostyölupaa. Haimme nipussa muutostyölupaa sälekaihdinten asennukselle, turvaketjun ja ovisilmän asennukselle, astianpesukoneen asennukselle ja maalaukselle. Kaikista muista tuli vastauksena OK (ja ovisilmän asentaa vieläpä yhtiö itse, käsittääkseni korvauksetta), mutta maalauksen kohdalla oli, että "sovittava erikseen". Toivottavasti ne siellä eivät nyt ala syynämään niitä valitsemiamme värejä ja vetämään esiin jotain harmaata värikarttaa, jossa on ainoat sallitut sävyt. Gaah!

Asumisoikeusyhtiön muutostyöohje sanoo seuraavaa: "Maalauksessa ja tapetoinnissa tulee käyttää neutraaleja vaaleita värejä. Räikeät värit heikentävät huoneiston asuttavuutta seuraavien asukkaiden kannalta ja muutostyön tehnyt asukas voi joutua saattamaan huoneiston alkuperäiseen kuntoon." En tiedä, mitä noilla "räikeillä väreillä" tarkoitetaan, mutta joka tapauksessa minusta on ihan idioottimaista ajatella, että vain neutraalien, vaaleiden värien ympäröimänä voi asua. Eräällä kaverillani on yhdessä huoneessa pinkki seinä ja toisessa kultainen, ja ne ovat erittäin hillittyjä ja tyylikkäitä, kun kyseisten huoneiden muu kalustus ja väritys on seiniin sopivaa. Ja kun maalien päälle voi aina maalata paremman värin jos siltä tuntuu, niin miksi niiden värien kanssa pitäisi arastella? Ja ihan oikeasti, voiko asumisviihtyvyyden kannalta kammottavampaa väriä ollakaan kuin se harmaaseen taitettu "maalarinvalkoinen", jota lätkitään Suomessa kaikkiin seiniin?

Oli miten oli, kovin "räikeää" emme ole suunnittelemassa, toiseen työhuoneeseen vain haluaisimme kirkkaansinisen takaseinän. Ei siis sellaista poikavauvan huoneen sinistä, vaan kunnon akvamariininsinisen. Mutta se vaan taitaa kuulua niihin "räikeisiin" väreihin. Saas nähdä.

Uusi kämppämme aiheutti ensikohtaamisella ristiriitaisia tuntemuksia. Se oli kerrosta alempana kun olimme kuvitelleet, koska emme olleet hoksanneet, että kerrosten laskeminen aloitetaan jo maatasosta. Lisäksi pihan toiselle puolelle on alettu rakentaa kerrostaloa, mistä emme tienneet, kun kävimme ensimmäisiä kertoja paikalla pällistelemässä. Saa nähdä, miten pahasti se tulee varjostamaan parveketta... Ja vihreätähän siellä suunnalla ei juuri ole: nykyisessä kämpässä voi kesäisin pitää ikkunaa auki yöllä ja nukahtaa linnunlauluun, mutta keskustassapa äänimaailma on aivan toinen.

Sisältäpäin kämpässä oli plussia ja miinuksia. Siinä on tosi iso olohuone, joka on tavallaan huoneiston keskus, mikä on aika ihanaa - nykyisessä kämpässä olkkari on syrjässä, ja erkkeri-ikkunan takia talvisin kylmä, joten siitä ei koskaan muodostunut paikkaa missä oleilla. Jos olemme halunneet löhöillä kirjaa lukien, olemme menneet ihan sängyn päälle, ja kun kavereita on tullut käymään, on kokoonnuttu keittiöön. Nyt olohuoneesta voi todellakin tullaolohuone. Pohjakaavan perusteella pelkäsimme, että käytävämäinen eteinen olisi todella pimeä, mutta käytävän päässä oleva keittiö tekikin siitä aika valoisan ja tilavan tuntuisen. Keittiö on pienempi kuin nykyisessä asunnossa, mutta siinä oli paljon enemmän säilytystilaa ja työpöytätilaa.

Makuuhuone on myös pienempi kuin nykyisessä asunnossa, ja sen pienuus oli järkytys: olimme kuvitelleet voivamme laittaa sinne kirjahyllyn ja vaatearkun, mutta eipä sinne taida muuta mahtua kuin kaksoisvuode. Jälkeenpäin sitten selailin sisustussivuja ja asuntoilmoituksia ja huomasin, että nähtävästi makuuhuone on aika pieni liki kaikissa asunnoissa - nykyinen makkari on varmaan iso sen takia, että tässä asunnossa on soluvaraus, ja soluasuntojenhan pitää olla kutakuinkin samankokoisia. Ehkä on unihygienian kannalta ihan hyväkin, että huoneessa ei sitten ole muuta kuin sänky. Makkarissa on myös kiva kulmaikkuna.

Työhuonekin on pienehkö: oli siinä ja siinä, että saamme ne työpöydät mahtumaan sinne. Martelan myyjä varoitteli, että ahdasta tulee, mutta ei siinä ahtaampaa voi tulla kuin tässä jo nyt on. Emmekä me taida tarvita sellaista hajurakoa kuin toisilleen vieraat ihmiset esimerkiksi työpaikoilla tarvitsevat omien työpisteidensä ympärille. Pitäähän sitä olla hiplausetäisyydellä toisesta...

Vessan kaikki seinät on kaakelilaatoitettu, joka ensinäkemältä antoi aika kalsean vaikutelman. Nykyisen vessan seinillä olevaa pervokorttikokoelmaa ei voi siirtää sinne, kuten aiemmin ajattelimme. Jotenkin sitä pitäisi sisustaa, jottei tule mielikuvaa siitä, että istuksii sairaalan vessassa. Eipä ole kyllä aiemmin tullut mieleen, että vessakin pitäisi "sisustaa", mutta sisustustahan ne nykyisen vessan seinillä olevat kortitkin ovat.

On se kyllä hiukan omituista muuttaa uuteen asuntoon. Istuimme tyhjän kämpän lattialla ja taivastelimme, että jouluun mennessä elämme arkeamme siellä.

18.6.2006 Junailua

Olen väsähtänyt ja pöllämystynyt. Olin tällä viikolla kolmen päivän konferenssireissulla, tiistaista torstaihin ja perjantaina kävimme Virtun kanssa katsomassa uutta kämppäämme. Illalla kävin vielä kavereiden luona grillaamassa, lauantaina sitten siivoilin kaappeja ja tänään tuli sisko käymään. Kitkin myös pihasta kukintansa päättäneitä voikukkia ja pätkin ruohoa pienemmäksi. Nyt on sitten sellainen olo, että ei oikein tiedä mitä ajattelisi - heteronormatiivisuutta, muuttamista ja pakkaamista, sisustamista vai pihakasvien laittamista. Vai jotain aivan muuta, kuten keskiajan keittokirjaa, jota pitäisi vielä tänä iltana työstää.

Ruotsin reissu suuntautui Norrköpingiin, jossa oli Hetero factory -konferenssi, teemana heteronormatiivisuus työelämässä ja koulutuksessa. Kulttuurintutkimukselliset teemat olivat harvassa, ja oma pornojuttuni erosi kyllä aika drastisesti niistä "heteronormatiivisuus ja työelämän segregaatio" ja "hegemoninen maskuliinisuus ala-asteella" -esitelmistä. Konffat ovat kyllä kaikin puolin erittäin elähdyttäviä ja intensiivisiä kokemuksia. Kolme päivää sitä ajatteli erilaisia tutkimusteemoja, verkostoitui ihmisten kanssa, kuuli uusista tutkimuksista, ja nyt sitten kun pääsi kotiin, niin pää lyö tyhjää.

Tosin kotiin pääseminen oli kyllä aika tuskan takana: lensin Oulusta Tukholmaan, ja Tukholma-Norrköping-välin menin junalla, ja sama homma takaisin tullessa eri suuntaan. Ostin torstaina päivällä etukäteen lipun junaan, jonka luulin lähtevän 18:42. Junan oli tarkoitus olla Arlandassa hyvissä ajoin, jotta voisin olla rauhassa lentokentällä ja käydä kahvilla pitkän junamatkan jälkeen.

Käveleskelin ympäriinsä Norrköpingissä ja olin hotellissa ennen kuutta hakemassa kamppeita, laskelmieni mukaan tarpeeksi ajoissa jotta ehtisin kävellä asemalle. Mutta meninkin hotellin vessaan ja onnistuin tukkimaan sen. Sen sörkkimisessä ja selvittelyssä meni sen verran aikaa, että arvelin etten ehdi enää kävellä ja pyysin, että hotellille tilattaisiin taksi. No tilattiin, mutta sitäpä ei meinannut kuulua. Kakskyt yli kuusi taksia ei näkynyt missään, ja minua alkoi jo hermostuttaa. Suunnitteeln 18:26 se taksi oli sitten pihassa. Ja sitten kun lähdettiin, se vielä pysähteli kaikissa risteyksissä valoihin...

Kuskina oli tukeva emäntä, joka vastasi kaikkeen "Aa". "Till järnvägstation, tack." "Aa." "Jag har lite bråttom." "Aa." "Kan jag betala med visa?" "Aa." Enemmän ääntä siitä lähti, kun päästiin rautatieasemalle ja annoin visani. Kuski vetäisi kortin läpi masiinasta ja rupesi tinkaamaan minulta jotain numeroa, ja minä ihmettelin, että jopas on, tunnuslukuako se kyselee, täh. Kun rupesin sanelemaan sitä ääneen (onneksi en kokonaan kerennyt), niin kuski, että "Va? Det kan inte vara identitetsnummer, jag behöver identitetsnummer." Minä annoin henkilökorttini ja sitten alkoi säksätys, että kortti ei kelpaa. Meinasi hermot mennä, junan lähtöön oli ehkä neljä minuuttia, enkä tiennyt edes miltä raiteelta se lähtee. Lopulta asia ratkesi ihan tavallisesti allekirjoituksella.

No, pääsin sitten laiturille, juna ei onneksi ollut vielä edes raiteella, ja nautin kivennäisvettä helpotukseen, kiirehermoilun jälkeen olo oli rento ja raikas. Ja sitten tulee juna raiteelle. Lipussani luki että vaunu viisi, ja koko junassa oli vain kolme vaunua... Onneksi sisällä oli rahastajatyttö, joka sitten huomautti, että juna meni jo, 18:24 eikä 18:42! Minähän friikkasin, sillä olin tarkoituksella ostanut kalliimman lipun nopeaan junaan, ja nyt se sitten oli arvoton. Rahastajatyttö sanoi, että jos konduktööri on kiltti, se hyväksyy lipun, mutta jos ei, niin minun on pakko ostaa uusi.

Mikäs siinä, seuraavaan junaan sitten. Minulla oli aikataulusta valittuna nopea kakkosjunavaihtoehto jo etukäteen siltä varalta, etten ehtisi siihen edelliseen. Mutta sepä olikin puoli tuntia myöhässä... Aikataulun mukaan sen avulla olisi pitänyt päästä Arlandaan noin puoltatoista tuntia ennen koneen lähtöä. En uskaltanut jäädä odottelemaan junaa, joka ilmeisesti piiputti helteen takia, vaan menin hitaammalla regionaltågetilla, josta piti Tukholmassa vaihtaa Arlanda Expressiin, joka aikataulun mukaan olisi lentokentällä kolmea varttia ennen koneen lähtöä - ohjeiden mukaan liian myöhään ulkomaanlennoille lähdettäessä, mutta minkäs teet.

Vaan onneksi on Internet. Soitin Virtulle, ja hän kävi tekemässä minulle netti-check inin, tosin pitkällisten selain- ja käyttöliittymätappeluiden jälkeen. Tukholmassa vieläpä ehdin aiempaan Arlanda Expressiin, joten olin lentokentällä sittenkin tuntia ennen koneen lähtöä. Koneessa jo rentouduin, että kohta ovat päivän koettelemukset ohi. Vaan eivätpä vielä.

Ouluun kone laskeutui aikataulun mukaan 1:15, ja marssin kentällä sitten bussipysäkille, että koska lähtee bussi. No 1:15. Pysäkillä seisoi tyhjä bussi, ilman kuskia, joten arvelin, että okei, se bussi on mennyt jo, ja tämä on sitten seuraava. Kuskia ei näkynyt missään, ei auton vieressä tupakalla tai sisällä lentokentällä. Kävin lentokentän sisällä olevasta näyttötaulusta vielä varmistamassa, koska seuraava bussi lähtee, ja näyttö kertoi että 6:15. Menin siis taksijonoon jonottamaan.

Ja sitten se bussi starttaa. Lähdin juoksemaan takaisin kohti pysäkkiä, ja kaaduin komiasti ajoradalle, koin oikein sellaisen komediallisen rähmälleen lentämisen, jonka avulla esittelin pikkupöksyjäni taksijonossa seisoville pukumiehille. Bussi senkun kaasutteli matkoihinsa, ilman yhtäkään matkustajaa kyydissään. Kyllä siinä muutama saatana ja perkele lensi ilmaan. Palasin myrtyneenä ja paikkani menettäneenä taksijonoon. Kunhan adrenaliini oli ehtinyt vähän laimentua, alkoi jo melkein naurattaa, että ei voi olla, että tämäkin vielä, vessanpöntön tukkeutumisten, taksivaikeuksien, kaksinkertaisten junasta myöhästymisten ja muiden jälkeen. Otin sitten saman taksin erään Ruotsista Ouluun luokkakokoukseen tuleen naisen kanssa. Kotona olin joskus vähän kahden jälkeen yöllä.

Ja seitsemältä sitten soi perjantaiaamuna kello: oli nimittäin se päivä, jolloin asukkaat pääsevät tutustumaan uusiin asuntoihinsa ja tekemään kartoituksen siitä, onko asunnossa puutteita, seinissä naarmuja tms. Mutta ehkäpä tilitän asuntoajatuksia huomenna. Tai joskus.

10.6.2006 Pornotutkija vierailee erotiikkamessuilla

Kävinpä eilen erotiikkamessuilla. Ihan työn puolesta, pitäähän sitä pornotutkijan tietää mitä sellaisilla messuilla tapahtuu.

Kokemusta on vähän vaikea kuvailla. Toisaalta monessa mielessä messut olivat opettavaiset, toisaalta taas siellä oli aika tylsää. Menin sinne seitsemän maissa, jolloin paikalla oli vain kourallinen ihmisiä, ja näytteilleasettajien (=myyntipöytien) vähäisyys korostui. Olisikohan siellä ollut kymmenkunta pöytää, joista kolmessa myytiin perusvärkkejä vibraattoreista liukuvoiteisiin, kahdessa silkkaa porkkaa, yhdessä SM-releitä, kahdessa tai kolmessa vaatteita ja sitten siellä oli tatuoija työssään.

Vaatteet olivat pornokauppatasoa, eli ohutta luprua kangasta, pitsiä paljon, mutta polyesteristä, saumat vinksallaan ja hörhellystä enemmän kuin laki sallii. En käsitä, mitä järkeä on enää edes myydä (kalliilla) sekunda-pvc-kankaasta tehtyjä "vaatteita", kun Suomessa on liikkeitä ja ompelijoita, jotka tekevät oikeasti käyttöön tarkoitettuja vaatteita laadukkaista materiaaleista. Ja mitä erityisarvoa on pornokaupan pitsistringeillä, jollaisia saa samalla hinnalla kolmet Lindexistä? Olin jotenkin odottanut, että messuilla olisi jotain erikoisempia - ja ehkä laadukkaampiakin - kamoja myynnissä kuin se samat jutut, jotka löytyvät kaikista pornokaupoistakin.

Pornolehtiosastolla mieleni nyrjähti työmoodiin (niinkuin tietysti sopi käydäkin), ja selasin siellä uusimmat pornolehdet sillä silmällä, että onko niissä bisseviittauksia. Muutaman Lollo-lehden selailun perusteella vaikuttaa siltä, että kyseistä lehteä tuskin kannattaa ottaa tutkimusaineistoksi, tekstiä oli vähänlaisesti ja sekin kaukana bi-teemoista. No, tulipa todettua edes se. Joka tapauksessa tiettyä aineiston kyllääntymistä on havaittavissa. En usko, että saisin enää kovin paljon relevanttia tutkimusaineistoa selaamalla lisää 2000-luvulla julkaistuja pornolehtiä, joten voin huoleti siirtyä vanhempien lehtien läpikäymiseen.

Puolen tunnin välein lavalla oli show, ja ehdin nähdä kaksi naistripparia, kaksi miestripparia, kaksi parishowta ja yhden SM-shown. Miesstrippaukseen olen ensi kertaa tutustunut viattomina nuoruuden päivinäni "Hipun kellarissa", eli Ivalon Kultahippu-hotellin yökerhossa, jossa esiintyivät Suomen Chippendalesit - en tosin muista, vetivätkö ne full montyt vai eivät, mutta strippasivat kuitenkin. SM-showta olen tainnut nähdä parikin kertaa aiemmin, pari vuotta sitten Finnconin jatkoilla, jotka järjestettiin yhteistyössä Bizarre-klubin kanssa, ja Vapareilla joskus 90-luvulla. Naisstrippauksen suhteen sen sijaan olin täysin neitsyt, mutta toisaalta, eiköhän naisstrippaus ole lähes kaikille väistämättä tuttua populaarikulttuurituotteiden kautta.

Tunnelma messuilla oli tosi omituinen. Periaatteessa messujärjestäjät ja messuohjelma eivät tarjonneet mitään, mikä ei olisi ollut minulle tuttua aiemminkin. Messujen tarjoama yhteisöllisyys oli kuitenkin täysin vierasta. Kun lihaksikas miesstrippari palomiehen univormussa tanssi, strippasi ja veti yleisöstä naisen lavalle hieromaan öljyä itseensä ja olemaan simuloidun yhdynnän tarpeistona, tunsin olevani ihan täysin pihalla. Tunnistin kyllä, että lihaksikas, öljytty miesruumis markkeeraa Naisen halun kohdetta (heteroushan Naiseudessa itsestäänselvyys), mutta koin aika ahdistavana sen, että minun naispuolisena ihmisenä siinä yleisössä olisi pitänyt samastua siihen haluun. Minun on jopa helpompi samastua homomiehen haluun kuin heteronaisen haluun, vaikka se kohteena oleva mieskroppa olisi ihan sama. Jos siellä olisi ollut sata humalaista homomiestä pomppimassa ja karjumassa, niin strippauskin olisi näyttänyt ihan toiselta.

Samanlainen outo ulkopuolisuuden tunne tuli SM-showta katsoessa. Aiemmat SM-showt, jotka olen nähnyt, ovat olleet tavallaan yhteisön sisäisiä; Vapareiden ja Finnconin SM-showt olivat harrastajien esityksiä toisille harrastajille, tai vähintäänkin esityksiä, joissa yleisö on jokseenkin myötämielinen ja tuntee SM:ää jonkun verran. Messuilla SM-show oli kuitenkin friikkisirkus, jota ulkopuoliset kauhistellen ja naureskellen tuijottivat. Ja jättivät taputtamatta kun show loppui. En edes kuulu mihinkään SM-yhteisöön, tai ole muutenkaan hirveän kiinnostunut SM:stä käytännön tasolla (SM-estetiikka on toinen juttu), mutta silti näytöksestä jäi vähän myötähäpeäinen olo.

Ja sitten: siellä oli poikkeuksellisen paljon epämääräisiä keski-ikäisiä äijiä. Kysyin Jenniltä, että "onko täällä oikeasti paljon epämääräisiä äijiä, vai tulkitsenko minä tavallisetkin miehet epämääräisiksi äijiksi, koska nämä ovat seksimessut?" mutta Jennikin oli huomannut saman. Plösähtäneitä Matti Nykäs-klooneja, "hauskoja" t-paitoja, joissa luki vaikkapa "Mies ei petä, mies panee", alkoholilla turvotettuja naamoja, perseestä pussittavia farkkuja ja jopa parit salihousut. Yksi tukevassa humalassa oleva äijä haukkui minua harakaksi, kun en suostunut tarttumaan häntä kädestä (en edes halua ajatella, mitä äijä olisi kädelläni tehnyt). Naisia oli yleisössä kyllä, mutta paljon vähemmän, ja yleensä pariskuntien toisina puolikkaina. Tosin saattoi siellä jotain tyttökaveriporukoitakin olla. Joka tapauksessa ne pariskuntien miespuolikkaat olivat salaperäisesti siistimmän ja sliipatumman oloisia kuin epämääräiset äijät. Seksimessut eivät tosiaan ainakaan onnistuneet karistamaan ennakkoluulojani keskimääräisestä pornonkuluttajasta...

Kaikessa näkyi voimakas heteroseksuaalisuuden korostaminen. Naisjuontaja muisti naisstrippareiden esiintymisen jälkeen aina sanoa, että "olipas se kaunista katsottavaa, näin naisenKIN näkökulmasta", ja miesstrippariesitysten jälkeen vihjailla, että "minäpä tästä lähdenkin tuonne takahuoneen puolelle". Mies hieromassa öljyä miesstripparin rintaan tai nainen vetämässä naisstripparin narustringeistä olisi ollut mahdottomuus. Kun privaattishowta tai tuotteita tarjottiin "pareille", sen "parin" oletettiin koostuvan Miehestä ja Naisesta, jotka toteuttavat vastakohtapariin liitetyt klisheet.

En tiedä, olenko ollut kovin montaa kertaa tilassa, jossa heteroseksuaalisuus korostuu niin voimakkaasti, ettei kyse ole enää edes huomaamattomasta ja rakenteellisesta heteronormatiivisuudesta, vaan jostain muusta, jolle en edes keksi sopivaa käsitettä. Heteroseksuaalisuus muuttui Heteroseksuaalisuudeksi isolla H:lla ja kursiivilla, jolloin erilaisille heteroseksuaalisuuksille ei ollut lainkaan tilaa - paitsi fetisistisinä perversioina. Heterohalun kohteena oli oltava pumpattu ja lihaksikas, komea nuori mies univormussa tai pitkähiuksinen, nätti, hoikka ja isorintainen nainen korkeakorkoisissa kengissä ja minihameessa. Haluapa jotain muuta (pitkätukkaista, ei-lihaksikasta miestä; pyylevää, yli kolmekymppistä naista), niin halusi on poikkeava. Lisäksi seksuaalisuuden on aina oltava genitaali-, penetraatio- ja orgasmikeskeistä.

Joka tapauksessa messureissu oli kiintoisa. Joku pornotutkija (en nyt muista kuka, enkä jaksa tarkistaa) on todennut, että porno luo mielikuvan siitä, että se kertoo totuuden seksistä ja seksuaalisuudesta, ja että porno perustuu autenttisuuden illuusiolle. En ole oikeastaan aiemmin ollut tilanteessa, jossa yhtä voimakkaasti tarjottaisiin tiettyä käsitystä seksuaalisuudesta ja erotiikasta ainoana mahdollisena kuin tuolla messuilla.

6.6.2006 Jokakesäinen kiukunkohde

On yksi asia, jota minulla ei totisesti tule tästä kämpästä ikävä, ja se on herääminen ruohonleikkurin pärinään kesäaamuisin.

(Freudian slip: kirjoitin aluksi vahingossa "herätysleikkuri" enkä "ruohonleikkuri".) Ruohonleikkurin pärinä tai siimateräisen trimmerin ulina ovat omiaan herättämään (sic!) minussa sellaisia aggressioita, että kun (ne) kerran herää(vät), niin on mahdoton saada enää unta.

Kyse ei ole äänestä tai siihen heräämisestä, vaan koko siitä ruohon leikkaamisen konseptista. Talvella esimerkiksi saatan "herätä aikaisin aamulla lumiauran kolahduksiin", mutta se on vain kodikasta. Ajattelen, että ulkona sataa lunta ja kiinteistönhoitaja se siellä kulkuteistämme huolehtii ja nukahdan sitten tyytyväisenä uudelleen.

Aggressioon ja sängystä pomppaamiseen on välittömänä syynä se, että meillä on tässä kämpässä pikkuinen pihakaistale, sellainen n. 2x1,5 metrin kokoinen, joka alakerran asunnoissa vastaa parveketta. Olen antanut sen yleensä alkukesästä rehottaa ihan siitä ilosta, että näkee taas vihreää, ja sitten kun voikukkien kukinta on ohi, olen nyhtänyt siitä jonkun verran ruohoa ja voikukkia pois (siis käsin, tuo piha on niin pieni, että ylimääräiset ruohotuppaat voi kitkeä), jotta orvokit pääsevät oikeuksiinsa. Täällä asuttujen vuosien aikana nimittäin tuo pihapläntti on alkanut kukkia orvokkia aiempien vuosien ostokukkien heitettyä siihen siemenensä ihan omia aikojaan.

Olen tehnyt pihaa reunustamaan kaksi pientä kukkapenkkiä, joihin olen yleensä istuttanut jotain kymmenennen päivän jälkeen, mutta tänä vuonna en varmaan niin tee. Mutta eipä tarvitsekaan: siinä kasvaa maahumala aivan valtoimenaan, ja yhdessä nurkassa on kaverilta viime vuonna lahjaksi saatu japaninakileija, joka oli ilokseni selvinnyt kukkapenkissä talven yli. Lisäksi tuossa pihan kaistaleella kasvaa peuran- ja vuohenkelloa, ihan istuttamatta, en tiedä ovatko ne edellisen asukkaan peruja, vai ihan luonnostaan siinä. Siinäpä kasvaa kaikenlaista muutakin - nurmihärkkiä, niittyleinikkiä, peltosauniota, ahosuolaheinää, sekä koko joukko heinäkasveja, joita en tunne (ahosuolaheinä siis ei nimestään huolimatta ole heinäkasvi, vaan salaattia, ehheh).

Siis kasvaa, jos sen annetaan kasvaa. Periaatteessa nämä pienet pihat ovat asukkaan hallinnassa yhtä lailla kuin parvekkeet ovat asukkaiden hallinnassa, ja sen pitäisi olla oma asia, tekeekö siitä pihastaan kesäparatiisin vai säilyttääkö siinä vanhaa polkupyöränraatoa. (Minä pyrin jälkimmäisestä edelliseen. Jos joku vielä haluaa ohjaustangon, seisontatuen tai jotain muuta tuosta pyörästä, niin kantsii tulla hakemaan.) Mutta jos pihapläntti ei ole tasaisella ruoholla, vaan siinä rehottaa jotakin, vaikka sitten istutettuna ja suunniteltuna, niin nuo hemmetin ruohonleikkaajat ovat sitä mieltä, että "tässä kasvaa jotain, leikataanpa pois".

Edelliskesänä tuo piha kukki upeasti orvokkia violettina ja keltaisena, ja sitten tuli trimmerillä poika ja veti matalaksi. Minä kävin oikeasti huutamassa kurkku suorana, että "mitä saatana sä jätkä siinä teet!!!!" Trimmeriä käytti joku hädin tuskin kuusitoistavuotiaalta näyttävä kesätyöläinen, joka säikähti kauheasti ja pyyteli anteeksi, ja tokihan minäkin pyytelin huutamistani anteeksi, mutta silti: miten idiootti ihmisen pitää olla, jos ei erota kukkivaa orvokkia heinäpellosta?

Tämän vuoksi yleensä pomppaan ylös sängystä heti, kun alkaa kuulua pärinää, vedän vaatteet niskaan ja lähden vahtimaan pihapläntsiäni, vaikka kello sitten olisi kymmentä yli seitsemän, kuten tänä aamuna. Kiukkuni ruohonleikkureita kohtaan on tosin myös oman pihamme ylitse vuotavaista, ja kohdistuu liki kaikkiin bensakäyttöisiin ruohonleikkureihin ja varsinkin niitä käyttäviin ihmisiin. Pidän nurmikoista kyllä, jos ne on hyvin hoidettu, mutta kun sitä ruohonleikkuria on pakko käyttää ihan kaikkialla, vaikka se pistäisi maiseman pilalle.

En esimerkiksi käsitä, että kenen estetiikalla jo alkukesästä keltaiseksi palanut nurmi on tavoiteltava ruohonleikkuun tulos? Sellaista jälkeä nimittäin tulee, kun kuivalla paikalla oleva nurmikko vedetään sentin sängeksi kaksi kertaa viikossa. Tai miksi komiana kukkiva voikukkapiennar pitää vetäistä epätasaisiksi kasoiksi? Tiedän kyllä, että voikukka on nurmen vitsaus, mutta ketä se jossain tienpientareella häiritsee, ja kuka sitä metrin levyistä nurmea siinä tien vieressä käyttää? Voikukka on sen verran matalaa, että ei se nyt mitään liikenteen näköestettäkään muodosta.

Raah. Nyt se trimmeri sit tuli tuohon. Juoksi ulos ja kävin sanomassa trimmaajalle, että kuule, voitko jättää tuon meidän pläntin rauhaan. Kyllähän se siinä rehottaa, mutta antaa perkele rehottaa. Ainakin tältä päivältä uhka on ohi.